Part 27

Maurice ja Jean, työntäen Henrietteä edellään ja koettaen siten häntä suojella, saapuivat Sedaniin vasta viimeisten joukossa. Kello löi kuusi. Noin tunti sitten olivat kanuunat vaienneet. Vähitellen hiljenivät pyssyjen laukauksetkin. Inhottavasta jylinästä, joka auringon noususta saakka oli yltynyt, ei kuulunut enään jälkiäkään. Kuolon hiljaisuus vallitsi. Yö kietoi seudun mustaan synkkään verhoon.

VIII.

Kello oli puoli seitsemän, vähän myöhemmin suljettiin portit. Delaherche meni aliprefektin asuntoon, hän oli levoton ja tahtoi tietää miten asiat olivat päättyneet -- nyt, kun oli varma, että tappelu oli hävitetty. Neljättä tuntia hän kävi kartanolla, kyseli jokaiselta upseerilta, jonka näki, ja sai siten tietää mitä kussakin tappelussa oli tapahtunut. Kenraali Wimpffen oli antanut virkaeropyyntinsä ja sitten ottanut sen taas takasin mennäkseen preussiläiseen pääleiriin, jossa saisi parempia ehtoja. Senjälkeen oli sotaneuvosto, johon myös kuului kaksi esiupseeria, kokoutunut päättämään oliko tarpeen jatkaa taistelua ja puolustaa linnoitusta.

Tämän tapahtuessa oli tehtailija menehtymäisillään levottomuuteen: pari kertaa hän meni ylös rappusia ja sitten taas alas.

Kello oli vähän yli kahdeksan kun hän näki kenraali Wimpffenin tulevan, posket hehkuvina, silmät pullistuneina, erään överstin ja kahden kenraalin seurassa.

He nousivat nopeasti hevostensa selkään ja ratsastivat Meusevirralle päin.

Se oli pakkosovinto -- kaikki oli mennyttä, täällä ei ollut mitään toimittamista paitsi suorastaan antautua vihollisten käsiin. Delaherche oli rauhoittunut -- tunsi olevansa hirveästi nälissään, jonka vuoksi päätti lähteä kotiinsa saadakseen jotain suuhunsa.

Mutta tullessaan kartanolle hän pysähtyi hetkeksi nähdessään suuren ahdingon.

Oli melkein mahdotonta päästä eteenpäin, kaikkialla tiheä joukko ihmisiä, hevosia ja kanuunoita; hän voi tuskin käsittää miten niin paljon ihmisiä oli voinut kokoontua kaupunkiin.

Ne rykmentit, jotka olivat vaikuttaneet peräytymisen, levähtivät taivas alla, mutta muut joukot olivat syöksyneet huimaavassa vauhdissa porttien luo, ulos kartanon ja torin poikki, jossa nyt oli melkein mahdoton päästä eteenpäin.

Kanuunan pyöriä, varusvaunuja, lukematon joukko ajoneuvoja sekaantui toisiinsa, -- ajajat pieksivät hevosia, jotka eivät voineet ottaa askeltakaan polkematta ihmisiä jalkoihinsa,

Sotilaat tunkeutuivat huoneihin välittämättä kielloista ja varoituksista, ottivat mitä syötävää löysivät, asettuivat levolle kamareihin ja kellareihin saatuaan olkikuvon alleen. Moni kaatui portille, kuistiin ja tielle, toiset eivät kestäneet niinkään kauvan, vaan kaatuivat kadulle, nukkuen siinä kuolleen unta -- eivät liikahtaneet vaikka heidän päälleen astuttiin, tahtoivat ennen tulla ruhjotuiksi kuin muuttaa paikaltaan.

Delaherche käsitti pakkosovinnon olevan välttämättömän; useissa paikoin seisoivat ampumavara-vaunut niin lähellä toisiaan että kranaatti olisi lennättänyt ne kaikki yhdellä kertaa ilmaan ja koko Sedan olisi siitä syttynyt.

Mitä tulisi tehdä kaikille näille ihmisraukoille, jotka puolikuolleina nälästä ja väsymyksestä kulkivat ilman aseita, ilman patruunia? Yksin katujen raivaaminen kesti koko päivän. Linnoituksessa ei ollut aseita, eikä kaupungissa ruokavaroja.

Nämät syyt olivat varmaankin pätevimmät kutsumaan sotaneuvoston kokoukseen, lukuunottamatta kaikkia kärsimyksiä, joita heidän täytyi kestää: -- mutta heillä oli selvä käsitys asiain menosta, eivätkä voineet myöntyä rohkeimpien upseerien esityksiin, että oli aivan mahdotonta antautua tällä tavoin ja jättää koko leiri vihollisten valtaan.

Delaherche tunkeutui suurella vaivalla Turennen ja Rivagen toreilla odottavan ihmisjoukon lävitse. Kun hän meni "Kultainen leijona" nimisen ravintolan ohitse, näki hän akkunasta ruokasaliin, jossa useita kenraaleja istui mykkinä pöydän ympärillä. Ruokaa ei ollut ensinkään, ei edes leivänpalaistakaan. Kuitenkin kuului kenraali Bourgain-Desfeuillesin ääni keittiöstä -- hän oli varmaankin saanut jotakin syötävää, sillä hän vaikeni äkkiä ja nousi nopeasti ylös portaita, kädessä rasvainen paperi.

Ihmisiä oli niin suunnaton joukko katselemassa tätä surullista taulua, Delaherchen oli kovin vaikea päästä eteenpäin; ja valtakadulle saapuessaan hän oli kadottamaisillaan malttinsa. Kaikki patterin aseet olivat heitetyt kadulle läjään, toinen toisensa päälle. Hän päätti kiivetä ylös pyörän päälle, -- astui sitten kanuunalta toiselle ja oli vähällä taittaa jalkansa. Päästyään alas, sulkivat hevoset häneltä tien, hän kumartui ja ryömi väsymyksestä puolikuolleiden eläinraukkojen välitse. Kun hän vihdoin saapui Saint-Michel-kadulle, hikisenä ja vaatteet rikkirevittyinä, oli hän ponnistellut kokonaisen tunnin saadakseen kuletuksi matkan, jonka muuten olisi kulkenut viidessä minuutissa. Ylilääkäri tahtoi suojella sairashuonetta liialliselta väentungokselta ja oli sentähden asettanut portille kaksi vahtia.

Näiden näkeminen tuotti Delaherchelle suurta helpoitusta, hänen huoneensa ei siis vielä ollut ryöstetty. Puutarhassa, josta muutamat lyhdyt valaisivat himmeästi sairaalaa, valtasi tehtailijan kova väristys, -- hän ajatteli kurjuutta, jota täällä näki kaikkialla. Hän satutti erästä sotilasta, joka makasi kivisillalla, mutta muisti yht'äkkiä että tämä mies olikin asetettu vartioitsemaan seitsemännen armeijaosaston kassaa, vaikka ei kukaan tainnut tietää sitä tänä sekasorron hetkenä.

Sitäpaitsi näytti siltä kuin talo olisi ollut tyhjä, -- huoneet olivat pilkko pimeät ja ovet auki. Palvelijat oli viety sairaalaan, keittiössä ei ollut ketään; huono lamppu vaan levitti himmeätä valoaan.

Delaherche sytytti valkean ja meni saliin pääportaista, kun ei tahtonut herättää puolisoansa ja äitiänsä, jotka epäilemättä nukkuivat jännittävän päivän jälkeen. Mutta kun hän astui työhuoneeseensa, peräytyi hän hämmästyneenä; -- sohvalla, jolla kapteeni Beaudoin edellisenä päivänä oli maannut, nukkui eräs vieras sotilas, -- hän ei käsittänyt tätä, ennenkuin lähempää tarkasti ja tunsi hänet rouva Weissin veljeksi, -- nyt hän näki myös erään toisen sotilaan lattialla kääriytyneenä peitteeseen. Molemmat nukkuivat sitkeästi.

Tehtailija meni sitten vaimonsa kamariin, joka oli vieressä; täällä paloi pöydällä lamppu, -- kaikki oli hiljaista. Gilberte oli heittäynyt vaatteet päällä sänkyyn, hän nukkui rauhallisesti, mutta Henriette istui hänen vieressään, pää patjaan nojaantuneena; hän huokasi syvään unessaan, päästi silloin tällöin haikeita valituksia ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Delaherche seisoi hetken katsellen heitä, -- häntä halutti herättää puolisonsa ja saada tietää mitä oli tapahtunut. Oliko Henriette todella ollut Bazeillesissa? Hän ehkä kertoisi hänelle jotakin.

Mutta hän ei hennonut herättää heitä, ja aikoessaan siis poistua näki hän kynnyksellä äitinsä, joka viittasi Delahercheä seuraamaan häntä.

He menivät ruokasalin lävitse, täällä ei tehtailija voinut enään hillitä hämmästystään.

-- Kuinka, äitini, te ette ole vielä levolla?

Vanhus ravisti päätään ja vastasi matalalla äänellä:

-- En voi nukkua; -- istuin nojatuolissa överstin vieressä. Hänellä on kova kuume, heräsi joka hetki ja kysyi minulta ... olen niin onneton, en tiedä mitä olisin vastannut. Tule kanssani hänen luokseen!

Översti Vineuil makasi rauhattomassa kuumeessa. Hänen punaisia kasvojaan ja valkoisia viiksiään voi eroittaa ainoastaan himmeästi, sillä rouva Delaherche oli asettanut sanomalehden lampun eteen, joten siinä huoneen syrjässä oli vallan hämärä. Valo lankesi rouvaan, joka oli istuutunut nojatuoliin, kädet syliin vaipuneina, kasvoissa surullinen, haaveileva katse.

-- Odota vähäsen, kuiskasi hän pojalleen, luulempa että hän kuuli sinun tulleen, koska taas herää.

Översti aukaisi silmänsä, kiinnitti katseensa Delahercheen kääntämättä päätänsä. Översti tunsi hänet ja kysyi värisevällä äänellä:

-- Kaikki on lopussa, eikö niin? Pakkosovintoon suostutaan?

Tehtailija, johon äidin katse sattui, oli vähällä valehdella, -- mutta mitäpä hyötyä siitä? Hän ojensi kättään, teki mieltä lannistavan liikkeen.

-- Ei ollut muuta keinoa. Jospa olisitte nähneet kaupungin katuja...

Nyt ratsasti kenraali Wimpffen saksalaisten pääkortteeriin saadakseen sopimukset tehdyiksi.

Överstin silmät painuivat kiinni -- hän värisi, syvä, valittava ääni hiipi hänen huuliltaan.

-- Oi Jumalani, oi Jumalani!

Avaamatta silmiään jatkoi hän pikaisesti ja hermostuneesti:

-- Niin, niin, miksi he eivät eilen kuulleet minua: Minä tunsin maan, ilmoitin pelkoni kenraalille; mutta hän ei kuullut minua... Tuolla ylhäällä, yläpuolella Saint-Mengesia aina Fleigneuxiin asti, siellä olisimme valloittaneet ylängöt ja Saint-Albertin solan. Siellä odotamme rauhassa, siellä on asemaamme mahdoton valloittaa -- tie Mezièresiin on edessämme avoinna.

Ääni tuli epäselväksi, käsittämättömäksi, hän änkytti muutamia sanoja, joita eivät läsnäolijat kuulleet, kuumehoureissaan hän näki unta tappelusta, ehkäpä yhdisti omatkin joukkonsa voittoon.

-- Sanoiko lääkäri ettei ole kovaa vaaraa peljättävissä? kysyi Delaherche matalalla äänellä.

Rouva Delaherche nyökäytti myöntävästi päätänsä.

-- Mutta nämät haavat jalassa ovat aina vaarallisia; hän saa varmaankin kauvan maata vuoteen omana, eikö totta?

Tällä kertaa ei vanha nainen vastannut, hän näytti vaipuneen surumielisiin ajatuksiin. Tappion synnyttämä tuska ja häpeä valtasi hänen jäykän sielunsa; hän oli vanhaa, uljasta porvarissukua, joka entisinä aikoina oli urhoollisesti puolustanut isänmaataan vihollisilta. -- Lampun kirkas valo heijastui hänen laihoihin kasvoihinsa ja terävään nenäänsä; kokoonpuristuneet huulet ilmaisivat mielipahaa ja kärsimystä, -- niin suurta ettei se suonut hänelle yön rauhaa.

Delaherche tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kova nälkä valtasi hänet jälleen, hän luuli sen tehneen hänet niin masentuneeksi. Hiljaa hiipi hän alas keittiöön kynttilä kädessään. Mutta siellä oli vieläkin surkeampaa kuin ylhäällä: valkea oli sammunut, ruokakaappi oli tyhjänä, pyyhinriepuja siellä täällä tuoleilla ja pöydillä, niinkuin turmion tuuli olisi sielläkin käynyt ja puhaltanut pois kaiken syötävän ja juotavan. Ei löytynyt leipäpalasta, kaikki oli viety keitoksen kanssa sairaalaan. Vihdoin löysi hän kaapin nurkasta herneitä, jotka olivat jääneet edellisestä päivästä. Hän söi ne ilman voita, ilman leipää seisten tyhjässä keittiössä, jossa pieni savuava lamppu levitti tukehduttavaa petroleumin käryä.

Kello ei ollut paljoa yli kymmenen. -- Delaherche ei tiennyt mitä tekisi siksi kuin saisi tietää oliko pakkosovinto jo allekirjoitettu. Hän oli levoton, pelkäsi että taistelu aloitettaisiin uudestaan -- mitä sitten tapahtuisi? Hän meni taas huoneeseensa, Jean ja Maurice makasivat samassa asennossa kuin silloinkin kun hän jätti heidät; hän istahti nojatuoliin ja koetti vähäsen nukkua, mutta unta ei tullutkaan; joka kerta kuin silmät painuivat umpeen, hän oli kuulevinansa kranaattien suhinan. Hän kuunteli hetkisen: kaikki oli hiljaista ja rauhallista. Koska ei voinut nukkua, oli hän ennemmin ylhäällä ja käveli edes takaisin pimeitten esineitten välissä, huolellisesti karttaen tuolia, jolla hänen äitinsä istui valvomassa kenraalin vuoteen vieressä, sillä hänen surullinen katseensa masensi tehtailijan. Kaksi kertaa hän kävi katsomassa oliko Henriette herännyt ja kummallakin kerralla ihaili hän vaimonsa rauhallisia kasvoja. Näin käveli hän ilman päämaalia siksi kuin kello tuli kaksi. Kauvemmin hän ei voinut kestää. Hän päätti mennä taas kaupungille -- koska ei voinut saada rauhaa ennenkuin tiesi kuinka asiat käyvät. Mutta tultuaan kadulle, joutui hän aivan epätoivoon: hän muisti mitä oli illalla kärsinyt, kuinka vaikeata oli tunkeutua joukkojen lävitse. Hän epäili, nähdessään ylilääkäri Bourochen tulevan läähättäen ja kiroillen.

-- Perhana vieköön! Kas kun pääsin kuitenkin ehein jäsenin!

Hän oli ollut Hôtel-de-Villessä pyytämässä että pormestari määräisi hänelle kloroformia ja lähettäisi sen niin pian kuin mahdollista, sillä hänen varastonsa oli loppumaisillaan; täytyi toimittaa monta leikkausta ja hän pelkäsi, kuten sanoi, onnettomain, haavoittuneiden repimistä nukuttamatta heitä.

-- No, -- ja mitä he sanoivat? kyseli Delaherche.

-- He, -- he eivät tienneet itsekään oliko kloroformia apteekissa saatavana.

Mutta tehtailija ei välittänyt paljoa kloroformista. Hän sanoi:

-- Ei, ei, en kysynyt sitä... Onko kaikki jo päättynyt? Onko suostuttu sovintoon?

Ylilääkäri viittasi tuimasti.

-- Ei ole vielä mihinkään suostuttu! huusi hän. Wimpffen tuli takaisin vähän aikaa sitten ... ne konnat esittävät vaatimuksia, joita ei voi punastumatta kuunnella!... Niin, olisi paljoa parempi että alettaisiin uudestaan, että revittäisiin kaikki.

Delaherche kuunteli vaaleten.

-- Mutta onko aivan varmaa mitä kerrotte? Keneltä olette kuullut sen?

-- Porvareilta, jotka ovat alituisesti tuolla. Eräs sotilas tuli raatihuoneelta ja kertoi sen heille.

Hän lisäsi sivuseikkoja. Bellevue-linnassa, Doncheryn luona, olivat kenraali Wimpffen, kenraali Moltke ja Bismarck yhtyneet. Kauhea ihminen, tämä kenraali Moltke, kuiva ja kova kuin ruuti, parrattomine, väitelmää selvittävän viisaan matemaatikon näköisine kasvoineen istui hän työhuoneessaan odottaen lyöntiä. Hän oli heti selittänyt tuntevansa ranskalaisen joukon toivottoman tilan; ei ruokatavaroita, ei ampumavaroja, tapainturmelus ja epäjärjestys vallalla, mahdotonta särkeä rautapiiri, jonka sisään he olivat aidatut; jota vastoin saksalaiset armeijat olivat mitä edullisimmassa asennossa ja voivat parissa tunnissa polttaa koko kaupungin. Hän lausui ajatuksensa kylmästi ja tylysti: koko ranskalainen armeija aseineen ja varustuksineen otettaisiin vangiksi. Bismarck antoi myöntymyksensä suopeasti hymyillen, -- seisoi rautamiehen vieressä kuin iso, ymmärtäväinen koira. Kenraali Wimpffen oli vastustanut niin paljon kuin mahdollista näitä ehtoja, kovimpia mitä voi odottaa voitetulta armeijalta. Hän oli puhunut kovasta onnesta, sotilaitten urhoollisuudesta, vaarasta, joka seurasi ylpeän kansan liikaa kiihoittamista, -- kolme tuntia oli hän uhaten, pyytäen, kaunopuheliaasti ja reippaasti puhunut ja kysyi viimein oltiinko tyytyväisiä lähettämään voitetut johonkin Ranskan soppeen, vaikkapa Algieriin; ja yleinen suostumus oli, että ne upseerit, jotka kunniasanallaan ja kirjallisesti lupaisivat luopua palveluksestaan, saisivat vetäytyä kaukaisimpiin seutuihin. Aselevon tulisi kestää huomisaamuun kello kymmeneen. Ellei silloin olisi ehtoja hyväksytty, rupeaisivat preussiläiset patterit uudestaan ampumaan ja kaupunki poltettaisiin.

-- Se on mielettömyyttä, huusi Delaherche, ei voi polttaa kaupunkia, joka ei ole millään lailla rikkonut!

Lääkärin viimeinen tiedonanto saattoi tehtailijan aivan huonolle tuulelle, -- hän ilmoitti että joukko upseeria, jotka asuivat "Hôtel de l'Europe'ssa", oli puhunut suuresta rynnäköstä ennen aamua. Siitä asti kuin saksalaisten vaatimukset tulivat tietyiksi syntyi liiallinen kiihtymys, mielettömistä tuumista keskusteltiin kaikkialla. Ajatus ettei ole kunniallista rikkoa aselepoa ja yön pimeydessä rynnätä vihollisten leiriin ei rauhoittanut ketään.

Hurjistuneet sotilaat marssisivat Carignania kohti baijerilaisten rivien lävitse; tie Mezièresiin tehtäisiin puhtaaksi vihollisista ja koko sotajoukko seisoisi pelastuneena Belgiassa. Toiset eivät sanoneet mitään, tunsivat turmion onnettomuuden, olivat hyväksyneet kaikki, allekirjoittaneet kaikki, että vaan saisivat rauhaa millä ehdolla hyvänsä.

-- Hyvää yötä! sanoi Bouroche viimein. Koetan nukkua pari tuntia, olen hyvin sen tarpeessa.

Delaherche jäi yksin. Mitä? Mitä se olikaan tuo Bouroche sanonut? Polttaisivatko he Sedanin, eivätkö jättäisi kiveä kiven päälle koko kaupungista? Tämä oli välttämätöntä; -- onnettomuus kohtaisi varmaankin häntä koska aurinkokin paistoi täydeltä terältä taivaalta valaisten uhrin kauhuja. Ja koneentapaisesti kapusi hän jälleen ylisille, josta voi nähdä koko kaupungin. Mutta täällä oli hämärätä, yön pimeys ja pilvet estivät häntä näkemästä mitään. Vähitellen selkeni niin paljon, että hän näki tehtaan rakennusryhmän: tuolla näkyi konehuone, työhuoneet, kuivausullakko ja varastohuoneet; -- ja tämä suuri rakennus, joka oli hänen ylpeytensä ja omaisuutensa, teki hänet sanomattoman lempeäksi, kun hän ajatteli että muutaman hetken kuluttua ei siitä ehkä olisi muuta jälellä kuin tuhkaläjä. Hänen katseensa liiteli taivaan rantaan, teki kierroksen pimeässä yössä, joka vielä salasi huomispäivän tapaukset. Etelän puolelta, Bazeillesin luota nousi säkeniä taivasta kohden, mutta pohjoispuolella, Garennen metsän luona oleva talo, joka oli sytytetty illalla, valaisi puut veripunaisilla liekeillään. Muuta ei voinut eroittaa kuin nämät kaksi paloa, pilvet, pimeyden ja ammottavan kuilun, josta silloin tällöin kuului tavaton räyhy. Tuolla alhaalla ehkä hyvinkin kaukana, ehkäpä valleilla, itki joku. Turhaan koetti hän katsoa yön paksun hunnun lävitse, nähdä Liryn ja La Marféen, Frennoisin ja Vadelincourtin pattereita, pronssivyötä, joka seisoi kaula pitkänä ja kita ammollaan. Luodessaan jälleen katseensa kaupunkiin oli hän kuulevinansa tuskan huokauksen alhaalla olevista rakennuksista. Se ei ollut ainoastaan väsyneitten sotilaiden kuorsaamista, eikä ihmisjoukkojen, eläinten ja kanuunien kumeata kolinaa; -- hän luuli sitä porvarien tuskalliseksi onnettomuudeksi, hänen ystävänsä ja naapurinsa odottivat myös jännityksellä ja kiusallisessa tietämättömyydessä aamun tuloa.

Varmaankin tiesivät he kaikki ettei sopimus ollut vielä hyväksytty, jokainen laski tunnit, vavisten ja ajatellessaan että jos ei sovintoon suostuttaisi ei olisi heillä muuta jälellä kuin mennä kellariinsa ja kuolla sinne ruhjottuina ja muurien peittäminä.

Äkisti kuuli hän Voyardkadulta aseiden kalsketta ja kamalaa kiruntaa. Hän kumartui eteenpäin sysimustassa yössä, silmäili taivaalle, jolla ei näkynyt yhtään tähteä, hiukset nousivat pystyyn hänen päässään sisällisestä pelosta.

Sillä aikaa oli Maurice sohvalla herännyt heti kuin päivä oli valjennut. Väsynyt kun oli ei hän liikahtanut paikaltaan, mutta katsoi ikkunoihin, joista heikko valo virtasi sisään. Eilispäivän tuskalliset muistot palasivat taas, tappelu, pako, häviö, kaikki selkeni hänen muistissaan, yksin pienimmät erityiskohdatkin ja tappion tunne tunki syvälle hänen sisimpään olentoonsa ikäänkuin kalvava omantunnon tuska. Eikö ollut osaksi hänen syytänsä, että tällainen onnettomuus kohtasi hänen isänmaatansa? Eikö hän niinkuin moni muukin sen aikuisista, lukuunottamattakaan hänen hyviä tietojaan, ollut tiedoton kaikesta, jota hänen olisi tullut tietää, oli sen lisäksi turhamielinen aina sokeuteen asti, turmeltunut nautinnon himosta ja valheellisesta hyvinvoinnista keisarikunnan aikana?

Sen jälkeen heräsi toisia, soimaavia aatoksia; hän näki isoisänsä, joka oli syntynyt 1780 ja kuului suuren armeijan urhoihin, oli Austerlitzin, Wagramin ja Friedlandin voittajia; isänsä, synt. 1811, kuollut virkasäädyssä, pienenä virkamiehenä Chêne-Populeuxissa, jossa hän oli työtä tehnyt, -- senjälkeen ilmestyi manaajien joukossa hän itse, synt. 1841, kasvatettu hienoksi herraksi, asianajajaksi, -- kuitenkin valmis tekemään suurimpia tuhmuuksia, voitettu Sedanissa, tapaus, joka tuli hänen mielessään äärettömäksi, joka teki kaikelle lopun. Ja hän, suvun ainoa heittiö, selitti kuinka Ranska, joka voitti isoisällään, tuli voitetuksi poikiensa tähden; tämä soimasi hänen omaatuntoansa niinkuin sukutauti, joka hitaasti kytee siksi kuin kello ilmoittaa kuoleman hetken lähestyneen. Voitettuansa olisi hän tuntenut itsensä niin urhoolliseksi ja ylpeäksi! Nyt, kun kaikki oli menetetty, oli hän naistakin heikompi. Ei ollut enään mitään toivomista, Ranska oli kuollut. Hän puhkesi itkuun ja valituksiin, pani kätensä ristiin, niinkuin oli ennenkin tehnyt iltarukoustaan lukiessaan, ja sopersi:

-- Jumalani! ... ota minut pois täältä... Jumalani! ... korjaa tykösi kaikki nämät kurjat, jotka kärsivät niin...

Jean heräsi. Hän nousi istumaan vuoteelleen ja katsoi hämmästyneenä Mauricea.

-- Mikä sinulla on, ystäväni? Oletko kipeä?

Mutta pian älysi hän että Mauricea taas vaivasi, kuten hänen tapansa oli sanoa, mielettömät ajatukset, -- ja hänen äänensä muuttui isälliseksi, lempeäksi.

-- Voi, mikä sinun oikeastaan on? Älä vaan tappiota niin murehdi. Kaikki on tuleva hyväksi jälleen.

-- Ei, ei koskaan! huudahti Maurice. Tämä on kurjaa. Nyt voimme kaikki varustautua olemaan preussiläisiä.

Mutta kun ei toveri käsittänyt häntä, rupesi hän selittämään kuinka sukukunta tuli yhä viheliäisemmäksi, kuinka tarpeellista ja luonnollista oli siis että uusi ja vahvempi kansa valloitti sen. Jean ravisti päätään eikä hyväksynyt selitystä.

-- Mitä tarkoitat? Ettei tämä maa olisi enään minun? Jättäisinkö sen preussiläisille niin kauvan kuin minulla on vielä molemmat käsivarteni, enkä ole aivan kuollut? Jätä minut rauhaan sellaisilta tyhmyyksiltä.

Sitten oli hänen vuoronsa lausua ajatuksensa; hitaasti ja katkonaisesti puhui hän:

-- Niin, aikalailla oli heitä hosuttu, se oli varma. Mutta kuolleet he eivät siltä kuitenkaan olleet -- muutamia oli jäänyt ja nämät voivat taas rakentaa talon, jos vaan tahtoivat käyttää kaiken voimansa. Kun vaan tahtoo kärsiä vaivoja eikä tuhlata aikaansa, voi saada suurtakin hyötyä keskellä onnettomuuksiakin. Eikä ole hullumpaa saada hyvä löylytys, se on muistettava. Ja jos olisikin totta että muutamat osat olisivat mädänneet, jäsenet pilaantuneet, no, mitäpä siitä, parempi olisi nähdä niiden makaavan maassa tapparan lyöminä kuin koleran särkeminä.

-- Kurjaa! ei, ei, toisti hän useampia kertoja. Minulla on vielä voimia, siinä kaikki mitä voin sanoa.

Ja väsyneenä, hiukset tahmeana verestä, ojensi hän itsensä suoraksi, -- hänessä hehkui vielä halu elää, halu tarttua työaseihin ja rakentaa talo uudestaan, niinkuin hän oli ennen sanonut. Hän oli vanhaa, kestävää talonpoikaissukua, viisas ja säästäväinen kuin esi-isänsä.

-- Keisarin tähden olen suruissani... Maa oli hyvässä tilassa -- kaikki näytti lupaavalta, vilja oli hyvässä hinnassa... Mutta hän on varmaankin käyttäytynyt kuin nauta; minkätähden sekaantui hän kaikkeen?

Maurice kohotti surullisen näköisenä olkapäitään.

-- Niin, keisari, -- rakastan häntä suuresti, vaikka ajatukseni ovat vapaita ja tasavaltaisia... Tunnen myötätuntoisuutta hänen perhettään kohtaan, olen varmaankin perinyt sen isältäni... Mutta nyt on kaikki mennyt, -- hän ei enään koskaan saa hallita! Ja mitä tulee meistä kaikista?

Hänen katseensa synkistyi, valitus kuului huulilta, niin surkea, että Jean päätti nousta ylös, mutta samassa huomasi hän Henrietten astuvan sisään. Hän oli herännyt heidän puheeseensa.

-- Olipa hyvä, että tulitte, sanoi Jean koettaen hymyillä, Maurice on niin kummallinen tänään.

Mutta nähdessään sisarensa niin kalpeana ja kuihtuneena, saivat Mauricen ajatukset toisen suunnan. Hän levitti käsivartensa ja sulki hänet syliinsä; suloinen tunne tunki koko hänen olentoonsa, kun Henriette lepäsi siinä, kädet kiedottuna veljensä kaulan ympäri. Hän itki katkerasti.

-- Oi, rakas sisareni! Kuinka tahtoisin sinua lohduttaa, mutta ei minulla ole huojennuksen sanaa. Tuo hyvä Weiss, puolisosi, joka niin sinua rakasti. Mitä sinusta nyt tuleekaan? Olet aina kärsinyt valittamatta... Kun ajattelen kuinka paljon minäkin olen tuottanut sinulle surua ... enkä kuitenkaan ole tullut paremmaksi...

Henriette pidätti hänet, pani kätensä hänen suunsa eteen, kun Delaherche astui sisään aivan muuttuneena entisestään. Hän oli tullut ullakosta keittiöön saadakseen siellä jotakin lämmintä, -- hän oli väsynyt ja nälissään koko öisen valvomisen jälkeen. Keittiössä hän tapasi kyökkipiian, joka puhui lankonsa kanssa, erään puusepän Bazeillesista, ja tarjosi tälle lämmitettyä viiniä. Lanko kertoi kuinka hänen tehtaansa oli palanut tuhkaksi.

-- Kuulkaapas, miehet, sanoi hän kääntyen Jeanin ja Mauricen puoleen, uskotteko että he polttavat Sedanin tänään niinkuin Bazeillesin eilen... Oi, tämä saattaa minut perikatoon!