Part 26

Talon asukkaat olivat varmaankin paenneet metsään. Vihdoin näkyi eräs vanha nainen veräjällä, varmaan joku unohduksiin jäänyt piika, joka huonojen jalkojensa tähden ei voinut paeta.

-- Hoi! muori, kuulkaapas! Missäpäin on Belgia?

Vaimo katsoi hämmästyneenä kysyjään -- luultavasti ei hän ollut ymmärtänyt mitä kenraali kysyi.

Kenraali kadotti malttinsa, unohti puhuvansa maan asukkaalle, kirkui että häntä ei haluttanut tulla vangituksi Sedaniin mennessä, vaan hän tahtoi päästä nopeasti rajan yli. Useita sotilaita oli lähestynyt kuultuaan hänen ärsymisensä.

-- Mutta, herra kenraali, sanoi eräs heistä, nyt ei pääse enään; kaikkialla vilisee preussiläisiä... Aamulla se ehkä olisi onnistunut, mutta nyt! --

Huhuja kulki, että useat komppaniat olivat eksyneet rykmenteistään ja olivat kulkeneet rajan ylitse mitään siitä tietämättä, toiset olivat raivanneet itselleen tien vihollisten rivien läpi, ennen kaartin yhtymistä 11:nteen osastoon.

Kenraali kohotti olkapäitään.

-- Juoruja! Katsokaamme, eikö sellaisten miesten kanssa kuin te voi päästä mihin tahtoo?... Löydän pian viisikymmentä kelpo sotilasta, jotka eivät liioin sääliskele itseään eivätkä pelkää esiinryntäämistä.

Sitte hän kääntyi vanhan naisen puoleen sanoen:

-- No, muori, vastatkaa joutuun missä päin on Belgia?

Tällä kertaa ymmärsi vaimo, koska osoitti laihalla kädellään viheliäistä metsää kohden.

-- Tuolla, tuolla!

-- Kuinka? -- mitä te sanotte?... Nuo talotko tuolla kentän toisessa päässä?

-- Oi, paljon kauempana!... Tuolla aivan alhaalla!

Kenraali oli pakahtua vihasta.

-- Mutta, se on inhottavaa, kirottu koko maa! Ei tiedä koskaan miten tekee... Belgia oli tuolla, pelkäsi tahtomattaan hyppäävänsä sinne ja nyt kun tahtoo päästä sinne, ei se olekkaan enään siellä... Ei, ei! Tämä on liikaa! Ottakoot sitte minut ja tehkööt mitä tahtovat. Minä menen levolle.

Ja siirtäen hevostaan nousi hän sen selkään -- niinkuin säkki pullistuneena vihan tuulesta -- ja läksi nelistämään Sedania kohden.

Tie teki mutkan, kaartaen alas Givonnen laaksoon; siellä oli sellainen joukko pakenevia sotilaita, että luutnantti Rochas tuli tienristeyksessä Pachen, Lapoullen ja Gauden kanssa työnnetyksi erään ravintolan luo. Jeanin ja Mauricen oli kovin vaikeata saavuttaa heitä. Kaikki hämmästyivät suuresti kuullessaan karkean, juopuneen äänen, joka vaati heiltä selitystä.

-- Vai niin! Yhtymys -- -- täällä! ... ohho, erityinen seura!... Aa, se on todellakin onnellinen sattumus.

He tunsivat Chouteaun, joka nojasi kyynärpäänsä ikkunaan. Hän oli juovuksissa, nikotteli yhtämittaa puhuessaan ja huusi:

-- Sanokaa, eikö teitä janota? Tulkaa lähemmäksi, älkää kainostelko... Täällä on vielä tovereille...

Hän viittasi saliin:

-- Tule tänne! Anna näille herroille vähän juomista...

Nyt tuli Loubet hoippuen, puteli kummassakin kädessä. Hän ei ollut niin juovuksissa kuin toiset ja lasketteli sukkeluuksia toisen toisensa jälkeen pariisilaisten pikkukauppiasten tavoin.

-- Tämäpä vasta raitista, raitista, kuka tahtoo juoda?

He eivät olleet näyttäytyneet sitten kuin olivat lähteneet pois, sanoen menevänsä viemään kersantti Sapinia sairashuoneeseen; varmaankin olivat he pettäneet ja paenneet tänne mihin ei kranaatit lentäneet. Ja nyt olivat he joutuneet karille, olivat tulleet ravintolaan, joka oli jätetty ryöstettäväksi.

Luutnantti Rochas suuttui.

-- Odottakaa roistot, täällä te vaan juotte sillä aikaa kuin me näännymme vaivoihimme!

Mutta Chouteau ei suvainnut moittimista.

-- Aa, sinä tiedät, vanha vekkuli, ei ole enään luutnanttia, ei ole muita kuin vapaita... Eivätkö preussiläiset ole sinua jo kylliksi polkeneet maahan, koska tulet tänne vielä torumaan.

Toisten täytyi pitää kiinni Rochasta, joka tahtoi lyödä pään tuolta hävyttömältä mieheltä. Loubet, pidellen puteleja vielä käsissään koetti aikaansaada rauhaa.

-- Jättäkää tuo! Olkaa ystäviä! Sopikaa keskenänne.

Ja nähdessään Lapoullen ja Pachen, vanhat ystävänsä:

-- Älkää kiusatko itseänne, lapset, tulkaa sisälle niin saatte ryypyn.

Lapoulle epäili hetken, himmeästi aavistaen että oli sopimatonta juhlia kun moni ihmisraukka oli nälkään kuolemaisillaan.

Mutta hän oli niin uupunut nälästä ja janosta. Nopeasti teki hän päätöksensä, yhdellä harppauksella hän oli ravintolassa ja työnsi sanaakaan sanomatta Pachenkin sisälle; ja sinne jäivät he molemmat.

-- Häpeämätön joukko, toisti Rochas, parasta olisi ampua heidät kaikki!

Hänen kanssaan ei ollut enään muita kuin Maurice, Jean ja Gaude, jotka kaikki neljä olivat sortumaisillaan pakenevien sotilaitten jalkoihin, jotka riensivät eteenpäin vallaten melkein koko tien. Nyt ne olivat jo kaukana ravintolasta.

Miestulva kulki Sedaniin päin kuin yli äyräittensä paisuva virta, jonka liejuiset aallot vyöryvät kauvas riistäen mukanaan sekä kivet että kannot. Läheisiltä ylängöiltä ja rinteiltä, Floignin tieltä, Pierrementista, hautausmaalta, Marskentältä Ja Givonnen laaksosta syöksyi raivoisia ihmisiä kylää kohden, jossa toivoivat löytävänsä turvaa ja suojaa.

Voisiko todellakin soimata näitä kurjia ihmisraukkoja? Kaksitoista pitkää tuntia he olivat liikahtamatta seisseet vihollisen hirmuisen, kuolettavan tulen keskellä. Patterit olivat suojelleet heitä edestä, takaa ja sivulta. Sotajoukko oli sanan todellisessa merkityksessä tullut muserretuksi -- ajetuksi loukkoon, josta ei mikään pako ollut mahdollinen. Muutamat rykmentit seitsemännestä osastosta -- siitä, joka tuli Floignista -- vetäytyivät takaisin hyvässä järjestyksessä. Mutta alhaalla Givonnen laaksossa vallitsi täydellinen sekasorto, -- ei ollut riviä ei päälliköitä, -- vimmastuneet joukot pyrkivät eteenpäin, työnsivät ja tuuppailivat toisiaan -- raivokkaina ja levottomina -- heiluttaen zouaavien, jääkärien ja jalkaväestön välkkyvien aseiden pirstaleita, kaikilla näkyi olevan repaleiset univormut, likaiset kädet, veristyneet kasvot, kuivat, turvonneet huulet, ääni painuksissa.

Väliin ryntäsi hevonen ilman ratsastajaa nelistäen väkijoukon keskelle ja kaasi useita sotilaita; kanuunia saapui täyttä vauhtia -- vaaria pitämättä lauaistiin pattereista, joiden ampujat, ikäänkuin kiivastuneina juopumuksesta, musersivat kaikki.

Jean katsahti taasen taivasta, katsoi laskeutuvaa aurinkoa. Paksujen tomupilvien läpi paahtoi aurinko vielä kuumasti hiestyneitä kasvoja. Ilma oli viehättävä, taivas sininen ja kuultavan kirkas.

-- Tämä nyt on kiusallista, sanoi Jean, tuo aurinko riiviö ei aijo tänään ensinkään laskea.

Mutta yht'äkkiä jäi Maurice seisomaan kuin kivettynyt; hän näki erään nuoren naisen nojauvan huonetta vastaan, ett'ei tulisi tallatuksi. Mauricen hämmästys ei ollut vähäinen: se oli Henriette, hänen sisarensa.

Näyttipä siltä kuin Henriette ei olisi niin suuresti hämmästynyt.

-- He ovat ampuneet hänet Bazeillessa... Niin, minä olin siellä... Tahdoin hänen ruumistaan takaisin, mutta silloin tulin ajatelleeksi...

Hän ei maininnut preussiläisiä eikä Weissiä; jokainen mahtoi muutenkin ymmärtää mitä hän tarkoitti. Maurice käsittikin todella. Hän oli rakastanut heitä ... molempia, ja katkera kyynel vierähti hänen poskelleen.

-- Oi rakas sisarraukkani!

Kello kahden aikana, kun Henriette jälleen tuli entiselleen istui hän eräässä vieraassa keittiössä nojaten pöytää vasten ja itkien katkerasti. Mutta hän kuivasi kyyneleensä; hennossa naisessa heräsi äkkiä uljuutta ja päättäväisyyttä. Hän ei pelännyt mitään, äskeiset onnettomuudet olivat tehneet hänet lannistumattomaksi. Tuskassaan ei hän ajatellut muuta kuin miten saisi miehensä ruumiin takaisin, haudatakseen sen. Ensi tuuma oli hänellä palata takaisin Bazeillesiin, mutta kun kaikki sanoivat sen olevan mahdotonta, alkoi hän etsiä jotakuta, joka seuraisi häntä ja ottaisi huolekseen tarpeelliset toimenpiteet. Hän valitsi siksi serkkunsa, joka oli ollut johtajana sokuritehtaassa siihen aikaan kun Weiss teki työtä konttorissa. Tämä oli pitänyt paljon Weissistä eikä siis kieltänyt Henrietteltä apuaan. Hän oli vaimonsa mukana perinyt kauniin omaisuuden, Ermitagen, jossa nykyään asui. Sen multamuurit ulottuivat Sedaniin asti, toisella puolella Givonnen laaksoon; -- ja nyt oli Henriette matkalla sinne; joka askeleella seisahtui hän vähäsen, peläten että tulisi tapetuksi, -- mutta hän tahtoi päästä eteenpäin -- tahtoi pelastaa miehensä ruumiin.

Maurice, jolle hän kertoi aikeensa, hyväksyi sen.

-- Serkku Dubreuil on aina ollut hyvä meitä kohtaan... Hänestä sinulle kyllä on hyötyä...

Hänelle juolahti sukkela tuuma mieleen, luutnantti Rochas tahtoi pelastaa lipun; hän oli jo luvannut leikata sen rikki, kätkeä palaset paitansa alle tahi kaivaa ne maahan erään puun juurelle ja asettaa jonkun merkin että löytäisi ne sitte myöhemmin.

Mutta kipeästi koski heidän sydämmeensä sen lipun rikki repiminen ja kätkeminen, jota he niin syvästi rakastivat. He olisivat tahtoneet keksiä vaikka minkä muun neuvon tahansa.

Sentähden ei syntynytkään erimielisyyttä kun Maurice ehdotti että lippu uskottaisiin jonkun huostaan, joka kätkisi ja tarpeen tullessa puolustaisi sitä siksi kun he vaatisivat sen jälleen takaisin.

-- Kuuleppas! sanoi Maurice sisarelleen, me tulemme sinun kanssasi Ermitageen katsomaan onko Dubreuil siellä ... ja sitäpaitsi, en tahdo jättää sinua. --

Ei ollut ensinkään helppoa päästä ulos vilinästä -- vihdoin onnistui se heille ja nyt he läksivät astumaan erästä tietä, joka vei ylös mäen vasemmalle puolelle. Senjälkeen he tulivat todelliseen labyrinttiin, siellä oli polkuja, salaisia käytäviä, pieni maakylä, jossa asui puutarhuri; sinne oli rakennettu monta pientä huvilaa ja taloa ja kaikkialla näkyi teitä, piilopaikkoja, muureja ja solia. -- Erinomaisen sopiva väijymispaikka; se vasta oli asema, jota kymmenkunnalla miehellä voi puolustaa tuntikausia vaikkapa kokonaista rykmenttiä vastaan.

Kuulia lenteli silloin tällöin, sillä preussiläinen kaarti samosi eteenpäin laakson toisella puolella.

Kun Maurice ja Henriette, joita muut seurasivat, olivat kääntyneet ensin vasemmalle, sitte oikealle kahden loppumattoman muurin välitse, joutuivat he äkkiä pois tieltä ja seisoivat portin edessä, joka oli puoleksi auki. Siinä oli maatila puistoineen; itse päärakennus oli suuri, neliskulmainen asuinhuoneisto, jonne leveä jalava-käytävä johti. Toiselle puolelle, vähän ylemmäksi, metsän syrjään oli muu osuus rakennettu.

Henriette tuli levottomaksi nähdessään portin olevan auki.

-- He ovat poissa. Ovat kaiketi lähteneet matkalle!

Ja niin todella olikin laita. Edellisenä päivänä oli Dubreuil vienyt vaimonsa ja lapsensa Bouilloniin, sillä hän aavisti, mitä tapahtuman piti.

Kuitenkaan ei talo ollut aivan tyhjillään. Ennenkuin he pääsivät perille, kuulivat he jo meteliä ja levottomuutta, ja kun nuori leski astui pari askelta, kääntyi hän heti takaisin nähdessään erään preussiläisen sotilaan ruumiin.

-- No, huudahti Rochas, tuossakin on taisteltu.

Kaikki tahtoivat saada selkoa asiasta, jonka vuoksi menivät sisälle. Ovet ja ikkunat oli lyöty pyssyn tyvellä rikki; sisällä oli kauhean näköistä. -- Huonekalut olivat heitetyt sikin sokin soraläjiin ja huvimajan portille. Salin taivaan siniset huonekalut, sohva ja tusina tuoleja, olivat marmoripöydän ympärillä, jonka päällystä oli halaistu.

Ja zuaaveja, jääkärejä, jalkaväestöön kuuluvia sotilaita samosi ympäri rakennusta ja käytävillä, ampuen tuon tuostakin pieneen metsään, laakson toisella puolella.

-- Herra luutnantti, selitti eräs zuaavi Rochasille, näimme kirottujen preussiläisten ryöstävän täältä kaikki... Saimme ajetuksi heidät pois, mutta he tulevat taas, ja kun heitä on kymmenen kutakin meidän miestä kohti, ei ole järin helppoa tulla toimeen.

Kolme kaatunutta preussiläistä makasi muurilla. Kun Henriette meni lähemmäksi ja katseli heitä tarkasti, epäilemättä ajatellen puolisoaan, joka myöskin oli maannut kentällä, kasvot veressä ja tomussa, lensi kuula hänen sivuitsensa ja räjähti läheiseen puuhun. Jean kiiruhti hänen luokseen.

-- Älkää jääkö sinne seisomaan!... Joutukaa huoneihin, pian, pian...

Jean tunsi syvää sääliväisyyttä nuorta leskeä kohtaan, joka keskellä suurta suruaan oli niin päättäväinen ja rohkea. Hänen sydäntään kirveli nähdessään kuinka muuttunut hän oli; hän muisti vielä eilisestä Henrietten herttaisen, ystävällisen hymyilyn. Ensiksi ei hän tiennyt miten lausua osanottavaisuuttaan; hän ei tiennyt muistiko Henriette enää häntä; -- nyt ei hän käsittänyt, mitä tekisi Henriettelle. Hän olisi mielellään uhrannut oman itsensä tuottaakseen nuorelle leskelle edes vähäsen lohdutusta ja rauhaa.

-- Odottakaa meitä tuolla sisällä... Jos vaara kohtaa, autamme teidät pois sieltä tavalla tai toisella.

Mutta Henriette viittasi kädellään:

-- Mitäpä siitä hyötyä?

Veli työnsi lempeästi häntä ylös rappusia, mutta etehisessä pysähtyi hän ja katsahti laaksoon. Täältä voi nähdä tappelun menon.

Erään jalavan takana seisoivat Jean ja Maurice; paksu puu voi mukavasti suojella kaksi miestä. Kauvempana oli Gaude yhtynyt luutnantti Rochasiin, joka ei millään muotoa tahtonut luopua lipusta eikä uskoa sitä kenenkään huostaan; hän laski sen viereensä puun juurelle, sillä aikaa kuin ampui. Käytävä oli täynnä sotilaita, ne pistivät ainoastaan päänsä esille tähdätäkseen.

Metsässä mahtoi preussiläisten luku aina vaan lisääntyä, koska laukauksia kuului yhä tiheämmin. Ei nähnyt ketään, ainoastaan väliin jonkun vihollisen, joka juoksi puun luota toisen juurelle. Läheisessä talossakin oli runsaasti sotilaita, jotka ampuivat avonaisista ikkunoista.

Kello oli neljän vaiheilla, laukaukset harvenivat, vähitellen, joskus tykkänään vaieten; täällä vielä seistiin ja tapettiin toisia -- tässä syrjäisessä loukossa, jonne ei voinut nähdä linnan tornissa liehuvaa valkeata lippua. Yön pimeydessäkin jatkettiin tätä taistelua; huolimatta aselevosta, kuultiin ampumista esikaupungista alhaalla Givonnen laaksossa ja ulkoa mereltä pienen sillan seutuvilla.

Kauan näkyivät kuulat lentelevän molemmin puolin laaksoa. Silloin tällöin kaatui mies, rinta lävistettynä. Kolme uutta ruumista makasi käytävällä. Eräs haavoitettu virui kasvot mullassa, eikä kukaan mennyt edes kääntämään häntä huojentaakseen raukan vaivoja.

Kun Jean nosti päätänsä, näki hän Henrietten rauhallisesti panevan säkin onnettoman pään alle, käännettyään hänet ensin selälleen. Jean syöksyi esiin, tempasi hänet rajusti takaisin puun taakse, jossa oli suojassa Mauricen kanssa.

-- Tahdotteko siis tulla ammutuksi?

Henriette ei näyttänyt tietävän miten tuhmasti oli menetellyt.

-- Ei suinkaan... En uskaltanut kauvemmin olla yksinäni etehisessä... Olen kernaimmin täällä teidän kanssanne.

Ja hän jäi heidän kanssaan. He asettivat hänet istumaan viereensä puuta vasten nojalleen, ampuivat sitten viimeiset latinkinsa, toisen oikealle, toisen vasemmalle, sellaisella innostuksella, että unohtivat sekä väsymyksensä että pelkonsa, niin, jopa vaarankin, jossa he olivat.

-- Katso tuonne, Maurice, sanoi Henriette äkisti, eikö tuo kuollut kuulu Preussin kaartiin?

Hän oli vähäsen aikaa katsellut erästä kaatunutta vihollista -- tanakkaa, tuuheaviiksistä poikaa -- joka makasi vallilla. Hattu oli vierinyt muutaman askeleen päähän, leukahihna oli mennyt säpäleiksi. Ruumista verhosi todellakin kaartilainen univormu: harmaat housut, valkeanauhainen sininen takki, viitta kierretty kokoon ja sidottu kannattimeen.

-- Vakuutan että se on kaartilainen... Minulla on kotona valokuva, jonka Günther serkku lähetti meille...

Hän vaikeni, nousi ylös ja meni kuolleen luo. Kukaan ei voinut häntä siitä estää: kumartui kuolleen viereen, nähdäkseen minkä rykmentin numero hänellä oli.

-- Neljäs, huudahti hän, oi, olisin lyönyt siitä vaikka vetoa...

Hän tuli takaisin, kuulasade suhisi hänen korvissaan.

-- Niin, neljäs rykmentti, se on katalaa ... Güntherin rykmentti.

Mauricen ja Jeanin oli vaikeata rauhoittaa häntä. Hän pisti päänsä esiin, tahtoen katsoa metsään päin, josta preussiläiset ampuivat. He luulivat varmaankin että heitä olisi kylliksi suuri joukko rynnätäkseen esiin, sillä vähän väliä näkyi heitä metsän syrjässä; he kärsivät kauheita tappioita, joita ranskalaisten kuulat tuottivat.

-- Katsokaa! sanoi Jean, tuo on ehkä serkkunne ... tuo upseeri, joka tulee ulos talon vihreästä akkunasta!

Eräs kapteeni tuli näkyviin, hänet voi hyvästi tuntea kultakauluksestaan ja kultakotkasta, jonka auringon säteet saattoivat välähtelemään kuin valkean. Hän nosti miekkansa pystyyn ja antoi käskyn sotilaille; välimatka oli lyhyt, tuskin kahtasataa metriä, joten hänet voi nähdä erittäin hyvin: lyhyt vartalo, nuoret lujapiirteiset kasvot, vaaleat viikset.

Henriette tarkasteli häntä vähän aikaa.

-- Niin, sanoi hän, se on Günther. Tunnen hyvin hänet.

Maurice teki kummallisen liikkeen, lisäten:

-- Serkkumme... Aivan oikein, perhana vieköön, hän saa korvata, mitä on tehnyt Weissille.

Vavisten nousi Henriette ylös, sieppasi pyssyn Mauricelta ja ampui ilmaan.

-- Ei, ei! Älä tähtää sukulaista, se on liian kauheata!

Ja tämän sanottuaan vaipui hän maahan puun taakse, peitti kasvot käsiinsä ja itki katkerasti. Hän ei voinut hillitä itseään kaiken sen jälkeen mitä oli nähnyt.

Sillä aikaa riemuitsi Rochas, hänen ympärillään seisoi hänen väkensä, jota hän oli innostuttanut. Nähtyään preussiläiset ampuivat he niin rajusti että näiden täytyi vetäytyä metsään.

-- Malttakaa, lapseni! Älkää lauaisko! ... oi, niitä pettureita, kuinka he ampuvat! Antakaamme heille mitä he tarvitsevat!

Hän oli mielissään. Näytti nauttivan yhtä suurta luottamusta kuin ennenkin. Näytti unohtaneen kaiken mitä hän oli päivällä nähnyt, unohtaneen tappion ja paon.

Tuon laaksossa väijyilevän joukon olisi hän mielellään ajanut pakoon ja hymyili jo tyytyväisesti tälle voitolleen.

Hän kuului vanhaan kunniakkaasen sotajoukkoon, joka valloitti koho maailman rakastettunsa ja viinipullon välillä.

-- Tuhat tulimaista, pojat, ainoa mitä voimme tehdä, on antaa heille aimo selkäsauna. -- Eikä tämä voi päättyä muulla lailla. -- Kuinka? eihän se suuresti muuta asiaa vaikka olemmekin voitetut. Voitetut! Onko se mahdollista? Vielä ponnistus, pojat, saatte nähdä, että he pakenevat kuten akanat tuuleen.

Hän viittoili pitkillä laihoilla käsillään ja laverteli niin hyvin, että sotilaat eivät voineet olla hänestä pitämättä.

Äkkiä huusi hän:

-- Niin, antakaamme heille hyvä potkaus. Totisesti ajamme heidät rajan toiselle puolelle. -- -- Voitto. Voitto!

Mutta samassa kun viholliset näyttivät peräytyvän kuului vasemmalta puolelta kauheaa ampumista.

Se oli samainen liike, joka taas siellä vallitsi, kaartin partiokunta, joka oli kulkenut ympäri Givonnen laakson. Oli mahdotonta kauemmin puolustaa Eremitagea -- tusina sotamiehiä, jotka puolustivat penkereitä, joutui kahden tulen väliin, jossa olivat tulla lyödyiksi. Kaksi miestä kaatui, syntyi kauhea sekasorto. Preussiläiset kiipesivät jo yli puiston muurin, sitten pitkin käytävää rakennusta kohti niin suurissa joukoissa, että alettiin taistella kiväärillä.

Eräs pitkä, lihava, tummapartainen zuaavi taisteli kuin jalopeura, lävisti miehiltä rinnan että rusahteli, väliin pyyhkien kaatuneitten kylkeen kivääriään, johon oli jähmettynyt verta. Kun kivääri särkyi, ruhjoi hän pääkalloja pyssynsä perällä; yht'äkkiä hän kaatui ja kadotti pyssyn, mutta oli pian jälleen jaloillaan, tarttui tanakan preussiläisen kurkkuun sellaisella otteella, että molemmat vierivät soraan lähelle keittiötä, jonka ovi oli auki. Puistossa, puiden välissä, nurmella rakennuksien edessä, kaikkialla taisteltiin elämästä ja kuolemasta: monta ruumista lepäsi käytävällä. Mutta taistelu kiihtyi kuistin edessä taivaansinisen sohvan ja tuolien ympärillä. Pyssyillä ammuttiin suoraan toisten kasvoihin, hampaita ja kynsiä käytettiin puukkojen puutteessa murhaamisaseina.

Gauden valtasi tyhmän rohkea urhoollisuus.

Hän luuli kaiken olevan lopussa, komppanian olevan hävitetyn, ettei kukaan kuulisi torven kokoontumismerkkiä, mutta kuitenkin otti hän torvensa ja antoi merkin, joka kuului yli koko puiston. Preussiläiset kokoontuivat heti, mutta hän ei liikahtanutkaan, seisoi vaan paikallaan surullisen näköisenä ja puhalsi vieläkin kovemmin ikäänkuin tahtoen herättää kuolleetkin.

Kuulatuisku viskasi hänet nurin, torven viime sävel helähti kuparilta, täyttäen ilman vavistuksella.

Ymmärtämättä tapausta ei Rochas aikonut paeta. Hän odotti ja sammalsi:

-- Mutta -- mitä tämä on --? Mitä nyt? --

Hän ei käsittänyt, että he olivat taas ajetut pois tantereelta. Kaikki oli niin muuttunut, itse taistelutapakin.

Eikö näiden ihmisten ole täytynyt odottaa laakson toisella puolella, että voittaisivat? Mutta, vaikka kuinkakin paljon tapettiin, tuli aina uusia lisää, -- näyttipä kun heitä olisi maasta versonut. Mikä kirottu sota tämä oli, jossa kymmenen seisoi yhtä vastaan, jossa viholliset näyttäytyivät vasta illalla kun ensin kanuunat koko päivän olivat tehneet hävitystyötään? Hämmästyneenä, innoissaan, ymmärtämättä tähän asti mitään tantereesta, tunsi hän olevansa kovin kiivastunut ja ymmällään.

-- Rohkeutta, pojat, pian voitamme -- --

Pikaisesti tarttui hän lippuun, viimeinen ajatuksensa oli kätkeä se, etteivät preussiläiset sitä saisi, mutta kun tanko oli jo kädessä, horjahti hän ja oli kaatua. Kuulat suhisivat -- hän tunsi kuoleman tulleen, ja alkoi repiä lippua tangosta, aikoi repiä ja hävittää sen.

Samassa silmänräpäyksessä lensi useita kuulia kaulaan, rintaan, jalkoihin ja hän kaatui kolmivärisen lipun pirstaleiden keskelle, jotka peittivät hänet kuten ruumisverhot.

Hän eli vielä minuutin, -- silmät suurenivat, hän käsitti vihdoin täytyvän taipua sodan alle samoin kuin alistutaan lainkin alle. Sitten pieni nikotus, hän nousi lapsellisessa hämmästyksessään ylös kuin iloinen hyönteinen, joka musertuu luonnon järkähtämättömän tahdon alle. -- Siihen loppui hänen elämänsä satu.

* * * * *

Kohta kun preussiläiset saapuivat, vetäytyivät Maurice ja Jean puun juurelta toiselle koettaen suojella Henrietteä niin hyvin kuin voivat. Lymypaikkaan päästyään he jatkoivat ampumistaan. Ylempänä puistossa tunsi Maurice portin, joka onneksi oli auki. Nopeasti astuivat kaikki kolme sisään ja tulivat kapealle tielle. Mutta kun he saapuivat sen toiseen päähän, kuulivat he taas ampumista; he astuivat reippaasti toiseen pieneen kujaan, josta ei voinut päästä pois, taas menemättä kuulatuiskuun; siinä he seisoivat, tietämättä itsekkään, miten olivat siihen tulleet; tie vei suoraan Givonnen laaksosta Sedaniin. Viimeisen kerran katsahti Jean ylös taivaaseen: näköpiiri oli punanen, lievennyksen huokaus kohosi hänen rinnastaan.

-- Oi, tuota hävytöntä aurinkoa, vihdoin viimein se laskeutuu.

He riensivät nyt kaikki minkä jaksoivat ihmisjoukon mukana, kylää kohden. Balanin portin luona oli sellainen ahdinko, että heidän täytyi seisahtua odottamaan: nostosillan ketjut olivat katkenneet ja ainoastaan pieni silta jalkaväkeä varten oli käytettävissä, joten ei hevosia eikä kanuunoita viety ylitse. Cassinen portin luona kuului olevan vielä kauheampaa -- kaikki tahtoivat eteenpäin -- armeijan jäännökset ryntäsivät raivoisina läheisiltä ylängöiltä, syöksyen kylään niinkuin virta viemäriin silloin kuin sulut ovat auki. Näiden muurien viehätys ei enään miellyttänyt urhoollisimpiakaan.

Maurice kannatti käsivarsillaan Henrietteä, joka oli väsymyksestä ja kärsimyksistään pyörtymäisillään.

-- Eiväthän vaan mahtane sulkea porttia ennen kuin kaikki ovat päässeet ulos.

Sitä joukko pelkäsi. Sotilaita oli asettunut vierustalle sekä oikealle että vasemmalle; mutta kanuunat ja muut varustukset olivat aika mylläkässä.

Nyt kuului torven räikynää, viivähtäneitä sotilaita kutsuttiin kokoon. Useimmat tulivat juoksujalassa, yksinäisiä laukauksia kuului esikaupungista tuon tuostakin. Katukäytäville asetettiin partiojoukkoja puolustamaan linnaa ja vihdoin suljettiin portit. Preussiläiset olivat jo sadan metrin päässä. Nähtiin heidän käyvän Balanin tiellä, pitäen huolta taloista ja puutarhoista.