Part 25

Gilberte, tuotuaan mitä hän pyysi, tahtoi itse auttaa. Tästä hetkestä pysyi hän rohkeana, tahtoi kuolla levollisena täydessä tajunnassa. Delaherche auttoi vaimoaan järjestämispuuhissa.

Nähdessään miten poikansa ja miniänsä yhdessä hoitivat tuota nuorta miestä, katosi katkeruus vanhan rouvan sydämmestä. Hän päätti vaieta myöskin tällä kertaa, vaikka olikin aikonut kertoa kaikki pojalleen. Mutta nythän kuolema erottaisi heidät ainiaaksi toisistaan, miksi tuottaisi hän surua perheelleen.

Kapteeni oli kuolemaisillaan -- hän tuli hetki hetkeltä heikommaksi ja vajosi jälleen tylsistyneesen tilaansa. Kylmä hiki virtasi pitkin kaulaa ja otsaa; hetkeksi avasi hän silmänsä tavoittaakseen peitettä, jonka luuli näkevänsä vieressään.

-- Oi kuinka minun on kylmä, minun on niin kylmä.

Ja sitte hengitti hän viimeisen kerran, tyyneesti ilman näkyväistä taistelua; hienot laihat kasvot näyttivät kuoltuakin selittämättömän surullisilta. Katseensa lepäsi Gilbertessä.

Delaherche piti huolta ettei hänen ruumistaan viety pensaikon taa, vaan pantiin lähellä olevaan liiteriin. Sitte pyysi hän Gilberten menemään huoneesensa, sillä hän näytti kovin väsyneeltä, itki ja nyyhki. Mutta tämä selitti olevansa niin peloissaan, ettei mitenkään uskaltaisi olla yksin, ja jäi kernaammin anoppinsa luo keskelle sairashuoneen touhua.

Sitte ryhtyi hän heti sairaiden hoitamiseen. Toi lasillisen vettä attikalaiselle sotilaalle, jolla oli kova kuume, auttoi hoitajaa sitomaan erään kahdenkymmenen vuotisen sotilaan kättä. Tämä oli vast'ikään tullut sotatantereelta, jossa peukalonsa oli ammuttu säpäleiksi. Ollen kohtelias ja veitikkamainen, laskien leikkiä huolettoman pariisilaisen tavalla sai hän pian Gilberten hymyilemään sukkeluuksilleen.

Kapteenin kuoleman kamppauksen aikana oli ampuminen yhä kiihtynyt; jälleen kranaatti putosi puutarhaan katkaisten satavuotisen tuuhean puun.

Väki alkoi peloissaan huutaa koko Sedanin palavan, sillä Cassinen etukaupungissa oli suuri tulipalo päässyt alkuun. Tulisi loppu kaikesta, jos ampumista kestäisi kauemmin. Ei jäisi kiveä kiven päälle.

-- Tämä ei ole mahdollista, minun täytyy tuonne jälleen, sanoi Delaherche, joka oli kadottanut kaiken malttinsa.

-- Minnekä sitte? kysyi Bouroche.

-- Tietysti pormestarin luo kysymään tekeekö keisari pilkkaa meistä kun puhuu valkosen lipuu nostamisesta.

Ylilääkäri seisoi hämmästyneenä, katseli Delaherchea suurin silmin, sillä vaikka hän olikin epätoivossaan kun haavoitetut kuolivat hänen käsiinsä, ei hän kuitenkaan ollut ajatellut antautumista. Hän teki rajun epätoivoa ilmaisevan liikkeen:

-- Menkää hiiteen! Saman tekevä mitä me toimitamme!

Delaherchella oli suuri työ tunkeutua ihmisjoukon lävitse, joka taajeni alituisesti ja kasvoi paenneista sotilaista. Hän kysyi useilta upseereilta, joita kohtasi, vaan ei kukaan ollut nähnyt valkosta lippua. Vihdoin myönsi eräs översti nähneensä sen silmänräpäyksen ajan, vaan sitte oli se taas otettu alas.

Tämä selitti kaikki: joko eivät viholliset sitä olleet nähneet taikka huomasivat sen ja enensivät tulta käsitettyään lopun kohta olevan lähellä. Kerrottiinpa että eräs kenraali, joka nähdessään valkosta lippua nostettavan oli aivan raivostunut, oli repinyt sen alas, katkassut tangon ja tallannut liinan jalkoihinsa.

Mutta preussiläisten pattereista kuuluivat laukaukset yhä edelleen. Kuulia tuli satamalla kaupunkiin. Turennentorilla oli eräs vaimo äsken tapettu, pormestarin portinvartijan huoneessa ei Delaherche tavannut enää pikku Rosea. Ovet olivat auki, siellä sai käydä vapaasti kuka itse tahtoi. Rappusilla kohtasi hän raivostuneita ihmisiä, jotka menivät sen enempää huomaamatta ohitse. Ensimmäisessä kerroksessa pysähtyi hän hetkeksi ja siellä tuli Rose vastaan:

-- Ah, herra Delaherche, tämä kaikki on kauheata! Tulkaa, joutukaa jos tahdotte nähdä keisarin.

Ja vasemmalla, auki olevasta ovesta näki hän todella keisarin, joka jälleen käveli epävarmoin askelin edestakaisin uunin ja ikkunan väliä.

Hän ei voinut pysyä paikoillaan vaikka kärsi kovia tuskia.

Eräs ajutantti oli juuri lähtenyt ja jättänyt oven auki. Keisari kuului väsyneellä ja kiusatulla äänellä kysyvän:

-- Mutta sanokaa mitä tämä merkitsee. Miksikä he yhä ampuvat vaikka olen käskenyt nostamaan valkosen lipun?

Hän ei enään voinut kärsiä tätä ampumista, joka yhä lujemmin kuului tänne. Kun hän tuli ikkunan luo, oli kuin olisivat luodit sattuneet hänen sydämmeensä. Yhä verta, yhä ihmishenkiä hänen erehdyksensä tähden! Joka hetki lisääntyivät turhaan kuolleiden läjät. Hän oli tuskissaan jo kymmeniä kertoja tehnyt saman kysymyksen jokaiselle, joka tuli sisään:

-- Mutta mitä tämä on? Miksi ampuvat he vielä vaikka olen käskenyt nostaa valkosen lipun.

Ajutantti mutisee jotain vastaukseksi, mutta Delaherche ei kuullut sitä. Keisari kävelee yhä edestakaisin -- hänen täytyy mennä ikkunan luo, hänen täytyy kuunnella tuota kauheata ampumista, joka oli näännyttää hänet kuoliaaksi. Kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, niissä kuvastui syvintä alakuloisuutta ja mustinta epätoivoa.

Nyt ovi aukenee, -- pieni mies, puettuna pölyiseen pukuun, tulee ilmoittamatta sisään -- se on kenraali Lebrun.

Ja taas kuuluu keisari kärsimättömästi kysyvän:

-- Mutta, kenraali, miksi yhä ammutaan vaikka käskin nostaa valkosen lipun?

Ajutantti astuu ulos vetäen oven kiinni. Delaherche ei kuullut mitä kenraali vastasi.

-- Ah, virkkoi Rose, asiat käyvät hullusti, ymmärrän sen hyvin, -- huomaan sen heidän katseistansa --. Ja minun pöytäliinani -- sitä en saa enään koskaan takaisin; sanotaan, että se on revitty tuhansiin kappaleihin... Mutta eninten säälin kuitenkin keisariparkaa. Hän on sairaampi kuin marsalkka, parempi olisi hänen pysyä sängyssä kuin kulkea tuossa edes takaisin.

Hän oli kovin liikutettu; nuoret, kauniit kasvonsa ilmaisivat syvää sääliä. Delaherche, jonka myötätuntoisuus Napoleonia kohtaan oli viime aikoina huomattavasti vähennyt, piti Rosen puhetta vähän sopimattomana. Yhtä kaikki jäi hän seisomaan hänen kanssaan portille; hän tahtoi nimittäin nähdä kenraali Lebrunin menevän pois ja tämän tultua keisarin luota seurasi hän häntä.

Kenraali oli selittänyt keisarille, että ranskalaisten ylipäällikön allekirjoittama kirje olisi vietävä saksalaisten päällikölle -- muuten ei voisi olla puhettakaan aselevosta. Hän oli tarjoutunut kirjoittamaan tämän kirjeen ja etsiäkseen kenraali Wimpffenin, saadakseen hänen allekirjoituksensa. Hänellä oli nyt kirje mukanaan, mutta ei tiennyt missä ylipäällikkö oli. Sedanissa oli ahdinko niin suuri, että hänen täytyi antaa hevosensa kulkea käyden, joten Delaherche voi seurata aina Ménil-portille asti.

Mutta tiellä kannusti Lebrun hevostaan; ja oli hänellä onni kohdata Wimpffen Balanissa. Tämä oli muutamia minuutteja sitten kirjoittanut keisarille:

-- Jos Teidän Majesteettinne tahtoo ratsastaa joukkojen etunenässä, pidän kunnianani viedä teidät vihollisten rivien lävitse.

Siksi vimmastui hän silmittömästi kuultuaan aselevosta puhuttavan. Ei, ei, ei millään ehdolla kirjottaisi hän nimeään sellaisen alle.

Kello oli nyt puoli neljä. Oli ainoastaan vähäinen hetki siitä kuin tehtiin viimeinen urhoollinen yritys päästä bayerilaisten rivien lävitse ja valloittaa Bazeilles.

Sedaniin ja läheisten maiden yli kuului huuto: "Bazaine näkyy! Bazaine näkyy!" Tieto oli väärä; niin ilmoitettiin ainoastaan kansan lannistuneen rohkeuden elähyttämiseksi.

Koko päivän olivat he toivoneet näkevänsä sen toteutuvan ja joka kerta kuin preussiläiset ampuivat uudesta patterista, olivat he luulleet sen Metzin kanuunaksi.

Noin tuhat kaksisataa miestä saatiin kokoon sotilaita jos mistä rykmentistä ja tämä pieni joukkio riensi juoksujalassa alas tielle, johon kranaatteja sateli kuin rakeita... Alussa näytti se uhkealta. Haavoittuneet eivät häirinneet toisten kulkua; raivoisan rohkeina juostiin lähes viisisataa metriä. Mutta rivit harvenivat, yksin rohkeimmatkin kääntyivät takaisin. Mitä voitiin toimittaa näin pienellä joukolla suurta ylivoimaa vastaan? Mitä hyödytti tämä kenraalin hurja uskallus, kun taistelu oli kuitenkin kadotettu? Viimein seisoivat kenraalit Wimpffen ja Lebrun yksinään tiellä Balasen ja Bazeillesin välillä; heidän täytyi kääntyä takaisin, luopua tästä viimeisestä epätoivoisen rohkeasta koetuksesta. Täällä ei ollut kuin yksi tehtävä: vetäytyä takaisin Sedanin muurien turviin.

Kohta kun Delaherche oli kadottanut kenraali Lebrunin näkyvistään, kiiruhti hän kotiinsa -- hänen päähänsä pisti sukkela ajatus: hän kiirehti nyt takaisin näkötorniinsa, josta hän etäältä voi tarkastaa antautumisen menoa. Mutta ulkopuolella tehdastaan seisahdutti hänet översti Vineuil, joka puutarhuri-vaunuissa tuotiin sairashuoneeseen. Översti ei tahtonut kuulla puhuttavankaan haavoitetusta kantapäästään; hän oli tahtonut koota rykmenttinsä jäännökset, mutta oli pyörtynyt ja pudonnut hevosensa selästä. Heti vietiin hänet erääseen ensimmäisen kerroksen huoneeseen ja Bouroche, joka riensi saapuville, vakuutti ett'ei haava ollut pelättävä, oli puhdistanut sen, vetänyt sieltä ulos muutamia saappaista irtautuneita nahkapalasia, sitonut haavan ja vienyt överstin sänkyyn. Lääkäri parka oli jo aivan epätoivoissaan, -- liiallisesta ponnistuksesta kovin väsyneenä kun oli --, hän meni alas leikkaushuoneeseensa, huusi tahtovansa ennen leikata oman jalkansa kuin tehdä kauvemmin tällaista työtä, josta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä.

Tuolla alhaalla ei ollut enään tilaa haavoittuneille, -- muutamia täytyi panna ruohokentällekin, jossa vaikeroivat ja huusivat, kun kranaatit lensivät heidän päänsä päällitse. Viidettä sataa haavoitettua oli jo tuotu sisälle, -- ylilääkäri oli pyytänyt haavalääkäreitä avukseen, mutta hänelle ei lähetetty muita kuin eräs nuori lääkäri läheisestä kylästä. Hänen oli mahdotonta ehtiä kaikkea -- hän tutki, leikkaili, sahasi ja sitoi, alituisesti peläten tuotavan uusia haavoittuneita.

Gilberte oli melkein pyörryksissä näkemistään kauhistuttavista tapauksista -- hän ei voinut nähdä enempää verta, -- nyt istui hän enonsa vuoteen ääressä, mutta vanha, lujamielinen rouva Delaherche jäi Bourochen luo, antoi sairaille juotavaa ja kuivaili kuolevaisten hikisiä kasvoja.

Tähystyspaikaltaan koetti Delaherche luoda yleissilmäyksen tappelun menoon. Kaupunki oli kärsinyt paljoa vähemmän kuin luultiin; ainoastaan tuolla Cassinesissä paloi melkoinen tuli. Palatinatin metsässä ei enään ammuttu: arvatenkin olivat ampumavarat loppuneet. Ainoastaan siitä patterista, joka oli Pariisinportin vieressä, ammuttiin silloin tällöin laukaus.

Eräs tapaus huvitti häntä suuresti: linnantornista näkyi taas valkonen lippu; -- mutta taistelutantereelta ei voinut yhäti kestävän tulen tähden nähdä sitä. Läheiset kattorakennukset estivät häntä näkemästä joukkojen liikkeitä Balanin tiellä. Vaan kiikarillaan huomasi hän saksalaisen esiupseerin, saman, jonka hän oli jo aamupäivällä nähnyt.

Tuo ylhäinen, pienivartaloinen mies, jota hän luuli Preussin kuninkaaksi, seisoi tummassa univormussaan vähäsen etäämpänä muita sotilaita, joista suurin osa oli pitkällään ruohossa, -- hän näkyi katselevan heidän tähditettyjä, kultaompeleisia pukujaan. Siellä oli myös ulkomaalaisia upseeria, ajutantteja, kenraaleja, kaikilla heillä oli lornjetti; aamusta alkaen olivat he seuranneet ranskalaisten taistelua aivan kuin jotakin näytelmää. Ja nyt tuo hirveä draama oli loppumaisillaan.

Marfée'n metsäisellä ylängöllä seisoi kuningas Wilhelm ja katseli miten hänen joukkonsa piirittivät ranskalaista sotajoukkoa.

Nyt se oli tehty! Kolmas armeija, jota johti hänen poikansa, Preussin perintöprinssi, oli kulkenut Saint-Mengesin ja Fleigneuxin kautta ja asettui Illyn kummulle; sillä aikaa oli neljäs armeija Saksin kruununprinssin johtamana marssinut Daignyn ja Givonnen yli, kiertäen Garennen metsän ja yhtyi nyt kolmanteen armeijaan. XI ja V komppania yhtyi XII komppaniaan ja kaartiin. Ja viime ponnistus kehän särkemiseksi, samassa silmänräpäyksessä kuin se sulkeutui, kenraali Margueritten urhoollinen rynnäkkö oli pakottanut kuninkaan huudahtamaan ihastuneena: "Urhoollisia miehiä!"

Nyt olivat pihdit pian yhtymäisillään. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä taajan piirin ampujoita, jotka ympäröivät lyötyä joukkoa.

Pohjoispuolella vetäytyi piiri yhä enemmän kokoon ajaen pakolaiset Sedaniin; ampuminen kiihtyi kiihtymistään. Etelässä näkyi Bazeilles valloitettuna, autiona ja kolkkona; paksuja savupilviä kohosi taivaanrannalle ja säkenet lentelivät säihkyellen ympäri. Mutta baijerilaiset, jotka nyt olivat Balanin hallitsijoita, veivät kanuunansa kolmensadan metrin päähän kaupungista. Toisista pattereista, jotka olivat Pont-Maugisin, Noyersin, Frenoisin ja Vadelincourt'in luona, kuului keskeytymätön ampuminen samaten kuin Marféen kummun juurelta.

Mutta kuningas Wilhelm laski väsyneenä hetkeksi lornjettinsa ja alkoi katsella paljaalla silmällä. Aurinko laskeutui metsän taa, sen viimeiset säteet kultasivat pellot ja niityt, pienimmänkin esineen voi huomata raittiissa, harvinaisen kirkkaassa iltailmassa. Hän näki talot Sedanissa kapeine mustine ikkunalautoineen. Ja tuolla häämöitti kyliä, puhtaita ja kauniita, vasemmalla Donchery ja oikealla Douzy ja Carignon. Hänestä tuntui kuin olisi voinut laskea puut Ardennein metsässä, jonka ihastuttava vihanta väri somasti kuvastui taivaan rantaan.

Maas virta näytti tässä häikäisevässä valossa ihanalta kultapurolta: verinen tappelukenttä oli kuin hieno maalaus kuvattuna täältä ylhäältä auringon laskiessa, kaatuneet sotilaat, puolikuolleet hevoset olivat maalatuita kohtia. -- Givonnen laakson oikealla puolella vilisi pakenevia joukkoja kuin pieniä mustia pilkkuja, sillä aikaa kuin Igen niemellä olevat patterit ampuivat koneentapaisella tarkkuudella. Tämä oli odottamaton, täydellinen voitto.

Kuningas ei tuntenut mitään katumusta näiden tuhansien ruumiitten tähden, jotka eivät enempää kuin tomuhiukkanen maantiellä vaatineet tilaa tässä suuressa laaksossa, jossa Bazeillen tulipalo, Illyn verilöyly ja Sedanin tuska eivät häirinneet tyyntä, rauhaisaa luontoa eivätkä himmentäneet kirkasta auringon laskua.

Yht'äkkiä huomasi Delaherche tummansiniseen pukuun puetun ranskalaisen kenraalin valkoista lippua kantavan husaarin seurassa ratsastavan ylös kummulle, jossa saksalainen päällikkökunta oleskeli. Se oli kenraali Reille; hänen oli vietävä saksalaiselle kuninkaalle keisarin kirjoittama, näin kuuluva kirje:

-- Veljeni! Koska minun ei ole suotu kuolla joukkojeni etunenässä, ei minulla ole muuta tehtävää kuin ojentaa miekkani Teidän Majesteettinne käsiin. Olen Teidän Majesteettinne veli, Napoleon.

Lakkauttaakseen tappamisen, antautui hän; -- olihan taistelu kuitenkin kadotettu. Hän luuli antautumisensa saattavan kuningas Wilhelmin lempeämmäksi. Delaherche näki kenraalin laskeutuvan satulasta noin kymmenen askeleen päässä voittajasta ja sen jälkeen menevän aseettomana eteenpäin. Aurinko laskeutui purppuran karvaisena, kuningas istuutui tuolille nojautuen toiseen, jota eräs ajutantti piti koholla ja vastasi ottavansa vastaan keisarin miekan ja odottavansa upseerija, jonka tulisi ratkaista antautumisen ehdot.

VII.

Kaikista voittajan saaliiksi joutuneista paikoista Sedanin ympärillä, Floingista, Illyn kummulta, Garennen metsästä. Givonnen laaksosta ja Bazeillen tieltä, riensi suunnaton joukko ihmisiä ja hevosia kauheassa sekasorrossa kaupunkia kohden. Tämä linnoitus, johon kukin oli pannut viime toivonsa, tuli nyt vain turmioksi sen kautta, että pakenevat, yksin urhokkaimmatkin hakivat täältä itselleen suojaa. Sedanin vallien takana luulivat he löytävänsä turvaa vihollisten pelättävältä tulelta, joka kolmattatoista tuntia oli yhtämittaa leimahdellut, eikä kukaan ajatellut enempää, ei kukaan kuunnellut järjen ääntä, eläimellinen luonto ihmisessä sai ylivallan, kukin haki vain itselleen suojaa.

Pienen muurin takana seisoi Maurice valellen vedellä Jeanin kasvoja. Nyt avasi hän silmänsä ja Maurice huudahti ilosta:

-- Oi, Jean raukkani, luulin jo, että olisit kuollut, -- no, mutta mitäs sinä sille olisit mahtanut; -- mutta sinä olet saakelin raskas kantaa!

Jean nousi ylös, ikäänkuin heräten unestaan. Sitte huomasi hän mitä oli tapahtunut, kaksi kyyneltä vierähti poskelle. Hento Maurice, jota hän oli hoitanut isällisellä huolella, oli ystävyydessään saanut kylliksi voimaa kantaa hänet tänne.

-- Odota, katson tekikö luoti päähäsi suurenkin reijän!

Haava ei ollut suuri, ihossa ainoastaan viilto, josta oli vuotanut runsaasti verta. Hiukset olivat takertuneet haavan syrjiin ja tyreyttäneet verenvuodon. Sentähden Maurice ei kostuttanut niitä -- muuten olisi haava voinut jälleen helposti auveta.

-- No, nyt olen pyyhkinyt kasvosi -- näytäthän taas ihmisemmältä. Annappas kun panen kypärän päähäsi!

Hän otti maasta kypärän ja pani sen varovasti ystävänsä päähän.

-- Se sopii sinulle mainiosti! Katsokaamme kannattavatko jalkasi!

Jean nousi pudistaen päätään; hänellä ei ollut muuta hätää kuin että pää vain tuntui vähän raskaalta. Kaikki kävi hyvin. Mutta hänet valtasi syvä liikutus nähtyään Mauricen hellyyden, jonka vuoksi hän syleili Mauricea, painoi hänet rintaansa vasten ja virkkoi:

-- Oi, rakas ystäväni, rakas ystäväni!

Mutta preussiläiset saapuivat eivätkä he voineet kauemmin olla muurin takana. Luutnantti Rochas kokosi muutamia miehiä lipun ympärille, jota aliluutnantti kantoi kokoonkäärittynä. Lapoulle nousi ylemmäksi ja ampui vielä muutamia laukauksia sillä aikaa kuin Pache ripusti pyssyn olallensa, luullen varmaankin että nyt oli heitettävä ampuminen sikseen ja ruvettava syömään ja nukkumaan. Jean ja Maurice hiipivät toverien luo. Ei puuttunut pyssyjä eikä patruunoita, joita makasi kyllin kentällä; ei tarvinnut muuta kuin kumartua niitä ottamaan. He kokosivat sen verran kuin tarvitsivat, sillä antautuessa olivat he heittäneet aseet ja ampumavarat luotaan; Mauricenhan oli täytynyt kantaa toista hartioillaan.

Muuri ulottui Garennen metsään asti ja pieni joukkio, joka luuli vaaran olevan ohitse, piilottautui talonpoikaistalon taa, hajaantuen sitte metsään puiden sekaan.

-- Vihdoinkin, sanoi Rochas, -- saamme huoata hetken ennen kuin ryhdymme ryntäämään.

Ottaessaan ensi askeleita tuntui heistä kuin olisivat he astuneet helvettiin! mutta he eivät voineet enään kääntyä.

Heidän täytyi päästä metsän läpi, jonne vihollinen ankarasti ampui, koska osan pakenevista joukoista välttämättä piti kulkea tätä tietä.

Kranaatteja sateli korkeiden puitten välitse, jotka tärisivät ja murtuivat aivan kuin hirmuisen raemyrskyn ruoskimina. Suuria oksia ja lehtiä putoili maahan, kaikkialla kuului valittavan suhiseva ja kitisevä ääni.

Metsä oli aivan kuin lumottu; siinä kuolema ja epätoivo raivosivat, puut lannistuivat tuskasta ruikuttaen, kun eivät voineet paeta tätä hävityksen hirmuisuutta.

Kauhistus valtasi Mauricen ja Jeanin, jotka muita seuraten kulkivat eteenpäin, vaikka luodit kaikilta puolin vinkuivat korvissa, niin että turvan etsiminen puun juurelta toiseen suojaan juoksemalla oli turhaa vaivaa.

Kaksi miestä kaatui -- toista tapasi luoti selkään, toista naamaan.

Minne heidän oli käännyttävä? Kaikkialla satoi projektiileja, kaikkialla uhkasivat kaatumaisillaan olevat paksut puunrungot ja julman suuret oksat, -- he etsivät turvaa eräässä viidakossa, siellä oli tavata heidät kranaatti, joka putosi aivan Jeanin jalkoihin; onneksi kaivautui se maahan räjähtämättä. Heidän jalkansa tarttuivat puolukan varsiin ja köynnöskasveihin; viidakko tuli läpipääsemättömäksi. Lehtiä ja oksia lenteli ilmassa aivan kuin kaikkimurskaavan ja rusentavan jättiläisviikatteen viskeleminä.

Parikymmentä kertaa olivat he lähellä perikatoansa tuossa kamalassa pensaikossa.

-- Tämä on todentotta helvetillistä, mutisi Maurice, täältä emme ikinä elävinä pääse! Hän oli kalman kalpea ja vapisi kuin haavan lehti. Jeaniakin pöyristytti, häneenkin tarttui kauhistuksen tunne.

Heitä vaivasi hirveä ja kärsimättömän polttava jano, sydän sykki, jyskytti ja pisteli joka jäsenessä; heidän epävarmat silmänsä huomasivat silloin tällöin mustia pisteitä liikkuvan ilmassa, aivan kuin heidän silmänsä olisivat voineet seurata luotien vinkuvaa vauhtia joka taholle.

-- Oi taivaan Jumala! Mitä meidän on tekeminen, änkytti Jean. Hirmuista todellakin tulla murskaksi ammutuksi toisten tähden, jotka istuvat hyvässä nojatuolissa, tupakkaa poltellen. Tähän lisäsi Maurice uupuneella äänellä. Niin -- ja minkä tähden on juuri meidän kärsittävä niin hirveästi? Itsekkäisyys kuohahti hänessä; yksilö, joka ei tahtonut uhrautua yhteiskunnan edestä.

-- Jospa vaan saisi järkeensä, mitä tämä kaikki hyödyttää? Hän kohotti päätänsä.

-- Ja tuo aurinko riiviökään ei voi lähteä matkoihinsa. Kun se laskee, tulee edes pimeä ja tappelu taukoo!

Heidän mielestään pysyi aurinko liikkumatta paikallaan kirkkaalla kesätaivaalla; tappelun hälinässä olivat he unohtaneet kokonaan ajanjuoksun. Heitä ei enään vaivannut pelko, vaan vastustamaton rauhan ja levon kaipuu; he eivät voineet enään sietää tuota lakkaamatonta läikinää, suhinaa ja kohinaa, heidän täytyi piiloutua, madella maan sisään.

Keskellä hävitystä olivat kumminkin Maurice ja Jean merkillisen levollisia; he kulkivat ihan kuin humalassa -- se on urhoollisuutta -- heillä ei enään ollut kiireen kierää tuosta kamalasta metsästä. Raikkaan metsäpuron kirkas vesi muuttui punaiseksi, vienoissa lehdoissa, joissa siihen asti rakastuneet olivat kuiskailleet, kuuluu nyt kuolevien viimeisiä korauksia.

Tuossa kirkasi mies "sattui!" ennen kuin hän kaatui ja kuoli. Toiselta oli kranaatti raadellut molemmat jalat ja hän hymyili -- luullen jalkansa nyrjähtäneen. Pahoin haavoitettuina juoksivat muutamat edelleen, vihdoin viimein kaatuakseen. Ensi silmänräpäyksessä tunsivat he vaan mitätöntä kipua; -- tuskat kiihtyivät pakottaen heidät sydäntä särkevään huutoon ja kauheaan valitusulvontaan.

Tämä hirmujen metsä, se kaikui huokauksista ja itkusta, puitten rätinästä, kuolevien ja haavoitettujen epätoivoisista huudoista, jotka syyttäen kohosivat kirkasta armotonta taivasta kohden. Suuren tammen juurella näkivät Maurice ja Jean erään Zuaavin huutavan kuin petoeläimen; kranaatin pirstale oli ratkonut hänen vatsansa, niin että sisälmykset tunkeutuivat ulos. Tuolla laahaa muuan kapteeni itseänsä pitkin maata -- vasen käsi oli irti reväisty -- hirveä haava ammotti hänen kyljessään, ja liikuttavalla äänellä rukoili hän jotakuta tekemään lopun hänen kärsimisistään.

Juuri metsän reunasta kuului tukahtunut huuto: "Auttakaa!" Se oli lippua kantava aliluutnantti; hän oli saanut luodin vasempaan keuhkoonsa.

Nääntyen kaatui hän maahan ja paksu verivirta syöksyi hänen suustaan -- ja nähdessään, ettei hänestä välitetty, kokosi hän viimeisetkin voimansa ja huusi: "Pelastakaa lippu!" Yhdellä hyppäyksellä hyökkäsi Rochas hänen luokseen, tarttui lippuun, jonka varsi oli poikki, -- aliluutnantti sopersi sakealla äänellä, verisen liman tunkiessa ulos suusta: "Minä kuolen; mutta mitä se tekee?... Pelastakaa lippu!"

Ja pehmeälle sammalvuoteelle uupui hän, repien ruohikkoa suonenvetoisilla käsillään, rinta kohosi ja laski ja koristen vetäsi hän viimeisen kerran henkeänsä.

Vihdoin viimein pääsivät he ulos tästä hirmuisesta metsästä.

Jeanin ja Mauricen kanssa ei jäänyt muita kuin luutnantti Rochas, Pache ja Lapoulle. Gaude, joka oli jäänyt jälestä päin tulemaan, näkyi juoksevan eräästä viidakosta. Oli todella lieventävää oleskella paljaalla maalla: täällä eivät luodit enään vinkuneet eikä kranaatteja pudonnut.

Erään talonpojan asunnosta kuulivat he kirouksia ja huomasivat siellä suuttuneen kenraalin, joka istui hiestä höyryävän hevosen selässä. Se oli heidän prikaattinsa päällikkö kenraali Bourgain-Desfeuilles; hänen punaset kasvonsa ilmaisivat suuttumusta ja ylenkatsetta antautumisen tähden, jota hän piti mieskohtaisena loukkauksena. Väkensä ei ollut nähnyt häntä aamusta asti; varmaankin hän oli kulkenut taistelutantereella etsien prikaattinsa jäännöksiä. Hän oli kovin vihoissaan preussiläisille pattereille, jotka mursivat keisarikunnan onnen ja hänen toivonsa saada tulevaisuudessakin olla Tuilerieläisten upseerina.

-- Perhana vieköön! huusi hän, eikö tässä viheliäisessä maassa löydy enään ainoatakaan ihmistä?