Part 20

Vaan Henriette ei kuunnellutkaan. Hän kiiruhti askeleitaan ja kääntyi Ménilin kadulle päästääkseen suoraan Balanin tielle. Kello oli melkein yhdeksän ja Sedania ei synkistänyt enää aamun harmaa väritys. Heleä auringonvalo muodosti syviä varjoja talojen seinustalla, hätääntyneitä ihmislaumoja tunkeili kaduilla, jossa ehtimiseen laukkasi sanantuojia ja -viejiä. Muutamien aseettomien sotamiesten ympärille oli muodostunut ryhmä. He olivat juuri saapuneet, toiset lievästi haavotettuina, toiset ylen hermostuneina, huutaen ja viuhtoen käsillään. Eikä kaupunki olisi sittenkään suuresti eronnut tavallisesta arkiolostaan, ell'eivät puodit olisi olleet kiinni ja uutimet ikkunoita peittämässä. Ja lisäksi alituinen tykinpauke, joka pani maan jalkojen alla, seinät, vieläpä katotkin tärisemään.

Delaherche riensi äänetönnä Henrietten rinnalla ristiriitaisten ajatusten vallassa. Hänen velvollisuutensa olisi ollut seurata tätä yksinäistä, turvatonta naista, vaan miten uskaltaa, hirvitä lähteä jälleen kuulatuiskuun Bazeillesin tielle? Mutta Balanin portilla heidät eroittikin toisistaan upseerijoukko, joka ratsasti kaupunkiin. Siinä olikin kauhea tungos, kaikki olivat rientäneet sinne uutisia saamaan. Delaherche juoksi vähän matkaa ja palasi taas ihmistungoksesta etsimään; vaan ei, Henriette oli kadonnut, hän oli varmaankin jo ennättänyt lähteä maantielle. Ja tehtailija luopui turhasta etsimisestään.

-- Sitä parempi! Mutta harmillista se sentään oli!

Portilta hän palasi takasin kaupunkiin ja kuljeskeli katuja ylös ja alas, ett'ei vain mikään nähtävä jäisi näkemättä, mutta häntä vaivasi kumminkin yhä kasvava levottomuus. Mikä tästä lopuksi tulee? Ja jos sotajoukko joutuu tappiolle, niin eikös kaupunki tule hirveästi kärsimään? Vastaukset näihin kysymyksiin olivat epävarmat, ne riippuivat kokonaan asiain kulusta. Mutta hän vapisi sentään pelosta ajatellessa tehdastaan Maquakadun varrella, josta kaikki arvopaperit kumminkin oli viety varmaan kätköön. Hän suuntasi askeleensa raatihuoneelle, jossa kaupungin valtuusmiehet olivat koolla. Siellä hän viipyi koko kauvan, muuta uutta kuulematta kuin että taistelu oli kääntynyt huonolle puolelle. Armeija ei tietänyt enää ketä totella. Kenraali Ducrot oli ollut kaksi tuntia ylipäällikkönä ja silloin se oli peräytynyt, vaan kenraali Wimpffenin päästyä ohjaksiin sitä taas ajettiin eteenpäin. Ja tämä käsittämätön häilyväisyys, asemain jälleen valloittaminen, joista juuri oli luovuttu, velttous ja suunnitelman puute jouduttivat tappiota.

Delaherche astuskeli aina ruununvoudin talolle katsomaan, joko keisari oli palannut. Mutta siellä hän ei kuullut muuta kuin että marsalkan haava, joka juuri oli sidottu, ei ollut vaarallinen sekä että hän nukkui levollisesti. Vaan tultuaan kello yksitoista kadulle jälleen oli siellä vastassa pitkä jono pölyisiä ratsastajia, jotka ajoivat käyten, ja heidän etunenässään keisari. Hän palasi oltuaan neljä tuntia taistelukentällä, kuoleman kidassa, vaan kuolema ei ollut sittenkään häntä huolinut. Tuskan hiki oli viruttanut pois maalin kasvoilta, jäykistetyt ja mustatut viikset riippuivat veltosti suupielissä, tuhanharmailla kasvoilla asui kuolemantuska. Eräs upseeri, joka jäi Eurooppa nimisen majatalon luo, kertoi retkestä, sanoi, että he olivat kulkeneet Moncellesta Givonneen pitkin kapeaa laaksoa ensimmäisen osaston miesten keskessä, jotka saksilaiset olivat hätyyttäneet pienen puron oikealle rannalle. Ja palanneet he olivat Givonnen tietä, jossa vallitsi sellainen tungos, että jos keisari olisi vielä tahtonut kääntyä takasin, se ainoastaan suurimmalla vaikeudella olisi onnistunut. Ja mitäpä hyötyä siitä sitäpaitsi olisikaan ollut?

Kun upseeri parhaallaan kertoi kertomustaan kuului peloittava rymähdys. Kranaatti oli musertanut uuninpiipun Sainte Barben kadun varrella. Siitäkös mylläkkä syntyi; joukosta kuului kimakoita naisten huutoja. Delaherche painautui seinää vasten kun toinen rysäys kuului ja kaikki ikkunanruudut läheisessä talossa murskautuivat pieniksi sirpaleiksi. Mitä, jos he nyt rupeavat ampumaan Sedania! Hän hyökkäsi huimaa vauhtia kotiinpäin. Hänen täytyi, täytyi paikalla saada varmuutta! Tehtaan katolta näki laajalti kaupunkia sekä sen ympäristöjä.

Hän kipusi katolle ja tyyntyi heti. Taistelu oli kaupungin yläpuolella, luodit saksalaisten pattereista Marféen ja Frenoisin harjuilla eivät voineet vahingoittaa kaupungin taloja, vaan putoilivat Algierin ylängölle. Ensin hän arveli, että ne kranaatit, jotka olivat vast'ikään kaupungissa räjähtäneet, olivat jotenkin sinne eksyneet, sillä Sedania ei vielä pommitettu, vaan lähemmin tarkastettuaan hän tuli siihen päätökseen, että ne oli lähetetty vastaukseksi muutamiin laukauksiin, jotka oli ammuttu linnan tykistöstä. Hän kääntyi pohjoseen päin ja katseli linnoitusta, tuota suurta mustunutta rakennus-sokkeloa, joka näytti suuremmoiselta ja lapselliselta samalla. Hänen mielensä kävi niin haikeaksi sitä katsellessa. Mitä hyötyä siitä nyt oli ja sen kanuunoista, joiden luodit lentelivät helposti toisesta taivaan reunasta toiseen? Se ei ollut valmistaunut taisteluun. Ei sillä ollut aseita, ei ruutia, ei miehistöä. Tuskin kolme viikkoa takaperin oli kuvernööri muodostanut pienen joukon hyväntahtoisista kaupunkilaisista hoitamaan niitä muutamia tykkiä, jotka vielä olivat kunnossa. Ei ollut kuin seitsemän eli korkeintaan kahdeksan latinkia joka tykin osalle ja niitä täytyi pitää säästäin, ammuttiin vain pari kertaa tunnissa, kunnian vuoksi, sillä luodit eivät lentäneet lähimainkaan perille, vaan putoilivat vastapäätä oleville niityille. Viholliset patterit vastasivatkin vain silloin tällöin, ikäänkuin olisivat tunteneet ylenkatsetta ja sääliä.

Nämä patterit vetivät ehdottomasti Delaherchen huomion puoleensa. Hän tähysteli uteliaasti Marféen kumpuja kun muisti suuren kaukoputkensa, jolla oli usein ympärystöjä katolta tarkastanut. Hän riensi sitä noutamaan ja katseli palattuaan vainioita, puita, taloja sekä viimeksi Frenoisin suurta patteria ja sen yläpuolella upseeriryhmää, jonka Weiss oli Bazeillesista epäselvästi nähnyt. Mutta kiikarin avulla eroitti Delaherche heidät aivan selvästi, näki kohta, että ne olivat ylempiä upseereja ja arvasi johonkin esikuntaan kuuluviksi. Muutamia makasi pitkällään nurmikossa, toiset seisoivat ryhmissä. Ja heidän edessään seisoi eräs mies ypö yksinään. Hän näytti kuivalta ja laihalta sekä oli puettu yksinkertaseen sotilaspukuun, joka kumminkin ilmaisi hallitsijan. Aivan varmasti siinä oli Preussin kuningas, pikkusena kuin pikkulilli, kuin tinasotamies hänen kaukoputkensa lasissa. Vähitellen hän tuli aivan varmaksi että oli arvannut oikein, eikä voinut enää kääntää silmiään pois tuosta sanomattoman pikkuruisesta miehestä, jonka kasvot eivät näyttäneet suuremmilta kuin nuppineulan pää.

Päivä ei ollut vielä puolessa ja kuningas seurasi armeijainsa matemaattisesti tarkkaa, järkähtämätöntä marssia. Ne tunkivat eteenpäin ennakolta määrätyitä teitään ja pitensivät yhä sotilas- ja tykkivyötä, joka oli alkanut muodostua Sedanin ympärille. Vasen siipi, joka oli tullut Doncheryn ketoa, jatkoi reittiään Saint-Albertin solalle Saint-Mengesin ja Fleigneuxin ohi; ja hän näki selvästi XI:n armeijaosaston takana, joka oli tulisessa taistelussa kenraali Douayn joukkojen kanssa, V:n armeijaosaston metsän peitossa lähenevän Illyn kiviristiä sillä välin kun patteriat vuorottelivat yhtä mittaa niin että koko taivaan ranta näytti olevan yhtenä tulena. Oikea siipi otti haltuunsa koko Givonnelaakson, XII:s osasto anasti Moncellen, kaarti oli marssinut Daignyn kautta ja meni parhaallaan puron yli suunnaten suoraan kiviristille, pakotettuaan kenraali Ducrotin vetäytymään Garennen metsän taakse. Ponnistus vielä ja Preussin perintöprinssi saattoi antaa kättä Saksin perintöprinssille aavalla tasangolla Ardennin metsän laidassa. Kaupungin eteläpuolella ei näkynyt enää Bazeilles, se peittyi tykkänään pölyyn ja savupilviin, joita tuprusi palavista taloista.

Ja kuningas seisoi levollisena katsoen ja odottaen. Tunti ehkä, eli kaksi, kenties kolmekin, tässä oli ainoastaan kysymys ajasta; toinen rattaan hammas liittyi toiseen, hävityskone oli pantu liikkeelle ja teki tehtävänsä. Iloisen säteilevän taivaan alla supistui taistelutanner supistumistaan, pienten mustien pisteiden vimmattu vilinä vetäytyi lähemmä Sedania. Ikkunan ruudut välähtelivät kaupungissa, näytti kuin joku talo vasemmalla, Cassinen etukaupungin puolella, olisi ollut tulessa. Mutta etempänä, Doncheryn ja Carignanin seutuvilla lepäsivät kentät jälleen autioina, siellä vallitsi lämmin, säteilevä rauha; Maasin kirkas pinta, elämästään iloitsevat puut, laajat hedelmälliset vainiot, viheriät niityt värähtelivät puolipäivän helteessä.

Kuningas kääntyi seurueensa puoleen kysyen jotain. Hän halusi tietää kaikki, tuntea kaikki, olla elävässä yhteydessä noiden elävien tomuhiukkasten kanssa, jotka hänen viittaustaan tottelivat. Oikealla puolellaan liiteli ilmassa tykin pauketta pelästynyt pääskyparvi, yleni korkealle ja katosi etelään päin.

IV.

Ensimmältä pääsi Henriette nopeasti rientämään Balanin tietä. Kello oli vasta vähän yli yhdeksän ja talojen sekä puutarhojen reunustama tie oli vielä melkein tyhjä, vaan kuta lähemmä kauppalaa hän tuli sitä vaikeampi oli päästä eteenpäin. Hänen täytyi joka hetki väistyä seinävierille marssivien joukkojen tahi pakolaisten tieltä ja pieni kun oli, puettuna tummaan hameeseen, somat hienoset hiukset ja kalpeat kasvot melkein pitsiliinan peitossa, ei häntä monikaan huomannut ja hän sai häiritsemättä jatkaa kulkuaan.

Mutta Balanissa tukkesi rykmentti merijalkaväkeä tien. Siinä seisoi suurten puiden peitossa läpipääsemätön joukko miehiä, jotka odottivat käskyä. Hän nousi varpailleen, loppumattoman pitkältä näytti jono! Ja hän teki rohkean yrityksen, kyyristyi kokoon ja lähti pujottautumaan miesten välitse. Häntä tyrkittiin kyynärpäillä, hän sai monta kolhausta pyssynperistä ja päästyään parikymmentä askelta alkoi ympäriltä kuulua kovaäänistä vastustusta. Kapteeni käänsi päätään ja suuttui.

-- Mitä, nainen täällä? Hulluko te olette?... Minne teillä on matka?

-- Bazeillesiin.

-- Mitä? Bazeillesiin!

Ympärillä olevat miehet purskahtivat nauruun, osottelivat häntä ja kertoivat toisilleen, minne hän aikoi. Kapteenikin näytti huvitetulta ja sanoi:

-- Vai Bazeillesiin, tyttöseni? No, ottakaapa sitten meidät mukaanne!... Olimme siellä äskettäin ja toivon, että pääsemme pian jälleen, vaan sen voitte uskoa, että siellä ei ole kylmä nyt!

-- Minun täytyy Bazeillesiin miestäni tapaamaan, selitti Henriette lauhkealla äänellään sinisissä silmissä levollinen päättäväisyys.

Nauru vaikeni, eräs vanha kersantti koetti antaa hänelle tietä ja pakoitti kääntymään takasin.

-- Lapsi parka, ettehän te voi mitenkään tästä päästä, näettehän sen nyt... Eikä Bazeillesiinkaan ole naisilla nyt menemistä... Tapaattehan te miehenne sittenkin! Elkää nyt olko mieletön, kuulkaa!

Hänen täytyi antaa perään, täytyi luopua yrityksestään tunkeutua miesten välitse Bazeillesiin, vaan hän jäi seisomaan lähelle, hän tahtoi sittenkin täyttää aikomuksensa... Hän kuunteli miesten puhetta ja pääsi sitten tutustumaan asioihin. Upseerit olivat katkeralla mielellä peräytymiskäskyn johdosta, joka oli pakoittanut heidät lähtemään Bazeillesista neljänneksen yli kahdeksan, silloin kun kenraali Ducrot oli päässyt komentajaksi marsalkan jälkeen ja päättänyt koota joukot Illyn harjanteelle. Ja pahinta kaikista, ensimmäinen osasto oli peräytynyt liian äkkiä ja jättänyt Givonnen laakson saksalaisille; ja kahdennentoista osaston, jonka rintamaa jo kovasti ahdistettiin, vasen siipi tuli silloin kaarretuksi. Vaan nyt, kun kenraali Wimpffen seurasi kenraali Ducrota, oli taas ensimmäistä suunnitelmaa seurattava ja oli annettu käsky valloittaa Bazeilles takasin, maksoi mitä maksoi, ja työntää baijerilaiset Maasiin. Eikös ollut typerää typerämpää luopua asemasta, jota vähän ajan perästä sai koettaa saada takasin ja vielä päälle päätteeksi vihollisen kynsistä? He olivat kyllä valmiit kuolemaan, vaan eivät he tällaista leikkiä käsittäneet!

Miehistössä syntyi äkkiä kuhinata. Kenraali Wimpffen tuli seuralaisineen. Hän nousi seisomaan jalustimissa ja huusi kasvot innosta hehkuvina:

-- Ystäväni, me emme voi vetäytyä takasin, me emme voi, sillä se olisi kerrassa loppu... Jos meidän täytyy peräytyä, niin menemme Carignanin tietä eikä Mezièresin... Mutta me tahdomme voittaa, te olette tänä aamuna antaneet heitä selkään ja te tulette antamaan vieläkin!

Ja hän nelisti eteenpäin Moncelleen vievää tietä. Miehestä mieheen kulki huhu, että hänellä oli juuri ollut kiivas väittely kenraali Ducrotin kanssa; kumpikin pysyi kiinni suunnitelmassaan ja moitti toisen ehdotusta, toinen selitti, että peräytyminen Mezièresin kautta ei ollut enää tänään mahdollinen, toinen ennusti sotajoukon ennen iltaa joutuvan täydellisesti kaarretuksi, ellei se heti vetäytynyt Illyn harjulle. Molemmin puolin sinkoili syytöksiä, ett'eivät he tunteneet seutua eikä joukkojen todellista tilaa. Ja valitettavasti he olivat molemmat oikeassa.

Henriette unohti hetkeksi palavan halunsa päästä eteenpäin. Hän huomasi vähän matkan päässä kadulla istumassa erään perheen Bazeillesta, köyhän kankurin vaimoneen ja tyttöineen, joista vanhin oli ainoastaan yhdeksän vuotta.

He olivat niin uupuneita ja voimattomia ponnistuksista ja tuskasta että olivat jalattomina siihen lyyhistyneet.

-- Niin, rouva rakas, kertoi vaimo Henriettelle, meillä ei ole mitään enää... Muistattehan rouva, meidän talomme oli kirkkotorin laidassa ja kranaatti tulee ja sytyttää sen palamaan. Minä en ollenkaan ymmärrä, miten me, lapset ja kaikki, pääsimme sieltä hengissä...

Pikku tytöt purskahtivat jälleen itkuun ja äiti jatkoi rajusti viittilöiden kertomustaan:

-- Minä näin kangaspuiden palavan kuin kuivat katajat ... ja sängyn ja huonekalut, kaikki ne menivät. Olkikupo ei sen sukkelampaan pala! Entäs pöytäkello, jota minä en saanut pelastetuksi...

-- Paholainen heidät nielköön, manasi mies vesissä silmin, mikä meidän eteemme nyt tulee!

Henrietten ääni värähteli hänen sanoessaan:

-- Olettehan te kumminkin yhdessä molemmat, olette terveitä ja jaksatte tehdä työtä. Ja pikku tyttönne ovat tallella. Mitäpä valittamista teillä oikeastaan on!

Sitten hän kyseli mitä Bazeillesissa oli tapahtunut, olivatko nähneet hänen miestään, vieläkö huvila oli eheänä. Mutta he eivät säikähdyksissään oikein tietäneet, vaan puhuivat ristiin. Eivät he olleet nähneet herra Weissiä, ei kukaan. Vaan silloin huusi yksi tytöistä, että hän oli nähnyt, pitkällään katukäytävällä suuri reikä päässä. Saadakseen hänet vaikenemaan antoi isä tytölle läimäyksen, hän tiesi varmasti, että se oli valhetta koko juttu. Ja mitä taloon tuli seisoi se paikallaan vielä silloin kun he pakenivat; muistivat huomanneensa senkin, että ovet ja ikkunat olivat tarkasti suljetut, ikäänkuin siellä ei olisi ollut sisällä ketään. Mutta silloin ei baijerilaisilla vielä ollutkaan hallussaan muuta kuin kirkkotori ja heidän täytyi valloittaa kauppala katu kadulta ja talo talolta. Vaikka on se mahtanut heille onnistua, koska koko Bazeilles kuului olevan tulen vallassa. Ja ihmisraukat kertoivat kertomasta päästyään näkemäänsä surkeutta, pelosta vielä vavisten, silmissä palavat talot, virtanaan vuotava veri ja ruumiit, jotka peittivät maanpinnan.

-- Entä mieheni? kysyi Henriette.

He eivät vastanneet, eivät voineet enää puhua, vaan nyyhkivät kädet kasvojen edessä. Ja hän jäi levollisena paikalleen seisomaan, vaikka sydäntä kouri kauhea tuska, huulet vain värähtelivät. Mikä oli totta mikä valhetta? Hän vakuutti itselleen, että tyttö oli erehtynyt, vaan se ei auttanut, hän näki kuitenkin miehensä poikkipuolin kadulla luodinläpi otsassa. Umpilukkoon suljettu talo häntä myös huolestutti: mitä se tiesi? hän ei siis enää ollut siellä? Vakuutus, että miehensä oli kuollut, hyhmetytti yhtäkkiä hänen verensä. Vaan kenties hän ei ollutkaan kuin haavoitettu; ja halu rientää sinne tarttui häneen sellaisella voimalla, että hän olisi uudelleen koettanut tunkeutua rivien lävitse, ellei samassa olisi annettu lähtömerkkiä.

Useimmat näistä nuorista sotilaista tulivat Toulonista, Rochefortista eli Brestistä, he olivat tuskin vielä päässeet harjoituksista eivätkä koskaan käyneet tulessa; ja he olivat kumminkin taistelleet aamusta alkaen vanhain sotaurhojen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Samat miehet, jotka olivat olleet kaikista tottumattomimmat, kaikista huonoimmat marssimaan Reimsistä Mouzoniin tullessa, osoittautuivat nyt kuriin tottuneimmiksi, parhaiten koulituiksi kaikista, pysyivät kiivaimmassa tulessa veljellisesti koossa itseuhraavaisuuden ja velvollisuuden tunteen elähyttäminä. Merkin kajahdettua he palasivat taisteluun ja uudistivat hyökkäyksen vaikka olivat pakahtua harmista. Kolmasti oli luvattu divisioona avuksi; se oli vain kiihotusta, apua ei kuulunutkaan. He tunsivat, että olivat hyljättyjä, että heidät tahdottiin uhrata. Ja se oli heidän henkensä, jota vaadittiin nyt Bazeillesiin takasin vietäessä. He tiesivät sen ja antoivat napisematta henkensä, supistivat rivit ja lähtivät puiden suojasta avonaiselle tielle kranaatti- ja kuulatuiskuun.

Henrietteltä pääsi syvä helpottava huokaus. Vihdoinkin, he lähtivät toki! Hän kulki perässä toivoen pääsevänsä heidän mukanaan Bazeillesiin, altisna juoksemaankin, jos he juoksivat. Vaan eipä kestänyt kauvan ennenkun sotamiehet pysähtyivät. Luotia satoi satamalla; jos Bazeilles oli takasin otettava täytyi valloittaa joka kyynärä maata, joka kuja, joka tupa, joka peltotilkka oikealla ja vasemmalla puolella. Etumaiset rivit ampuivat, kulku oli sanomattoman hidasta, joka silmänräpäys kohtasi esteitä. Sillä tavoin eihän ikään tule perille, ei, jos jää siihen rivien taa odottamaan kunnes ne ovat voittaneet. Hän teki nopean päätöksen ja kääntyi oikealle pienelle polulle, joka johti niityille.

Henrietten aikomus oli kiertää Bazeillesiin laajojen niittyjen kautta, joita on pitkin Maasin vartta, vaan siinä hän pettyikin. Yhtäkkiä loppui tie pieneen välkkyvään mereen; hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että alavat niityt oli varovaisuudesta laskettu veden alle. Hän aikoi ensin lähteä samaa tietä takasin, vaan muutti sitten tuumansa ja astui niityn reunaa, vajoten nilkkaa myöten märkään heinikkoon. Vaan parin sadan kyynärän päässä oli vastassa lauta-aita. Sillä kohti aleni maanpinta, vettä oli puolentoista kyynärän syvältä ja aidassa kiinni. Siitä ei voinut mitenkään päästä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja ponnisti kaikki voimansa, ettei purskahtaisi itkuun. Ja lähti, vähän aikaa itkun kanssa taisteltuaan, aitavartta ylöspäin kulkemaan kunnes tuli pienelle polulle, joka vei hajallaan olevien talojen luo. Ja silloin hän luuli päässeensä pahimmista vaikeuksista; kaikki nämä lukemattomat pienet tiet ja polut, jotka johtivat kauppalaan, olivat vanhoja tuttuja.

Mutta siellä putoili kranaatteja. Henriette pysähtyi kauhistuneena kun kuuli tärisyttävän räjähdyksen. Pommi oli lauennut ainoastaan muutaman kyynärän päässä, hän tunsi ilmanpainonkin. Katsellen harjuja vasemmalla puolen virtaa, jossa saksalaiset patterit savusivat, hän taas lähti astumaan. Hän tahtoi pitää varuilla, milloin kranaatit tulivat, ja juosta tieltä pois, sillä hän ei tahtonut kuolla; hän tahtoi löytää miehensä, tuoda hänet pois sieltä surman suusta, elää hänen kanssaan jälleen onnellista, onnellista elämää. Kranaattia tippui yhä, hän hiipi aidan vierustaa ja haki suojaa joka puusta ja pensaasta. Vaan nyt oli edessä avoin paikka, jolla kohti tie jo oli ihan täynnä kranaatin sirpaleita. Hän odotti erään aitan nurkalla kun huomasi kuopasta tien vieressä lapsenpään pistävän esille, joka uteliaasti kurkisteli ympärilleen. Se oli kymmenvuotias paljaskoipinen pojan nulikka, pieni kuljeksija, jolla ei ollut päällään muuta vaatetta kuin paita ja hajalliset housut, vaan jolla kumminkin oli ihmeesti hauskaa ja vielä taistelun johdosta. Pienet mustat silmänsä kiilsivät ja hän hypähteli ilosta joka kerta kun pommi räjähti.

-- Hih! kuinka lystiä... Elä tule, tuossa lentää vielä yksi!... Pomm! osasipas peto paukahtaa!... Elä tule, elä tule nyt!

Ja joka kerta kun kranaatti tuli sukelsi poika kuopuraansa, pisti taas pörhöpäänsä näkyviin ja painautui samassa jälleen piiloon. Henriette teki sen huomion, että kranaatit tulivat Lirystä ja että Pont-Maugisen ja Noyersin patterit ammuskelivat Balania. Hän näki selvästi savun ammuttaessa tuprahtavan ilmaan ja kuuli suhahduksen paukauksen jälkeen. Vaan nyt tuntui ampuminen laimenevan, köykäset savuhattarat haihtuivat hiljoilleen.

-- Kas nyt niille varmaankin annetaan ryyppyjä, huusi poika, joutukaa nyt! Antakaa kätenne tänne, niin juostaan!...

Hän tarttui Henrietten käteen ja veti muassaan; ja he vilistivät niskat kumarassa aukean paikan ohitse. Yli päästyä he seisahtuivat haasian taa ja katsoivat jälelleen. Taasen tuli kranaatti lentäen ja paiskautui aittaan, jonka viereltä he juuri olivat lähteneet. Pelottavalla jyskeellä rämähti huone kasaan.

Pojasta oli tämä niin hupaista, että hän tanssi ja pyöri ihastuksissaan.

-- Hyvä! Sepä vasta rytinätä oli!... Mutta paras oli, että laukkasimme pois sieltä.

Mutta Henriette kohtasi toistamiseen esteitä, jotka näyttivät voittamattomilta, puutarha-aitoja ilman pienintäkään rakoa eli solaa, josta olisi päässyt puikahtamaan. Pieni seuralaisensa nauroi yhtä mittaa ja tuumasi, että kun päästä tahtoo niin pääseekin. Hän kipusi aidan harjalle ja auttoi hänetkin sinne. Ja ykskaks he seisoivat vähässä ruokakasvitarhassa herne- ja papupenkkien keskellä. Sitä ympäröi joka puolella aita ja heidän täytyi mennä pienen puutarhurinmajan kautta, että pääsivät sokkelosta ulos.

Poika astui viheltäen edellä. Hän avasi oven ja he tulivat tyhjään suojaan ja siitä toiseen, jossa näkivät vanhan vaimon, ainoa luultavasti, joka oli kotona talon asukkaista. Hän seisoi pöydän ääressä vallan tyrmistyneenä, katseli äänetönnä näitä kahta tuntematonta ihmistä, jotka sanaakaan virkkamatta kulkivat hänen talonsa kautta. Sen toisella puolella oli pieni katu, jota seurasivat vähän matkaa, vaan sitten oli taas uusia esteitä edessä ja he saivat kulkea pitkän matkan aitojen ja kaikenmoisten tukkeiden yli kipuamalla, oikasivatpa tarpeen vaatiessa navettojen ja tallien kautta eli puikahtivat ikkunoista, miten vain pääsivät. Koirat haukkuivat ja kerran oli lehmä, joka pakeni häntä ojolla, puskea heidät kumoon. Mutta nyt he eivät varmaankaan enää olleet kaukana Bazeillesista, sillä nenään tuntui palaneen kärsky ja suuret punertavat pilvikasat pimensivät vähä väliä auringon.

Kulkupoika seisahtui äkkiä Henrietten eteen.

-- Kuulkaas, mihin te oikeastaan olettekaan matkalla?

-- Etkö sinä sitä tiedä, Bazeillesiin tietysti.

Poika luirautti pitkän vihellyksen ja nauroi tyytyväisesti.

-- Bazeillesiin... Ei kiitos, sinne en minä lähde, muuanne minä menen. Hyvästi!

Ja hän juoksi tiehensä, meni niinkuin oli tullutkin.

Maantieltä kuopasta oli Henriette hänet löytänyt ja kadotti näkyvistään aidan-nurkkaukseen eikä luultavasti tulisi häntä enään koskaan näkemään.

Yksin jäätyään alkoi Henrietteä pelottaa. Tuosta heikosta lapsesta ei hänellä ollut mitään turvaa, mutta se oli kuitenkin viihdyttänyt häntä lörpötyksillään. Nyt hän värisi, hän, joka luonteeltaan oli niin rohkea. Kranaatteja ei enään pudonnut, saksalaiset olivat laanneet ampumasta Bazeillesia epäilemättäkin pelosta että sattuisivat tappamaan omiaan, jotka olivat herroina kylässä. Muutamia minuutteja sitten kuuli luotien suhisevan kuin mehiläispesässä, josta hänelle oli kerrottu ja jonka hän nyt tunsi.

Kääntyessään erään talon kulmassa, kuuli Henriette korvansa juuressa kumean äänen, ja kalkkikappaleet, jotka putosivat alas, panivat hänet äkkiä pysähtymään: luoti oli sattunut rakennukseen; hän jäi kalpeana seisomaan.