Part 18

Ja heidän täytyi laskeutua maahan. Kaalinkuvut olivat vielä kasteesta märkinä, paksuilla viheriäisillä lehdillä kimalteli suuria pisaroita.

-- Viidensadan kyynärän etäisyys! huusi kapteeni jälleen.

Maurice asetti pyssynsä piipun kaalinpään varaan, vaan hän ei voinut nähdä niin mitään. Hän nykäsi Jeania, joka oli oikealla puolellaan ja kysyi, mitä kujeita se oli, ja kokenut korpraali osotti läheistä mäkeä, jolle ranskalaiset parhaallaan asettivat patteriaa. Heidät oli komennettu tänne tukemaan sen liikuntoja. Maurice nousi polvilleen kurkistamaan, oliko siellä Honorén patteria, vaan reservitykistö oli takapuolella, puuryhmän suojassa.

-- Piru olkoon, ärjäsi Rochas, ettekö te saata pysyä pitkällänne!

Ja tuskin oli Maurice painautunut kaalinkupujen väliin, kun kranaatti tulla suhahti -- ja siitä hetkestä niitä tuli tuhka tiheään. Ensimmältä tähtäsivät saksalaiset tykit huonosti, luodit putosivat kauvas ranskalaisen patterian taakse, joka myös jo alkoi ampua. Paitsi sitä tunkeutuivat toiset kranaatit syvälle kuohkeaan multaan, eivätkä lauenneet, ja se antoi sotamiehille aihetta lasketella kokkapuheita kaalinampujoista ja hapankaalin syöjistä.

-- Olisihan tämä hyvä ilotulitus muuten, sanoi Loubet, mutta ovat taitaneet aineet kastua.

-- On taitanut kaatua olutta päälle, lisäsi Chouteau.

Luutnantti Rochaskin yhtyi puheesen.

-- Niin, johan sen sanoin, että ne ovat aika toskaria.

Mutta silloinpa räjähti kranaatti viidentoista kyynärän päässä, murapaakkia lenteli komppaniaan ja vaikka Loubet vähääkään ällistymättä pyysi vaateharjaa, kävi useiden -- ja niiden joukossa oli suurisuinen Chouteaukin -- nenänpäät valkosiksi. Hän ei ollut vielä, enemmän kuin Lapoulle eli Pachekaan, ollut tulessa; Jean oli ainoa "vanha" koko komannossa. He räpyttivät silmiään ja kävivät niin kummallisiksi, puhuivat kimakkaasti ja vaikeasti, ikäänkuin heitä olisi kuristettu kurkusta. Maurice oli jokseenkin levollinen; koetti kaikin voimin hillitä itseään, vaikk'ei pelännytkään, sillä hän ei uskonut vaaran vielä olevan lähellä. Sydänalassa vain tuntui vähän pahalta ja pää ontolta, hän ei voinut mitenkään koota ajatuksiaan. Ja hänen luottamuksensa kasvoi nähdessä, miten tyyniä miehet olivat; hän oli jo ihan varma voitosta, kun vaan olisivat saaneet hyökätä pistimellä vihollisen kimppuun.

-- Mitä, onko täällä mehiläisiä?

Hän oli jo kolmasti kuullut samanlaista surinaa korvissaan.

-- Ei ole, nauroi Jean, ne ovat luotia.

Pitkällään makaavien sotamiesten ylitse viuhkasi kuula kuulan perästä, he käänsivät ehdottomasti päätään äänen mukaan, milloin oikealle, milloin vasemmalle.

-- Kuulehan Lapoulle, sanoi Loubet opettavaisesti, kun sinä nyt näet kuulan tulevan, niin pane sormesi, näin, nenän eteen. Se halkasee ilman ja kuula kääntyy oikealle eli vasemmalle.

-- Mutta enhän minä niitä näe, sanoi Lapoulle.

Koko komppania remahti nauramaan.

-- Mikä pöllö sinä olet! No, aukase nyt silmäsi kerrankin selälleen ja katso. Tuossa meni yksi, etkö nähnyt, ja tuossa... Ja tuossa taas... No, tuon sinä näit, se oli vehriäinen.

Lapoulle viritti silmänsä selälleen ja piti sormia nenän edessä, vaan Pache hapuroi amulettia, joka riippui hänen rinnallaan, toivoen, että se olisi ollut kymmeniä kertoja niin suuri ja suojellut häntä kuin haarniska.

Rochas oli jäänyt seisomaan vähän matkan päähän ja huusi leikillisesti miehille:

-- Lapset, kranaateille saatte tehdä kunniaa, jos haluttaa, mutta luodeille ei tarvitse, niitä on liian paljon!

Samassa musersi kranaatin kappale pään eräältä sotamieheltä ensi rivissä. Hän ei joutanut huutamaankaan, veriset aivot räiskähtivät joka taholle, ja kaikki oli lopussa.

-- Poika-parka! mutisi kersantti Sapin kalveten, nyt on toisen vuoro!

Vaan kohta ei kuullut enää mitään. Maurice kärsi kauheasti jyrinästä, joka ei tauonnut silmänräpäykseksikään. Lähellä oleva patteria ampui lakkaamatta, tykit jymisivät niin että maa tutisi ja kuularuiskujen korviasärkevä pauke tärisytti ilmaa. Kauvankohan heidän täytyi siinä kaalinpäiden välissä maata? He eivät tietäneet mitään, eivät nähneet mitään! Oli kerrassa mahdotonta saada minkäänlaista käsitystä taistelun kulusta. Ja taisteltiinkohan nyt sitten oikein toden perästä, olikohan tämä ratkaseva tappelu? Paitsi edessä olevia sileitä peltoja ei Maurice nähnyt muuta kuin Hattoy-mäen kukkulan, hyvin kaukana, ja sen metsäisillä rinteillä hän ei huomannut mitään liikettä. Ei näkynyt yhtään vihollista hänen näköpiirinsä rajain sisällä ja kun käänsi päätään, näki hän suureksi ihmeekseen talonpojan kyntämässä peltoaan kookkaalla valkosella hevosella. Mitä varten hän laiskottelisi? Jos kohta tuossa mäen takana on tappelu, niin täytyy viljan kuitenkin kasvaa ja ihmisten saada elämistä.

Maurice ei malttanut enää olla paikoillaan. Hän nousi ylös, antoi katseensa liitää Saint-Mengesiin, jossa tykit paukkuivat ruskeanpunasen pilven keskellä, katsahti Saint-Albertin tielle, näki sen mustanaan viliseviä joukkoja, preussiläisiä, jotka nopeasti marssivat eteenpäin. Mutta silloin tarttui Jean hänen sääreensä ja veti kiivaasti alas.

-- Hulluko sinä olet? Ammutat varsin itsesi!

Ja luutnanttikin murahti:

-- Pysykää pitkällänne, siellä! Mitä pässinpäitä te olette, jotka tahdotte kuolla vaikka ei ole käskyäkään.

-- Seisottehan tekin, herra luutnantti!

-- Niin, se on eri asia. Minun täytyy tietää, mitä tapahtuu.

Kapteeni seisoi myös ja katseli ympärilleen. Vaan hän ei avannut suutaan, ei välittänyt virkkaa sanaakaan miehilleen, astuskeli pellon toisesta päästä toiseen.

He odottivat yhä, vaan ei kuulunut uutta käskyä. Maurice oli tukehtua reppunsa alle, joka painoi raskaasti selkää siinä vatsalla maatessa, ja heitä oli komennettu pitämään reput selässä niin kauvan kuin mahdollista.

-- Kuule, pitääköhän meidän maata näin koko päivä? kysyi Maurice viimein Jeanilta.

-- Ehken kyllä... Solferinossa makasimme samalla tavalla, nokka maassa, eräässä porkkanapellossa viisi tuntia.

Ja sitten hän lisäsi lohduttavasti:

-- Mutta mitä sinä ruikutat? Ei tässä ole kovinkaan paha olla. Mitä varten me ilman aikojaan tarjoutuisimme kuolemalle. Kyllä se vielä meidänkin vuoro tulee. Ja jos kaikki jo alussa ammuttaisiin, niin mitäs sitten loppuun jäisi!

-- Kas perhana, keskeytti Maurice, nyt savuaa jo Hattoyn mäkikin... Nyt ne ovat sen anastaneet ja nyt on leikki kaukana!

Uteliaisuutensa heräsi sekä osaksi entinen ahdistava pelkokin ja hän seurasi tarkkuudella tapahtumia vastapäätä olevalla pyöreällä mäenkukkulalla, ainoalla kohopaikalla, jonka hän näki peltojen suoran viivan yläpuolella. Hattoy oli siksi kaukana, ettei hän eroittanut tykkiväkeä, vaan valkosen savun hän aina näki tupsahtavan pensaikosta, jonka peitossa patteria oli. Maurice käsitti, että se oli tärkeä paikka ja nyt se oli vihollisten käsissä, kenraali Douay oli heti aamulla luopunut sen puolustamisesta. Hattoy kohosi kaikkien ympäröivien kukkuloiden ylitse. Heti paikalla alkoivat patterit ampua seitsemännen osaston toista divisioonaa ja harventi sitä kovasti. Ne tähtäsivät tarkemmin ja ranskalainen patteria, jonka läheisyydessä kapteeni Beaudoinin komppania oli, menetti perättäin kaksi konstaapelia. Kranaatin sirpale haavoitti erästä komppanian väestä, vei vasemman jalan kantapään, ja miesparka huusi kuin olisi äkkipäätä menettänyt järkensä.

-- No, pidä nyt pienempää ääntä, mies, huusi Rochas, onko tuo nyt kaunista että tuolla tavalla ulista kun on sattunut hiukan jalkaan!

Mies vaikeni kuin tuomittu, jäi istumaan kantapää kädessä eikä liikahtanut enää.

Ja nyt alkoi hirvittävä tykistöottelu, kranaatit lentelivät molemmilta puolilta maassa makaavien sotamiesten ylitse pitkin tasaista kenttää, jossa ei liikahtanut ristin sielua paahtavassa helteessä. Eikä kuulunut muuta kuin tykkien kammottava jyrinä, hävityksen myrskytuuli, joka räiskeellään häiritsi kesäpäivän rauhaa. Tunti vierähti tunnin jälkeen ja ampuminen ei hiljennyt, vaan preussiläiset patteriat olivat jo osottautuneet paljon paremmiksi ranskalaisia. Melkein joka ainoa heidän perkussioonikranaattinsa räjähti oikealla ajalla, jotavastoin ranskalaiset haupitsikranaatit, jotka eivät lentäneet läheskään niin kauvas, enimmäkseen räjähtelivät ilmassa ennen päämäärään saapumista. Ja kaalipellossa ei miehillä ollut muuta tekemistä kuin kyyristyä kokoon kuopuraan, johon heidät oli komennettu. Eivät voineet lauvaista ainoata latinkia, sillä kehen se lähetettäisiin? Heidän näkösällään ei ollut ainoata vihollista.

-- Milloinkahan _me_ tästä pääsemme? sanoi Maurice jälleen, hän oli nääntyä kärsimättömyydestä. Minä antaisin viisi frangia joka ainoasta preussiläisestä! Mikä tätä kestää, ammutaan mäsäksi pian eikä saa antaa vastaan.

-- Odota -- vielä sinunkin vuorosi tulee, vastasi Jean levollisesti.

Vaan silloin kuului vasemmalta töminää ja joka pää kääntyi sinne päin. Se oli kenraali Douay, joka ratsasti esikuntineen katsomaan, miten joukot käyttäytyivät ankarassa tulessa. Hän näytti tyytyväiseltä, antoi muutamia käskyjä, kun samassa kenraali Bourgain-Desfeuilleskin laukkasi esille metsästä. Vaikka hän tosin oli paraatisotilas, ei hän näyttänyt pelkäävän kuulatuiskua; eikä hän käsittänyt mitään koko sotakomennosta, vaan käyttäytyi kuin olisi ollut Afrikassa beduiinien keskellä. Huusi ja heilutti käsiään aivan kuin luutnantti Rochas.

-- Nyt he tulevat, nyt he tulevat, ei kestä kauvan ennenkun ollaan silmä vasten silmää.

Hän huomasi kenraali Douayn ja huusi:

-- Onko totta, että marsalkka on haavoitettu?

-- On, sitä pahempi... Sain juuri pari sanaa Ducrotilta, ilmoitti, että marsalkka on määrännyt hänen ylipäälliköksi.

-- Vai Ducrot?... No, mitä hän sanoo?

Kenraali kohautti olkapäätään. Hän oli eilisestä saakka tietänyt, miten tulee käymään, oli turhaan inttänyt, että pitäisi ottaa huostaan Saint-Mengesin ja Illyn mäet mahdollisen peräytymisen varalta.

-- Ducrot hyväksyy meidän suunnitelmamme, kaikki joukot kokoutuvat Illyn kukkuloille.

Ja hän kohotti taas olkapäätään ja teki toivottoman liikkeen ikäänkuin sanoakseen, että se oli nyt liian myöhäistä.

Kanuunanpauke esti selvään kuulemasta hänen ääntänsä, vaan Maurice ymmärsi tarpeeksi asti. Mitä? Mac-Mahon haavoitettu, Ducrot ylipäällikkönä, ja armeija vetäytyy takasin Sedanin pohjoispuolitse. Ja näistä tärkeistä tapahtumista ei väestö tietänyt mitään. Kurjat miesraukat, jotka olivat alttiit uhraamaan henkensä ja jäsenensä, eivät aavistaneet, että uusi oikku, uusi vaara uhkasi heitä. Hän tunsi, että sotajoukko oli turmion ja tappion tiellä, ilman varmaa suunnitelmaa, ilman päällikköä. Vaan saksalaiset, he marssivat varmuudella suoraan päämääräänsä kohti!

Kenraali Bourgain-Desfeuilles aikoi juuri ratsastaa tiehensä, kun kenraali Douay, jolle tomunen ja hengästynyt husaari kiidätti uutta ilmoitusta, huusi hänen jälkeensä niin korkealla äänellä, että se kaikui jyrinänkin yli.

-- Kenraali, kenraali, -- Ducrot ei olekkaan ylikomentaja, vaan Wimpffen!... Niin hän saapui eilen keskellä Beaumontin pakoa de Faillyn sijaan, joka komensi viidettä osastoa... Ja hän kirjoittaa tässä, että hänellä on sotaministeristöltä käsky astua ylikomentajaksi, jos marsalkalle tapahtuu jotain! Ja nyt ei peräydytäkään, nyt käsketään anastaa takasin ja puolustaa ensimmäisiä asentojamme.

Bourgain-Desfeuilles kuunteli silmät selällään.

-- No, perhana... Jos tietäisi ... no, minulle se on yhdentekevää!

Ja hän laukkasi tiehensä, hänelle oli todellakin yhdentekevää, marssittiinko eteenpäin vai takasinko käännyttiin, hän oli toivonut kohoavansa tässä sodassa jättiläisaskeleilla, vaan koska kaikki näyttivät olevan tyytymättömiä, ei hänellä ollut kuin yksi toivo, että sotaretki pian päättyisi.

Kapteeni Beaudoinin komppania alkoi taas pilkata upseeria ja päällystöä. Maurice ei hiiskunut mitään, vaan hänen mielestään Loubetilla ja Chouteaulla oli täysi syy ivata ja herjata. Hei vain, milloin eteenpäin milloin taakse. Kaikki ne päälliköksi kelpaavat! Parempi olisi ollut nukkua kotona sängyssään kuin olla täällä tuollaisten komennettavana! Kolme ylipäällikköä kahdessa tunnissa! Ja kaikki yhtä viisaita ja eripuraisia, eivät tietäneet mitään eivätkä sopineet mistään. Ei, ei sitä mikään kestä! Ja lopuksi tuli aina petosjuttu, kyllä kai Ducrotille ja Wimpffenille kelpaa kolme miljoonaa yhtä hyvin kuin Mac-Mahonillekin.

Kenraali Douay istui hevosensa selässä esikuntansa keskellä ja katseli preussiläisten asentoa; ajatuksensa eivät olleet iloisia. Kranaatit sinkoilivat hänen ympärilleen ja hän katseli kauvan Hattoyn mäkeä, josta niitä lakkaamatta sateli. Sitten hän kääntyi Illyyn päin, viittasi erään upseerin luokseen viemään käskyä viidennen osaston prikaatille, jonka oli edellisenä päivänä pyytänyt kenraali Wimpffeniltä, se tulisi ylläpitämään yhteyttä kenraali Ducrotin vasemman siiven kanssa. Ja miehet kuulivat hänen sanovan:

-- Jos preussiläiset ottavat Illyn haltuunsa, emme kestä tässä tuntiakaan, vaan tulemme työnnetyiksi Sedaniin.

Hän ratsasti pois, hävisi esikuntineen metsätien mutkaan, ja ampuminen kävi vielä kiivaammaksi. Varmaan oli vihollinen huomannut hänet, sillä nyt alkoi tulla kranaattia ei ainoastaan vastapäätä olevasta patterista vaan viistoon vasemmalta puolelta, Frenoisin patterioista, ja Igesin niemeltä, josta ammuttiin ristiin Hattoyn mäeltä tulevien kranaattien kanssa. Koko Algierin ylämaa oli luotien pyyhittävänä ja komppanian asema alkoi käydä kauhistuttavaksi. Miehillä oli jo ollut täysi työ vahtiessaan, mitä edessäpäin tapahtui, nyt heitä ahdistutti ampuminen syrjiltäkin, eivät oikein tietäneet, mistä suurin vaara uhkasi. Aivan perättäin kuoli kolme miestä, kaksi haavoitettuna voihki surkeasti.

Nyt tuli kersantti Sapininkin vuoro. Hän oli kääntänyt päätään, näki kranaatin tulevan, ei voinut väistyä sen tieltä, sanoi ainoastaan:

-- Kas nyt!

Hienopiirteiset kasvot suurine kauniine silmineen ilmaisivat syvää surumieltä, vaan ei pelkoa. Kranaatinsirpale repäsi vatsan auki.

-- Elkää jättäkö tähän; viekää, viekää ambulanssiin... Minä rukoilen teitä, viekää pois täältä!

Rochas aikoi kieltää häntä vaikeroimasta. Hän riensi kersantin luo sanomaan, että kun on saanut sellaisen haavan on turhaa vaivata enää ketään, vaan nähdessään miesparan tuskan ei hän voinut sitä tehdä.

-- Odota vähän aikaa, Sapin raukka, niin ne tulevat noutamaan paareilla.

Mutta onneton vaikeroi ja itki, epätoivossa kun onnensa unelma haihtui samalla kun veri juoksi kuiviin.

-- Viekää pois, viekää pois...

Ja kapteeni Beaudoin, jonka kiihoittuneet hermot eivät kestäneet hänen valitustaan, komensi kaksi miestä kantamaan haavoitetun vieressä olevaan lehtoon, jossa ambulanssi oli. Chouteau ja Loubet juoksivat heti Sapinin luo, tarttuivat, toinen jalkoihin toinen hartioihin, ja kantoivat juoksujalassa pois. Vaan tiellä he näkivät hänen ojentavan itseään niin oudosti, vetävän viimesen hengenvetonsa.

-- Kuule, hän on kuollut! sanoi Loubet, jätetään tähän.

Chouteau suuttui.

-- Tokko juokset, pöllö, ja parempaa kyytiä... Vai tähän, että huutavat meidät takasin...

He juoksivat metsään, johon jättivät ruumiin puun juurelle, ja katosivat, eikä heitä nähty ennenkun illalla.

Ampuminen kiihtyi, läheistä patteria lisättiin kahdella tykillä ja korviasärkevässä yhä kasvavassa jyrinässä tunsi Maurice äkkiä mieletöntä pelkoa. Häntä ei ollut värisyttänyt, ei vaivannut tuskallinen painava tunne sydänalassa, niinkuin tavallisesti, eikä häntä ensi alussa haluttanut suin päin paeta. Vaan nyt, nyt! Ja se oli yksinkertaisesti mietinnän vaikutusta, jota usein tapaa hienontuneissa, hermoheikoissa ihmisissä. Vaan Jean oli vieressä ja varuillaan, tarttui lujasti kiinni ja painoi rinnalleen maahan, -- näki Mauricen silmistä, mitä hänessä liikkui. Ja sitten hän alkoi häntä haukkua ja soimata, tietäen että potku on monasti paras keino antamaan sotamiehelle rohkeutta. Toiset vapisivat ja tärisivät. Pache oli vesissä silmin ja vaikeroi kuin pieni lapsi, Lapoulle kiemurteli maassa kuin mato, hänen vatsaansa puri kauheasti, ja hän irvisteli niin, että toisten täytyi tuskissaankin nauraa ja pilkkailla häntä.

-- Häpeä nyt, kuiskasi Jean Mauricelle; oletko sinä tuollainen kehno raukka? Tahdotko joutua koko sotaväen pilkaksi niinkuin tuo paksu moukka tuossa?... Minä annan korvillesi, jos et vain käyttäydy siivosti!

Senkaltaisilla kehoituksilla hän piti Mauricea lämpimänä kun huomasi yht'äkkiä 6-700 kyynärän päässä, aivan vastapäätä, metsästä ilmestyvän puoli tusinaa tummia sotilaspukuja. Ne olivat preussiläisiä, he tunsivat heti huippulakista, että siinä nyt vihdoinkin preussiläiset olivat, ensimmäiset pyssynkantomatkalla. Niitä tulikin useita komantoja ja he näkivät kranaattien pommahtavan maahan heidän edessään ja tupruuttavan lauetessaan tomupilven ilmaan. Siellä metsän laidassa he näyttivät pieniltä tinasotamiehiltä, joita on järjestetty kauniisti pöydälle. Vaan kun kranaatteja alkoi tuiskuamalla tuiskuta hävisivät he jälleen puiden taa.

Heti kun Beaudoinin komppania huomasi vihollisen, pamahtivat heidän pyssynsä. Maurice ampui ensimmäiseksi, toiset seurasivat esimerkkiä. He eivät olleet saaneet käskyä, kapteeni aikoi kieltää, vaan pidätti itsensä kun näki luutnantin viittaavan. Täytyihän heidän viimenkin saada ampua pari laukausta, polttaa muutamakaan patroonista, joita olivat toista kuukautta muassaan kanneksineet. Maurice oli kaikista innokkain; pelkonsa haihtui, hän tyyten unohti sen kuullessaan pyssynsä paukahtavan. Mutta pian oli metsän rinta jälleen autio, ei hievahtanut lehtikään, ei näkynyt ainoatakaan preussiläistä; ja he ampuivat yhä, ampuivat innossaan liikkumattomia puunrunkoja.

Kun Maurice kohotti päätään, huomasi hän hämmästyksekseen översti Vineuilin parin askeleen päässä, liikkumattomana ratsullaan kuin kivikuva, kasvot viholliseen päin käännettyinä, luotien ja kranaattien putoillessa eteen ja taakse. Koko 106:s rykmentti mahtoi nyt olla niillä seuduin, toiset komppaniat olivat sijoitetut ympärillä oleville pelloille. Nyt hän näki lipunkin, jota aliluutnantti kantoi. Vaan se ei ollutkaan enää aamullinen sumuun kiedottu riepu. Kirkkaassa, lämpimässä päivänvalossa säteili kultainen kotka ja kolmevärinen liina välähteli, vaikka siinä olikin joku reikä ja se oli mustunut voittoisien taistelujen ruudinsavussa. Tykin paukkeessa liehui lippu sinistä suvitaivasta vasten ylpeänä kuin voitonmerkki.

Ja miksikäs he eivät voittaisi, koska kerran viimein saivat taistella? Maurice ja hänen toverinsa kiihoittuivat kiihoittumistaan ammuskellessaan hiljaista metsää, jossa tuli sateena maahan lehtiä ja pieniä taittuneita puun oksia.

III.

Henriette ei ummistanut silmiään koko yönä. Hän ei voinut nukkua kun tiesi miehensä olevan Bazeillesissa, lähellä vihollista. Turhaan hän muistutteli itselleen, että Weiss lupasi palata kotiin heti vaaran uhatessa, ja hän kavahti istualleen joka silmänräpäys, luullen kuulevansa miehensä askeleet portaissa.

Noin kymmenen aikaan hän ennen maata panoansa avasi ikkunan ja katseli ajatuksiin vaipuneena pimeyteen. Tuskin eroitti enää kivitystä Voyardkadulla, joka ammotti mustana korkeiden, vanhojen rakennusten välissä. Kaukana, latinakoulun luona, paloi uninen kaasulyhty ja kadulta nousi salpietarin sekanen kellarin haju; äkäsen kissan naukuminen, jonkun sotamiehen raskaat askeleet häiritsivät hiljaisuutta. Sitäpaitsi kuului tavatonta liikettä joka puolelta kaupunkia, hevosella ajoa ja yhtämittaista jytinää, joka kammotti häntä. Tykyttävällä sydämmellä hän odotti ja kuunteli, kuunteli turhaan miehensä tuttuja askeleita, ei tullut, ei kuulunut kääntyväksi kadun kulmasta.

Tunnit lipuivat tiehensä, ja hän pelästyi kun näki äkkiä etäällä, vallin toisella puolella, soihtuja ja valkeita. Oli pilkko pimeä, hän ei tahtonut muistaa paikkoja. Laaja, välähtelevä pinta siellä alhaalla oli varmaankin veden alle lasketut niityt. Mutta mitä tulia ne nuo olivat, joita sytyteltiin ja sammuteltiin Marféen puolella? Joka puolella niitä näkyi yössä tuikkimassa, Pont-Maugissa, Frenoissa, Noyersissa vilkkuivat salaperäiset tulet ikäänkuin lukemattomien, eteenpäin liikkuvien ihmisjoukkojen keskeltä. Ja oudot kammottavat äänet kasvoivat, hän luuli kuulevansa hevosten päristämistä, aseitten helinää, astuntaa, kuin mahtava ratsuseurue, kokonainen kansa olisi lähtenyt vaeltamaan tässä tuonelan pimeydessä. Ja yht'äkkiä pamahti tykinlaukaus, yksi ainoa, jyrähti ukkosen voimalla ja sitten seurasi syvä hiljaisuus. Hän vavahti, tunsi verensä hyytyvän. Mitä se oli? Merkkikö, että joku liike oli onnellisesti suoritettu, ilmoitus, että kaikki oli valmiina, että aurinko saattoi nousta.

Kello kaksi heittäytyi Henriette riisuutumatta vuoteelleen jättäen ikkunan auki. Hän ei jaksanut enää olla pystyssä. Minkätähden hän _nyt_ vapisi pelosta ja kauhusta, hän, joka aina oli niin levollinen, joka tavallisesti tyyneydellä otti vastaan kaikki elämän koetukset? Viimein hän vaipui levottomaan uneen tuntien koko ajan onnettomuuden aavistuksen ahdistavan itseään kuin painajaisen.

Jälleen pamahti tykinlaukaus, vaan tällä kertaa sitä seurasi toinen ja sitten taas toisia yhtä mittaa. Hän nousi kylmästä väristen istualleen. Missä hän oli? Hän ei tuntenut omaa makuusuojaansa, hän oli ikäänkuin sankkaan sumuun kiedottuna. Ja sitten hänelle selvisi, että aamu-usva oli tunkeunut avoimesta ikkunasta huoneesen. Joka silmänräpäys eneni kanuunain jyske. Hän hyppäsi ylös ja juoksi ikkunan luo kuuntelemaan. Silloin löi Sedanin kirkon kello neljä.

Päivä sarasti, harmaana ja likasena punaseen vivahtavassa sumussa. Hän ei eroittanut mitään, ei edes koulukartanoa, joka oli niin lähellä. Taivaan Jumala, mistä, mistä se ampuminen kuului? Hän ajatteli ensimmäiseksi veljeään, sillä pauke kuului nyt hiljempaa ja niinkuin pohjosesta, kaupungin yläpuolelta. Vaan sitten se hänestä taas kuului edestäpäin, Bazeillesista, ja hänen sydämmensä kutistui kokoon pelosta miehensä tähden. Niin, varmaan nyt tapeltiin Bazeillesissa, varmaan! Mutta hän rauhoittui jälleen, ääni tuntui tulevan enemmän oikealta. Ehken he ottelivat Doncheryssä, muistaakseen oli silta jäänyt purkamatta. Epätietoisuus vaivasi häntä; Bazeillesissa vai Doncheryssäkö se oli? Voi, hänen oli mahdoton varmasti päättää -- korvissaan humisi, kohisi, paukkui. Hän ei jaksanut enää sitä kuunnella, hänen täytyi lähteä ulos, täytyi saada tietää. Ja heitettyään huivin hartioilleen, hän riensi Voyardkadulle.

Vaan ulos tultuaan täytyi hänen pysähtyä hetkeksi ennenkun uskalsi lähteä eteenpäin, kaupunki ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin peloittavalta, katu oli musta kuin hauta sakean sumun alla. Aamuhämärä ei ollut vielä päässyt tunkemaan märille kiville saakka, vanhojen savustuneiden talojen väliin. Voyardkatua astuessaan hän ei nähnyt muuta kuin kaksi turkolais-sotilasta ja naisen, jotka istuivat syvällä, kurjassa pienessä kapakassa unisen talikynttelin valossa. Maquakadulla vasta oli hiukan liikettä, sotamiehiä hiipi porttikäytävissä, -- olivat varmaan arkoja nahastaan ja etsivät lymypaikkaa --, täällä eräs kyrassieeri etsi kapteeniaan ja paukutti kiroillen ja noituen oville, tuolla kapusi koko perhekunta rattaille, hikoillen tuskasta ja pelosta, että heidät vaara yllättää, ennenkun pääsevät Bouilloniin, Belgian puolella, jonne toinen puoli Sedanin asukkaista oli kahtena viimesenä päivänä paennut.

Hän kääntyi ruununvoudin asunnolle; siellä varmastikin tiedetään, missä taistelu on. Ja hänen päähänsä pisti oikaista pikkukatuja myöten, joilla ei liikkunut niin paljon ihmisiä. Vaan Fourkatu ja Laboureurkatu olivatkin täynnä kanuunia etulaitoksineen ja ruutivaunuineen, jotka oli edellisenä päivänä tuotu ja sitten sinne sokkeloon unohtuneet. Siltä ainakin näytti, sillä väkeä ei ollut missään. Ne olivat niin hyljätyn näkösiä ja katu oli autio. Puistatti katsellessa sellaista joukkoa hyödyttömiä ampumavehkeitä. Hänen täytyi siis kääntyä takasin ja mennä latinakoulun ohi sekä Suurtakatua "Eurooppa" nimisen hotellin ohitse. Portilla seisoi lähetti pidellen suitsista hevosia esikuntaupseereille, joiden puhe kuului valaistusta ruokasalista.