Part 17

Ylhäällä Marféen harjun nyppylällä seisoi kuningas Wilhelm esikuntansa keskellä. Kello seitsemän hän jo oli tullut Vendressesta, jossa oli viettänyt yönsä, ja katseli harjulta, jonka alla Maasin laakso levisi, turvallisesti laajaa taistelutannerta jalkainsa juurella. Hän katseli tuota näköpiirin toisesta reunasta toiseen ulottuvaa jättiläisnäyttämöä kuin kuningas ainakin juhlaistuimeltaan.

Ardennien metsien tummat puujoukot verhosivat taivaanrantaa kuin vanha gobelinpeite ja sen tummalla taustalla pistivät jyrkästi näkyviin Sedanin linnoitukset, joita idässä ja etelässä rajoitti virta ja veden vallassa olevat niityt. Bazeillesissa leimahtivat talot toinen toisensa jälkeen ilmituleen, paksu tomu- ja savupilvi leijaili tappelupaikan kohdalla. Ja idässä, Moncellesta Givonneen, oli ainoastaan muutamia rykmenttiä kahdennettatoista ja ensimäistä osastoa, jotka matelivat kuin pienet kärpäisparvet sänkipellolla eli hävisivät kapeaan laaksoon. Toisella puolella näkyi vaaleita peltoja, joiden keskelle Chevalierin metsä muodosti suuren mustan lämyn. Vaan pohjoiseen päin oli varsinkin erinomainen näköala seitsemännen osaston ylitse, jonka hallussa Floingin mäet Garennen metsästä virran vihannalle partaalle saakka olivat. Etempänä olivat vielä Saint-Menges, Fleigneux, Illy, -- pikkuruisia kyläkuntia, jotka melkein hävisivät mäkien taa. Vasemmalla teki Maas polvekkeen ja leveä virta, jonka pinta hohti kuin sulattu hopea, juoksi verkalleen Igesin niemen ympäri sulkien Mezièrsiin vievän tien Saint-Albertin solassa äärimmäisen partaansa ja läpitunkemattomien metsien vähin. Tähän kolmikulmaan olivat siis ranskalaisten 100,000 miestä ja 500 tykkiä ahdetut!

Ja kun Preussin kuningas kääntyi länteen, näki hän edessään toisen lakeuden, Doncheryn kedon, jonka aukeat harmaat, maat ulottuivat Briancourtiin, Marancourtiin ja Vrignesaux-Boisiin, häikäisten silmää kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja kun hän kääntyi itään, oli sielläkin yhteenpuristettujen ranskalaisten kolonnain takana aukeata maata, oli vapaata alaa, jossa vilisi maakyliä. Siellä oli Douzy ja siellä Carignan, sitten Rubécourt, Pourru-aux-Bois, Francheval, Villers-Cernay ja rajalla la Chapelle. Niin pitkälti kuin silmä kantoi olivat paikat hänen, hän saattoi komentaa 250,000 miestään, 800 kanuunaansa, mihin halutti, hän saattoi yhdellä ainoalla silmäyksellä nähdä joukkonsa kaikki liikkeet.

Yhdellä puolella marssi jo hänen XI:s osastonsa Saint-Mengesiä kohti, V:s oli asettanut Vrignes-aux-Boisiin ja würtembergiläinen divisioona odotti Doncheryssä; ja toisella puolella, vaikka puut ja mäet tekivät vähän haittaa, hän eroitti heidän liikkeensä, näki XII:n tunkeutuvan Chevalierin metsään ja tiesi kaartin jo olevan Villers-Cernayssa. Siinä olivat ruuvipenkin pihdit, -- perintöprinssin joukko vasemmalla, Sachsin prinssin oikealla, -- jotka avautuivat avautumistaan ja venyivät pitemmiksi sillä välin kun baijerilainen osasto heittäytyi Bazeillesia hätyyttämään.

Wilhelm kuninkaan jalkojen juuressa jyrisivät patteriat aina Rémillystä Frennoisiin lakkaamatta, peittivät la Moncellen ja Daignyn kranaateilla, jotka lensivät kaaressa Sedanin yli ja sinkoilivat pohjosenpuolisille harjuille. Ja kello ei ollut vielä kahdeksaa. Hän odotti taistelun päätöstä, katse kiinnitettynä äärettömään shakkilautaan edessään, johtaen ylhäiseltä asemaltaan ihmispilviä, noiden mustain pisteiden riehuntaa keskellä säteilevän luonnon kuolematonta hymyilyä.

II.

Floingin harjulla puhalsi Gaude päivän koittaessa kaikista voimistaan herätys-merkin sakeaan aamusumuun, vaan ilma oli niin täynnä kosteutta, että iloinen toitotus milt'ei hukkui siihen. Ja miehet, jotka eivät olleet edes pystyttäneet telttojaan, vaan makasivat vaatteisiinsa kääriytyneinä murassa, eivät heränneet, nukkuivat yhtä sikeästi liikuttamatta jäykkiä kasvojaan ikäänkuin henki jo olisi lähtenyt. Heidät täytyi puistella hereille yksitellen ja he heittivät ympärilleen rajuja katseita juurikuin olisivat todellakin kuolleista nousseet.

Vihdoin sai Jean Mauricenkin jaloilleen.

-- Mitä nyt? Missä me olemme?

Hän katseli säikähtyneenä ympäröivää harmaata usvamerta, jossa toverit liikkuivat kuin haamut. Ei nähnyt kymmentä kyynärää eteensä, oli aivan mahdotonta tietää, missä päin Sedan oli. Vaan samassa jymähti kanuuna jossain, hyvin kaukana.

-- Niin, niin tosiaan, tänäänhän tapellaan...! Hyvä juttu, että tästä toki kerran tulee loppu!

Ympärillä toistettiin hänen sanojaan, synkkä tyytyväisyys vallitsi väestössä, kaikki tahtoivat puistaa päältään tuon painajaisen, tahtoivat kerrankin nähdä silmästä silmään vihollista, jota vastaan olivat lähteneet ja jonka edellä olivat juosseet päiviä ja viikkoja. Vihdoinkin saivat lennättää preussiläisiin muutamia ruutilatinkia, olivatkin jo tarpeeksi kanneksineet 90 patroonaansa; hyvä, että niitä viimeinkin tarvittiin! Ja nyt niitä tarvittiinkin -- sen tunsivat joka mies.

Mutta Bazeillesista alkoi taas selvemmin kuulua kanuunanpauke. Jean kuunteli.

-- Missä ne ampuvat?

-- Luulisin, että se on virran luona, vastasi Maurice; vaan enpä totta totisesti tiedä, missä oikeastaan olenkaan.

-- Kuule, hyvä ystävä mitä puhun, sanoi korpraali, pysyttele nyt minun läheisyydessäni, sillä, näetkös, täytyy hiukan tietää asioita, ett'ei mitään hulluuksia tapahdu... Minä olen tällaista ennenkin nähnyt ja koen pitää silmät selällään molempain edestä.

Komanto napisi taasen ruuan puutetta! Ei saanut valkeata, ei voinut löytää tikkuakaan kuivaa puuta moisella märällä ilmalla. Yksin taisteluhetkelläkin tuntuivat vatsan vaatimukset yhtä jyrkkinä ja kiusallisina kuin ennenkin. Sankaria he kenties voisivat olla, vaan ruokaa piti olla! Ruoka oli tärkein asia; ilolla söivät, kulloin saivat kupillisen hyvää keittoa, mutta suuttuivat silmittömiksi kun leipä loppui.

-- Joka ei saa syömistä, niin sen ei ole pakko tapellakaan! selitti Chouteau. Vieköön minut vaikka mikä, jos panen nahkani alttiiksi tänä päivänä!

Suurikasvuinen maalarinsälli, vallankumouksen mies Montmartresta, kapakkaseurain puheenjohtaja, sotki sekasin kaikki hyvät ja pahat kuin oli kuullut.

-- Ja sitäpaitse! Eivätkös ne ole valehdelleet, ajaneet täyteen meidät niitä juttujaan, että preussiläiset ovat nälinkuoliaita ja kaatuilevat pitkin tietä, ett'ei niillä ole paitaa päällä, että ne ovat ryysyissä ja resusia ja taudin syömiä!

Loubet remahti nauramaan irtonaista katupojan nauruaan.

-- Ehei, mepä nyt olemmekin huonommalla puolella! Me olemme nälinkuoliaita ja kuljeksimme kuin mitkä kerjäläiset varpaat pitkällä kengistä ja pussi selässä!... Entäs ne suuret voitot! Suuria valehtelijoita ovat eikä voittajia, että muka Bismarck on vangittu ja koko sotajoukko ajettu mihinhän lie rotkoon. Miksi ne meitä luulevatkaan, kun uskaltavat sillä tavalla pilkata!

Pache ja Lapoulle kuuntelivat, puivat nyrkkiään ja kiristivät hampaitaan. Kaikki muut olivat yhtä tuimina, sillä petolliset tiedot vihollisesta ja sanomalehtien valheelliset kertomukset olivat vaikuttaneet sanomattoman paljon pahaa miehistössä. Luottamus oli poissa, he eivät uskoneet enää ketään eikä mitään.

-- Ei, sitä ei ilkeä mikään nähdä! jatkoi Chouteau, myötyjähän me olemme, se selittää koko menon ja sen tiedämme joka mies!

Typeränsekainen Lapoulle hyppäsi pystyyn ja riehui kuin vimmattu:

-- Myödyt, luuletko, onko niin? Ovatko ne roistot uskaltaneet...

-- Myöneet meidät niinkuin Judas petti ja möi herransa ja mestarinsa! mutisi Pache, joka aina toi esille vertauksia raamatusta.

Chouteau katsahti ylpeästi ympärilleen.

-- Vanha asiahan se on! Johan täällä puhuttiin, mitä ne itsekukin saivatkin... Mac-Mahon pisti kolme miljoonaa taskuun ja toiset saivat miljoonan mieheen, että houkuttelisivat meidät tähän ansaan... Viime kevännähän kaupat tehtiin, Pariisissa, ja viime yönä ne ampuivat raketin ilmaan, se oli merkki, että vihollinen hyökkäisi päällemme!

Chouteaun hävytön juttu suututti Mauricea. Hän oli usein nauranut hänen sukkeluuksilleen, vaan tämä oli liikaa, tämähän turmeli aivan miesten mielet ja riisti heiltä rohkeuden juuri taisteluun lähtiessä.

-- Miten te kehtaatte jutella tuollaisia tuhmuuksia! Tiedättehän itsekin yhtä hyvin kuin minä, että ne ovat valhetta alusta loppuun!

-- Mitä? Valhetta? Vai valhetta, että meidät on myöty! Kuule, pidä sinä suutasi vähän pienemmällä, maitovarsa, ehkä kuulut itsekin siihen roisto- ja petturijoukkoon, koska olet niin kärkäs niitä puoltamaan?

Hän astui uhkaavasti Mauricen eteen.

-- Tiedätkös, herra, että sinulle voi pian käydä hyvinkin pahasti, ellei ystäväsi Bismarck tulee apuun!

Toisetkin nurisivat, jonka tähden Jeanin täytyi käydä väliin.

-- Hiljaa ja paikalla! Minä ilmoitan jokaisen, joka pitää vähänkään ääntä!

Vaan Chouteau nauroi ja vihelsi. Hän välitti viisi niistä ilmiannoista! Jos hän tappeli eli oli tappelematta, niin eikös se ollut hänen oma asiansa: ketä se koski, jos hän säästi yhden patroonan muidenkin varalta kuin preussiläisten. Nyt, kun taistelu oli alkamaisillaan, hävisi hänestä viimenenkin velvollisuuden tunto; ja minkäpä hänelle teki! Hän lähti silloin kun halutti. Ja hän lateli taas törkeyksiään, yllytti toisia korpraalia vastaan, joka ei pitänyt huolta, että he saisivat edes ruokaa. Kenenkäs muun syy se oli kuin hänen, ett'eivät olleet moneen Herran päivään saaneet sitä eli tätä suuhunsa. Muilla komannoilla oli ollut sekä lihaa että lientä. Mutta herra korpraali ja hänen ystävänsä, tämä toinen herra, olivat olleet tyttöpaikoissa Sedanissa. Olipa nähty!

-- Sinä olet tuhlannut komannon rahat, niin olet; koetappas tehdä tyhjäksi jos voit, renttu!

He raivostuivat yhä enemmän. Lapoulle pudisteli nyrkkiään Jeanin nenän alla, hiljainen Pachekin oli niin hurjana nälästä, että vaati selitystä. Loubet käyttäytyi kaikista järkevimmin, hän nauroi tapansa mukaan ja arveli, että on sikamaista hyökätä omien kansalaisten niskaan kun preussiläiset ovat ihan silmäin alla. Hän ei suvainnut tappelua eikä rähinää ja vetosi rahasummaan, jonka oli saanut lähtiessään toisen edestä palvelukseen.

-- Jos luulette ett'ei minun nahkani ole minkään arvoinen, niin siinä erehdytte!... Minä näytän teille vielä mihin kelpaan.

Maurice ja Jean, joita heidän suunpieksämisensä alkoi kiukustuttaa, vastasivat terävästi puolustaen itseään syytöksiltä, kun vahva ääni huusi sumusta:

-- Mitä se on? Mitä riitaa se on? Ketkä lurjukset siellä toisiaan haukkuvat?

Ja luutnantti Rochas ilmestyi, kepilakkinsa sateen ja päivän haalistamana, nuttu napittomana, koko laiha pitkäsäärinen olento köyhän ja kurjan näkösenä. Vaan silmät vilkkuivat kuitenkin taisteluintoa ja viikset olivat pörhällään.

-- Herra luutnantti, huusi Jean, nämä miehet tässä sanovat, että me olemme petetyt ... että kenraalit ovat myöneet meidät preussiläisille...

Luutnantille ei tämä ajatus ollut aivan vieras, hänkin kaipasi selitystä yhteen ja toiseen käsittämättömään tapahtumaan.

-- No, no, mitä se teihin kuuluu?... Eihän se teidän asianne ole!... Teidän asianne on totella ja tapella ja koska preussiläiset nyt ovat täällä, niin annetaan heille kerrankin sellainen selkäsauna, että muistavat pitemmän aikaa!

Usvaverhon takana jymisivät Bazeillesin tykit. Rochas levitti kätensä.

-- Kuuletteko, pojat! Siellä he nyt ovat!... Ja nyt me annamme heille pyssynperästä, eikö niin, pojat?

Kuultuaan tykinpauketta, ei luutnantti enää voinut muuta ajatella, ei muistanut enää väsyttäviä marsseja, ei joukkojen kurjuutta, ei Beaumontin tappiota eikä viimeistä surkeata matkaa Sedaniin. Nyt loppuivat surut, nyt alkoi taistelu ja hän oli varma voitosta. Ei ollut luutnantti oppinut mitään eikä mitään unhoittanut, hän halveksi vieläkin koko sydämmestään "saksalaista", oli yhtä tietämätön kuin ennenkin uudenaikaisesta sotataidosta ja luotti kuten sodan alkaessakin järkäktämättömästi Ranskan onneen. Afrikassa, Krimillä, Italiassa, kaikkialla olivat ranskalaiset joukot vieneet voiton, ja nytkö hän epäilisi? Ei, siihen hän oli liian vanha!

Hän remahti leveään nauruun. Hänet valtasi halu osoittaa myötätuntoisuuttaan väelle, joka rakasti häntä kuin yksi mies, vaikka välistä pelkäsikin.

-- Kuulkaahan, lapset, ottaisitte ennen pienen naukun aamukylmään kuin ilman aikojaan pärisette... Minä tarjoan, niin juotte minun terveydekseni, eikö niin?

Ja hän veti suuresta taskustaan esille viinapullon ylpeydellä mainiten, että oli saanut sen naiselta. Edellisenä päivänä oli hänet nähty erään ravintolan takakammarissa liehakoimassa bufettineitiä, jota istutti polvellaan. Miehet nauroivat ja ottivat kernaasti kun luutnantti kaatoi taskumatistaan itsekunkin keittokuppiin osansa.

-- No, juokaa nyt pojat, juokaa tyttönne malja, jos teillä nimittäin on, ja Ranskan kunniaksi. Olkaa iloisia pojat, niin olen minäkin!

-- Siinä luutnantti on oikeassa; teidän maljanne, luutnantti, ja kaikkien iloisten poikien malja!

He kallistivat kuppia ja olivat tyytyväisen näkösiä. Pieni naukku oli varsin paikallaan aamueineeksi, vihollista vastaan lähtiessä. Minkäpäs tähden he eivät antaisi preussiläisiä selkään? Onhan onni ennenkin äkkipäätä kääntynyt! Kertoihan luutnantti pahus Bazainen olevan tulossa, että häntä odotetaan iltapuoleksi! Ja vaikka luutnantti sattui innostuksessaan osoittamaan Belgiaan päin kun piti näyttää, mistä apua tulee, toivoivat sekä Maurice että kaikki muut parasta. Ehken nyt viimeinkin saavat korvata tappiot!

-- Mutta mitä me oikeastaan odotamme, herra luutnantti, kysyi joku. Miks'ei jo marssita?

Rochas heilautti kättään, -- ei ollut saanut käskyä.

-- Onko kukaan nähnyt kapteenia? kysyi hän hetken perästä.

Jean muisti nähneensä hänen luikkivan yöllä Sedaniin päin, vaan järkevä sotilas ei näe koskaan päällysmiehiään viran ulkopuolella. Hän ei siis virkkanut mitään, vaan huomasikin kääntyessään varjon, joka lähestyi aitoviertä.

-- Tuolla hän juuri tulee!

Kaikki hämmästyivät kapteenin siisteyttä: takki oli harjattu, saappaat kiiltävän mustat ja hohtavan puhdas oli mies kiireestä kantapäähän, toisen näkönen oli kuin luutnatti-parka.

-- Kas vain! huusi Loubet, kapteeni on löytänyt tavaransa!

Mutta miehet eivät vetäisseetkään suutansa nauruun, kapteeni Beaudoin ei sietänyt leikkiä, hän oli hyvin arka arvostaan ja siitä syystä melkein vihattu miehiltään. Ensimmäisestä tappiosta lähtien hän oli aina äkäsen näkönen. Ollen innokas bonapartelainen ja suosittu yläilmoissa toivoi hän suuria tulevaisuudelta, vaan huomasikin nyt maan vapisevan jalkainsa alla ja lupaavan tulevaisuutensa tyhjään raukeamaisillaan. Hänellä sanottiin olevan kauniin tenoorin, ja se oli ollut usein suureksi hyödyksi, ja muutenkin hän oli lahjakkaanlainen mies, vaikka ei välittänyt syvemmin tutustua sotataitoon; hän oli parhaasta päästä seuramies ja rohkea myös kun tarvittiin, vaikka ei liiaksi koskaan.

-- Tavaton sumu, sanoi kapteeni tyytyväisenä kun oli jälleen keskellä omaa komppaniaansa, jota oli hakenut puolen tuntia.

Samassa tuli marssikäsky, pataljoona lähti liikkeelle. Virrasta mahtoi nousta uusia sumuaaltoja, sillä he saivat melkein hapuilemalla pyrkiä eteenpäin kosteassa valkosessa usvassa, joka tarttui vaatteisiin kuin tihkusade. Ja eräässä tiehaarassa näki Maurice äkkiä översti Vineuilin suorana ja jäykkänä hevosensa selässä, kalpeana kuin äänetön suru, ratsun väristessä aamusumussa ja päristellen päätään käännellessä tykinääntä kohti. Kymmenen askeleen päässä seurasi virkaatekevä luutnantti rykmentin lippu kädessä. Se oli jo vapautettu kääreestään ja liehui haaveellisesti ylhäällä huurusuikaleiden seassa kuin värähtelevä voitonmerkki, joka on katoamaisillaan. Kultanen kotka oli vesimärkä, kolmenvärinen silkkikangas muuttunut, ruudinsavun mustaama ja luotien repimä; kunnialegioonan risti, joka oli sidottu tankoon kiinni, vain välkytteli loistavia emaljihaarojaan.

Lippu sekä översti katosivat uuteen usva-aaltoon ja pataljoona marssi eteenpäin kuin kosteissa villoissa. Ensin kuljettiin alamäkeen, sitten ylöspäin kapeata metsätietä. Sitten komennettiin: "Seis", ja joukot jäivät seisomaan täysissä tamineissa, ase jalalla paikaltaan liikahtamatta. He mahtoivat olla jollain harjulla, vaan ei nähnyt vieläkään pariakymmentä askelta eteensä. Kello oli seitsemän, tykinpauke kuului lähempää, Sedanin toisella puolella alkoivat uudet patteriat ammunnan.

-- Niin, sanoi kersantti Sapin Mauricelle, tämä on minun viimeinen päiväni!

Hän ei ollut avannut suutaan koko aamuna, kulki ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen lakkaamatta kauniilla puhuvilla silmillään avaruuteen.

-- Mitä joutavata te nyt haastelette! sanoi Jean, kukapa sitä edeltä tietää!... Voi tämä olla viimeinen päivä meille jokaiselle, vaan voi taas olla niinkin, että pääsemme kaikki ehjin nahoin!

Sapin pudisti päätään.

-- Ei, minä tiedän, puhukaapa mitä puhutte ... tänä päivänä Sapin kuolee!

Miehet kääntyivät katsomaan ja kysyivät, onko hän nähnyt sellaista unta. Ei ollut, muuten tiesi ja tunsi.

-- Ja harmittaapa se koko lailla, sillä minä aijoin viettää häitä heti sodasta palattuani.

Hän sulki silmänsä pariksi sekunniksi, ajatteli mennyttä elämätään. Vanhemmillaan oli vähänen rihkamakauppa Lyonissa. Äiti oli lellitellyt kaunista poikaansa, vaan isän kanssa hän ei sopinut ja jäi sotapalvelukseen asevelvollisvuodet palveltuaan eikä tahtonut, vallankin äidin kuoleman jälkeen, kuulla puhuttavankaan isän luo palaamisesta. Kerran lupa-ajalla hän tutustui lähemmin erääsen serkkuunsa Lyonissa, oppi rakastamaan häntä ja alkoi jälleen katsella elämää valoisemmalta puolelta. Hän oli sopinut kihlattunsa kanssa avata hänen myötäjäisvaroillaan pienen kaupan, sillä hän oli koko taitava kirjoittaja ja luvunlaskija! Koko vuoden hän oli uneksinut pientä kauppaansa ja pientä kotiaan.

Häntä palelsi, hän puisteli itseään ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa luotaan jotain tuskallista ja sanoi toistamiseen:

-- Se on harmillista, vaan huomenna ei minua ole enää.

Kukaan ei vastannut; he seisoivat odottaen tietämättä olivatko selin vai kasvot viholliseen päin. Sumusta kuului aika ajoin melua, rattaiden jyrinää, miesjoukkojen astuntaa, kaukaista kavionkopinaa. Ne olivat joukkojen liikkeitä, jotka huuruharso peitti heidän silmiltään; seitsemäs osasto asettui taisteluasentoon. Vaan nyt alkoi selvitä. Harso kohottautui, repeytyi suuriin siekaleihin, välistä vilahti jo puun latva, taivas näkyi, kirkkaana ja heleänsinisenä. Ennenkun sumu oli tykkänään haihtunut kiitivät Margueritten divisioonaan kuuluvat afrikkalaiset jääkärit ohitse. Istuen komeasti satulassa, lyhyissä takeissaan ja punaset vyöt vyöllä he ratsastivat ketteröitä, hoikkajäsenisiä hevosiaan, jotka melkein peittyivät sälystön alle. Toinen eskadroona riensi ohi toisen perästä, ilmestyi sumusta ja ratsasti sumuun ikäänkuin olisivat sulaneet tihkusateessa. He olivat tiellä, heidät lähetettiin etemmä, -- ja siten heitä oli kyörätty koko sodan ajan. Käytettiin siellä täällä joskus vakoilemassa, vaan kun kahakka alkoi, lähetettiin heidät laaksosta toiseen kuin kalliit, tarpeettomat korukalut.

Maurice katseli heitä Prosperia ajatellen.

-- Ehkä se on hän, tuo tuolla.

-- Kuka? kysyi Jean.

-- Se poika Rémillystä, se tiedäthän, jonka veljen tapasimme Ochesissa.

Vaan jääkärit olivat jo kadonneet ja jälleen kuului kopsetta, joku kenraaliesikunta ratsasti mäkeä alas. Jean tunsi prikaatikenraalin, se oli Bourgain-Desfeuilles ja hän heilutti huimasti kättään. Vastenmielistä oli ollut lähteä niin aikaseen ja luopua ravintolan mukavuuksista. Sen näki jo kulmistakin. Äänensä kuului selvästi, kun hän murahti toisille:

-- Niin, perhana vieköön, tuo tuolla; Mosel eli Maas vai mikä se on!

Silloin hälveni sumu. Se tapahtui äkkiä, aivan kuten Bazeillesissakin, niinkuin olisi kohotettu esirippu näyttämöltä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja Maurice tunsi heti paikat.

-- No, nyt tiedän, sanoi hän Jeanille, me olemme Algierin harjulla... Näetkös, tuolla vastapäätä on kylä, Floing, ja tuolla alhaalla, etempänä, on Saint-Menges ja vielä kauempana Fleigneux... Ihan taivaan rannalla, tuolla, näkyvät Ardennit ja nuo pitkät harvat puut, eroitatko, kasvavat Belgian rajalla.

Hän jatkoi selitystään viitoten kädellään. Algierin ylänkö oli viiden tuhannen kyynärän pituinen tasainen vyö punertavaa maata, joka ulottui Garennen metsästä Maasiin ja päättyi vasta niittyjen takana virran rannalla. Seitsemännen osaston oli kenraali Douay asettanut tälle harjulle ja surkutteli, ettei hänellä ollut enemmän miehiä, sillä nämä eivät riittäneet puolustamaan niin pitkää linjaa ja ylläpitämään yhteyttä ensimmäisen osaston kanssa, joka oli sijoittunut Givonnen laaksoon Garennen metsästä Daignyyn.

-- Mitä? Eikös ole alaa kyllin!

Maurice pyöritti kättään etelästä länteen, taistelukentän yli, joka näkyi koko laajuudessaan harjulle. Ensin oli Sedan, jonka linna kohosi kaupungin kattojen yli, sitten Balan ja Bazeilles yhä sakenevien savupilvien ympäröiminä, ja niiden takana mäet virran vasemmalla rannalla, Liry, Marfée, Croix-Piau. Mutta etenkin Doncheryn puolelle oli laaja näköala. Maasin sinertävä juova kiersi Igesin niemimaan, ja harjulla näkyi Saint-Albertin tie, joka pujotteli virran partaan ja korkean metsäisen rinteen välitse. Ylempänä yhtyi Vrignes-aux-Boista ja Doncherysta tuleva tie tien risteykseen Maison-Rougen kohdalla.

-- Näetkös, tuota tietä me voisimme peräytyä Mezièrsiin.

Vaan juuri samassa jyrähti ensimmäinen tykinlaukaus Saint-Mengesistä. Etempänä leijaili vielä muutamia sumupilviä, eikä voinut eroittaa muuta kuin tumman lauman, joka liikkui Saint-Albertin solalle päin.

-- Kas niin, siinä ne nyt ovat, jatkoi Maurice hiljempaa. Nyt ne katkasevat meiltä tien, nyt olemme hukassa!

Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Tykit, jotka olivat jymähdelleet Bazeillesista, alkoivat paukkaa idässäkin, Givonnen laaksossa, joka ei näkynyt harjulle. Saksin perintöprinssi lähti juuri sillä hetkellä liikkeelle ja törmäsi yhteen ensimmäisen osaston kanssa lähellä Daignya, Chevalierin metsän laidassa. Ja kun XI:s preussiläinen osasto, joka marssi Floingiin, samassa alkoi ampua kenraali Douayn joukkoja, oli taistelu täydessä vauhdissa joka puolella, suuren taistelukentän, monen peninkulman pituisen kentän, eteläpäästä pohjoseen.

Maurice huomasi, että oli tehty parantamaton virhe kun ei edellisenä yönä marssittu Mezièrsiin. Hän ei tietysti arvannut tämän virheen seurauksia, vaan hän katseli kuitenkin synkillä aavistuksilla Algierin ylänköä ympäröiviä harjuja ja mäkiä. Vaikka ei enää olisi ollutkaan aikaa peräytyä Mezièrsiin, olisi kumminkin pitänyt miehittää mäet, että olisi ollut tie auki rajalle. Olisivathan silloin hädän tullessa voineet hakea suojaa Belgian puolella. Kaksi paikkaa näytti hänestä etenkin vaaralliselta, Hattoyn mäki Floingin yläpuolella ja Illyn rukouspaikka, suuri kiviristi kahden niinipuun välissä. Edellisenä päivänä oli kenraali Douay sijoittanut yhden rykmentin Hattoyn mäelle, mutta se oli jo päivän koitteessa vetäytynyt takasin. Ensimmäisen osaston vasemman siiven tuli nyt puolustaa Illyn mäkeä. Sedanin ja Ardennien metsän välillä oli suuria syvien laaksojen uurtamia alastomia lakeuksia ja aseman tärkein kohta, avain, oli nähtävästi juuri Illyn mäellä, ristin ja niinipuiden juurella, josta saattoi ampua joka puolelle.

Taas pamahti kaksi kanuunanlaukausta. Ja niitä seurasi useampia ja useampia. Nyt nousi savu pienoselta mäeltä vasemmalla Saint-Mengesistä.

-- Kas niin, sanoi Jean, nyt tulee meidän vuoromme.

Vaan ei tullut sen kummempaa. Miehet seisoivat liikkumattomina, ase jalalla, eikä heillä ollut mitään muuta huvitusta kuin katsella toisen divisioonan komeaa ryhtiä. Se seisoi Floingin edustalla ja sen vasen siipi muodosti rintaman virtaan päin, torjuakseen hyökkäykset siltä suunnalta. Idässä päin oli kolmas divisioona hajaantunut Garennen metsään saakka Illyn luona ja ensimmäinen, jota oli Beaumontissa pahasti ruhjottu, seisoi toisessa linjassa. Insinöörit olivat olleet koko yön työssä ja jatkoivat vielä vihollisen tulen alla juoksuhautojen ja vallien valmistamista.

Vaan nyt räjähti yhteislaukaus Floingin juurella ja kapteeni Beaudoinin komppania sai käskyn peräytyä viisi sataa kyynärää. Silloin he tulivat laajaan nelisnurkkaseen kaalipeltoon ja kapteeni komensi lyhyellä tavallaan:

-- Pitkälleen joka mies!