Part 15

Hän oli valmistanut ruokaa ja tahtoi välttämättömästi molempia vieraita syömään ja heidän täytyi istua pöydän ääreen, vaan palat tuntuivat kasvavan suussa, ei maistanut ruoka pitkän unen jälkeen. Jean oli kumminkin niin varovainen, että halkasi leivän kahtia ja pisti puoliskot heidän reppuihinsa. Päivä alkoi pimitä ja heidän täytyi lähteä. Henriette seisoi ikkunassa seuraten silmillään mustia muurahaisia Marféen mäenharjalla, preussiläislaumoja, jotka vähitellen hävisivät iltahämärään, ja hänen rinnastaan kohosi valittava huokaus.

-- Kauhea, hirvittävä sota!

Maurice otti vuorostaan asian leikilliseltä kannalta.

-- Mitä sinä nyt haastelet, pikku sisko? Sinähän juuri tahdoit, että pitää tapeltaman, ja nyt sinä kumminkin panettelet sotaa!

Henriette kääntyi veljeen päin ja vastasi reippaasti:

-- Niin, totta se on, minä vihaan sotaa, inhoan sotaa kenties siksi, että olen nainen. Tällainen teurastus on kauheata ja se on suuri vääryys. Miks'eivät ihmiset voi sopia asioitaan kaikessa rauhassa?

Jean nyökäytti hyväksyvästi päätään. Hänestäkin oli varsin helppo ja luonnollinen asia sopia kaikki riidat ja erimielisyydet esittämällä molemmin puolin syyt ja oikeutetut vaatimukset. Maurice sitävastoin piti sotaa aivan välttämättömänä, se vasta on elämää elämässä, se on kumoamaton luonnonlaki. Ja eikös rauhan ja oikeuden aate olekin heikon ihmisen keksintö, jotavastoin lahjomaton luonto on alituista taistelua ja hävitystä?

-- Elää sovinnossa! Ehken vuosisatojen kuluttua! Jos kaikki eri kansallisuudet muodostaisivat yhden ainoan kansan, niin voisi kenties ajatella mahdolliseksi sellaisen kultaisen ajan, vaan eiköhän sotien loputtua ihmiskuntakin kävisi loppuaan kohti?... Minä olin suunniltani äsken, tapella täytyy, koska sitä kerran luonto vaatii.

Hän naurahti ja toisti Weissin sanat:

-- Ja kukapa tietää, miten vielä voi käydä!

Hermostuneessa mielikuvituksessaan leimahti toivo taas eleille, hänen täytyi sulkea silmänsä epäilyksille, hän tarvitsi toivon rohkaisevaa kipinätä.

-- Vaan -- yhdestä toiseen -- missäs Günther serkku nyt mahtaa olla?

-- Günther, vastasi Henriette, hänhän on Preussin kaartissa... Eikös kaartikin ole täällä?

Weiss puisteli päätään, ja toiset tekivät samoin. Mistäpä he tiesivät, kun eivät kenraalitkaan olleet selvillä niistä asioista, ne olivat toistaiseksi arvoituksia.

-- Lähtekää nyt, minä tulen saattamaan, selitti Weiss. Satuin kuulemaan päivällä, missä teidän rykmenttinne leiripaikka on.

Ja hän ilmoitti vaimolleen viipyvänsä poissa koko yön, sillä hän aikoi käydä Bazeillesissa, uutta kesähuvilaansa katsomassa. Se oli Delaherchen värjäyslaitoksen vieressä ja heillä oli aikomus asua siellä talveen saakka. Kellarissa löytyi muutamia säkkiä perunoita sekä viiniastia ja hän oli vähän levoton niiden suhteen; joku maantierosvo sattuu murtautumaan autioon huvilaan, vaan kun hän viettää siellä yönsä, säilyvät tavarat varmaan.

Henriette tarkasti levottomasti miehensä kasvoja.

-- Elä sinä pelkää, lisäsi mies naurahtaen, minä vakuutan, ett'ei minulla ole mitään sivuajatuksia, menen vain vartioimaan ett'eivät vie minun tavaroitani. Ja lupaan heti tulla kotiin, jos preussiläiset hätyyttävät Bazeillesia eli muuta vaaraa ilmaantuu.

-- No mene, vaan jos et palaa huomenna, tulen minä sinua noutamaan.

Hän syleili hellästi Mauricea ja puristi Jeanin kättä.

-- Minä uskon veljeni teidän suojaanne... Hän kertoi minulle, miten hyvä te olette aina ollut, ja minä pidän teistä paljon.

Jean ei osannut vastata mitään, vaan puristi lämpimästi pientä kättä ja vaaleahiuksinen nuori rouva teki häneen jälleen saman vaikutuksen kuin ensi näkemälläkin, hän oli voimakas ja hyvä ja hänen läsnäolonsa oli suloisen rauhoittavaa kuin äidin hyväily.

Kaupunki oli yhtä synkkä ja surumielinen kuin aamullakin. Iltahämy laskeutui kapeille kaduille, jotka vilisivät sotamiehiä. Useimmat puodit olivat suljetut. Talot näyttivät autioilta ja asumattomilta, vaikka katu oli niin täynnä väkeä, ett'ei tahtonut päästä eteenpäin. Tuuppiloimalla pääsivät langokset sekä Jean vihdoin raatihuoneen luo ja tapasivat siellä tehtailija Delaherchen, joka hauskuudekseen kuljeksi väkijoukossa. Hän tunsi heti Mauricen, tervehti ystävällisesti ja kertoi juuri saattaneensa kapteeni Beaudoinin Floingin luo, 106:s rykmentti oli siellä; ja hän ihastui kuullessaan Weissin aikovan Bazeillesiin, sillä häntäkin halutti käydä värjäyslaitostaan katsomassa.

-- Sittenhän meillä on sama matka. Vaan mennäänpäs täältä, ruununvoudin talon ohi, niin saamme ehkä nähdä keisarin.

Siitä lähtien kun hän oli Baybelissa päästä puheisiin keisarin kanssa, ei Napoleon III mennyt hänen mielestään, ja nyt hän sai Jeanin ja Mauricenkin mukaan vedetyksi. Ruununvoudin talon ympärillä oli paljon väkeä ja he keskustelivat innokkaasti matalalla äänellä, vaan vaikenivat aina kun joku sisään tahi ulos rientävä upseeri kulki ohitse. Hämärän varjot peittivät jo puiden latvat ja virran kohina kuului selvästi oikealta talojen takaa. Jotkut tiesivät, että keisari oli hyvin vastahakoisesti lähtenyt Carignanista ja ett'ei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan Mezièresiin lähdöstä. Hän tahtoi olla siellä, missä vaara uhkasi, ja arveli läsnäolonsa innostuttavan joukkoja. Muutamat sanoivat keisarin jo aikoja paenneen etemmäksi, vaan että eräs upseeri, joka oli tavattomasti keisarin näkönen, oli jäänyt Sedaniin petkuttamaan ihmisiä. Toiset vakuuttivat valalla, että olivat nähneet ajavan ruununvoudin puutarhaan vaunuja, jotka olivat täynnä uusia kahdenkymmenen frangin kultarahoja. Voi, niitä oli satoja miljoonia kappaleita ja ne olivat kaikki keisarin omia! Ja ne eivät todellisuudessa olleetkaan muuta kuin tavallinen kuormasto, joka oli koko ajan seurannut mukana, hovivaunut, kahdet kalessivaunut, 12 tavararattaat, jotka olivat kaikkialla herättäneet niin suurta huomiota. Sedanilaiset kuiskailivat, että vaunujono oli koko ajan häirinnyt sotajoukon liikkeitä ja että se nyt oli ajettu ruununvoudin syreenipensaiden taakse piiloon ihmisten silmiltä.

Delaherchen vieressä, joka varpaillaan kurkisteli ikkunaan, oli vanha köyhä muija, kurttunen ja vuosien koukistama, joka mutisi itsekseen:

-- Keisari ... tahtoisinhan minä kernaasti ennen kuolemaani niin suuren herran nähdä ... tahtoisinhan toki nähdä, minkälainen hän on...

Delaherche tarttui äkkiä Mauricen käsivarteen ja kuiskasi:

-- Nyt hän näkyy! Tuolla, tuolla, vasemmanpuoleisessa ikkunassa... Hän se on, tunnen selvästi, seisoinhan eilen aivan vieressä... Hän nostaa ikkunaverhoa, niin, kalpeat kasvot melkein kiinni ruudussa...

Eukko kuunteli kaula kurkallaan, hämmästyneenä. Ikkunassa näkyi tosiaankin keltasen kalvakka muoto. Piirteet olivat väsyneet, veltot, silmät ikäänkuin kyynelten kuivaamat, viiksetkin yksin näyttivät haalistuneilta. Eukko käänsi nopeasti selkänsä ikkunaan päin ja sanoi ylenkatseellisesti:

-- Keisari, tuoko!... No, eipä ole kovin komea!

Eräs zouavi tunkeutui paikalle ja näki keisarin ikkunassa. Hän. heilutti kivääriään ja sanoi jälessä tulevalle toverille:

-- Odotahan... minä lähetän luodin keskelle naamaa!

Delaherche soimasi häntä ankarasti. Ja kun jälleen katsahti ikkunaan, olikin keisari jo poistunut. Virran kohina kuului selvemmin, selittämätön surumielisyys oli levinnyt ympäristöön illan pimennon mukana. Pariisista kaikuva käskykö oli ajanut keisarin tänne, ajanut hänet loistavine seurueineen paon ja tappion ja häpeän teitä tähän viimeiseen lymypaikkaan, josta oli mahdoton pelastua. Käskyn sanako, pelottava eteenpäin, eteenpäin komentoko ahdisti hänet tänne, jossa niin moni urhoollinen sotilas uhrasi henkensä hänen tähtensä. Raskas oli se edesvastuun taakka, joka painoi sairasta miestä, umpimielistä, tunteellista uneksijaa, joka ääneti ja valittamatta odotti kohtalon viimeistä iskua!

Weiss ja Delaherche saattoivat sotilaat Floingin mäelle.

-- Hyvästi! sanoi Maurice lankoaan syleillen.

-- Ei ei -- kyllähän me vielä tapaamme toisemme ja piankin ehkä! huusi tehtailija iloisesti.

Jean löysi heti rykmenttinsä, jonka teltat olivat riveissä mäenrinteellä kirkkomaan takana. Sinne eroitti vielä kaupungin talojen katot ja taaempata Balanin ja Bazeillesin, jonka niityt ulottuivat Rémillyn harjuun, sekä vasemmalla Garennen metsien tumman peiton ja Maasin vaalean, luikertelevan juovan, Maurice unohtui katselemaan laajaa maisemaa, joka vähitellen painui öiseen pimeyteen.

-- No, nyt tulee korpraali, huusi Chouteau, olitteko ruokaa hakemassa?

Miehet riensivät hänen ympärilleen. He olivat kuljeksineet koko päivän joukoissa eli yksitellen ja järjestyksestä ei ollut puhettakaan. Upseerit olivat aivan neuvottomia, hyvä ett'eivät sanoneet suurta kiitosta kun he viimeinkin saapuivat paikoilleen.

Juuri äskettäin oli kapteeni Beaudoin tullut. Kello kaksi oli Rochas saapunut keräämiensä miesten kanssa, ehken kaksi kolmatta osaa komppaniasta. Nyt se jo alkoi olla täysilukuinen. Toiset olivat humalassa ja toiset eivät olleet saaneet suuhunsa mitään, ruokaa ei näytty nytkään jaettavan -- no, siihen oli jo totuttu! Loubet oli kyllä ollut keittopuuhissa, oli siepannut naapurin pellosta muutamia kaalinkupuja, vaan se keitto oli jokseenkin mautonta, ei ollut voita eli muuta rasvaa eikä suolan raettakaan panna sekaan; suolet vonkuivat tyhjyyttään.

-- Korpraali, sanokaa nyt, te olette aina niin kekseliäs, jatkoi Chouteau imarrellen. Vaikka en minä puolestani mitään kaipaa, Loubet ja minä, hai, meillä on naistuttavia ja meillä on ollut hyvä aamu!

Kaikki katsoivat odottaen Jeaniin, kaikkihan häneen luottivat. Lapoulle ja Pache olivat varsinkin kurjan näkösiä, he eivät olleet saaneet suun täyttä ruokaa koko päivänä ja olivat aina tottuneet luottamaan Jeaniin. Eikä heidän luottamuksensa joutunut nytkään häpeään. Korpraalin sydäntä kirveli sääli ja katumus, että oli jättänyt komantonsa, hän avasi reppunsa ja jakoi miehille leivänpuolikkaan.

-- Hyvää on, hyvää on, jupisi Lapoulle ahmien osaansa ja Chouteau teki lukemattomia ristinmerkkiä sekä luki suu täynnä isämeidät ja kiitosrukoukset.

Gaude puhalsi räikyvän merkin, mutta leirin perältä ei kuulunut vastausta, se vaipui kohta hiljaisuuteen. Kersantti Sapin katsahti, oliko hänen mieslukunsa täysi, ja mutisi väsyneesti hymähtäen:

-- Kaikki ovat, mutta huomenna ehken puuttuu muutamia joukosta.

Jean katsoi pitkään hänen hienopiirteisiä kalvakkaita kasvojaan ja silloin hän lisäsi tyynesti:

-- Niin niin, huomen illalla ei minuakaan ole enää!

Kello kävi kymmenettä. Yö tuntui muuttuvan kylmäksi, sillä virrasta nousi sankka sumu ja peitti tähdet. Ja Maurice, joka makasi aivan lähellä Jeania, tuumasi, että on parasta mennä telttaan suojaan. Mutta vaikka heitä väsytti ja jäsenet olivat kipeät, ei uni kuitenkaan tullut, ja he katselivat kateudella luutnanttia, joka maata koristi viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla.

Eräästä teltasta kiilui valkeata. Översti sekä muutamat upseerit valvoivat. Översti Vineuil oli ollut koko iltapäivän hyvin levoton, ei kuulunut käskyjä, rykmentin asento ei miellyttänyt häntä, vaikka olikin jo ominpäin siirtynyt hiukan taaemma. Kenraali Bourgain-Desfeuilles makasi sairaana, kuten sanottiin, "Kultaristissä" Sedanissa ja översti päätti lähettää upseerin hänen puheilleen, sanomaan että uusi asento oli hänen mielestään vaarallinen, seitsemäs osasto oli liiaksi hajallaan ja sen puolustettavana aivan liian pitkä linja, virran mutkasta Garennen metsään.

Taistelu alkaa luultavasti heti päivän noustua, joten joukoilla on hätäisesti seitsemän, kahdeksan tuntia lepoaikaa.

Kun valopilkku överstin teltassa sammui, hämmästyi Maurice nähdessään kapteeni Beaudoinin hiipivän heidän ohitsensa kaupunkiin päin. Yö pimeni pimenemistään, virrasta nouseva sumu levisi kuin kostea huntu leirin yli ja kätki kaikki.

-- Jean, nukutko sinä?

Jean nukkui ja Maurice oli yksin. Hän ei välittänyt lähteä toisten luo telttaan, he korsasivat kaikki kilpaa luutnantin kanssa. Kun suuret sotapäälliköt nukkuvat ratkaisevan taistelun edellä, on heidän ruumiinsa luultavasti niin väsynyt, ettei levottomuuskaan voi pitää heitä valveilla. Koko leiristä ei kuulunut muuta ääntä kuin sotamiesten säännöllinen hengitys. Se kohosi hiljaa ja yksitoikkoisesti peittävään sumumereen. Maurice tiesi viidennen osaston olevan aivan muurien alla, ensimmäinen oli hajallaan Garennen metsän ja la Moncellen kylän välillä ja kahdestoista puolusti Bazeillesia, joka oli toisella puolen Sedania. Ja ensimmäisestä viimeiseen telttaan nukkuivat joka mies, puolen peninkulman alalla kohoilivat hiljaiset hengenvedot kylmään yöilmaan. Vaan Maurice oli kuulevinaan muutakin ääntä, se kuului kaukaa, hyvin kaukaa, niin hiljaa, hiljempaa kuin Jeanin huokaus, hiljempaa tuulen suhinata: ratsuväen töminää, ruutivaunujen tärinätä ja jalkamiesten, tuhansien miesten, tahdikasta astuntaa. Se kuului sieltä kaukaa, harjujen rinteiltä, missä mustat muurahaiset marssivat eteenpäin pysähtymättä, levähtämättä, yönkään esteitä pelkäämättä.

Ja laaksossa sammuivat tulet yht'äkkiä; silloin tällöin kuului ikäänkuin huutoa; pimeydestä nousi kammottavia kuvituksia hänen mieleensä täyttäen viimesen odotuksen yön pelolla ja ahdistuksella.

Hän hapuili vavisten Jeanin kättä ja saatuaan sen omaansa viimein nukahti. Ja sitten ei enää valvonut sieluakaan ranskalaisten leirissä, ei kuulunut muuta ääntä kuin Sedanin kirkonkellosta, joka yksitellen kajahutteli puoliyön lyöntejä.

(_Ensi osan loppu_).

TOINEN OSA.

I.

Pieni pimeä huone Bazeillesissa tärähti äkkiä ja Weiss hypähti ylös vuoteeltaan. Hän kuunteli, ne olivat kanuunanlaukauksia. Tulitikut olivat vieressä pöydällä, hän sai sytytetyksi kynttelin ja katsoi kelloaan. Se oli neljä, päivä alkoi juuri sarastaa. Hän pisti kiireesti rillit nenälleen ja riensi ikkunaan, vaan paksu sumu esti näkemästä, mitä pääkadulla, Douzyn tiellä, joka kulkee suoraan Bazeillesin kautta, tapahtui. Toisen huoneen ikkunat olivat virralle ja niityille päin, vaan sielläkin oli näköpiiriä rajoittamassa sakea valkonen savu. Weiss huomasi sen olevan aamusumua. Huuroverhon takana, virran toisella rannalla, jyrisivät tykit kiivaammin ja kiivaammin. Ja äkkiä laukasi ranskalainen patteria vastauksensa niin lähellä ja kiukkuisesti, että huvilan seinät tärisivät.

Weissin talo oli keskikaupungilla, oikealla kädellä kirkkotorille mennessä. Pääsivu oli kadulle päin muutaman askeleen päässä siitä ja kolmen ikkunan yläpuolella olivat ullakkohuoneen pienet ruudut. Vaan takapuolella oli suurenlainen puutarha, joka vietti niityille päin ja johon kaikki kukkulat Rémillystä Frenoisiin saakka näkyivät. Weiss oli, niinkuin kaikki muutkin, jotka vast'ikään ovat päässeet talonomistajiksi, harras toimissaan ja oli vasta kahden tienoilla aamulla käynyt levolle, kätkettyään tavaransa kellariin ja peiteltyään huonekalunsa siltä varalta, että tykinluodit ehkä osuisivat hänen taloonsa ja irroittaisivat jonkun kattopalkin. Hän pönkitti ovet ja tukki ikkunat patjoilla; hän ei sietänyt ajatella, että preussiläiset turmeleisivat tämän hänen talonsa, jota oli niin kauvan katsellut ja viimein suurella vaivalla saanut itselleen eikä vielä nauttinut siitä minkäänlaista iloa.

Kadulla joku huusi häntä.

-- Weiss, Weiss, kuuletteko ampumista?

Se oli Delaherche, joka myös oli viettänyt yönsä Bazeillesissa, värjäyslaitoksellaan, suuressa rakennuksessa Weissin huvilan vieressä. Kaikki työmiehet olivat paenneet Belgian puolelle rajaa ja koko talossa ei ollut muita jälellä kuin portinvartija, Françoise Quittard, pari vuotta takaperin kuolleen muurarin leski. Hän oli menehtymäisillään pelosta eikä olisi suinkaan hänkään jäänyt taloa vartioimaan, ellei pieni poikansa olisi ollut huonona sairaana lavantaudissa.

-- Kuuletteko, jatkoi Delaherche, hyvä on alku... Luulen että on parasta pötkiä Sedaniin.

Weiss oli antanut juhlallisen lupauksen vaimolleen lähteäkseen Bazeillesista heti kun jotain uhkaavaa tapahtui ja hän aikoi pitääkin lupauksensa. Vaan eihän vielä ollut mitään tapahtunut, tämä oli vain tykistöottelu, pitkän matkan takaa, melkeenpä arviokaupalla aamuhämärässä.

-- Ei vielä, vastasi Weiss, mikäpä kiire meillä vielä on!

Delaherchea ei ollut vaikea houkutella jäämään, uteliaisuutensa teki hänet miltei rohkeaksi. Hänkin oli valvonut ja tarkastanut sotamiesten valmistuksia. Kenraali Lebrun oli saanut tietää vihollisen aikovan tehdä hyökkäyksen heti päivän valjettua ja hän oli rakennuttanut varustuksia joka paikkaan, sillä Bazeilles ei saanut millään muotoa joutua viholliselle. Katuja ja maantietä sulkivat vallit, joka talossa oli pari sotilasta kahdennestatoista osastosta ja joka piha ja joka puutarha oli muutettu linnoitukseksi. Kello kolme aamulla seisoivat jo miehet paikallaan kiväärit latingissa ja määrätyt 90 patroonaa laukussa. Sentähden ei kukaan hämmästynytkään kun saksalaisten tykit alkoivat tulen ja ranskalaiset patteriat Balanin ja Bazeillesin välillä vastasivat silmänräpäyksessä näyttääkseen, että valmiita olivat hekin, sillä sumun tähden ei voinut suuria toimittaa, ei nähnyt tähdätä.

-- Tiedättekö, että värjäyslaitosta puolustetaan oikein komeasti, sanoi Delaherche, siellä on koko joukko miehiä... Tulkaa mukaan, katsomaan!

Siellä olikin viidettäkymmentä merisotamiestä ja heitä komentamassa pitkä, vaaleatukkanen luutnantti, jolla oli vakaat, pontevat kasvot. He olivat jo ottaneet talon haltuunsa, kaivaneet ampumareikiä ikkunapieliin kadunpuoleisessa salissa sekä muuriin pihamaan ympärillä.

Muurin luona tapasivat Weiss ja Delaherche luutnantin, joka tarkasti niittyä virran puolella.

-- Kirottu sumu! mutisi luutnantti, eihän näkemättä voi ampua!

Ja kysyi hetken perästä:

-- Mikä päivä tänään on?

-- Torstai: vastasi Weiss.

-- Se on totta se, torstai! Nyt eletään tietämättä päivien lukua eli nimeä, ikäänkuin aika olisi pysäyttänyt kulkunsa.

Tykinpauke jatkui lakkaamatta ja nyt pamahti niityn reunassa, tuskin kolmensadan askeleen päässä yhteislaukaus. Ja kuin taikakäskystä tunkivat nousevan auringon säteet samassa sumumereen, joka alkoi pitkissä suikaleissa virrata tasankoa pitkin ja hajosi näkymättömiin. Sininen taivas kohosi pilvetönnä ja puhtaana kuin kesäsydännä.

-- Kas! huusi Delaherche, nyt ne menee rautatiesillan yli, nähkääs, tulevat linjaa pitkin... Mutta miksi, taivaan tähden, ei tuota siltaa ole purettu?

Luutnantti ei voinut vihaltaan puhua. Ruudit oli kaivettu maahan, sytykkeet kunnossa, vaan kun silta eilen saatiin neljän tunnin tappelun jälkeen takasin, ei enää muistettukaan pistää tulta sytykkeisiin.

-- Niin meille aina käy!

Weiss seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, hän tahtoi päästä selville. Bazeillesissa oli ranskalaisilla erittäin hyvä asema. Kylä, joka oli rakennettu kahdenpuolen Douzyn tietä, oli aivan lakeuden reunassa. Ja teitä ei ollut muita kuin tämä ainoa, joka vasemmalla puolen kulki linnan ohi ja oikealla johti rautatiesillalle ja jakautui kirkon luona. Saksalaisten täytyi siis marssia laajojen peltojen ja niittyjen kautta virran ja rautatien varrella. He olivat siksi varovaisia, ett'eivät suinkaan aikoneet siltä suunnalta päähyökkäystä! Mutta sillalle keräytyi yhä suurempia joukkoja, vaikka kuularuiskut kylän päässä tekivät tuhojaan, ja hajaantuivat heti sillan yli päästyä muutamien salavien suojaan ja muodostivat vähän etempänä jälleen kolonnat ja marssivat eteenpäin. Ja sieltä juuri olivat kiväärilaukaukset kuuluneet.

-- Ne ovat baijerilaisia nuo, sanoi Weiss; heillä on tuollaiset tupsulakit.

Mutta hän luuli huomaavansa toisiakin kolonnia, jotka puoleksi junavallin peitossa marssivat oikealle, koettivat päästä muutamien etempänä kasvavien puiden suojaan ja aikoivat kiertää toiselle puolelle ja hyökätä Bazeillesiin. Jos se onnistui, jos he pääsivät Montivilliersin puiston turviin, oli kaupunki valloitettu. Hän käsitti sen silmänräpäyksessä, vaan unhotti jälleen kun hyökkäykset etupuolelta kävivät yhä tulisemmiksi.

Hän kääntyi Floingin harjuun päin, joka näkyi pohjoispuolella Sedania. Sieltä aloitti eräs patteria ampumisen, savu nousta tuprusi selkeään ilmaan, laukaukset pamahtelivat yksitellen ja erittäin selvästi. Kello oli ehken silloin viiden paikoilla.

-- Noo, mutisi Weiss, leikki on kohta täydessä vauhdissa.

Luutnantti, joka katseli samalle suunnalle, nyökkäsi ja sanoi päättävästi:

-- Mutta Bazeilles on tärkein kohta. Täällä taistelun päätös ratkaistaan!

-- Luuletteko? huusi Weiss.

-- Siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Se on nähtävästi marsalkankin tuuma. Hän lähetti yöllä käskyn, että puolustaisimme viimeseen mieheen kylää.

Weiss puisteli päätään ja sanoi viivytellen ja hiljaisella äänellä, ikäänkuin itsekseen:

-- Ei ei, ei siitä ole hyötyä, ei se pahinta ole!... Minä pelkään jotain muuta, tuskin uskallan sitä sanoakaan...

Hän levitti käsivartensa kuin ruuvipenkin pihdit ja sulki ne jälleen, pohjoseen päin kääntyneenä, ikäänkuin pihdit olisi äkkiä väännetty yhteen.

Eilisestä saakka oli hänellä ollut tämä pelko; hän tunsi paikat ja hän oli seurannut tarkasti molempain joukkojen marssia. Nyt lepäsi laaja tasanko aamuauringon hohteessa ja hänen katseensa liiti sen ylitse kukkuloille virran vasemmalla rannalla, jossa hän oli koko päivän ja koko yön nähnyt mustien muurahaisten vilisevän. Vasemmalla Rémillystä ammuskeli eräs patteria, mutta se, jonka kranaatit nyt alkoivat lennellä, oli asettunut Pont-Maugisin luo, lähelle virtaa. Hän otti rillit nenältään ja pani lasit päällettäin eroittaakseen selvemmin metsäsen mäenrinteen; ja hän ei nähnyt muuta kuin pienet valkoset savutöyhdöt joka kerran kun kanuuna lauaistiin: missä yhtyivät ne monilukuiset mieslaumat, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohi? Marféen harjulla Noyersin ja Frenoisin yläpuolella vilkkui kuusimetsän reunassa univormuja ja hevosia, epäilemättä joku esikunta.

Ja kauempana lännessä teki virta mutkan ja sillä puolella ei löytynyt kuin yksi kaita tie Mezièrsiin, joka kulki Saint-Albertin solan kautta Ardennien ja virran välillä. Edellisenä päivänä hän oli sattunut kohtaamaan erään kenraalin Givonnen laaksotiellä, (oli kuullut jälestäpäin, että se oli kenraali Ducrot, joka komensi ensimmäistä osastoa), ja oli hänelle huomauttanut tämän tien merkitystä; elleivät joukot heti vetäydy takasin mainittua tietä myöten, vaan odottavat kunnes vihollinen mentyään Maasin yli Doncheryn luona, sulkee heiltä tämän ainoan tien, joutuvat ranskalaiset saarroksiin ja työnnetään rajalle. Iltasella se jo oli liian myöhäistä, sanottiin ulaanien ottaneen sillan haltuunsa, taaskin silta, joka oli jäänyt räjäyttämättä, tällä erää syystä, ett'ei muistettu tuoda ruutia. Ja Weiss ajatteli pelolla ja tuskalla, että mieslaumat, mustat muurahaisjoukot kenties jo olivat Doncheryn aholla marssien Saint-Albertin solaa kohti ja etujoukot luultavasti Saint-Mengesissä ja Floingissä, jonne hän oli edellisenä päivänä saattanut Jeanin ja Mauricen. Kirkkaassa päivänvalossa näkyi selvästi Floingin kirkontornin hieno kiiltävä huippu.

Ja toinen ruuvipenkin pihdin oli idässä. Pohjosessa, Illyn ja Floingin harjuilla, hän näki seitsemännen osaston, jolla oli tukena aivan Sedanin vallien alle sijoitettu viides osasto, vaan hän ei voinut tietää mitä idän puolella tapahtui, pitkässä Givonnen laaksossa, jossa ensimmäisen osaston linjat ulottuivat Garennen metsästä Daignyn kauppalaan. Siltäkin suunnalta kuului tykinpauketta: taistelu oli varmaankin täydessä voimassa Chevalierin metsässä lähellä kauppalaa. Ja talonpojat olivat ilmoittaneet preussiläisten saapuneen Franchevaliin; idänpuoleinen liike Doncheryn yli tapahtui siis samaan aikaan kun Franchevaliin tulo ja ruuvipenkin pihdit yhtyvät nähtävästi pohjosessa Illyn ristinpuun juurella, ellei tätä kaksinkertaista liikettä ehkäistä. Ei hän tuntenut sotataidon salaisuuksia, hän kuunteli terveen järkensä ääntä ja hikoili tuskasta katsellessaan suurta kolmikulmaa edessään, jonka yhden sivun Maasjoki muodosti ja toiset, pohjoispuolisen seitsemäs osasto ja itäisen ensimmäinen, sekä kahdestoista äärimmäisen eteläisen huipun. Kaikki olivat selin toisiinsa ja odottivat, tietämättä miksi eli miten, vihollista, joka lähestyi joka puolelta. Ja keskellä, kuin padan pohjassa aivan, oli Sedan, tykkineen, jotka eivät mihinkään kelvanneet, ilman ampuma- ja ruokavaroja.