Part 13

Maurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä tyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat kierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré istui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän ajatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli heidät eroittanut.

Vaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän eteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä suutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho punertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat suuret, siniset.

Silvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä muistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua lastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.

-- Lapsiraukka!

Ja hän puristi poikaa rintaansa ja suuteli kyyneleiden vuotaessa pitkin poskiaan. Honoré, melkein harmaana kasvoiltaan, tuijotti lapseen hämmästyneenä, se oli liiaksikin Goliathin näköinen: sama leveä, vaalea hiuksinen pää, samat silmät, tällä kauniilla, terveellä lapsella oli kaikki germaanilaisen rodun tuntomerkit. Sehän oli preussiläisen poika! Niin preussiläisen, jolla nimellä häntä kaikki Rémillyssä kutsuivat. Ja tuossa hän riippui ranskalaisen äitinsä kaulassa, joka vielä vapisi, jonka sydän vuoti verta näkemistään, vihollisen tuottamista kauhuista!

-- Lapsiraukka, pikku poikaparkani! Ole nyt kiltti ja lähde pois nukkumaan... Mennään nukkumaan, rakas pikku poikani!

Hän kantoi lapsen kamariinsa ja palatessaan hän taas oli tyynen, kärsivällisen ja järkevän näköinen.

Honoré kysyi vapisevalla äänellä:

-- Ja preussiläiset...?

-- Niin, preussiläiset... He rikkoivat kaikki, söivät ja joivat kaikki. Ottivat liinavaatteitakin, lakanoita ja pyyhinliinoja, uutimia, jotka repivät kaistaleiksi ja käärivät kipeiden jalkojensa ympärille. Eräänkin jalat olivat tykkänään nahattomat, niin oli ukkorähjä saanut astua. Kadulla istui, tohtorin oven kohdalla, joukko miehiä riisumassa jalkineita jaloistaan; yhdellä oli kaunis, pitsihelma paita, josta kiskoi kappaleita ja sitoi kantapäänsä ympärille; he varastanut senkin kauniilta rouva Lefèvreltä, tehtailijan vaimolta...

Ja ryöväystä kesti koko illan, yöhön asti. Rakennuksissa ei ollut enää ovia, avonaisina ammottivat suojat, rikkonaisia huonekaluja hujan hajan lattialla; voi, se oli näky, joka pani lempeimmänkin raivosta itkemään... Minä luulin tulevani hulluksi, minä en voinut olla siellä kauvemmin; kyllä he houkuttelivat ja sanoivat kaikkien teiden olevan vihollisia täynnä ja ett'en pääse elävänä kotiin, vaan siitä ei ollut apua, minä lähdin juoksemaan suoraan peltojen poikki oikealle, heti kun pääsin Raucourtin portista.

Beaumontista tuli vaunuja ja kärryjä täynnä sekä ranskalaisia että preussiläisiä haavoitettuja. Kahdet ajoivat aivan ohitseni pimeässä; voi, voi sitä huutoa ja valitusta kuin niistä kuului! Minä riensin eteenpäin niin nopeasti kuin pääsin, suoraan metsään, en tiedä enää miltä paikoin, vaan kyllä taisin tehdä pitkän mutkan Villersiin päin... Kolme kertaa täytyi piiloutua, kun luulin kuulevani sotamiesten melua. Mutta minua vastaan ei tullut muita kuin eräs vaimo, joka pakeni Beaumontista päin, ja hän kertoi asioita, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn... Ja nyt minä olen täällä vihdoin ... ja niin onneton, niin onneton!

Kyyneleet tukahuttivat jälleen hänen äänensä. Vaan hän tahtoi kertoa kaikista näkemistään ja kuulemistaan kauhuista, siitäkin, mitä Beaumontin vaimo oli nähnyt.

Tämä vaimo asui kylän pääkadun varrella ja oli iltamassa nähnyt vihollisen tykistön rientävän ohi. Kummallakin puolen tietä seisoi rivi sotamiehiä käsissä soihdut, joista levisi punanen tulipalon kaltainen valo. Ja leimuavaa kujaa pitkin vieri hevosia, tykkiä, ruutivaunuja, täyttä neliä, minkä kaviosta pääsivät. Se oli voitonriemun kiihkeätä menoa, he tahtoivat saavuttaa ranskalaiset joukot, lyödä, musertaa heidät tykältään! Ja he ajoivat kuin riivatut eteenpäin, esteet heitettiin syrjään, mikään ei voinut heidän vauhtiaan pysähdyttää. Jos hevonen kaatui eteen, vihlaistiin valjaat poikki ja raskaat leveät pyörät vierähtivät eläimen ylitse, josta ei hetken perästä ollut muuta jälellä kuin verisiä riekaleita. Sotamiehetkin, jotka sattuivat tielle, kaadettiin kumoon ja silvottiin silmänräpäyksessä tuhansiksi kappaleiksi. Hurjassa menossa eivät ajajat muistaneet eikä joutaneet pysähtyä syömäänkään, vaikka olivat nälkäisiä kuin pedot, tarttuivat leipään, joka heille viskattiin ja ahmivat lihapaloja, joita soihdunkantajat heille ojensivat pistimen kärjellä. Ja samassa he taas kannustivat hevosiaan niin, että ne kimmahtivat pystyyn ja hyökkäsivät kuin kuoleman edestä pimenevään yöhön; ja raskaat patteriat vierivät jälessä kolisten ja jyristen kuin mahtava ukkonen miesten hurjasti huutaessa.

Vaikka Maurice kuunteli tarkasti Silvinen kertomusta, eivät silmänsä tahtoneet pysyä auki; nyt kun nälkä oli sammutettu, tuntui unen tarve kahta voimakkaammin. Hänen päänsä vaipui pöydälle ja hetken kuluttua hän jo nukkui.

Jean taisteli vielä vähän aikaa, vaan ei kestänyt kauvan, niin hänkin teki samoin. Ukko Fouchard käveli jälleen tiellä, ja Honoré oli yksin Silvinen kanssa, joka istui äänetönnä penkillä ikkunaan luona.

Aliupseeri nousi ylös ja katseli yön pimeyteen, josta kuului niin kummallisia ääniä. Kyrassierit olivat jo päässeet ylitse, nyt vieri tykistö, hitaasti, rämisten ja natisten, sillalla. Hevoset keikkuivat pystyssä, eivät tahtoneet lähteä keinuvalle lautalle, monta kertaa vierähti etulaitos syrjään ja täytyi jättää veteen. Ja katsellessaan tätä hidasta, vaivaloista vaellusta yhdeltä virran partaalta toiselle, jota oli kestänyt illasta eikä luultavasti päättynyt vielä aamuunkaan, hän ajatteli toista tykistöä, sitä, jonka raju virta oli vierinyt Beaumontin ylitse, kaataen kaikki esteet, musertaen ihmiset ja eläimet päästäkseen nopeammin eteenpäin.

Honoré läheni Silvineä ja kysyi hiljaa:

-- Te olette onneton?

-- Olen, voi! niin onneton!

Hän aavisti, että Honoré aikoi puhua siitä kauheasta, joka oli tapahtunut, ja painoi alas päänsä.

-- Silvine, miten se saattoi tapahtua?... Minä tahdon tietää...

Vaan hän ei saanut sanaa suustansa.

-- Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi ... eli käyttikö hän väkivaltaa?

Silloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:

-- Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan sinulle... Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa itseäni... Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi kuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui...

Hän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi kalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö koettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin vielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään kummallista.

-- Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?

Silvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä ilme kasvoillaan.

-- Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi on täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun täytyy olla...

-- Minkätähden?

Nyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.

-- Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan pienosen kanssa olla rauhassa.

He katselivat toisiaan silmästä silmään, ääneti ja vakavasti. Ulkoa, yön pimeydestä, kuului tykkien kumea jyrinä, valittava huuto vihiäsi äänettömyyttä ja tunki selvästi heidän korviinsa lauttasillalta, täyttäen heidän sydämmensä sanomattomalla säälillä.

-- Silvine, sanoi Honoré hitaasti, sinä kirjoitit minulle ja se tuotti minulle suuren ilon... En olisi, en koskaan, astunut jalallani tähän taloon ilman sitä kirjettä. Se on sanonut minulle jotain, jota en enää uskonut todeksi...

Silvine säikähti, kun kuuli kirjettä mainittavan. Honoré oli ehkä vihanen, että hän rohkeni sitä lähettää. Mutta hänen puhuessaan kohosi veri vähitellen jälleen kasvoihinsa.

-- Minä tiedän, että sinä et tahdo valehdella minulle, sentähden uskonkin kaikki, mitä minulle kirjoitit ... uskonpa nyt joka ainoan sanan. Sinä arvasit oikein sanoessasi, että tiedät minun kuolevan murheella sinua jälleen näkemättä; viime hengen vedossanikin minä olisin surrut sinun uskottomuuttasi, että unhotit minut, et rakastanut minua enää. Vaan koska sinä välitätkin vielä minusta, koska oletkin aina ollut minun...

Hän oli niin liikutettu, ettei tahtonut löytää sanoja.

-- Kuule, Silvine, jos minä pääsen elävänä preussiläisten käsistä, niin minä en jätä sinua; me menemme naimisiin heti kun pääsen palveluksesta vapaaksi.

Silvine hypähti seisomaan, katsoi vähän aikaa huumautuneena Honoréta ja heittäytyi ilohuudolla hänen syliinsä. Hän ei voinut puhua, hän ei tietänyt mitä sanoa.

Honoré istui penkille ja veti hänet polvilleen.

-- Minä olen ajatellut tätä kauvan ja sitä varten minä tulinkin kotiin... Jos ei isä suostu, niin me menemme pois, Silvine. Maailma on niin avara, kyllä mekin voimme löytää jonkun kolon, jossa asumme, yhdessä me kaksi, Silvine... Ei, poika on kolmantena, emmehän voi häntäkään jättää. Ehkä saamme toisia lisää ja sitten en minä pian enää huomaakkaan, että siinä on vieraskin joukossa!

Se oli täydellinen anteeksianto. Silvine ei tahtonut uskoa, että semmonen onni oli mahdollinen, että hän sitä enää saavuttaisi, vaan mutisi viimein liikutettuna:

-- Ei, ei, se ei ole mahdollista, se on liian paljo! Ehkä vielä kadut tätä... Honoré, sinä olet niin hyvä ja minä rakastan sinua koko sielustani!

Honoré suuteli hänen huuliaan ja hänellä ei ollut voimaa kieltäytyä onnestaan, joka tuli niin odottamatta, kun hän jo oli luopunut kaikesta toivosta. Hän kietoi sydämmellisen hellästi kätensä Honorén kaulaan ja suuteli häntä ikäänkuin tukehtumaisillaan ilosta, että omisti sen, jota oli rakastanut siitä hetkestä kun oppi rakkautta käsittämään ja josta ei mikään maallinen voima enää voisi eroittaa.

Samassa kuului ulkoa ääniä, käskyjä, puhallusmerkkiä kajahteli, kaikki miehet heräsivät. Varjoja kohosi maasta, liittyivät yhteen, riensivät suuren epäselvän virran tavoin maantielle. Tulet rantaäyräällä leimahtivat viimesen kerran, suuria levottomia laumoja häämöitti kaukana, mutta mahdotonta oli eroittaa mitä alhaalla laaksossa tapahtui. Ukko Fouchard lähestyi ikkunaa ja huusi että sotajoukko lähtee. Jean ja Maurice heräsivät lyhyestä unestaan, vaan olivat niin hämmennyksissä, että tuskin ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti. Honoré puristi kiireesti Silvinen käsiä.

-- Se on päätetty ... sinä odotat minua!

Silvine ei osannut sanoa sanaakaan, vaan kaikki rakkautensa kuvastui viimesessä pitkässä katseessa, jolla hän seurasi Honoréta, kun tämä rivakkaasti heittäytyi ikkunasta tielle ja riensi paikalleen patteriiassa.

-- Hyvästi, isä!

-- Hyvästi, poikani!

Ja siinä kaikki, isä ja poika erosivat yhtä kylmästi kuin yhtyivätkin, ilman lämmintä kädenlyöntiä. He saattoivat elää ilman toisiaan!

Kun Maurice ja Jean olivat jättäneet talon, lähtivät he juoksemaan jyrkkää mäen rinnettä alas tielle. He eivät löytäneet heti 106:tta rykmenttiä, kaikki olivat jo lähteneet liikkeelle, ja he saivat juosta kauvan aikaa sinne tänne ennenkun vihdoin sulasta sattumuksesta kohtasivat oman komppaniiansa, jota luutnantti Rochas johti; jotavastoin kapteeni Beaudoin ja muu osa rykmenttiä oli poissa. Ja silloin huomasi Maurice suureksi ihmeekseen, että koko tämä lauma, sotamiehiä, hevosia ja ajopeliä, ei ollutkaan aikeissa mennä Maasin ylitse, vaan marssivat pohjoseen Rémillystä, suoraan Sedaniin päin. Mitä, mitä tämä tietää? Oliko tapahtunut jotain? He eivät siis menekkään virran yli, vaan vetäytyvät takasin pohjosta kohti.

Aivan lähellä ratsasti afrikkalaisiin jääkäreihin kuuluva upseeri, -- mitä varten lie siinä ratsastanut, -- ja hän sanoi aivan ääneen:

-- Taivaan nimessä, eikö olisi ollut parempi pötkiä 28:na, jolloin olimme Chênessä.

Toiset koettivat selittää liikettä; oli tullut uusia tietoja. Kahden aikaan yöllä oli eräs marsalkan ajutanteista tullut ratsastaen ja tuonut kenraali Douaylle käskyn viipymättä vetäytyä Sedaniin, -- joka silmänräpäys on kallis.

Kenraali sattui olemaan juuri sillalla, alakuloisena katsellen hidasta kulkua, vasta oli hänen kolmas divisioonansa päässyt yli. Kohta alkoi jo päivä sarastaa, vihollinen saattoi joka silmänräpäys karata hänen joukkonsa kimppuun: käski siis kiirehtiä marssia Sedaniin niin paljon kuin mahdollista. Hän komensi miehiä purkamaan siltaa ja marssi itse vasenta rantaa ensimmäisen divisioonan ja reservitykistön mukana, jotavastoin kolmas seurasi virran oikeanpuolista rantaa ja se, joka hajotettiin Beaumontissa, jatkoi pakoretkeään, -- minne lienee jatkanut. Seitsemäs osasto, joka ei vielä ollut tulessa käynytkään, oli silvottu ja revitty, kiiruhtaen eteenpäin pimeässä, yhdet siellä, toiset täällä, miten mikin parhaiten pääsi.

Kello ei ollut kolmea, oli vielä pimeä yö. Maurice, joka hyvin tunsi paikat, ei tietänyt ensinkään, minne he kulkivat, ei voinut päästä asian perille sekavassa laumassa, joka nelisti tiellä ja tien vierellä. Monta Beaumontista pakenevaa rykmenttiä sotkeutui seitsemänteen osastoon tartuttaen pelkoa ja kauhua miehistöön. Koko laakso oli täynnä pakenevien ja eteenpäin rientävien joukkojen huutoa ja melua ja töminätä. Ensimmäinen osasto tullen Carignanista ja Douzysta, kahdestoista sekä viidennen tähteet Mouzonista, kaikki kurjassa tilassa, reväistyt mukaan vastustamattomaan liikkeesen, joka 28:ta päivästä lähtien oli ajanut koko sotajoukkoa pohjoseen päin ja nyt tunki asemaan, josta ei löytynyt mitään pelastusta, jossa tappio ja kuolema ja hävitys sitä odotti!

Päivä alkoi juuri sarastaa kun komppaniia marssi Pont-Maugiesin läpi; Maurice tunsi jo paikat, vasemmalla kädellä olivat Liryn ylängöt ja oikealla Maas, jonka juoksua maantie seurasi. Harmaa aamuvalo heitti surumielisen kajastuksen Bazeillesin ja Balanin yli, jotka näkyivät sumumerestä suurten niittyjen takana. Ja kaukana näköpiirin rajalla kuumotti Sedan ikäänkuin suruharsoon käärittynä metsien tummalla taustalla. Ja kun joukot Vadelincourtin ohi päästyä viimeinkin saapuivat Torcyportille keskusteltiin, rukoiltiin, kerjättiin, täytyipä upseerien näyttää kynsiäänkin, sanalla sanoen piirittää linnoitusta, ennenkun päällikkö taipui päästämään heidät kaupunkiin.

Kello oli silloin viisi. Seitsemäs osasto saapui Sedaniin vilusta, nälästä ja väsymyksestä nääntymäisillään.

VIII.

Torcyportilla, Vadelincourtintien päässä, eksyivät Maurice ja Jean toisistaan ja Jean juoksenteli edestakasin hälinässä etsien Mauricea. Tämähän oli paha sattuma, sillä Maurice oli luvannut viedä hänet sisarensa luo, jossa olisivat saaneet levätä siistissä vuoteessa! Vaan portilla oli tavaton mylläkkä, kaikki rykmentit sekaantuivat, järjestystä ei ollut enemmän kuin järjestyksen ylläpitäjiäkään, miehet saivat tehdä mitä halutti. Parasta oli levätä ensin pari tuntia ja järjestää sitten joukot ja eri komppaniat.

Jean oli tullut Torcyn rautatiesillan luo yläpuolella laajoja niittymaita, jotka komentaja oli laskenut veden alle. Hän meni vielä toisestakin portista sekä sillan yli ja vaikka aurinko jo kohosi ylemmä taivaalle tuntui hänestä pieni, ikäänkuin kokoon puristettu kaupunki, kapeine, kosteine katuineen ja korkeine vallineen pimeältä. Hän ei voinut sillä hetkellä muistaa Mauricen langon nimeä, sen vain tiesi, että sisaren nimi oli Henriette. Vaan siitä ei ollut suurta apua. Kuka tietäisi ohjata häntä! Minne kääntyisi? Hän käveli eteenpäin tietämättä minne aikoi ja minne meni, tuntien, että jos pysähtyy, hän nääntyy siihen paikkaansa, sillä korvansa soivat ja suhisivat ja hän ei jaksanut enää eroittaa ja tarkastaa eri kasvoja ihmisvirrassa, joka tunki ohitsensa tai veti häntä mukanaan. Rémillyssä oli saatu ruokaa ja sitä enemmän vaivasi nyt väsymys, hän oli joka askeleella tupertua tielle. Ja yhtä uupuneina olivat kaikki sotamiehet, jotka horjuskellen ja pienissä laumoissa kuljeksivat kapeita, kosteankylmiä katuja minne sattui! Joka hetki näki jonkun miehen vaipuvan porttikäytäviin eli portaille ja siihen jäävän.

Kun Jean kohotti päätään, näki hän keskellä pientä puistoa jotenkin suuren rakennuksen ja syrjemmällä muistopatsaan ja samassa hän huomasi tutun näköisen afrikkalaisen jääkärin, joka seisoi allapäin, surullisesti katsellen hevostansa. Se vapisi väsymyksestä ja järsi kaula pitkällä ruutikärryjen laitaa, jotka olivat vedetyt katukäytävälle puiston reunassa. Kahteen päivään ei oltu jaettu hevosenruokaa, ja suuret hampaat järsivät järsimistään halukkaasti puuta, vaan ratsastajan ruskettuneella poskella vieri kuumia kyyneleitä. Eikös se ollut Prosper, jonka hän oli tavannut Mauricen kanssa Vouziersissä? Jean meni ensin ohitse, vaan kääntyi vähän matkan päästä takasin, hän muisti että ehkä Prosper voipi antaa tietoja Mauricen sisaresta. Vaan silloin ei jääkäriä enää löytynytkään, hän oli hävinnyt tungokseen.

Jean ei tietänyt enää mitä tehdä, hän käveli arviolta toiselle puolen pientä puistoa, muistopatsaan luo. Hän ihastui kun näki Turennen patsaan juurella luutnantti Rochasin ja muutamia komppanian miehiä. Ellei löytänyt ystävätään, niin olihan hänellä nyt kuitenkin toivoa päästä rykmenttinsä luo ja telttaan nukkumaan. Kapteeni Beaudoin oli vieläkin poissa ja luutnantti koetti saada väkeään kokoon ja kyseli divisioonan leiripaikkaa. Vaan hänen joukkonsa ei ottanut lisääntyäkseen, se päinvastoin pieneni ja pieneni. Eräs sotamies hävisi kapakkaan, jossa näkyi reuhtovan käsillään kuin hullu ja sen jälkeen eivät toverit häntä enää nähneet. Kolme muuta tarttuivat pienen puodin ovelle, jossa muutamat zouaavit olivat omalla luvallaan puhkaisseet viinalekkerin pohjan. Seinävierillä makasi jo monta, toiset kokivat vielä hoiperrella eteenpäin, vaan ei kestänyt kauvan, ennenkun uupumus teki tehtävänsä. Chouteau ja Loubet sattuivat yhteen kadun kulmassa, katsoivat toisiinsa ja katsoivat ahnaasti lihavan matamin jälkeen, jolla oli suuri leipä kainalossa, ja heille ilmestyi asiaa samaan taloon, jossa eukko asui, ja pujahtivat huomaamatta ovesta pimeään käytävään. Ja jälellä ei ollut enää kuin Pache ja Lapoulle ja kymmenkunta muita miehiä.

Luutnantti Rochas seisoi Turennen pronssisen muistopatsaan juurella, jännittäen viimeset voimansa pitääkseen silmiään auki. Jeanin nähdessään mutisi luutnantti:

-- Aha, korpraaliko se on! No, missä miehet?

Jean kohotti olkapäitään ja puisteli päätänsä, -- ei hän tietänyt. Vaan Pache osotti Lapoullea ja vastasi itku kurkussa:

-- Tässähän meitä on kaksi, mutta muut ovat poissa!... Ja Jumala lohduttakoon meitä kaikkia, tämä on liian surkeata!

Se toinen raukka, tunnettu mainiosta ruokahalustaan, katseli pettyneen näköisenä Jeanin tyhjiä käsiä. Hän oli ehken luulotellut, että korpraali oli ollut ruokaa hankkimassa.

-- Vieköön heidät paholainen! Eikö meille vielä tänäänkään anneta ruokaa?

Gaude seisoi rauta-aidan varassa ja odotti käskyä puhaltaakseen miehet kokoon, vaan tietämättään painuivatkin silmät kiinni, jalat luistivat ja hän kaatui selälleen vaipuen syvään uneen. Väsymys valtasi kaikki, pian kuului aidan ympäriltä raskasta korinata. Kersantti Sapin oli ainoa, jonka silmät vielä olivat selällään ja hänen pienillä kalpeilla kasvoillaan oli surullinen, synkkä ilme, ikäänkuin olisi nähnyt pelkkää onnettomuutta kaukana taivaan rannalla.

Sillä välin oli luutnantti Rochas istautunut maahan; hänen täytyi hänenkin saada levätä hiukan. Ja istumaan päästyään hän aikoi antaa Jeanille käskyn.

-- Korpraali teidän täytyy... teidän täytyy...

Hän hapuili sanoja, sopotti paksulla unisella kielellä jotain ja kallistui vähitellen kylelleen, unen valtaamana.

Jean pelkäsi itselleen käyvän samoin ja lähti pois; hän oli saanut päähänsä että tahtoi maata oikealla vuoteella. Toisella puolella katua oli suuri ravintola, "Kultainen risti" ja hän oli nähnyt ikkunassa vilahduksen kenraali Bourgain-Desfeuillesistä, paitahihasillaan, maata menossa. Mitä varten sotamiehen tarvitsi kiusata itseään kun suuretkin ottivat asian niin levollisesti? Ja yht'äkkiä hän muisti, että langon isäntä oli tehtailija Delaherche, niin juuri hänen nimensä oli. Ja hän kääntyi oitis erään ohikulkijan puoleen.

-- Tiedättekö missä verkatehtailija Delaherche asuu?

-- Tiedän! Maquakatu, aivan Voikadun kulmassa, suuri, kaunis talo, veistoksia portin päällä.

Jean lähti astumaan, vaan muutaman askeleen kulottua juoksi mies hänen jälkeensä.

-- Kuulkaahan, oletteko te 106:sta? Jos etsitte rykmenttiänne, niin se on marssinut linnan kautta, tuolta. Minä näin äsken överstinne, tunnen hyvästi ennestään, kun hän oli Meziersissä.

Vaan Jean kääntyi kärsimättömänä pois. Ei, ei! Nyt kun tiesi varmaan löytävänsä Mauricen, niin nyt ei hän lähtenytkään heidän jälkeensä, makaamaan maaperällä. Omatuntonsa soimasi häntä kuitenkin hiukan muistaessaan översti Vineuilin, vanhan jäykän ukon, joka aina oli niin kestävä eikä koskaan säästänyt itseään, makasi, vaikka jo oli vanha mies, niinkuin sotamies teltassa. Muutaman minuutin kuluttua hän kääntyi Suurellekadulle, keskelle vimmattua vilinätä ja kysyi eräältä pieneltä pojalta Maquakatua.

Suuren verkatehtaan oli nykyisen omistajan eno edellisellä vuosisadalla rakennuttanut ja Delaherchet olivat sitä nyt jo hallinneet 150 vuotta. Sedanissa löytyy useita tehtaita Ludvig viidennentoista ensimäiseltä hallitusvuodelta, joiden pääsivut ovat komeat kuin kuninkaalliset linnat. Maquakadun varrella sijaitseva tehdas oli kolmekerroksinen rakennus ikkunat korkeat ja leveät, kauniilla ornamenteillä somistetut rakennukset ympäröivät laajaa pihaa, jossa kasvoi vanhoja jättiläispuita, tuuheita jalavia, joiden siimeksessä kolme sukupolvea oli liikkunut, sillä ne olivat istutetut samaan aikaan kun tehtaan peruskivi laskettiin.

Juliuksen, nykyisen omistajan, isä oli sen perinyt eräältä lapsettomalta serkultaan, joten nuorempi sukuhaara oli päässyt asumaan vanhaan komeaan taloon. Tämän isä oli kartuttanut jo ennestäänkin suurta omaisuutta, asettanut tehtaan kelpo kuntoon, vaan hän ei ollut aivan moitteeton aviomiehenä ja vaimonsa oli ollut hyvin onneton. Kun vaimo tuli leskeksi, koetti hän kaikin tavoin pidättää poikaa kotona, oli vartioinut häntä ja kohdellut isoksi asti niinkuin lasta; sitten hänet oli naitettu hiljaisen ja jumalisen tytön kanssa ja äiti toivoi, että nyt oli poika suojattu niiltä viettelyksiltä, joihin isä oli langennut. Vaan miniä kuoli kohta ja poika rakastui puolivälissä kolmattakymmentä nuoreen leskeen Charlevillestä, kauniiseen rouva Maginotiin, josta puheltiin yhtä ja toista ja nai hänet äidin kiellosta huolimatta. Sedan on jäykkä vanhanaikuinen kaupunki ja se on aina suuttumuksella katsellut Charlevillen vilkasta elämätä ja huvittelun intoa. Koko avioliitosta ei olisi ehken kumminkaan tullut mitään ellei Gilberte Maginot olisi ollut sukua översti Vineuilille, josta piakkoin tulee kenraali ja verkatehtailija tahtoi kernaasti joutua niin hienoon perheesen. Saman päivän aamuna, kun joukot saapuivat Sedaniin, oli Delaherche ollut ajelemassa Weissin kanssa ja silloin oli ukko Fouchard nähnyt heidät.

Tehtailija oli pitkä, lihava mies, jolla oli suuri nenä ja paksut huulet, hyvin puhelias ja alavainen, ja oli kuten ranskalaiset porvarit ylipäätään utelias kaikesta, mikä koski sotajoukkoa. Mouzonin apteekkari oli kertonut keisarin asuvan Baybelissa ja hän oli heti rientänyt sinne, oli nähnyt majesteetin, olipa ollut vähällä päästä puheisiinkin hänen armonsa kanssa, -- pitkä juttu, jota lakkaamatta kertoi ajeluretkeltä palattuaan. Palausmatka oli ollut pelottava, Beaumont oli kauhun valtaama, tie kihisi pakolaisia. Parikymmentä kertaa olivat kärryt vierähtämäisillään ojaan ja vasta myöhään illalla he ennättivät kotiin. Ja tämä huvimatka, tämä sotajoukko, jonka tähden hän oli ajanut kaksi peninkulmaa, nähdäkseen sen marssivan hyvässä järjestyksessä ja jonka olikin nähnyt paon sekasorrossa, koko tuo aavistamaton surullinen todellisuus oli kääntänyt mullin mallin tehtailijan käsitykset ja hän kertoi lakkaamatta kotiinpäin ajaessa: