Part 11

Hekin olivat aika veljeksiä. Pitkä laiha mies oli Toulonista, oli palvellut eräässä ravintolassa Marseillessa, tullut sieltä muutamain vähäpätöisten kauppahuoneiden asiamiehenä Sedaniin, jossa oli vähällä joutua kiinni varkaudesta. Pieni ja paksu oli taas ollut asianajajana Blainvillessä, vaan melkein ajamalla ajettu pois koko kaupungista epäsiveellisen elämänsä tähden. Nyt hän oli kirjanpitäjänä muutamassa tehtaassa Raucourtissa ja oli aivan nykysin ollut syytettynä rumanlaisesta rikoksesta, vaan pääsi kuitenkin hädin tuskin vapaaksi. Ducat viisasteli usein latinaisilla sanoilla ja lauseilla, jota vastoin Cabasse ei osannut tavata omaa nimeäänkään; mutta hyvät toverit he sentään olivat, pari oikeita rosvonaamoja.

Jean ja Maurice saattoivat sissit kapteeni Beaudoinin luo, joka vei heidät överstin puheille. Tämä alkoi tutkia miehiä, vaan Sambuc tahtoi välttämättömästi tavata kenraalia itseään. Bourgain-Desfeuilles oli viettänyt yön pappilassa, oli juuri päässyt ylös ja oli hyvin ärtysellä tuulella kun täytyi nousta keskellä yötä ja lähteä taas lukemattomia vaivoja ja ikävyyksiä kokemaan, ja hän purki heti vihaansa överstille, joka kuljetti sissit pappilaan.

-- Mistä ne tulevat?... Mitä niillä on tahtomista?... Partioretkeläisiä! Oo, kyllä minä jo heidät tunnen, kuljeksijoita, roistoja!-- Nälkäkös?

Mutta Sambuc ei ottanut itseensä.

-- Herra kenraali, me tulemme Dieuletin metsistä, minä ja minun toverini...

-- Dieulet?... Missä se on?

-- Stenayn ja Mouzonin välillä, herra kenraali.

-- Stenay? Mouzon? En tunne! Sula mahdottomuushan minun on muistaa kaikkia outoja nimiä, joita täällä suhisee korvien ympärillä.

Vähän häpeissään alkoi översti Vineuil selittää kenraalille, että Stenay ja Mouzon olivat Maasin varrella, että saksalaiset olivat ottaneet haltuunsa ensinmainitun ja että koetettiin päästä virran yli jälkimmäisen siltoja myöten.

-- Asia on se, että me olemme tulleet ilmoittamaan kenraalille, että metsä vilisee preussiläisiä... Kuu viides osasto marssi eilen Bois-aux-Damesta kohtasi se vihollisen Nouartin luona...

-- Mitä? tapeltiinko eilen...

-- Niin, herra kenraali, viides osasto oli kahakassa, vaan täytyi peräytyä, eikö liene nyt Beaumontin luona... Ja sillä välin kun muutamat meidän komppaniamme miehistä veivät viidennelle osastolle tiedon vihollisen asemasta, tuumasimme, että on ehkä hyvä, että kenraalikin saa tietää, mitä siellä tapahtui ja että viidennellä osastolla on epäilemättä huomen aamulla aikaseen 60,000 saksalaista niskassaan, ja ehkä tarvitseisivat apua...

Bourgain-Desfeuilles kohotti olkapäitään.

-- 60,000 miestä? Miksei 100,000! Te näette unta, mies parka, pelko on saattanut teidät näkemään ihmeitä! Täällä ei millään muotoa saata olla sellainen mieslauma niin lähellä, ilman että meillä olisi siitä aavistustakaan!

Ja hän piti päänsä, vaikka sekä Ducat että Cabasse vannoivat, että joka ikinen sana oli totta.

-- Me näimme tykitkin, vakuutti Cabasse, ja ne roistot mahtavat olla rutihulluja kun uskaltavat lähteä vetelöille metsäteille, joihin uppoaa polvea myöten.

-- Heillä on johtajia, jotka tuntevat nämä seudut kuin viisi sormeaan, selitti entinen asianajaja painolla.

Kenraali ei välittänyt kuulla enempää ja hänestä oli myös turhaa näyttää sissiä ylipäällikölle, jonka kanssa miehet luulivatkin puhelleensa. Jos rupeaisi kuuntelemaan kaikkia talonpoikia ja maankulkijoita, jotka juoksevat ilmoituksineen, niin kyllä silloin olisi tallella. Hän käski kuitenkin sissien seuraamaan osastoa, koska näyttivät tuntevan seutuja.

-- He olivat sentään hyviä poikia kun tulivat kahden peninkulman matkan meille tuota ilmoittamaan, sanoi Jean Mauricelle telttaa kokoon kääriessään.

Maurice tunsi myös paikat ja oli levottomuudella kuullut että Dieuletin metsä oli täynnä preussiläisiä, jotka kiiruhtivat Beaumontia ja Sommauthea kohti. Hän istui lepäämään, oli väsynyt jo ennen marssiin lähtöä ja aavisti, että tänä päivänä voimia kysytään.

Korpraali huomasi, että hän oli tavattoman kalpea, ja kysyi isällisesti:

-- Eivät taida olla asiat nyt oikein? Jalkako se taas vaivaa?

Maurice puisteli päätään -- ei jalassa ollut mitään vikaa.

-- Nälkäkös?

Kun ei vastausta kuulunut, veti Jean laukustaan toisen korpuista.

-- Tuossa on sinun osasi... Minä juuri äsken söin toisen.

Päivä valkeni kun he lähtivät Ochesta ja marssivat Besacen kautta Mouzoniin, jossa heidän käskyn mukaan olisi pitänyt viettää yö. Kuormasto oli lähetetty ensin ja sitä suojelemaan ensimmäinen divisioona. Toiset vaunut kulkivat hyvääkin vauhtia, vaan toiset liikkuivat, varsinkin Stonnen solassa, tavattoman hitaasti. Siinä on pitkä ylämäki, aina la Berliéren kylän toiselle puolelle, joka on rakennettu pienten metsäisten harjujen väliin.

Kello kahdeksan ajoissa, kun kaksi jälkimmäistä divisioonaa lähti marssimaan, saapui marsalkka Mac-Mahon. Hän oli vimmoissaan kun löysi täällä joukot, joiden jo aikaseen aamulla olisi pitänyt lähteä Besacesta ja jo tähän aikaan olla Mouzonissa. Kenraali Douay selitti marsalkalle tämän sangen ikävän viivytyksen syyt, ja silloin päätettiin, että ensimmäinen divisioona ja kuormasto saisivat jatkaa marssia Mouzoniin, jota vastoin toiset kaksi viipymättä lähtekööt Raucourtin ja d'Autrecourtin kautta Villersiin, mennäkseen siitä kohti Maasin yli. Jälleen kääntyi kulku pohjosempaan päin. Marsalkka tahtoi välttämättömästi saada virran sotajoukkonsa ja vihollisen välille; maksoi mitä maksoi, mutta hän tahtoi olla sinä iltana oikeanpuolisella rannalla. Jälkijoukko ei ollut vielä saanut lähteneeksi Ochesista, kun eräs vihollinen patteri alkoi kaukaselta mäeltä Pierremontin puolella ammuskella joukkoja. Ensimmäisiin laukauksiin vastattiin, typerää kyllä, vaan sitten vetäytyivät viimeiset rykmentit tulesta ja seurasivat toisia.

Kello yhteentoista saakka marssi 106:s verkalleen mäkistä Stonnen solassa kiemurtelevaa tietä. Vasemmalla oli jyrkkä, alaston kallion rinne, oikealla matalampia metsäisiä harjuja. Aurinko oli tullut näkyviin ja ahtaassa solassa tuntui kuumuus ja hiljaisuus rasittavalta. Tultua Berliérin ohi, missä suuri puuristi eräällä mäellä kohoaa synkän näkösenä taivasta kohti, ei näkynyt yhtään taloa eikä ihmistä eli edes eläintäkään. Ja miehet, jotka jo olivat eilen olleet uupumuksesta nääntymäisillään ja tuskin nimeksikään saaneet ruokaa ja lepoa, vetelivät väsyneesti jalkojaan ja kuohuivat katkeraa vihaa.

Juuri kun pysähdyskäsky annettiin, kajahti oikealta kanuunan laukauksia. Ne kuuluivat niin selvästi, että taistelupaikka ei saattanut olla kuin ehkä peninkulman päässä ja vaikuttivat miehiin kuin sähköisku. Kaikki hypähtivät pystyyn, väsymystä ei muistettu; miks'eivät saaneet rientää sinne? He tahtoivat tapella, nyt hetikohta, tahtoivat kuolla ennen kuin täten laukata paikasta paikkaan.

Kenraali Bourgain-Desfeuilles ratsasti översti Vineuilin seurassa seutua tarkastamaan. Miehistö näki heidän pysähtyvän mäen nystyrälle ja kääntävän kiikarit tykin ääntä kohti. Nyt lähetettiin ajutantti sissiä noutamaan; pari miestä, niiden joukossa Jean ja Maurice, saivat lähteä mukaan.

Kun he saapuivat päälliköiden luo, huusi kenraali heti Sambucille:

-- Kauheata maata tää, mäkistä ja puita täynnä!... Kuulkaahan mies, missä paikoin ne nyt tappelevat?

Sambuc sekä kaksi toveriaan olivat jälleen tärkeän näköisiä, kuuntelivat ja tähystelivät hetken aikaa kaukaisuuteen. Niinkauvas kuin silmä kantoi vuoroittelivat mäet ja syvennykset kuin aaltoilevan järven pinnalla. Tumman viheriät metsät erosivat jyrkästi keltasesta maaperästä, etäiset harjut olivat kiedotut punertavaan huuruun, ja koko maisema loisti säteilevän päivän valossa. Ja yhtämittaa jymisivät kanuunat kuin kaukainen ukkosenilma, ei näkynyt vähintäkään valkoista savupilveä.

-- Täällä oikealla on Sommauthe ja vasemmalla Yoncq... Nyt taistellaan Beaumontin luona, herra kenraali.

-- Varnicourtin eli Beaumontin luona, vakuutti Ducatkin.

Kenraali mutisi jotain partaansa.

-- Beaumont, Beaumont, mikä hiisi ne kaikki tietää... Ja miten pitkälti täältä on Beaumontiin?

-- Runsas peninkulma, noin viisi neljännestä, kun mennään Chênen tietä.

Kanuunan laukaukset kuuluivat yhä, jymisten oikealta vasemmalle. Ja Sambuc jatkoi:

-- Siellä tuntuu leikki yltyvän... Niin, sanoinhan jo aamulla kenraalille; ne ovat tietysti samat patteriat, jotka näimme Dieuletin metsässä. Nyt on varmaan viidennellä osastolla täysi työ kun kokonainen armeija, se Buzancysta ja Beauclairesta tuleva, on niskassa.

Laukaukset kajahtelivat yhtämittaisena paukkeena, kaukainen melu tuntui yltyvän ja yltyvän.

Maurice puri hampaansa yhteen, ett'ei huuto pääsisi.

Minkätähden he eivät marssi tuossa tuokiossa sinne turhaa jaarittelematta? Joka laukaus tärisytti häntä, hänen sydämmensä paisui halusta päästä sinne toimimaan, taistelemaan. Vieläkö heitä nytkin aijottiin juoksuttaa, aina vaan, eikä annettu pyssyä paukutella? Vouziersissä he olivat _kuulleet_ jälkijoukon ampuvan. Ochessa olivat vihollisen tykit jyrisseet takanapäin. Ja nyt heitä taas lähdettiin ajamaan eteenpäin, eivät saaneet rientää tovereitaan auttamaan. Maurice katsoi Jeaniin, ja hänkin oli hyvin kalpea ja silmät paloivat. Heidän sydämmensä oli haljeta kuullessaan kanuunan kutsuvan äänen, joka kaikui yhä ankarammin.

Mutta he odottivat vieläkin. Pientä polkua myöten lähestyi eräs kenraali esikuntineen. Se oli Douay, tuskastuneen ja rauhattoman näkösenä. Hän kyseli partioretkeläisiltä asian laitaa eikä voinut enää pidättää tuskanhuutoa. Vaikkapa olisikin jo aamulla kuullut heidän kerrottavansa, ei hän kumminkaan olisi voinut tehdä mitään; hänellä ei ollut valtaa, marsalkan määräys vaati rientämään Maasille, hän tahtoi sinä iltana ylitse, tapahtukoon vaikka mitä. Ja mitenkäpä olisikaan nyt yhtäkkiä saatu kerätyksi Raucourtiin marssivat joukot ja viedyksi ajoissa Beaumontiin? Viideskin osasto vetäytyi luultavasti taistellen Mouzoniin ja kanuunanpauke kuului selvästi siirtyvän itään päin. Kenraali Douay nosti voimattomassa kiukussa ja epätoivossa kätensä ylös metsäisten mäkien, peltojen ja laaksojen yli; sitten annettiin käsky jatkaa marssia Raucourtiin.

Taivas sitä marssia! Kun kuljettiin Stonnen ahtaassa solassa ja metsän takana jyrisi yhtämittaa kanuunain kutsuva ääni! 106:nen rykmentin etunenässä ratsasti översti Vineuil, jäykkänä kuten tavallisesti, vaan kalpeana kuin ruumis, ripistellen silmiään ikäänkuin pidättääkseen kyyneleitä. Kapteeni Beaudoin pureksi viiksiään äänetönnä ja mietteissään, jota vastoin luutnantti koki purkaa kiukkuaan haukkumasanoihin ja kiroili väliin itseään, väliin muita. Ja väestössä levisi kaikista raukkamaisimpiinkin synkkä raivo ja into hyökätä käsiksi johonkin eli ulvoa ääneen; he olivat tulla mielipuoliksi, he eivät jaksaneet enää aina ja joka paikassa väistää taistelua, astua juntata maita ja mantereita ja antaa noiden kirottujen preussiläis-roistojen hakata mäsäksi toverit.

Stonnen solasta päästyä aukesi taas eteen laajempi maisema; tie kiemurteli kuin pitkä nauha peltojen ja pienten lehtojen ohi.

106:s muodosti jälkijoukon ja Ochesta lähtien he odottivat joka silmänräpäys päällekarkausta, sillä vihollinen seurasi kolonnaa askel askeleelta, odottaen sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen takaapäin sen kimppuun, ja ratsuväestö koetti päästä metsien taitse rykmentin sivulle. Kerrankin ilmestyi tiheästä lehdosta useita eskadroonia preussiläistä kaartia, vaan pysähtyivät nähtyään husaarit, jotka lähenivät tiellä. Siten jatkettiin peräytymistä hyvässä järjestyksessä ja he olivat jo lähellä Raucourtia kun muuan tapaus vei viimeisenkin rohkeuden miehiltä.

Eräältä syrjätieltä syöksi suuri ihmislauma: haavotettuja upseeria, aseettomia sotamiehiä, tavaravaunuja, nelistäviä hevosia, hurjassa paossa rientäen kaikki minkä kykenivät eteenpäin. Ne olivat yhden ensimmäisen divisioonan prikaatin tähteet, sen, joka suojeli kuormastoa ja joka oli aamulla lähtenyt Besacen kautta Mouzoniin. He olivat eksyneet väärälle tielle ja onnettomuudeksi oli prikaatti ja osa kuormastoa kohdanneet viidennen osaston loput, jotka pakenivat hujan hajan. Ja sitten tapahtui päällehyökkäys Varniforêtin luona, monilukuinen vihollinen ahdisti sivulta, ei muuta kuin hurja pako edessä. Verisinä, haavoitettuina, pelon vimmassa, he levittivät kauhua ja epätoivoa ympärilleen. Heidän kertomuksensa riistivät viimesenkin ryhdin kipenen tovereilta, ne olivat kuin jälkimaininkia kanuunan ryskeestä, joka oli kello kahdestatoista saakka tärisyttänyt ilmaa.

Raucourtiin marssiessa vallitsi miehistössä suurin levottomuus ja pelko. Upseerit olivat neuvottomia. Olisikohan käännyttävä oikealle Autrecourtiin päin vai menisivätkö Maasin yli Villersin luona, niinkuin ensin oli käsketty. Kenraali Douay pelkäsi sillan jo olevan vihollisen vallassa ja piti siitä syystä viisaampana marssia oikealle, Haraucourtin solan kautta Rémillyyn. Mouzonin jälkeen tuli Villers ja Villersin jälkeen Rémilly. siis aina vain pohjosempaan, ulaanit kintereillä! Ei ollut enää kuin noin kolme neljännestä jälellä, mutta kello oli jo viisi ja joka mies menehtymäisillään. Päivän valjetessa he jo olivat olleet jalkeilla, marssineet kahdessatoista tunnissa -- kaksi peninkulmaa, tallustelleet paikalla; odotus ja jännitys oli vienyt viimeiset voimat, joita ei syömättömillä, valvoneilla raukoilla liikoja ollutkaan. Jalat eivät tahtoneet kannattaa enää!

Raucourt on pieni hyvinvoipa tehdaskaupunki; pääkatu suora ja leveä, raatihuone uusi ja kirkko koko soma.

Vaan se yö, jonka keisari ja marsalkka Mac-Mahon olivat seurueineen ja keisarillisine talouksineen siellä viettäneet, tyhjensi myymälät ja lihapuodit; ensimmäinen osasto marssi sitten kaupungin läpi, vei loput, ja nyt ei siellä enää löytynyt jumalan jyvää ei leipurilla, ei ruokatavaran kauppiaalla, ei puutarhurilla. Ei ollut leipää eikä sokeria eikä viiniä! Eilisen päivän olivat kaupungin naiset jakaneet sotamiehille viiniä ja lihalientä, vaan nyt olivat padat tyhjät ja tynnyrien tapit auki. Ei löytynyt enää mitään, kaikki oli loppunut kun seitsemännen osaston ensimmäiset rykmentit marssivat kylään. Mitä? Joko se taas alkaa, eikö tulekkaan loppua noista kurjista, tomusista miesparvista, jotka marssivat katua ylös puolikuolleina nälästä ja janosta, eikä ole mitään antaa. Jotkut pysähtyivät, koputtivat oviin ja ojensivat kätensä ikkunoita kohti rukoillen leipäpalasta. Ja naiset itkivät ja nyyhkyttivät kun täytyi vastata, että he eivät voineet, heillä ei ollut mitään antaa.

Eräässä kadunkulmassa seisahtui Maurice, maailma musteni hänen silmissään ja jalkansa horjahtelivat. Jean juoksi auttamaan.

-- Ei ei, anna minun olla, väsyttää... Parempi on kuolla tähän!

Hän vaipui katukivelle. Korpraali oli suuttuvinaan:

-- Mitä hittoa! Koeta vain päästä jaloillesi vai tahdotko jäädä tähän preussiläisten pieksettäväksi? Ylös vain ja paikalla!

Mutta kun ei Maurice jaksanut vastata, vaan sulki silmänsä ja näytti pyörtyvän, toisti Jean yhä, matalalla, säälivällä äänellä:

-- Mitä hittoa! Mitä hittoa!

Hän juoksi nopeasti kaivolle, toi vettä ruoka-astiallaan ja roiski Mauricen kasvoille. Ja sitten hän veti peittelemättä viimeisen korppunsa repusta, taitteli palasiksi ja pisti Mauricen suuhun. Hetken perästä avasi tämä jo silmänsä ja söi halukkaasti loput muruset.

-- Mutta sinä, kysyi Maurice äkkiä muistaen Jeanin korppuluvun, sinä et ole siis syönytkään mitään?

-- Minusta ei ole lukua, minä kyllä tällaiset kestän... Otan hyvän kulauksen hanhenviinaa, niin kestänmähän taas jonkun matkaa!

Hän täytti astiansa kaivosta, tyhjensi yhdellä kulauksella ja maiskutti kieltään.

Vaan ei ollut mies kovin reippaan näkönen itsekkään, kasvonsa olivat verettömät ja kädet vapisivat.

-- No, ylös nyt! Että pysytään toisten matkassa, poika!

Ja Maurice nojasi häneen niinkuin olisi ollut lapsi ja hänestä ei ollut vielä milloinkaan tuntunut naisen läheisyys niin suloiselta kuin ystävän tukeva käsi sillä hetkellä. Häntä lohdutti ja kipujaan lievensi kurjuuden ja kuoleman keskellä, kun tunsi Jeanin pitävän hänestä huolta; ja ajatus, että tuo sydän, joka häntä niin hellästi rakasti, oli vain yksinkertaisen, halvan talonpojan, enensi Jeanin ystävyyden arvoa, vaikka häntä oli ensimmältä loukannutkin hänen arkailematon suoruutensa. Tämähän oli samanlaista kuin ensimmäisten ihmisten ystävyys, aikojen alussa, ennenkun sivistystä ja säätyerotusta oli olemassa, tämä ystävyys kahden miehen välillä, jotka liittyvät yhteen auttaakseen ja suojellakseen toisiaan yhteistä vihollista vastaan! Maurice oli iloinen ja ylpeä voidessaan niin täydellisesti luottaa Jeanin rohkeuteen ja voimaan, ja korpraali taas oli tyytyväinen, syvemmin tutkimatta tunteitaan, kun sai suojella ystävänsä hienontunutta heikkoutta, sivistystä ja ymmärrystä, jota hänessä ei oltu ensinkään kehitetty. Kadotettuaan vaimonsa luuli Jean, että hänen sydämmensä oli mennyt kuolleen muassa hautaan, ja hän oli päättänyt pysyä erillään noista olennoista, joiden tähden mies saa niin hirmuisesti kärsiä, vaikka ne eivät olisikaan ensinkään häijyjä. Ja nyt hän antautui kokonaan ystävyyden valtaan; he eivät mitenkään hyväilleet toisiaan, vaan käsittivät toisensa niin perin pohjin, vaikka olivatkin aivan erilaisia luonteita; he ymmärsivät toistensa syvimmät tunteet ja marssiessaan toisiinsa nojaten Rémillyn tietä he ikäänkuin sulautuivat sääliin toistensa kärsimyksiä kohtaan.

Kun jälkijoukko oli lähtenyt Raucourtista, marssivat saksalaiset kaupunkiin. Kaksi patteriiaa asetettiin heti kukkuloille vasemmalla ja ne alottivat oitis ampumisen. Sillä hetkellä oli 106:s rykmentti juuri Emmanen kohdalla ja siis vihollisen ampumalinjassa. Eräs kranaatti pirstosi poppelin joen reunalla ja toinen tunkeutui räjähtämättä maahan aivan kapteeni Beaudoinin sivulla. Mutta tie kapeni yhä aina Haraucourtiin saakka ja he marssivat korkeiden mäkien välissä, jotka kasvoivat tiheää metsää; jos sillä kohti olisi ollut kourallinen preussiläisiä väijyksissä, niin he olisivat voineet tehdä ihmeitä. Kanuunat jyrähtelivät takana ja alituisesti peljäten hyökkäystä oikealta eli vasemmalta koettivat joukot rientää pois vaaralliselta tieltä. Väsyneimmätkin saivat uutta intoa. Samat miehet, jotka Raucourtissa tuskin jaksoivat jalkojaan liikutella, marssivat pitkillä, reippailla askelilla. Näytti siltä kuin hevosetkin olisivat aavistaneet, että vähinkin viivytys saattoi tuottaa kaikille turmion. Alkupää liene jo ollut Rémillyssä, marssia jatkettiin vauhdilla ja innolla, kun -- täytyi pysähtyä.

-- No perhana! kirosi Chouteau, tähänkö meidät nyt jätetäänkin?

106:s ei ollut vielä Haraucourtissa ja kranaattia sateli yhtä mittaa. Yksi räjähti aivan lähellä, oikealla, vaan ei haavoittanut sentään ketään.

Viisi minuuttia kului; he eivät hievahtaneetkaan paikaltaan. Varmaan siellä edessäpäin oli jotain, joka tukkesi tien, muuri ehkä eli muu ylipääsemätön este. Översti kohottautui seisomaan jalustimissa ja kurkisti, mitä siellä takana oli tekeillä, pelkäsi miesten pelossaan vielä vallattomuuksiin ryhtyvän.

-- Tietäähän sen koko maailma, että me olemme myödyt preussiläisille! huusi Chouteau rajusti.

Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa mukinata. Harmi ja kiukku kasvoivat pelon lisääntyessä. Niin, niin se oli! Heidät oli laahattu tänne viholliselle jätettäväksi. Nämä lyhytjärkiset olennot eivät voineet mitenkään muuten selittää kaikkia vastoinkäymisiä ja turmiollisia erehdyksiä ja päälliköiden vitkastelua. Myyty Saksan keisarille, häpeällisesti petetty, kaikki tyyni!

-- Myyty, petetty! huusivat tuskaiset äänet.

-- Vaan minä luulen, että siellä on se pirun keisari tietä tukkimassa kampsuineen ja kopsineen! arveli Loubet.

Hänen sanansa kiitivät heti kuin kulovalkea suusta suuhun. Jo tiedettiin varmasti vakuuttaa, että keisarillinen talous siellä oli kolonnain tiellä. Ja nyt alkoi sadella kauheita haukkumasanoja keisarin hännänkantajajoukosta ja heidän laitoksistaan ja ruokottomuudestaan, miten he aina tukkiituivat sotajoukon eteen kaivelemaan ja näyttelemään herkkujaan ja viinipullojaan ja hopea-astioitaan nälinkuoliaille sotamiehille. Ja millainen keisari! Kurja raukka, jolla ei ollut enemmän valtaa kuin valtaistuintakaan, hylkiö, jota vedettiin kuormaston mukana paikasta paikkaan ja joka vielä säilytti, verisen kohtalon ivana, hovimenonsa, satakaartinsa, tallinsa, kokkinsa, astiansa ja kellarinsa, kaiken komeuden ja loiston, joka seurasi keisarikruunua ja manttelia, tuota koreata manttelia, joka nyt laahusti maantienloassa ja tahraantui tappion häpeässä!

Melkein yhtaikaa tulla sävähti kaksi kranaattia. Sirpale repäsi lakin luutnantti Rochasin päästä. Ja rivit tihenivät samassa, sotamiehet työntäytyivät yhteen äkkinäisellä aaltoliikkeellä, jonka mainingit tuntuivat etäälle. Jos sitä olisi kestänyt minuutinkaan vielä, niin olisi voinut tapahtua jotain kauheata, sillä miehiä tuskin sai enää hillityksi.

Översti kääntyi kalman kalpeana heihin.

-- Pojat, pojat, malttakaa nyt vähän aikaa. Minä lähetin katsomaan ... heti paikalla lähdetään...

Vaan he eivät lähteneet, ja joka minuutti tuntui vuoden pituiselta.

Jean otti Mauricen käden käteensä ja puheli hiljaa, että hän koettaisi olla levollinen, että jos toiset tunkevat päälle eli lähtevät käpälämäkeen, mikä helposti saattaa tapahtua, niin he juoksevat yhdessä vasemmalle ja kiipeävät metsäiselle rinteelle joen törmässä. Hän haeskeli silmillään partioretkeläisiä, vaan heitä ei näkynytkään, joku tiesi heidän hävinneen heti Raucourtista lähdettyä.

Ja samassa lähdettiinkin, joukot marssivat rivakkaasti, jo päästiin solasta, tie kääntyi oikealle, ja preussiläiset tykinluodit eivät jaksaneet heitä saavuttaa enää. Jälestäpäin saatiin tietää, että viivytyksen syynä oli Bonnemainin divisioona, neljä rykmenttiä kyrassieria, jotka olivat rikkoneet seitsemännen osaston kolonnan ja seisauttaneet marssin.

Yö oli tulossa kun 106:s rykmentti kulki Angecourtin läpi. Oikealla jatkui vielä metsäisiä ylänköjä, vaan sola laajeni vasemmalle kädelle; etäällä siinti leveä laakso. Viho viimein saavuttiin Rémillyn harjulle, ja sinne näkyi illan hämärässä kiiltävä hopeanauha, joka kiemurteli laajojen niittyjen ja peltojen välitse. Se oli Maas, ikävöity Maas, luvattu maa, jossa voitto näytti heitä odottavan.

Ja Maurice osoitti kädellään pieniä valopilkkuja etäällä puiden välissä, rehevässä laaksossa, joka näytti lumoavan kauniilta illan hämärähunnussa. Hänen sydämmensä paisui ilosta kun katseli tuttuja, rakkaita kotiseutujaan ja hän näytti niitä Jeanille melkein lapsellisella ylpeydellä: -- Jean, Jean ... tuolla on Sedan!

VII.

Rémillyssä oli kauhea mylläkkä, sotamiehiä, hevosia, ajopeliä joka paikka täynnä, viettävä katu, joka kulkee Maasin rantaan, oli melkein kukkurillaan. Kirkon kohdalla, puolivälissä mäkeä, oli monta tykkiä ajanut yhteen ja hevoset eivät saaneet niitä paikalta hievahtamaan, vaikka satelemalla satoi ruoskaniskuja ja kirouksia. Etempänä oli Emmanevirran rannalla, joka kohisten syöksee kivistä uomaansa, jono ruutivaunuja sulkemassa kulkijoilta tien. Ja sotamiehiä keräytyi keräytymistään "Maltan ristin" edustalle ja tappelemalla pyrkivät täyteen ahdettuun kapakkasuojaan ryypylle.