Part 1

SOTA

Kirj.

Émile Zola

Suomennos.

Päivälehden Novellikokoelma.

Helsingissä, Päivälehden kirjapainossa, 1892.

ENSIMMÄINEN OSA.

I.

Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran Mülhausenista Reiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltat peltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässä toisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinen elokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomat vartiosoturit, -- heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriä kohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.

He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksan ja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään. Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyi tyytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se ei ollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksi sotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuri olivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivät tahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattoman surumielisesti iltataivasta kohti.

Heitä oli noin 12,000 miestä -- kaikki, mitä kenraali Felix Douay'lla oli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona oli marssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vielä Lyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkea edelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisella ratsuväki-osastolla.

Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullut sanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona. Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäin toisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssia rajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedon onnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itse tunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tunti odottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänä levottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lienee taisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisen raskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä, voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osasto luullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, että kuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaisten kohdalla.

Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinää ja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaan pystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.

Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vielä kirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän oli menettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinä tuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana, mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin, jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.

Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaan sotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukon Solferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia ase olalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitään vakituista ammattia, eikä vaimoa, eikä kotia, eikä taloa, ja sydän on täynnä surua ja harmia. Ja jos ei enää saanut muokata synnyinmaansa vanhaa maata, saattoi hän ainakin käyttää voimiaan sen puolustamiseen!

Jean seisoi ja katseli tasankoa pitkin. Merkkipuhallus oli saanut henkeä väkeen. Muutamat lähtivät juoksemaan, -- toiset, jotka jo olivat puolinukuksissa, liikahtivat ja venyttelivät jäseniään väsyneinä ja äreinä. Hän seisoi kärsivällisenä ja odotti katselmusta, levollisena ja sävyisänä, aina tasapainossa, jonka tähden hän olikin mainio sotamies.

Toverit sanoivat aina, että hänestä olisi voinut tulla jotain, jos vain olisi saanut vähän enemmän oppia.

Mutta savuava rovio veti hänen huomiotaan puoleensa ja hän huusi sotamiehille, Loubet'ille ja Lapoullelle, jotka molemmat kuuluivat hänen osastoonsa:

-- Lopettakaa jo tuo peli. Te tapatte meidät savuun.

Irvihammas Loubet nauroi koko leveillä, laihoilla kasvoillaan.

-- Kyllä se menee, korpraali, menee ihan mainiosti ... kuule, sinä siinä, tule puhaltamaan!

Hän nykäsi Lapoullea, joka posket pullollaan, tulipunasena ja silmät päästä putoamaisillaan puhalsi kuin rajutuuli kosteiden puiden väliin.

Kaksi muuta sotamiestä samasta osastosta -- Chouteau ja Pache --, joista toinen vetelänä ja unisena kellotti selällään ja toinen täydessä toimessa ompeli kiinni repeämää housun lahkeessa, rähähtivät nauramaan Lapoullen pullistuneille poskille.

Jean antoi heidän nauraa. Hänen mielestään he kyllä saattoivat pitää hauskaa -- silloin kun oli syytä. Eipä heillä usein ollutkaan.

Mutta nyt hän kääntyi toisen ryhmän puoleen. Yksi hänen miehistään, Maurice Levasseur, oli jo kohta seisonut tunnin ajan jutellen erään noin 30 vuotiaan vaalean siviilimiehen kanssa, jolla oli siivot koirankasvot ja suuret siniset mulkosilmät, oikein likinäköiset silmät, joiden tähden hänet oli hyljätty syynissä. Kolmantena oli eräs reservitykkimies, vahtimestari, jolla oli lihavat, rohkeat kasvot ja ruskea leukaparta, ja he juttelivat siinä ikäänkuin olisivat istuneet kotona perheen keskuudessa.

Jean tahtoi säästää heitä nuhteista ja sanoi hyväntahtoisesti:

-- Taitaisi olla aika erota, -- nyt on iltahuuto ja jos luutnantti näkee teidät...

Maurice keskeytti hänet:

-- Ei tarvitse mennä, Weiss.

Ja sanoi korpraalille lyhyesti:

-- Tämä herra on minun lankoni. Hänellä on lupa överstiltä, joka tuntee hänet.

Mitä se häneen kuului, tuohon talonpoikaiskorpraaliin? Maurice oli suorittanut oikeustutkintonsa, lähtenyt vapaaehtoisena mukaan ja pistettiin -- kun sattui ennestään överstin tuntemaan -- heti 106 rykmenttiin; jaksoihan sentään sotamiestakkia kantaa, mutta totella tuota sivistymätöntä...

-- Hyvä on, vastasi Jean levollisesti, oma asianne.

Hän käänsi heille selkänsä ja sai pian nähdä että Maurice oli puhunut totta, sillä nyt meni översti ohitse ja tervehti hymyllä Weissiä.

Översti Vineuil oli pitkä komea mies, jolla oli arvokkaat, soikeat, kellahtavan valjakat kasvot ja tuuhea, valkonen leukaparta, -- hän astui rivakkaasti taloa kohti, joka kuumotti oikealla luumupuuryhmän takana pari sataa askelta leiristä ja johon päällikkökunta oli majoitettu.

Ei tiedetty, oliko komentava kenraali juuri nyt siellä. Häntä oli kohdannut kauhea suru, hänen veljensä oli kaatunut Weissenburgin luona. Mutta varmasti oleksi prikaattikenraali -- Bourgain-Desfeuilles -- talossa; äänekkäänä ja meluavana, kuten tavallisesti, kasvot tulipunasena, suopean näköisenä ja ymmärrys niin ja näin, kellutteli hän suhteettoman lyhyillä jaloillaan paikasta toiseen.

Talossa vilkastui elämä ehtimiseen: sanansaattajia tuli ja meni joka hetki, kaikki olivat tuskallisessa jännityksessä, kaikki odottivat tietoja suuresta taistelusta -- aamusta varhain kulkivat kaikki odotuksen kiihkossa, ratkaseva hetki _on_ lähellä.

Missä lienee tärkeä taistelu ollut ja miten siellä oli käynyt?

Sitä mukaan kun ilta pimeni, kasvoi ahdistus ja pelko, se levisi kuin varjomeri hedelmäpuiden, tallien, heinäsuovien ja pielesten ympärille.

Kerrottiinpa myös, että jälleen oli nipistetty vakooja, joka oli hiiviskellyt leirin ympärillä, ja viety pääkortteeriin kenraalin tutkittavaksi. Ehken oli översti Vineuil saanut jonkun sanoman, koska hänellä oli sellainen kiire.

Weiss seisoi yhä jutellen lankonsa ja serkkunsa vahtimestari Honoré Fouchardin kanssa.

Yhä selvemmin kuului iltapuhallus, nyt se oli kohdalla, toitottaen ja päristen hämärän surumielisessä hiljaisuudessa; he eivät näyttäneet sitä huomaavan.

Mauricen isoisä oli "suuren armeijan" soturiurhoja, hänen isänsä ei ollut antautunut sotilasuralle, vaan oli tyytynyt huonoon ylöskantomiehen virkaan.

Talonpoikaisista vanhemmista syntynyt äitinsä oli kuollut silloin kun hän ja kaksois-sisarensa Henriette näkivät päivän valon. Ja nyt hän oli mennyt vapaaehtoisena sotaväkeen, -- huimaa elämää elettyään; nyt hän sai sotamiehen elämällä maksaa kaikki mielettömyydet, joita oli tehnyt. Hän oli heikko ja kevytmielinen. Oli kylvänyt rahoja molemmin käsin kun perhe suurilla uhrauksilla oli lähettänyt hänet Pariisiin lakitiedettä tutkimaan. Isä oli kuollut, sisar oli luovuttanut koko perintöosansa hänelle, vaan oli myötäjäisittäkin päässyt hyviin naimisiin ja saanut toimeliaan ja kelpo miehen. Tämä -- Weiss -- oli elsassilainen Mülhausenista, joka oli ollut kauvan aikaa kirjanpitäjänä eräässä suuressa sokeritehtaassa; nyt hän palveli Delaherchea, jolla oli verkatehtaita Sedanissa.

Ja Maurice luotti täydellä todella kääntymykseensä, vilkas kun oli, kärkäs epätoivoon ja yhtä kärkäs taasen toivomaan, avomielinen ja innokas, mutta ilman vakavuutta, valmis joka tuulen mukaan kääntymään. Hän oli pieni ja vaaleatukkainen, otsa iso ja korkea, nenä sekä leuka pieni ja hieno, -- lempeät harmaat silmät, jotka joskus voivat näyttää tuimiltakin.

Weiss oli rientänyt Mülhauseniin juuri ennen sodan alkua järjestämään jotain perheasiaa ja saadakseen samalla tavata lankoansa oli hän käyttänyt hyväkseen tuttavuuttaan översti Vineuil'in kanssa, joka oli hänen isäntänsä vaimon eno, jonka taasen Maurice ja Henriette tunsivat lapsuuden ajoilta, sillä he olivat aikonaan olleet naapuria. Sitäpaitse oli Weiss tavannut leirissä kapteeni Beaudoinin, joka myöskin oli rouva Delaherchen tuttavia.

-- Tervehdi Henrietteä paljon minulta, uudisti Maurice vielä kerran, sillä hän rakasti sydämmellisesti sisartansa. -- Sano hänelle, että on vaan levollinen, että kyllä minä vielä tuotan hänelle kunniaa.

Silmänsä vettyivät kun hän muisteli kaikkia tekemiään hulluuksia. Lanko tuli myös liikutetuksi; keskeytti puheen ja kääntyi Honoré Fouchardiin.

-- Ja kun minä tulen Rémillyyn, niin pistäydyn eno Fouchardin luo ja kerron, että näin sinut ja että voit hyvin.

Eno Fouchard oli talonpoika, joka omisti jonkun verran maata ja ansaitsi koko joukon teurastajan toimella. Hän asui neljänneksen verran Sedanista, Rémillyn mäkiseudussa.

Nyt syntyi liikettä talon luona; portista tuli ulos ennen mainittu maankulkija, hän oli vapaa, yksi ainoa upseeri vain kulki jälessä. Hän oli osannut puhua itsensä puhtaaksi, oli keksinyt jonkun jutun, ja hänet oli ajettu ulos leiristä.

Niin pitkän matkan päästä ei voinut hämärässä selvästi eroittaa; mutta pitkä hän oli, hartiakas ja punapäinen. Mauricelta pääsi kumminkin huuto.

-- Honoré, katso tuota... Juuri kuin se "preussilainen", -- tiedäthän, se Goliath!

Tykkimies oikasi itsensä. Hän jäi tuijottamaan maankuljeksijan jälkeen. Goliath Sternberg, teurastajan renki, se mieskö, joka oli kylvänyt riitaa hänen ja isän välille, joka oli ottanut häneltä Siloinen, -- koko tuo inhoittava juttu, kaikki vastenmielinen ilkeys, josta hän vieläkin kärsi. Hän olisi syössyt jälkeen, käsin kiinni vihamieheensä. Mutta tämä oli jo aseryhmäin takana, ja hävisi illan pimeään.

-- Aa, Goliath! mukisi hän, mahdotonta! Hänhän on tuolla, -- toisten puolella. -- Vaan jos minä kerran saisin sinut käsiini!...

Hän pui nyrkkiään itään päin, mustan sinistä pimeyttä kohti, jossa arveli vihollisen olevan. Sitten oli ihan hiljaista, kuului uudelleen iltahuuto, kaukaa leirin toisesta päästä, vähitellen vaijeten, häipyen puiden ja telttien väliin, joita jo syleili musta yö.

-- Peijakas! murahti Honoré, nyt ei hyvä seuraa, ellen jo lähde. Hyvästi, ja voikaa hyvin, kaikki!

Hän puristi Weissin kättä ja lähti pitkin askelin mäen nystyrälle, jossa reservitykistö oli -- lähettämättä tervehdystä isälleen, mainitsematta Siloinea, jonka nimi poltti hänen huulillaan.

Jälleen kului muutamia minuuttia. Vasemmalla, toisen prikaatin luona puhallettiin huuto, -- toinen torvi vastasi lähempänä, kolmas hyvin kaukaa. Sitten puhalsivat kaikki yhteen ääneen ja silloin päätti kaartin komppanian puhaltaja vihdoin täräyttää kaikista voimistaan. Hän oli pitkä, parraton poika, alakuloinen ja melkein mykkä, jonka merkkipuhallukset tulivat kuin tuuliaispää.

Nyt alkoi kersantti Sapin, pieni jäykkä mies, jolla oli suuret, sumuiset silmät, huutaa. Ohut äänensä nakkeli nimiä tiuhaan ja sotamiehet, jotka tulivat paikalle, vastailivat kaikilla mahdollisilla äänillä, violonsellon karkeasta huilun kimakkaimpaan. Yhtäkkiä taukosi huuto.

-- Lapoulle! huusi kersantti uudelleen.

Ei kuulunut vastausta. Jeanin täytyi juosta savuavan nuotion luo, jota Lapoulle, toverien yllyttämänä, koetti sytyttää. Hän makasi vatsallaan ja puhalsi kasvot tulipunasena maata myöten mustan, nokisen savupilven.

-- No mutta taukoa jo, perhanaksi, huusi Jean. Etkö sinä osaa vastata huutoon!

Lapoulle kohotti päätään, katsoi kysyvänä, hoksasi, mistä oli kysymys, ja mölähti: täällä! semmoisella voimalla, että Loubet heittäytyi maahan nauramaan. Pache, joka juuri oli lopettanut housunkorjuun, vastasi hiljaa ja epäselvästi, ikäänkuin olisi mutissut rukousta. Chouteau ei ruvennut nousemaan ylös, huusi pilkallisesti sanansa ja kääntyi mukavammin makaamaan.

Virkaatekevä luutnantti, Rochas, seisoi liikahtamatta parin askeleen päässä. Kun huuto oli päättynyt ja Sapin ilmoitti, ettei kukaan ollut poissa, mutisi hän partaansa päätään nyökäyttäen Weissiin päin, joka yhä jutteli Mauricen kanssa:

-- Ei, pikemminkin yksi liikaa; mitä tuo täällä seisoo ja vainuaa?

-- Överstiltä lupa, herra luutnantti, piti Jean velvollisuutenaan ilmoittaa.

Rochas kohotti äkäsesti olkapäitään ja rupesi sanaakaan sanomatta kävelemään edes takasin pitkin telttiriviä, mutta Jean, jonka sääret olivat marssista kovin väsyneet ja hellät, istahti parin askeleen päähän Mauricesta ja Weissistä. Näiden puhe otti hänen korvaansa, ensin epäselvänä mukinana, jota hän ei tarkannut, itsekkin kun oli vaipunut synkkiin ajatuksiin.

Maurice puolusti sotia. Ne olivat hänen mielestään välttämättömiä kansallisuuksien olemassa olon tähden. Tämä oli selvinnyt hänelle sitten kun hän alkoi tutustua kehitysoppiin, joka siihen aikaan pani sivistyneen nuorison mielet liikkeelle. Eikös elämäkin ole yhtämittaista taistelua joka päivä ja joka hetki? Eikös luonnossakin taistella lakkaamatonta taistelua, jossa ansiokkain vie voiton, jossa elämä alituisesti syntyy kuolemasta ja kukoistaa loppumattomasti? Ja hän muisti millä kiihkolla hän oli tarttunut ajatukseen ruveta sotamieheksi, saada tapella, puolustaa isänmaan rajoja hyökkäävää vihollista vastaan, ja siten sovittaa nuoruutensa hulluudet. Alhaiso ehken halusi rauhaa, mutta keisarilla oli valta tehdä niinkuin tahtoi. Kahdeksan päivää ennen sodan julistamista oli keisari itsekkin sitä sanonut tyhmäksi uhkarohkeaksi yritykseksi.

Joka paikassa keskusteltiin Saksan prinssistä ja hänen vaatimuksestaan Espanjan valtaistuimeen; sekasorrossa, joka vähitellen syntyi ja kasvoi, näytti siltä kuin kaikki olisivat olleet väärässä; lopulta ei tiedetty, kuka eripuraisuudet oli alottanut, ja ainoa, josta vielä oltiin selvillä, oli tuo turmiollinen laki, joka määrätyllä hetkellä paiskaa kaksi kansakuntaa toisiansa vastaan. Mutta Pariisi oli vavahdellut odotuksen toivossa. Hän näki bulevardien kiehuvan ihmisiä, miehiä kulki suurissa parvissa heiluttaen leimuavia soihtuja ja huutaen: Berliiniin, Berliiniin! Niinkuin eilen hän kuuli marseljääsin kaikuvan korvissaan; sinä iltana sitä lauloi ihana nainen, joka seisoi tikapuilla raatihuoneen edustalla ja jonka kuninkaallinen profiili kohosi kolmevärisen lipun yli, jonka poimuihin hän oli kietoutunut. Oliko se kaikki petosta, eikö Pariisin sydän silloin sykähdellytkään?

Ja sitten, innostuksen laimettua, oli hänelle käynyt kuten tavallisesti: iloa ja mielenlentoa oli seurannut epäilys ja inho; hän saapui kasarmille, kersantti otti vastaan ja antoi pukimet, hän näki haisevan, pelottavan likasen suojan, ja entä uusien toverien raakuus, ja harjotukset...! Mutta innostus oli jälleen palannut kun hän vihdoinkin sai lähteä Belfortiin.

Ensimäisestä päivästä saakka oli Maurice ollut voitosta varma. Hänen mielestään oli keisarin suunnitelma kyllin selvä: lähettää 400,000 miestä Reinvirralle, mennä yli, ennenkun vihollinen ennättää varustautua, erottaa Pohjoissaksa Eteläsaksasta ja pakoittaa parilla loistavalla voitolla Itävalta ja Italia liittymään Ranskaan. Olihan huhuna kerrottu, että seitsemäs osasto, sama, johon hänenkin rykmenttinsä kuului, astuisi Brestissä laivaan ja tekisi sitten hyökkäyksen, joka kerrassa jakaisi vihollisten voimat ja tekisi yhden preussilaisen sotajoukon liikkeet mahdottomiksi! Joka puolella tehtäisiin äkkiarvaamattomia hyökkäyksiä, hämmästytettäisiin, muserrettaisiin parissa viikossa. Riemuretki Strassburgista Berliiniin! --

Vaan Belfortiin tultua oli hänessä herännyt epäilyksiä. Seitsemäs osasto, jonka piti vartioida Schwartswaldin solaa, saapui määräpaikkaansa sanomattomassa sekasorrossa, vajanaisena, kaikki epäjärjestyksessä. Italiasta odotettiin kolmatta divisioonaa; toisen ratsuväki-prikaatin täytyi jäädä Lyoniin asettamaan mahdollisesti tapahtuvia levottomuuksia; ja kolme patteriiaa oli teillä tietämättömillä. Sitäpaitse oli puute kaikesta; Belfortin varastot, joista oli määrä saada, mitä tarvitsivat, olivatkin aivan tyhjät; ei ollut telttoja, ei patoja, ei villavaatteita eikä lääkkeitä, ei rautaa eikä hevosenkenkiä. Ei löytynyt ainoatakaan sairaanhoitajaa, ei ainoata käsityöläistä, joka olisi tyydyttänyt sotajoukon tarpeet. Viime hetkenä puuttui vielä lisäksi 30,000 aivan välttämätöntä varaosaa kivääreihin; eräs upseeri lähti noutamaan Pariisista ja tuli ja toi 5,000 kappaletta, jotka oli saanut hädin tuskin kerätyksi.

Toiselta puolen häntä huolestutti pitkällinen toimettomuus. Nyt he olivat jo olleet täällä kaksi viikkoa, -- miksi eivät voineet marssia eteenpäin? Hänestä tuntui, että jokainen päivä, jonka täällä turhaan kuluttivat, oli parantamaton virhe, yksi voiton mahdollisuus vähemmän. Ja hänen kuvittelemansa sotasuunnitelman eteen asettui surullinen todellisuus, jonka hän myöhemmin vasta tulisi kokonaisuudessaan tuntemaan, vaan jota jo aavisti ja pelkäsi: seitsemässä armeijakunnassa, jotka oli hajotettu rajalle Metzistä Bitcheen ja Bitchestä Belfortiin. ei ollut ainoassakaan kantaväestö täysi; 430,000 miehen sijasta löytyi korkeintaan 230,000; kenraalit kadehtivat toisiaan, halusivat itsekukin hankkia marsalkansauvan, eivätkä tahtoneet auttaa naapuria; suurin varomattomuus, anteeksiantamattomin huolimattomuus joukkoa liikekannalle asettaessa; ja nyt näytti kaikki olevan lamassa; keisari oli sairas, kykenemätön mitään päättämään, väsynyt ja tylsä; hänestä levisi kummallinen uneliaisuus sotajoukkoon, joka varmaankin hajoittaa ja hävittää sen, saattaakseen sen lopulta tuhansiin onnettomuuksiin. Ja kuitenkin, -- odotusajan epävarmuudessa ja tietämättömyydessäkään ei vielä kukaan epäillyt voitosta!

Yhtäkkiä -- kolmantena päivänä elokuuta -- tuli sanoma voitosta Saarbrückin luona, joka oli saatu edellisenä päivänä. Suuri, loistava voitto. Sanomalehdet olivat ääriään myöten innostusta täynnä; nyt oli tie auki Saksanmaalle, se oli ensi askel sotajoukon riemukulussa, ja keisariprinssi, joka oli levollisesti ottanut käteensä kiväärinkuulan taistelutantereelta, oli päivän sankari!

Kaksi päivää myöhemmin saatiin tieto Weissenburgin tappiosta ja jokaisen huulilta pääsi tuskan huuto. 5,000 miestä oli joutunut väijyävän vihollisen saaliiksi ja he olivat kuitenkin sitä ennen pitäneet puoliaan kymmenen tuntia 35,000 preussiläistä vastaan, Se oli kostettava, -- niin pian kuin mahdollista. Tietysti oli syy päällikkökunnassa; heidän olisi pitänyt arvata ja torjua sellainen onnettomuus. Mutta se oli korvattava vielä. Mac-Mahon oli kutsunut seitsemännen osaston ensimmäistä divisioonaa, ensimmäisellä osastolla on tukena viides; preussiläiset olivat jo kaiketi työnnetyt takasin Reinin yli. Aavistus verisestä tappelusta, joka juuri oli tapahtunut, jännitys ja odotus levisi ja kasvoi joka hetki.

Ja Maurice jatkoi Weissin puoleen kääntyneenä:

-- Niin, -- siitä voit olla varma! Kyllä me olemme tänään niitä löylyyttäneet!

Mitään vastaamatta pudisti lanko huolestuneen näkösenä päätään. Hänenkin katseensa kääntyi itään, Reiniin päin, jossa jo oli aivan pimeä, jossa musta salaperäinen seinä peitti kaikki. Kun viimeiset torvenäänet olivat valjenneet, vaipui koko leiri hiljaisuuteen, jonka silloin tällöin katkasi myöhästyneen sotamiehen askeleet eli vaihdettiin siellä täällä pari sanaa. Nyt sytytettiin kyntteli, pieni tuikkiva tähti, kartanon vierastuvassa, jossa päällikkökunta valvoi ja odotti sähkösanomia; niitä tuli joka tunti, vaan tuomatta ratkaisevaa sanomaa. Ja Lapoullen nuotio oli jäänyt yksin ja unhotuksiin, -- paksu savupilvi kohosi taivasta kohti ja levitti likasen harmaan huntunsa ensimmäisten tähtien eteen.

-- Löylyyttäneet! sanoi Weiss hetken perästä, -- Jumala suokoon, että niin olisi.

Jean, joka istui lähellä, alkoi kuulostaa lankojen keskustelua ja luutnantti Rochas pysähtyi; hänkin oli kuullut viimeiset sanat lausuttavan jokseenkin epäilevällä äänellä.

-- Mitä! huudahti Maurice, oletko sinä todellakin huolissasi! Luuletko, että me voisimme joutua tappiolle?

Langon kasvot kävivät hyvin kalpeiksi, hän keskeytti kädenliikkeellä Mauricen ja vastasi värähtelevällä äänellä:

-- Tappiolle, -- taivas varjelkoon!... Tiedäthän että minä olen syntynyt näillä seuduin; isoisän ja isoäidin surmasivat kasakat 1814; ja kun ajattelen, että vihollinen asettuisi maahan, olen joutua mielettömäksi! Minä ottaisin pyssyn olalle ja lähtisin paikalla teidän mukaanne!... Tappiolle, -- ei, ei -- sitä en tahdo uskoa!

Sitten hän tuli tyynemmäksi ja kohautti olkapäitään toivottomalla liikkeellä.

-- Mutta, -- mitäpä voi! En ole levollinenkaan, kaukana siitä... Minä tunnen synnyinmaani, tämän Elsassini; -- olen matkustellut ympäri toimissani; ja me muut, me kyllä huomaamme sen, jota kenraalimme eivät näe... Sota Preussiä vastaan, -- sitä me emme vastusta, päinvastoin; olemme jo kauvan toivoneet, että kerran tulisi loppu tästä vanhasta jutusta ja ainaisesta torasta ja riidasta; mutta me tahdomme kumminkin pysyä sovussa naapurien, Badenin ja Baijerin kanssa, -- meillä on jokaikisellä sukulaisia tuolla puolen Reinin. Luulimme, että ne ovat yksimielisiä meidän kanssa ja tahtovat kurittaa noita sietämättömän kopeita preussiläisiä... Me, elsassilaiset, olemme tosin järkeviä ja hyväluontoisia ihmisiä, -- mutta kahden viimeisen viikon kuluessa olemme olleet pakahtumaisillamme, -- sillä mitä näemme? Yhä kurjempaa ja kurjempaa! Siitä päivästä kun sota julistettiin ovat viholliset ratsumiehet kierrelleet maassa, säikytelleet väestöä, vakoilleet, katkoneet sähkölennätinlangat, -- eikä kukaan ole pannut tikkuakaan heidän tielleen! Baden ja Baijeri tarttuvat aseisiin, Pfaltsissa liikkuu tavattomia sotajoukkoja, joka paikasta tulee tietoja, että raja on uhattu; -- ja kun asukkaat säikähdyksissään kysyvät neuvoa ohikulkevilta upseereilta -- kohottavat he vain olkapäitään: turhia luuloja, -- konnankoukkuja -- vihollinen -- aa, hän on kaukana! -- Onhan ihan surkeata maata tässä joutilaana, kun joka tunti, joka minuutti on kallis! Mitä me odotamme? Pitääkö koko Saksan tulla kimppuumme, ennenkuin tahdomme ryhtyä toimeen?

Hän puhui matalalla äänellä, surumielisesti, ikäänkuin olisi itsekseen kertaillut asioita, joita jo oli kauan aikaa miettinyt.

-- Niin, -- ja entä Saksa, ja saksalaiset! Ne minä myös tunnen; ja pahinta on, että te tyydytte olemaan yhtä tietämättömiä heidän ajatustavoistaan ja oloistaan kuin kiinalaisten... Muistatko sinä, Maurice, minun serkkuani Güntheriä, joka toissa vuonna kävi meillä Sedanissa? Hänen äitinsä, minun tätini, on naimisissa Berliinissä; -- ja Günther on perinpohjin preussiläinen; -- vihaa koko sielustaan Ranskaa. Nyt hän on kapteeni Preussin kaartissa. Kun erosimme silloin, toissa vuonna, sanoi hän minulle -- ooh -- minä muistan vielä hänen karkean äänensä: jos Ranska julistaa meille sodan, -- niin, te saatte selkäänne!