Part 6

Hetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti. Kallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä kölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi. Panin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia kuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle. Siten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin paljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman epätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin kaikki purjeet ja avattiin "varikseksi" -- isopurje toiselle, keulapurje toiselle puolen -- jonka jälkeen miehistö ja matkustajat lähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit avoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta eivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin kykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta sitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla vinhempi puuska. Perä keveni -- kölin alta kuului rapiseva ääni -- puuska jatkui -- uusi aalto sattui veneeseen -- rapina jatkui -- keula laskeutui hieman -- ja me liu'uimme karilta. Manööveri oli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä purjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.

Halua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene ankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin uudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi tunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme odottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme muutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin taloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat paketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli onnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.

Toinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei muun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki kenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea. Sillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin purteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan Kastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä siellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin tuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä yönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin että päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta tapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea muuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli tehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että täydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä itätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi odottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin lähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi. Tuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi ja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon laskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.

Klubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli siellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet ovat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa ja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan koettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä suurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi maalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä oli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi. Eräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi silmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli kotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana risteili Suomen saaristossa.

Purjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme herraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa palvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi Bergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent. kaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä, ja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että purjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen silmällä jotakuta tai jotakin.

Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän kuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen olevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi odotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen sitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä -- ja samalla työskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää hänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli ehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos odotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä, saattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli, puhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta tarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina minä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä soitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan hinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin venevalkamaan.

Siellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi miehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen purren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen ristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne suuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia -- luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken kuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme matkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes tulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin, toinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen kaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään varalla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin, ensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin, kunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin heti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli tulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja lähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme Sandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle samaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa ohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä pohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.

Tarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon itäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle, josta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla. Mutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa illalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen purjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän tähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja sähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me, jos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen nuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas merelle.

Siellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa suuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin toisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän peninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti. Aamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin muutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin olimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman luona.

Ja lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se antoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta että kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi odottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen ajan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin aikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan Helsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta kenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa meidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin saattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan, jossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille onnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista. Sen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin höyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo, jossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.

Neidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti apunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko lasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille nähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin innokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä, jokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen matkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että tilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.

Myöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan suurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten yritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he kuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin tiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan palkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta, joka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin määrätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa työskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän valtiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko kesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja Helsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja miehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion kustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan niistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei ole koskaan saatu selville.

Eräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen lukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin purjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen ehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan myöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut säilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin selville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin Suomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus Asevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään oli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen kirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin minulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin painotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia tiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin Ruotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin johonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään laivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana. Kaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja vietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin saaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.

Kerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja sinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne oli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten mukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin mukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen tavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman majakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä purjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin mahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta, jotka sittemmin säännöllisesti -- tai ainakin niin kauan kuin myrsky ei raivonnut -- olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja toinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan pohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen "Storbrottenia" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen karikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä majakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.

Tuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka joskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta eteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön luotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun matkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään laskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä, tiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet kysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen peräsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän antaisi mitään oikeita tietoja.

Hän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme Uuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran, niin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta. Tuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja jouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi tyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se pohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin tunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään, Bomarsundia kohti.

Sinne meidän tiemme oli, mutta sillä välin oli tullut liian pimeä uskaltaaksemme tuntemattomille, ahtaille vesille, jonka vuoksi pidimme parhaana jäädä reitin suulle, kunnes uudelleen tuli valoisa. Jo parin tunnin kuluttua valkeni ja ohjasimme reitille ja tulimme puolen tunnin kuluttua luotsiasemalle. Tiesimme, että täältä erästä merkitsemätöntä reittiä pääsi suoraan Kihtiin ja edelleen Kumlingeen jonne aioimme, mutta ei kukaan meistä ollut aikaisemmin ollut näillä seuduin eikä tuntenut reittiä. Meidän täytyi siis ryhtyä ainakin puheisiin luotsien kanssa ja nostimme sen vuoksi luotsilipun niin pian kuin olimme tulleet aseman näkyville. Mutta kukaan ei vastannut, ei kukaan tullut, ei silloin kuin sivuutimme aseman eikä silloin kuin käännyimme ja purjehdimme sivu vielä kerran. Reitti oli hyvin kapea, ja manööveri oli kaikkea muuta kuin helppo, minkä vuoksi viimein lähetimme veneen maihin käskien laivamiehen, joka souti, mennä luotsiasemalle herättämään asianomaisia, jotka ilmeisesti nukkuivat kaikessa rauhassa. Olimme sillaikaa paikoillamme ja neljänneksen kuluttua palasi lähettimme tuoden tiedon, että luotsi oli tulossa lisäten, että molemmat olivat maanneet ja nukkuneet. Luotsiasemalla ei ollutkaan kuin kaksi luotsia, ja heitäkin harvoin tarvittiin. Hetken kuluttua tuli luotsi ja vastasi kysymykseen, tunsiko hän merkittömän reitin, että hän kyllä tunsi sen, mutta ettei hän ollut oikeutettu luotsaamaan sitä tietä. "No, onko teillä oikeus maata ja nukkua asemalla kenenkään pitämättä vahtia?" kysyin minä. Hän vastasi kieltävästi, mutta kun vain harvoin laiva kulki tästä sivu, ei sen ollut niin tarkoin väliä. Kysyin häneltä edelleen, emmekö voisi kuitata laiminlyöntiä sillä, että hän luotsaisi meidät Kumlingeen. Ja kun hän irvisteli "kai se käy laatuun", lähdimme ilman muuta matkaan.

Tuuli oli yltynyt huomattavasti ja kiihtyi koko ajan, niin että puhalsi puolimyrskynä ennen kuin tulimme Kihtiin. Mutta se puhalsi luoteesta, joten meillä oli melkein myötätuuli, ja koko purjehdus Kumlingeen kävi niin nopeasti, että tulimme perille paljon ennen laivan lähtöä Turkuun ja meillä oli hyvää aikaa viedä valmiiksi laitettu ja osoitettu lasti maihin. Kun laiva tuli, vietiin se siihen, ja me olimme esteettömät purjehtimaan pois, minkä heti teimmekin. Kumlingessa emme olleet maissa muuta kuin laivalaiturissa, joka oli kylän näköpiirin ulkopuolella ja tämän asukkaista ei kukaan näyttäytynyt ennen laivan tuloa, s.o. sitten kun me olimme vieneet säkkimme laiturille, jossa ne näyttivät erinomaisen viattomilta. Ei kellään siis oikeastaan ollut syytä epäillä mitään luvatonta. Mutta kuitenkin saapui muutamia päiviä myöhemmin moottoriveneellä eräs painoasiamies erään toisen olion kanssa, joka näytti olleen joku tiedustelija, ja heidän onnistui eri henkilöitä kuulustellen urkkia niin paljon, että purjeveneen identtisyys tuli todistetuksi ja tämä tuontireitti oli siis turmeltu.

Moottorivene, varsin tilava ja mukava, oli painoasiamiehineen useita viikkoja kesällä Turun ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa pitämässä meitä silmällä, mutta sen ei onnistunut nähdä meitä edes vilaukselta. Me olimme, siitä kiitos tiedoitusten, joita alinomaa saimme, melkoisen selvillä sen retkistä sinne ja tänne ja tiesimme siis mitä seutuja meidän oli vältettävä. Tarkoin katsoen palveli se vain painoasiamiehensä kesähuvina, joka varoi tekemästä tutkimusmatkoja muulloin kuin kauniilla ilmoilla ja ylipäänsä oli aloillaan jossakin sopivassa lahdessa. Kaikkiaan se oli, kuten niin monet muut, vain epäonnistunut yritys päästä salakuljetuksen perille.

Tämän niin sanoakseni suuremman salakuljetuksen ohella, joka oikeastaan käsitti kirjoja, lentokirjasia ja muuta mikä oli tarkoitettu suuren yleisön hyväksi, niin hyvin suomalaisen kuin venäläisen, jatkui koko sinä aikana, jonka n.k. routavuodet käsittivät, s.t.s. viiden vuoden aikana melkein säännöllinen pienempien painotuotteiden, etupäässä "Vapaan Sanan" tuonti. Ja sitä tuontia harjoitettaessa oli menettelytapoja muutettava niin usein kuin mahdollista, sillä vain alituiseen uusia tapoja käyttäen saattoi jotakuinkin varmasti päästä tullin ja sensuurin ohi. Toimintatapa oli perustettu sille yksinkertaiselle ja -- kuten tulokset osoittivat -- terveelle periaatteelle, että herrat nuuskijat kaikenlaiset eivät mitenkään etukäteen voineet saada selville mitä tapaa kussakin eri tapauksessa käytettäisiin. He saattoivat ainoastaan ruveta epäilemään, jos samaa tapaa käytettiin pitkän aikaa. Vaikeinta oli liike tietenkin talvella, jolloin ainoat kulkuneuvot, mitä käytettävissä oli, olivat talvilaivat. Jonkun ainoan kerran kai tuotiin painotuotteita Haaparannan ja Tornion kautta, mutta säännöllisesti matkustajien mukana laivalla ja heidän oli käytettävä mitä erilaatuisimpia suojuksia. Rohkeimpia olivat, kun oli kysymys salakuljetuksesta, epäilemättä naiset, mutta riippuiko tämä luonnollisista taipumuksista ammattiin vaiko puuttuvasta vaarantajusta, sitä en ota ratkaistakseni. Varmaa vain on, että ilman naisia ja heidän halukkaisuuttaan auttaa olisi koko sanomalehden painattamisyritys, vaikka kuinkakin pienikokoisen, ulkomailla ja sitten sen tuominen maahan sivu kaikkien viranomaisten, aivan varmasti ollut mahdoton toteuttaa. Toisinaan lähetettiin lehti kyllä ominpäinkin, kätkettynä johonkin huonekaluun missä se osittain sai korvata sisustuksen tai suljettiin se kaksinkertaisten seinämien väliin, mutta useimmiten se kuitenkin kulki jonkun matkustavan naisen seurassa, joka matkatavaroittensa mukana kuljetti milloin kukkakorin, jonne "Vapaat Sanat" oli kätketty mullan alle, milloin hedelmätynnyrin, leivoksen, jonka sisus oli painotuotteita ja milloin muuta sekalaista. Matkavaippa, jonka päällisen ja sisusteen välissä oli suuri määrä taskuja kokoonkäännetyn lehden mukaisiksi sovellutettuina, samaten sisustettu hame, nahkapäällysteinen matkahuopa samoin päällisen ja nahkan välistä taskuilla varustettu ja monet muut sen kaltaiset kappaleet tekivät useita matkoja edes takaisin, jolloin kuitenkin oltiin niin varovaisia, ettei sama esine kahta kertaa peräkkäin tullut samaan Suomen satamaan, vaan vuorotellen Hankoon ja Turkuun.

Varsin laajassa mitassa käytettiin tapaa lähettää lehti tarkoitusta varten sisustetuissa matkatavaroissa. Oli sekä käsipakaasia että matkakirstuja, jotka olivat sisustetut niin ovelasti, ettei juuri voitu epäillä niiden sisältävän muuta kuin tavallista matkatavaraa. Päävaikeus tämän suhteen oli tarpeeksi suuren matkustajajoukon hankkiminen, joka otti matkatavaran huostaansa, mutta tämä vaikeus oli verrattain helposti ratkaistavissa, kun melkein aina oli saatavissa nuoria naisia, jotka olivat halukkaita pistäytymään Tukholmassa.

V.

Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.

Minä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan mittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa Tukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä sen ohella olisi pitänyt suorittaa -- olin alkanut uuden kirjan "Vallankumouksellinen Venäjä" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä sekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi vaati "Vapaa Sana" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni niin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin suostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut yritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty, muutin minä Ruotsin puolelle.

Muutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin vuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu "Vapaan Sanan" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden toimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja kaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien salakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa. Senaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea siellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta varten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa välttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia. Tässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa venäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin noudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta ja hänen koollekutsumanaan.

Talvi kului "Vapaan Sanan", "Vallankumouksellisen Venäjän" toimissa työskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla, jotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset tapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty kuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin karkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta ja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden, joille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen vastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin ne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät itsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet itsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui santarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta temmatuista kuvitteluista.