Part 5

Salakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin "Vapaata Sanaa". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski armottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi tolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan järjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin jo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta "Suomen uusimmasta historiasta", joka oli käsittelevä sekä helmikuun manifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin taistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt suurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda maahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää ja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja jaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin tavallisesti.

Kirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta valmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus huvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää olleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin ahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime hetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha sää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja oli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat ja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon -- jossa oli lisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä kevääseen.

Tämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti oli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty aivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja missään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä sensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa. Heidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka olivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään "Vapaan Sanan" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin neuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he olivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman ajatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä aivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa maahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.

Minä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni keinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni juolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin siihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta, jota nimitettiin "Compoboardiksi" ja joka oli ohuista puukaistaleista hydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin kanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin puolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa käyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja keskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen kehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle pantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin huolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin kanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan levyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla. Varmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa kiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä, samalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia "Compoboard"-levyjä siltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin tutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle oli ilmoitettu mikä näistä -- muistaakseni 15:stä laatikosta -- täydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.

Koko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena rahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle yhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa. Compoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä, eikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan tästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai tiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli vakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat purettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse tuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin osoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille. Verrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun verran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui, mutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja kommelluksitta.

Bobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut vähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin "Vapaa Sana" koko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä onnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään "syyllisistä", yhtä vähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen, lentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan säästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, "agentteja", joiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla eikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen joitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä kaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen olemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena. Oli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.

Oli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin suurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista osaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska kenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia naisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain Furusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin Tukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle, että valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka vähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli valmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta pikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna lentokirjaset säkkeihin -- niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä, kaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista -- ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja seuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko seutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.

Matka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle kuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman läheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi kauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin lastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme sivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa, yllätti minut omituinen aavistus -- etten sanoisi vakaumus -- että vaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli tämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan Turkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan santarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.

Ankkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen. rautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti, joka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa, vaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa suuri kirjalasti yhä odotti.

Furusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen, vaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli jäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin. Siellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi arvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein koko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä, joten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan huomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli saapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu, vieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään. Selityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan venäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa aioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s. jättää purren Sandhamniin ja viedä "tavarat" sinne höyrylaivalla, suuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.

Jo neljän tienoissa aamulla laiva lähti Tukholmaan ja minä lähdin mukaan ja tulin perille niin hyvissä ajoin, että annettuani tarpeelliset ohjeet kirjapainossa mistä kirja toimitettiin ja tilattuani hinaajan määrätyksi kellonlyömäksi iltapäivällä huomasin välipalan ajan olevan käsissä. Laivat lähtivät Sandhamniin tosin iltapäivällä, mutta kirjat eivät painaneet sen vähempää kuin 3,000 kg -- siis kolme tonnia -- ja ne muodostivat, säkkeihin ladottuina kun olivat helpoimmat käsitellä, sellaisen röykkiön, että ken tahansa saattoi kummastella, mitä ne mahtoivat sisältää. Samoin ne kulmikkaitten muotojensa vuoksi tietenkin huomattavasti erosivat tavallisista säkeistä.

En ollut kaukana Tukholman Oopperakellarista, kun olin saanut puuhani loppuun suoritetuksi ja meninkin sinne saadakseni aamiaista ja tapasin siellä kaksi tukholmalaista ystävää, runoilija Verner von Heidenstamin ja maalari, professori Oskar Björckin, joista jälkimmäinen seuraavana päivänä aikoi matkustaa Suomeen maalatakseen täällä pari muotokuvaa. Heidenstam puolestaan ei ollut aivan selvillä, mihin ryhtyisi, oli juuri palannut Gottlannista, jossa oli oleskellut jonkun aikaa ja tuumi paraikaa, minne lähtisi viettämään loppukesää. "Tule mukaan Suomeen", kehoitin minä puoliksi leikillä, "purjehdin yöllä Sandhamnista, jossa veneeni on." "Se on kai kuten tavallista täynnä pirun vehkeitä, joista pääsemme Siperiaan, jos joku ne keksii", sanoi Björck ja minä myönsin, että tarkoitukseni oli ottaa melkoisesti lastia, mutta lisäsin, ettei heillä matkustajina luullakseni ollut mitään vaaraa. "Se vain höystää matkan huvia", sanoi Heidenstam, "minä tulen mukaan." Ja hetken arveltuaan selitti Björck samoin olevansa halukas lähtemään.

Sovimme että tapaisimme hinaajalaivan luona, jonka oli määrä tulla rantaan Musikaalisen akatemian luo, jossa siihen aikaan päivästä ei ollut juuri lainkaan liikettä. Olin tilannut laivan kello 8:ksi, etten tulisi Sandhamniin ennen pimeän tuloa enkä ollut sanonut mitään matkan määrästä, vaan olin vuokrannut laivan saaristomatkaa varten sovitusta tuntimaksusta. Kaikki olivat paikalla sovittuun aikaan. Laiva oli tuskin laskenut rantaan, ennenkuin lastikin saapui kaksilla kahden hevonen vedettävillä kärryillä ja melkein samaan aikaan näkyivät molemmat matkustajamme tulevan läheisellä poikkikadulla. Täsmällisempiä ei olisi juuri voitu olla.

Säkit vietiin laivaan kädenkäänteessä -- aikaa ei varmasti kulunut neljännestä enempää -- mutta jonkun verran joutilasta väkeä oli kuitenkin keräytynyt paikalle töllistelemään. Ja kun olimme valmiit lähtemään, tuli laivuri peräpuolelle tiedustelemaan, sallisinko erään miehen seurata mukana. Hän oli juuri kysynyt laivurilta, voisiko hän saada seurata mukana Sandhamnin, ja kun tämä oli vastannut ettei hän tiennyt menisimmekö ollenkaan Sandhamniin, oli mies selittänyt, että niin kyllä oli asian laita. Laivuri oli silloin luvannut tiedustella, oliko minulla mitään sitä vastaan. Pyysin hänen näyttämään minulle miehen ja menin heti keulapuolelle, mutta hän oli jo kadonnut. Siis oli kuitenkin vakoilija ollut kintereilläni, luultavasti koko päivän ja todennäköisesti Sandhamnista saakka, missä väen vilinä kilpapurjehduspäivinä teki helpoksi jonkin agentin huomaamatta pitää silmällä sekä minua että venettä. Joka tapauksessa tämä todisti, että Sandhamnkin oli silmälläpidon alainen. Lähdimme kuitenkin matkaan ja kunnolla päästyämme liikkeelle kerroin matkustajilleni pienestä välikohtauksesta ja mitä johtopäätöksiä olin siitä tehnyt, lisäten, että minä joka tapauksessa lähtisin purjehtimaan, mutta he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat. Kumpikaan ei empinyt seurata mukana, vaikka Björck, jolla oli pieni kuusiviikkoinen tytär, joka päivällä oli sairastunut johonkin lastentautiin, ehdotti että me siirtäisimme lähdön siksi, kunnes hän seuraavana aamuna oli ehtinyt telefonoida vaimolleen ja saada tiedon pikku potilaan voinnista. Suostuin ilman muuta hänen ehdotukseensa -- sehän soi meille tilaisuuden muutaman tunnin uneen, ja itse tunsin olevani suuresti sen tarpeessa päivän kaikkien rasituksien jälkeen.

Saapuessamme Sandhamniin oli kello suunnilleen kaksitoista, minkätähden luonnollisesti oli niin pimeätä kuin yleensä kesällä saattoi odottaa. Emme menneet lainkaan maihin, vaan laskimme purjeveneen kylkeen ja heitimme säkit siihen, jossa miehistö heti otti ne käsiinsä ja latoi paikoilleen. Koko lastinvaihdos ei kestänyt puolta tuntia, jonka jälkeen me kaikki menimme makuulle hinaajalaivan kääntyessä takaisin Tukholmaan. Sen miehistöstä ei kukaan ollut käynyt maissa.

Puhelinasema avattiin klo 8 aamulla ja professori Björck soudettiin maihin niin aikaisin, että hän oli asemalla lyönnilleen. Mutta joku oli sittenkin ehtinyt ennen häntä ja jo soittanut Tukholmaan. Hänelle vastattiin heti ja hän alkoi kuvailla, miten eräs hinaajalaiva edellisenä yönä oli tullut tänne, laskenut muutaman purjeveneen kylkeen, purkanut joukon säkkejä siihen ja sitten höyrynnyt matkaansa, kun muutamia herroja oli mennyt purjeveneeseen. Björck, jota asianomainen ei tuntenut, sai kuulla koko jutun ja kertoi saatuaan puhelimella rauhoittavia tietoja tyttärestään palatessaan, ettei meidän suinkaan ollut onnistunut säilyttää salaisuuttamme kuten olimme toivoneet. Hän oli juuri saanut kuulla asiaa selostettavan jollekin Tukholmassa -- hyvällä ruotsinkielellä, lisäsi hän.

Oli ilman muuta selvää, että minua oli pidetty silmällä sekä Tukholmassa että Sandhamnissa ja otaksuttavaa, että silmälläpitäjiä niinikään oli Furusundissa, joka oli toinen idästä päin pääkaupunkiin johtava yleinen kulkureitti. Ja enemmän kuin otaksuttavaa oli, että Suomessakin ainakin satamat olivat vartioituja. Ei siis käynyt laatuun lainkaan näyttäytyä minkään sataman läheisyydessä ja kun luultavasti siellä täällä kulkureiteillä oli tullilaivoja, joilla oli määräykset pitää meitä silmällä, oli selvästi varovaisinta niin paljon kuin mahdollista välttää niitä paluumatkalla.

Jo ennenkuin olin lähtenyt Tukholmaan, olin sanonut miehistölle, että me purjehtisimme erääseen kohtaan Hangon itäpuolella ennen kuin poikkeaisimme saaristoon, tämä siltä varalta että heiltä tiedusteltaisiin sitä. Nyt se oli hyvin tarpeen. Nostimme purjeet ja ohjasimme Sandhamnista tavallista laivareittiä, kuten aikoen Hankoon, varmoina siitä että sähköteitse ilmoitettaisiin asianomaisille meidän matkasuuntamme. Samaa suuntaa seurattiin sitten niin kauan kuin meidät voitiin kiikarilla nähdä Sandhamnista, itse asiassa aina siihen saakka kuin Bogskärin majakka, joka on jonkun matkan päässä Itämerellä Suomen puolella, oli purjeveneestä suoraan pohjoiseen. Siellä muutin suuntaa ja ohjasin Utötä kohti, hyvän matkan Hangosta länteen. Olin sopinut, että lastimme otettaisiin vastaan Riilahdessa, Aminoffien sukukartanossa, joka on sisäsaaristossa Bromarvin kappelissa, Hangosta luoteeseen. Oli jotenkin varmaa ettei kenenkään päähän pälkähtäisi pitää silmällä paikkakunnan mitätöntä postikonttoria. Valtavan kirjalähetyksen lähettämistä varten oli Riilahteen kutsuttu kaksi neitiä ent. "Nya Pressenin" konttorista. He olivat ottaneet osaa samanlaisiin toimituksiin joskus ennenkin. Päästäkseen sinne oli käytettävä reittiä, joka kulki aivan n.k. Hangonmaan ohi, s.t.s. ohi sen niemen tai maakaistaleen, jolla Hangon kaupunki on, ja lisäksi osa matkasta sikäläisen tulliaseman näköpiirissä. Nyt oli todennäköisesti, siitä oli vakoilu Tukholmassa pitänyt huolen, kaikkia suurempia tulliasemia varoitettu ja niinpä olivat tavalliset reitit ja tiet meiltä tukossa. Sen vuoksi olin valinnut Utön reitin, joka kauempana saaristossa haaraantui kolmeen eri suuntaan ja josta myös noudattamatta mitään yleistä kulkureittiä saatoimme päästä päämääräämme.

Aluksi vähensimme purjeita, ettemme saapuisi Utöhön ennen pimeän tuloa. Siellä saattoi kenties olla joku tullivene -- sellainen oli alituiseen liikkeellä lähivesillä, mutta sen asemapaikka ei ollut Utössä eikä siis voitu otaksua sen olevan yötä siellä -- ja me tahdoimme mieluimmin liikkua niin huomaamatta kuin mahdollista. Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut Utössä, minkävuoksi perehtyminen seutuun pimeän tultua tuotti erinäisiä vaikeuksia. Ainoa minkä varmasti tiesin oli, ettei kompassiin siellä ollut luottamista merenpohjassa esiintyvien laajojen rautamalmikerrosten vuoksi, mikä aiheuttaa kompassin osoittamaan väärin. Korkeatorninen majakka kuitenkin näkyi kauas merelle.

Kuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän kiihtyi merenkäynti, ei tuuli vaan meri, ja siellä mistä aallot tulivat kävi taivas yhä synkemmäksi. Oli selvää että oikea lounaismyrsky oli tulossa, sillä sieltä aallot vyöryivät. Lopulta tuli niin pilkkosen pimeä, ettei voinut erottaa merimerkkejä, vaikka merikorttien mukaan niitä piti olla melkoisen kaukana merellä. Ainoastaan majakka loisti, mutta olimme tulleet liian lähelle maata uskaltaaksemme ohjata suoraan majakkaa kohti. Ja meri aaltoili korkeampana joka minuutti. Lopulta keksimme suurenpuoleisen lastihöyryn, joka sytytetyin lyhdyin tuli idästä päin ja selvästi aikoi Utöhön. Me ohjasimme suoraan sitä kohti ja sitten sen vanavedessä majakkaa kohti. Tähän eivät huolemme kuitenkaan kokonaan päättyneet. Olimme päättäneet yön aikana purjehtia Lohmin luotsi- ja tulliasemalle, jossa neljä kulkureittiä yhtyy, niin ettei kukaan tarkoin voinut sanoa, mistä olimme tulleet siinä tapauksessa, että joku aamunkoitteessa olisi keksinyt meidät. Mutta sitä varten tarvitsimme luotsin, kun ei kukaan meistä tuntenut kulkureittiä emmekä uskaltaneet purjehtia ainoastaan johtoloistojen mukaan kallisarvoisine lasteillemme. Luotsi kutsuttiin "väläyttämällä", s.t.s. näyttämällä ylimääräistä valoa, paitsi laivalyhtyjä, suunnilleen miehen korkeudella kannen yläpuolella, ja kun reitti oli käynyt yhä ahtaammaksi, oli meidän oltava paikoillamme, kunnes hän tuli. Teimme niin ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun aallokko oli Silläaikaa kiihtynyt huomattavasti ja sai purjeveneen jyskyttämään tavalla, joka ei ollut lainkaan miellyttävää vähemmän meritottumusta omaaville veneessäolijoille. Hetken kuluttua tuli kuitenkin luotsi purjeveneellä, n.k. verkkoveneellä, ja koetti purjehtien päästä luoksemme, mutta se havaittiin mahdottomaksi ankaran aallokon tähden, joka heitti luotsiveneen syrjään aina kuin se tuli niin lähelle meitä, että toivottiin manööverin onnistuvan. Kolmasti he uudistivat yrityksen ja joka kerta näimme veneen varjokuvan piirtyvän pilveä vastaan korkealla yläpuolellamme, jossa se kohoutui aallon harjalle, mutta joka kerta aalto heitti sen takaisin. Viimein huusi joku luotsiveneestä kysymyksen, voisimmeko pitää purjeveneemme tuulessa vielä hetken, he ottaisivat purjeet alas ja koettaisivat soutaa luoksemme. Vastasin myöntävästi ja minua kehoitettiin pitämään kaksi miestä valmiina vastaanottamaan luotsia. Hetken levottoman odotuksen jälkeen he tulivat vihdoinkin. Mieheni, jotka makasivat pitkällään kannella, pitivät oikealla hetkellä varansa ja vetivät luotsin veneeseen kuin käärön ja melkein samassa hetkessä oli vene hävinnyt pimeyteen. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" -- sanoi luotsi tullessaan peräkeulaan ja päästäessään minut peräsimestä -- "mistä herrat tulevat tässä Jumalan ilmassa?" Vastasin että tulimme Ruotsin puolelta ja aioimme Lohmiin ensi aluksi. Purjevene kääntyi tuuleen ja alkoi mennä myötäistä majakan sivu ja edelleen pitkin reittiä. Vauhti oli hyvä yhä kiihtyvässä tuulessa ja lisääntyvässä pimeydessä, joka ei näyttänyt tuottavan luotsillemme mitään vaikeuksia. Pian liityin sen vuoksi salongissa oleviin matkustajiin, jossa pöytä sillaikaa oli katettu, ja autoin heitä tyhjentämään alaa edestään.

Suorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa -- myötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä tuulessa teki aina neljätoista solmua -- ja siellä ankkuroimme. Olikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin ensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko avara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin ja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän meidän piti edelleen.

Tuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet nostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen mukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin reittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella, jätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien Hangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme olleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen läheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää kuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat ja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta tämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.

Pimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille, joka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka. Merikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku ja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin kulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä saaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia, toiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä -- kun samassa purjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme ajaneet karille!

Purjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat matkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä ollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla ja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä vauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko oli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi kysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu toimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa ja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan tyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka ottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin meidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa tiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku pienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta todennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä lastia meillä oli.