Part 4

Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä -- joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla täydelleen turmelimme asiamme.

Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä -- ellen väärin muista -- kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin näkökohdat ja aloin -- kenties se oli hyvinkin epäviisasta -- valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys, lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia. Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.

Keskustelu oli pitkä -- se kesti enemmän kuin tunnin ajan -- ja siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä. Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. -- ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.

Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.

Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta. Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun lausunnot vihdoin olivat saapuneet, -- kaikkiaan kaksikymmentä jos muistan oikein -- piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.

Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista, parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan. Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu, opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet. Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.

III.

"Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.

"Nya Pressen" oli kolmikuukautisen lakkautuksensa jälkeen alkanut uudelleen ilmestyä ja minä olin jälleen ryhtynyt työhöni sen toimituksessa. Niin kului vuoden 1900 loppu ja vuoden 1901 alussa kokoontuivat valtiopäivät uudelleen, mikä melkein lopetti yksityisen vastustustyön. Kaikki enemmän tai vähemmän tottelivat valtiopäiviä ja odottivat mitä ne saattoivat saada aikaan. Myös venäläiset väkivaltaisuudet olivat pääasiallisesti levossa. Johtavissa piireissä ei oltu vielä tehty mitään muodollista päätöstä siihen nähden että vakinaiset valtiopäivät olivat hyljänneet venäläisen asevelvollisuuslakiehdotuksen ja uusia väkivallantekoja ei kuulunut. Oli kuin ei olisi tahdottu kiihoittaa valtiopäivämiehiä uuteen vastustukseen. Mutta valtiopäivät olivat tuskin päättyneet ja edustajat lähteneet lomalle, ennen kuin kolme uutta ukaasia tuli, kaikki laittomia ja kaikki kolme yhtä kuohuttavia.

Ensimmäinen oli manifestin muotoinen, se koski venäjänkieltä, jonka Venäjän hallitus omavaltaisesti määräsi otettavaksi käytäntöön, ensin senaatissa ja kenraalikuvernöörin kansliassa, mutta sitten myös muissa virastoissa. Tämän lainvastaisen määräyksen seuraus oli selvä, sillä Suomen virkamiehistä tuskin ainoakaan täydelleen hallitsi venäjänkieltä. Tämä oli kaikkien valtion virastojen venäläistyttämistä erottamalla suomalaiset laki- ja muut virkamiehet, jotka hoitivat virkoja ja korvaamalla heidät osittain venäläisillä, osittain kaikenkarvaisilla kotimaisilla onnenonkijoilla. Toinen määräys ei tarkoittanut sen vähempää kuin kokoontumisvapauden kumoamista, sillä siinä säädettiin ettei minkään laatuista kokousta saatu pitää ilman kenraalikuvernöörin tai niiden suostumusta, joiden toimeksi oli hänen puolestaan jätetty sellaisen luvan myöntäminen. Kolmas ukaasi vihdoin koski venäläisiä kulkukauppiaita, jotka edellisenä vuonna lain avulla oli karkoitettu maasta, koska oli osoittautunut, että suurin osa näistä ympäri kiertävistä olioista ei ollut kunnon kauppiaita, vaan sen venäläisen puolueen asiamiehiä, johon kenraalikuvernööri kuului ja jotka tässä ominaisuudessaan olivat suoranaisesti sotaretkellä yllyttääkseen irtainta kansanainesta maanomistajia vastaan. Nämä oikeutettiin nyt vapaasti harjoittamaan "kauppaa" maassa.

Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin heinäkuun alussa. Tohtori Lillen, "Nya Pressenin" päätoimittajan, oli määrä ottaa aikaisemman sopimuksen mukaan kesälomansa heinäkuun 15:stä, tohtori Neovius, päätoimittajan apulainen, oli ottanut loman kesäkuun 15:sta ja matkustanut Sveitsiin, minä aioin lähteä lomalle elokuun l:sestä, niin että kun lomaa kesti kuusi viikkoa, aina kaksi toimittajaa oli käsillä. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tieto uusista perustuslaki-rikoksista tuli, ilmoitti tri Lille minulle, että hän joka tapauksessa jo elokuun toisena päivänä aikoi matkustaa Tanskaan, jossa hänen perheensä oleskeli kesän. "Kyllä sinä voit hoitaa sanomalehden yksinäsi kahden viikon aikana, kunnes Neovius palaa."

Päivää ennen hänen matkaansa sain tietää uusista ukaasiehdotuksista, jotka samana aamuna olivat saapuneet senaattiin. Iltapäivällä sain selon siitä mitä aiottiin ja mistä luonnollisesti olin halukas ja velvollinen ilmoittamaan päälliköllemme. Mutta häntä oli mahdoton tavata, huolimatta telefonoimisesta oikeaan ja vasempaan. Sittemmin saatiin tietää, että hän oli syönyt päivällisensä ja viettänyt iltaa kaupungin ulkopuolella. Vasta seuraavana aamuna sain tilaisuuden laivalla, joka lähti jo klo 10, ilmoittaa hänelle mitä oli tapahtunut tai oikeammin sanoen mitä aiottiin ja ilmaisin samalla pelkoni, että "Nya Pressen", mikäli vastustusta ilmenisi sen palstoilla, tultaisiin uudelleen lakkauttamaan ja tällä kertaa todennäköisesti ainaiseksi, sillä korkeat viranomaisethan jo katsoivat sitä karsain silmin. "Niin, mitä minä sille voin?" oli vastaus, "sinä voit kyllä hoitaa vastustuksen omin päin ja vastustusta on harjoitettava. Jos siitä seuraa lakkautus ainaiseksi, niin ei sitä voi auttaa." Niin hän matkusti ja minun oli yksin vastattava sanomalehdestä, jota tri Lille oli päätoimittajana hoitanut yli kaksikymmentä vuotta ja sinä aikana kehittänyt sen maan verrattomasti etevimmäksi valtiolliseksi äänitorveksi.

Sensuuriviranomaiset eivät olleet saaneet mitään ilmoitusta lakiehdotuksista eivätkä siksi nähneet mitään rikollista "Nya Pressenin" ensimmäisessä artikkelissa asiasta, jota siinä käsiteltiin löyhänä huhuna. Yleisöä kehoitettiin olemaan uskomatta sellaista löyhää puhetta, joka itse asiassa, sillä olihan tsaari juhlallisesti luvannut pitää loukkaamattomana perustuslait, leimasi hänet lupauksenrikkojaksi, jota ei ollut oikeus ajatella tai uskoa, ei missään tapauksessa niin kauan kuin ei ilmeistä tosiasiaa ollut olemassa. Ja sellaista tosiasiaa, se oli varma toivomme, ei koskaan voitaisi osoittaa. Yleisö, jonka keskuudessa huhuja uusista toimenpiteistä jo oli alkanut kiertää, tajusi kyllä kirjoituksen ankaruuden, mutta se ei herättänyt sitä sensoria, jonka tehtävänä oli "Nya Pressenin" tarkastus, vaan kirjoitus läpäisi muistutuksitta -- sensori lienee tuntenut tyydytystä, kun "Nya Pressen" kerrankin otti puolustaakseen itse majesteettia pärjääjiä ja häijyjä kieliä vastaan.

Niin ei käynyt korkeimmassa sensuurikomiteassa, johon kenraalikuvernöörin perustamaan laitokseen kuuluivat jäseninä m.m. hänen apulaisensa, kenraali Shipov, kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö, eversti von Minckwitz y.m. Se oli kyllä selvillä siitä, että lakiehdotukset olivat saapuneet ja ymmärsi aivan hyvin ettei "puolustus" ollut muuta kuin epäsuora keino soimata monarkkia, jonka piti olla kaiken soimauksen yläpuolella huolimatta siitä miten hän menetteli. Komitea kutsuttiin koolle seuraavana päivänä ja tuomitsi "Nya Pressenin" lakkautettavaksi ainaiseksi sekä ilmoitti samalla herroille sensoreille mainittujen määräysten olemassaolosta, joista ei ainuttakaan moitteen tai vastustuksen sanaa saanut painaa. "Nya Pressenillä" oli kuitenkin tilaisuus vielä samana päivänä, jolloin sen lakkauttamisesta päätettiin, julaista asiasta artikkeli, joka selvästikään ei tehnyt sensuurikomiteaa lempeämmäksi. Ja kun ei kirjelmä komitean päätöksestä tullut sanomalehdelle ennen kuin seuraavana päivänä, oli meillä aikaa julkaista vieläkin yksi artikkeli. Mutta kun sensoria jo oli varoitettu, oli se puettava lakiotteen muotoon, jossa säädetään rangaistus monarkin neuvonantajille (senaatille), jos nämä osoittautuisivat syypäiksi johonkin laittomuuteen. Pykälä sisältyi perustuslakien julkaistuun painokseen, minkä vuoksi sensorilla ei voinut olla mitään muistuttamista, vaikka se toistettiin koko laajuudessaan.

Vasta kolmantena päivänä aamupäivällä saimme sensuurikomitean päätöksen ja siihen taittui "Nya Pressenin" taival. Tri Lillelle oli lähetetty sähkösanoma heti, kun olimme saaneet tiedon lakkautustoimenpiteestä, päivää ennenkuin päätös tuli käsiimme, ja hän oli heti lähtenyt paluumatkalle Skagenista. Ennenkuin hän palasi, oli meillä kuitenkin vielä yksi numero valmiina, sille oli annettu nimi "Afsked (jäähyväiset)" sillä nimi "Nya Pressen" ei enää saanut esiintyä. Tästä oli Lillelle ilmoitettu ja hän oli lehden yli kaksikymmenvuotisena päätoimittajana kirjoittanut johtavan artikkelin, joka sähkötettiin Kööpenhaminasta. Paitsi häntä oli jokainen pääkaupungissa asuva tai sen läheisyydessä oleskeleva entinen avustaja kirjoittanut oman artikkelinsa, niin että numero, joka oli kahdeksansivuinen ja ilman ilmoituksia, oli hyvinkin upea. Vanha ylisensori, joka ei enää hoitanut virkaa, mutta omasi vielä kaikki valtuutensa, sensuroi sen. "Se merkitsee kyllä virkaeroa minulle", sanoi hän luettuaan numeron varustaen sen samalla merkinnöllään, "mutta pian olisin kuitenkin sitä pyytänyt."

Uutinen jäähyväisnumeron ilmestymisestä oli kuitenkin levinnyt kaupungissa ja sitä odotettiin suurella mielenkiinnolla ja samalla suurella jännityksellä, sillä ajateltiin mahdolliseksi, että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä määräisi sen takavarikoitavaksi tai tavalla tai toisella estäisi ilmestymisen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Numero ilmestyi ja ensimmäiset kappaleet suorastaan revittiin myyjien käsistä. Ensimmäiset eivät ennättäneet kauemmaksi kuin lähimpään kadunkulmaan, ennenkuin varasto oli lopussa ja vasta iltapäivällä lakkasivat painokoneet työskentelemästä. Silloin oli numeroa ilmestynyt 56,000 kappaletta.

Omituinen kovaonni teki sen, että ensi kerran, kun "Nya Pressen" lakkautettiin kolmeksi kuukaudeksi, tri Neovius ja minä olimme kirjoittaneet kumpikin artikkelimme, joiden vuoksi kosto kohtasi lehteä. Kun se sitten lakkautettiin ainiaaksi, olin jälleen minä yksin vastaamassa rikollisesta artikkelista. Tri Lille oli itse vetäytynyt pois tästä edesvastuusta, vaikka hän varsin hyvin tiesi millainen se tulisi olemaan, mutta hän oli samoin lähinnä edellisten kuukausien aikana -- valtiopäiväkuukausina -- yleensä varsin vähän harrastanut sanomalehteä. Hän ei vuoden alusta alkaen ollut kirjoittanut enempää kuin parisenkymmentä artikkelia, kun tri Neovius, joka samoin kun päätoimittajakin oli valtiopäivämies ja lisäksi valiokunnan jäsen, jollainen hänen esimiehensä ei ollut, oli kirjoittanut 84 ja minä, joka en ollut kumpaakaan, olin saanut kokoon lähes 120. Kun Lille palasi kotiin, kunnioitettiin häntä loistavalla juhlalla, jossa senaattori Mechelin yleisön riemuitessa kohotti maljan juhlan sankarille.

Lakkautuksen jälkeen kului parisen viikkoa miettimiseen sinne ja tänne, mitä olisi tehtävä erikoisesti sen johdosta, että senaatti juonitteluilla oli saatu julkaisemaan lainvastaiset määräykset. Tahdottiin antaa yleisölle selvä käsitys siitä, miten tämä oli tapahtunut, mutta sanomalehdet ja kirjapainot eivät ylimalkaan tahtoneet antamalla apuaan tähän saattaa vaaranalaiseksi omaa olemassaoloaan, eikä asiaa pidettykään sen arvoisena. Päätettiin silloin painattaa selostus Tukholmassa ja minä otin matkustaakseni sinne painatuksesta huolehtimaan sekä sittemmin toimittaakseni painotuotteen maahan sekä sensuurin että tullin sivu. Yhdestä painotuotteesta tuli kuitenkin kaksi, sillä viime hetkessä minä täysin pätevältä ja luotettavalta taholta sain koko joukon yksityiskohtaisia tietoja senaatin menettelytavasta, mutta komitea, joka oli laatinut ensimmäisen lentokirjasen, ei katsonut asiakseen lisätä täydentäviä yksityiskohtia, jotka se tunsi vain kuuleman mukaan, vaan jätti minulle tehtäväksi toisen paljastuksen kirjoittamisen. Sitä paitsi olin päättänyt koettaa saada aikaan sanomalehden, hätävaralehden, joka ainakin tiedoittaisi sensuurin poistamat uutiset, joskin epäsäännöllisesti ja vain tilapäisluontoisesti. Siitä oli myös neuvoteltu eri tilaisuuksissa ja eri henkilöiden kanssa, mutta ei kukaan, paitsi tri Neovius, tahtonut oikeastaan aktiivisesti ottaa osaa asiaan. Siellä täällä lupasi tosin joku tilaisuuden tullen kirjoittaa tulevaan lehteen ja pari heistä todella pitikin lupauksensa, mutta kaikki olivat kuitenkin sitä mieltä, että yritys ensi numeron ilmestymisen jälkeen menisi nurin. Muu ei ollut mahdollista, niin arveltiin, katsoen viranomaisten mahdollisuuksiin, kuin että he keskeyttäisivät homman ja todennäköisesti tekisivät mahdottomaksi kaiken enemmän toiminnan niiden taholta, jotka olivat ottaneet yrityksen vastuulleen. Tarvitsi vain näyttää toteen asian toimeenpanomahdollisuus, ja avustajia ilmestyi joukoittain, sillä se vaara, jonka minä otin osalleni, oli ilman muuta selvä sekä minulle että muille. Siitä ei ollut sen enempää sanottavaa, minkä vuoksi minä, niin pian kun lentokirjaset olivat selvät, lähdin Tukholmaan yrittämään.

Salakuljetusta varten olin minä ostanut vanhanpuoleisen huvipurren ja pyytänyt pari amatööripurjehtijaa ja erään ammattimatruusin miehistöksi sekä viemään veneen Tukholmaan. Itse olin matkustanut sinne laivalla koettaakseni saada painotuotteet valmiiksi siksi kuin veneen oli määrä saapua. Kaikki kävi toiveitten mukaan. Molemmat lentokirjaset ja sanomalehden näytenumero, joka tri Neoviuksen ehdotuksesta oli ristitty "Vapaaksi Sanaksi" (Fria Ord), olivat kunnossa ja lastattiin heti purteen, jonka piti senjälkeen lähteä matkaan ilman minua. Minun oli määrä palata samalla tavalla kuin olin tullut. Mutta miehistöä oli ruvennut arveluttamaan ja he selittivät, että minun oli seurattava mukana. Molemmilla amatööreillä ei ollut muuta valitsemisen varaa, piti lähteä purjehtimaan, vaikka minulla kyllä olisi ollut paljon toimittamista Helsingissä, jonne me varmasti tulimme saapumaan huomattavasti myöhemmin, kuin jos olisin voinut aikomukseni mukaan matkustaa höyrylaivalla.

Matka sujui onnellisesti, vaikka se kestikin melkoisen kauan, kun meitä viivyttivät vastaiset, osin heikot tuulet. Minä päätin lopuksi purjehtia Turkuun, josta lastimme voitiin rautateitse lähettää Helsinkiin, jonne itse lähdin samalla tavalla. Kaikki kävi kuten toivottiin, sekä lentokirjaset että näytenumero jaettiin asianmukaisessa järjestyksessä ja jälkimmäinen saavutti niin suurta suosiota, että jo ensimmäisen numeron jälkeen tilauksia tuli niin paljon, että julkaiseminen huolimatta suurista kustannuksista tuli kannattamaan. Tilauksia ei kuitenkaan otettu vastaan useammalle kuin kahdellekymmenelle numerolle, sillä vielä ei oltu oikein varmoja siitä, voitiinko yritystä jatkaa. Tilausmaksu voitiin suorittaa mihin pankkiin tahansa, sillä kaikissa oli avattu tilejä eräälle henkilölle, joka, vaikka olikin ruotsalainen, oli lainannut nimensä tähän tarkoitukseen.

IV.

Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.

Pari matkaa tehtiin vielä ensin ostetulla purjeveneellä, mutta paitsi sitä, että se oli huono purjehtija, ei siinä ollut lainkaan tilaa lastia varten, vaan oli se sälytettävä ahtaaseen salonkiin, ja sitäpaitsi se ui siksi syvässä, ettei juuri voinut tulla kysymykseen purjehtiminen muita kuin tavallisia reittejä, jotka eivät aina voineet sopia meille. Se hylättiinkin jo ensimmäisenä syksynä ja uusi tilattiin amerikkalaisesta mallista tehtyjen piirustusten mukaan. Veneessä oli nostoköli, joten se, vaikka oli kaksikymmentä metriä pitkä, ei tarvinnut enempää kuin 4 3/4 jalkaa vettä, kun nostoköli oli nostettu ylös. Muuten se ui lähemmä 10 jalan syvyydessä. Sellaisella veneellä saattoi kulkea melkein missä vain halusi, kun kirkkaan meriveden värin vivahtelu paljasti vedenalaiset karitkin aina 5 jalan syvyydestä. Ja jos jouduttiin kivelle, nousi köli vain ylöspäin sen pahemmitta seurauksitta.

Uusi vene ei kuitenkaan valmistunut ennenkuin kevätkesällä 1902 eikä sitä sitäpaitsi voitu käyttää talvisaikaan, mutta "Vapaata Sanaa" ilmestyi numero viikossa ja sen täytyi luonnollisesti tulla tilaajien käsiin yhtä usein. Alussa oli epäilys yrityksen toteuttamismahdollisuudesta niin tuntuva, että vain aniharvat suostuivat auttamaan salakuljetuksessa, minun oli itse alituiseen matkustettava Tukholmaan noutamaan painosta -- ellen muista väärin tein talven aikana kolmekolmatta sellaista matkaa, mutta sanomalehti saatiin onnettomuuksitta maahan. Monenlaisia apukeinoja käytettiin, kuten kukkakoreja, hedelmälaatikoita ja tynnyreitä, peltisen säiliön ympärille leivottuja kaakkuja j.n.e. lukuunottamatta tietysti sopivasti sisustettuja matkatavaroita. Tämän vuoksi sattui usein, että lehden ilmestyminen oli epäsäännöllistä, kaksi numeroa tuli yht'aikaa, viikkoa pitempiä väliaikoja oli numeroiden välillä j.n.e., mutta ne tulivat joka tapauksessa huolimatta kaikesta siitä, mitä sensuuri ja korkeat asianomaiset tekivät ehkäistäkseen tuon epämieluisan liikenteen.

Suomessa lähetettiin lehti postitse, sillä silloin vielä oli posti luotettava, ja lisäksi vielä ristisiteinä, avoimissa kirjekuorissa. Kokonainen vuosi kai käytettiin tätä kuljetustapaa ja postissa lienee oltu siitä selvillä, mutta ei kukaan kielinyt. Vasta kun vanha, luotettava postipäällikkö pakotettiin eroamaan, sillä hän ei tahtonut alistua kenraalikuvernöörin vaatimaan kirjeiden sensuroimiseen, ja uusi nimitettiin Bobrikovin virkaintoisesta karjasta, oli meidän pakko vaihtaa jakelutapaa.

Sitä vaihtamalla saatiin sitäpaitsi parhaiten pimitetyksi viranomaisten silmät, näiden herrojen, joilla kyllä oli nuuskijansa tullissa, postissa, rautateillä j.n.e. puhumattakaan santarmistosta, joka luonteensa mukaisesti nuuski kaikkialla, mutta yhtä laihalla tuloksella kuin yleensä Suomessa.

Niin pian kun pursi varhain seuraavana kesänä oli kutakuinkin valmis, astuin heti virkaani. Itse olin silloin Tukholmassa eräiden painatustöiden vuoksi, sillä toimintaa oli vähitellen laajennettu, niin että se silloin jo käsitti paljon muunkin salakuljetusta kuin "Vapaan Sanan". Veneen vei Tukholmaan henkilö, joka oli asettunut asian käytettäväksi, ja se ankkuroitiin Tukholman edustalle, Furusundiin. Sinne vietiin lasti ja matkustajat pienemmällä hinaajalaivalla -- matkustajat, sillä antaaksemme veneellemme aito huvipurren leiman, oli meillä joukko matkustajia mukana matkalla. Purjehdus sujui onnellisesti, vaikka vene kuten sanottu ei vielä ollut täysin kunnossa. Helsinkiin saavuimme varsin lyhyessä ajassa ja siellä purjehdimme suoraan satamaan, jossa kellään ei voinut olla aavistustakaan edes veneen olemassaolosta. Yhtä onnellisesti sujui lastin purkaminen. Ei ainoallakaan sivullisella ollut vähintäkään vihiä siitä, että se kokonaan oli sensuurin kieltämää tavaraa. Kuinka monta matkaa vene vielä tämän olemassaolonsa ensi kesän aikana teki, sitä en enää muista. Tiedän vain, että vietin suurimman osan aikaani veneessä, jossa m.m. hoidin "Vapaan Sanan" toimituksen. Kaikki matkat sujuivat onnellisesti huolimatta kenraalikuvernöörin kiukusta -- hän oli tietenkin saanut tietää, millä tavalla "Vapaata Sanaa", joka oli hänelle todellinen silmätikku, tuotiin maahan -- ja monista, yleensä aikalailla kömpelöistä yrityksistä päästä salakuljetuksen perille, joihin hänen toimestaan ryhdyttiin.