Part 1

SORTOVUOSILTA

Poliittisia muistelmia

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

WSOY, Porvoo, 1920.

SISÄLLYS:

Johdanto. I. Taistelun ensimmäinen vaihe. II. Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan. III. "Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa. IV. Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa. V. Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä. VI. Tuttavuuksia japanilaisten kanssa. VII. Suunnitelmia kehitetään edelleen. VIII. Kongressi Pariisissa. IX. Vallankumouksen valmistelut. X. Aseidentuontiyritys. XI. Venäjän vallankumous v. 1905. XII. Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena. XIII. Kansainvälinen jury. XIV. Burtsevin asiakirjat. XV. Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.

Esipuhe.

Monelta taholta on minua kehoitettu julkaisemaan muistelmani niiltä vuosilta, jolloin taisteltiin Suomen oikeudesta käytettävissä olevilla aseilla, tuota näennäisesti toivotonta taistelua Venäjän itsevaltiutta vastaan, joka halusi ulottaa kaikkivaltansa meidänkin syrjäiseen maahamme, minkä muu, suuri maailma tunsi melkein vain maantieteellisenä käsitteenä. Kauan epäröin noudattaisinko kehoituksia. En omasta puolestani, sillä olin jo niin auttamattoman pahassa maineessa vallanpitäjien silmissä, etteivät kaikkein suorimmatkaan paljastukset saattaneet vaikuttaa sitä eikä tätä, mutta toiset, jotka jo ennestään olivat epäluulon alaisia, osaksi yhä olivat valtaa pitävien mielestä enemmän tai vähemmän viattomia, saattaisivat sepitelmieni vuoksi joutua ikävyyksiin.

Taisteluvuosina ja pitkään aikaan sen jälkeen ei sentakia saattanut tulla kysymykseenkään kirjoittaa näistä asioista, etenkin kun eräs merkittävä välikohtaus näiltä vuosilta suuresti muistutti valtiopetosta ja vehkeilyä vieraan vallan kanssa, jonka julkaisemisesta ei mitenkään saattanut olla puhetta. Sillä vaikka Venäjän vallanpitäjillä olikin enemmän kuin aavistus näistä vehkeilyistä, he eivät sentään tunteneet kaikkia yksityiskohtia eivätkä siis tienneet mihin sitoumuksiin tuo vieras valta oli ruvennut.

Kaikki nuo syyt ovat nyt lakanneet vaikuttamasta Venäjällä tapahtuneen suuren kumouksen vuoksi. Se minkä silloin näimme kangastelevana unelmana jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa on nyt todellisuutta. Suomi on vapaa, ja Venäjän itsevaltius on ikuisiksi ajoiksi poissa, toivottavasti, sillä vaikka jonkun entisen suuriruhtinaan onnistuisikin liittää sen sirpaleet joksikin entisen vallan tapaiseksi, on kuitenkin varsin vähän uskottavaa, että sellainen uusi tsaarivaltio pysyisi pystyssä edes niin kauan, että siitä voisi koitua vakava vaara Suomen itsenäisyydelle. Saamme kyllä olla vakautuneita siitä, että tahtoa ei puutu, sillä tässäkin tapauksessa pitää paikkansa se, että mitään ei ole unohdettu ja hyvin vähän on opittu siitä, mitä pyhässä Venäjän valtakunnassa on tapahtunut.

Ne jotka nyt kaikkein äänekkäimmin vakuuttavat etteivät he koskaan hyväksy minkäänlaisia Suomen vapaan aseman loukkaamista tarkoittavia toimenpiteitä, saattavat yhtä helposti kuin venäläinen vaihtaa mielipiteitä koska hyvänsä, yhtäkkiä kääntää kelkkansa, jos olosuhteet vain näyttävät suotuisilta. Sen vuoksi tekisimme pahimman laatuisen valtiollisen tyhmyyden, jos jollakin lailla avustaisimme järjestyksen palauttamista Venäjän nykyiseen kaaokseen, niin paljon kuin sitä saattaakin puoltaa niin taloudelliselta kuin inhimilliseltäkin kannalta.

Jokainen on itseään lähinnä, sanoo sananlasku, joka ei vähimmän pidä paikkaansa valtioitten politiikassa. Niin paljon myötätuntoa kuin yksilöt Venäjällä ansainnevatkin, on meidän nyt kuitenkin vahvistettava omaa yhteiskuntajärjestystämme, omaa asemaamme riippumattomana valtiona, ja siinä eivät mitkään muut näkökohdat saa tulla väliin, ei ainakaan ennen kuin kaikki on valmista. Sen vuoksi onkin meille, on Suomelle edullista, ettei Venäjän valtakunnassa ole järjestystä, että nykyinen tilanne saa jatkua siksi kunnes se itsestään katoaa. Kun se aika tulee, pitäisi Venäjän olla niin uupunut, että saa kulua pitkä aika, ennenkuin se taas voi suunnitella naapuriensa ahdistamista.

Koetan tässä kirjassa kuvailla pitkän, näennäisesti niin toivottoman, itsevaltiusjärjestelmää vastaan kohdistuvan taistelun vaiheita, yksityiskohtia, joissa itse jollakin tavalla olen ollut mukana jonakin ajankohtana. Sen ohella en saata olla ajattelematta tapausta, joka sattui Amerikassa kohta kolmekymmentä vuotta sitten, ja joka niin sanoakseni antaa avaimen osanottooni taisteluun tsaarivaltaa vastaan.

Kohtaus sattui Chicagossa. Olin eräitten muitten ohella kutsuttu erään matkustavan perheen vieraaksi, joka oli väliaikaisesti asettunut asumaan hotelliin. Vieraitten joukossa oli pari amerikkalaista upseeria, jotka kuultuaan että olin suomalainen, kysyivät mitä Suomessa oikeastaan tapahtui. Sanomalehdissä oli puhuttu jotakin levottomasta mielialasta maassa, mutta ei päästy selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Yhdeksänkymmentäluvun alussa, tarkemmin määriteltynä v. 1892, venäläistyttäminen alkoi nostaa päätään, ja Suomessa alkoi tuntua yleistä levottomuutta. Koetin selvittää asian niin hyvin kuin taisin ja koskettelin sen ohella myös Suomen autonomista, kaikkien venäläisten hallitsijoiden vahvistamaa asemaa.

Toinen upseeri kyseli vielä Suomen asukaslukua, sen armeijaa, oliko joku suurvalta luvannut taata sen itsehallinnon y.m. sävyllä, joka tuli sitä pilkallisemmaksi mitä selvemmäksi kävi Suomen voimattomuus Venäjän rinnalla. Lopuksi hän sanoi, että suomalaiset olivat suorastaan hulluja vastarintaan ryhtyessään. -- "Ainoa, mitä voitte tehdä, on alistua nurkumatta. Jos rupeatte nenäkkäiksi vastarinnassanne, saattaa käydä niin, että Venäjä antaa teille vitsaa kaupan päällisiksi."

"Se on kyllä mahdollista, kun ottaa huomioon tsaarinvaltakunnassa vallitsevat käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, joita näytään kannattavan muuallakin", vastasin pilkallisen sävyn ärsyttämänä. "Mutta niin toivottomalta kuin kaikki näyttääkin, olen kuitenkin varma siitä, että vastarintaa kaikissa tapauksissa tehdään. Ja mitä minuun itseeni tulee, otan osaa taisteluun, vaikkapa minun täytyisi ryömimällä mennä kotiin ollakseni mukana."

Kului tosin vielä eräitä vuosia ennenkuin ratkaiseva taistelu alkoi, ja yhteen aikaan näytti jo siltäkin, kuin se olisi ehdottomasti kääntynyt epäedulliseksi meille. Mutta taistelu alkoikin uudelleen, heti kun olosuhteet muuttuivat. Ja mukana olen ollut, milloin tavalla, milloin toisella, mutta mukana kaikissa vaiheissa. Tulokset ovat olleet hyvinkin mitättömiä, mutta tahto on joka tapauksessa ollut hyvä, tahto vastustaa Venäjän tsaarivaltaa millä keinoin hyvänsä.

Helsinki, syyskuulla 1919.

_Konni Zilliacus_.

I.

Taistelun ensimmäinen vaihe.

Kun jokainen vielä uskoi tsaarin suopeuteen.

Myöhään syksyllä 1898 palasin kotimaahan oltuani poissa melkein kymmenen vuotta, jolla ajalla olin elänyt eri maissa pohjoisella pallonpuoliskolla, Pohjois-Amerikassa ja troopillisessa vyöhykkeessä, Japanissa, Egyptissä, Ranskassa, ja käynyt vielä useammissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Meksikossa, Kanadassa ja Kiinassa, Ceylonilla ja Marokossa, Italiassa, Espanjassa j.n.e. Uudelta vuodelta 1899 astuin "Nya Pressenin" palvelukseen maassa vallitsevan yleisen levottomuuden aikana. Oli annettu kutsu ylimääräisille valtiopäiville, Bobrikov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja astunut virkaansa. Hänen lausuntansa eri henkilöille eivät jättäneet epäilyksille sijaa siitä suunnasta, minne hänen politiikkansa oli lähtevä kulkemaan, mutta vielä oltiin epätietoisia mitä menettelytapoja hän aikoi seurata tätä politiikkaa toteuttaessaan, vaikka vedettiinkin johtopäätökset hänen aikaisemmasta toiminnastaan Itämerenmaakunnissa. Ja ne olivat kaikkea muuta kuin lohdullisia ja toivorikkaita.

Kauan ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin uuden kenraalikuvernöörin aikeista päästiin selville. Valtiopäivät, jotka oli kutsuttu koolle käsittelemään kysymystä asevelvollisuuden laajentamisesta, eivät olleet kauan koolla, ennenkuin jokaiselle kävi selville, että venäläistä ehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi kohtaisi ankara ja kuten näytti yksimielinen vastarinta. Estääkseen täydellä syyllä pelätyn vastustuksen keksivät ne venäläiset valtapiirit, jotka johtivat ja kehittivät hyökkäystä Suomea vastaan, n.s. helmikuunmanifestin julkaisemisen, jonka perusteella maan tärkeimpien, sen elinkysymysten ratkaisu siirrettiin valtiopäiviltä ja suomalaisilta viranomaisilta hallitsijalle ja hänen venäläisille neuvonantajilleen.

Manifesti, jonka olemassaolo ja sisältö nopeasti tuli tunnetuksi huolimatta siitä salaperäisyydestä, jota venäläiset viranomaiset olivat käyttäneet ja jota myös oli suositeltu Suomessa verrattain myöhään siitä tiedon saaneille henkilöille, herätti tietysti syvää levottomuutta ja suuttumusta sekä yleisön että senaatin jäsenten keskuudessa, joitten ensimmäiseksi oli otettava manifesti käsiteltäväksi. Sen julkaisemista vastaan oli jo alettu toimia sekä suuren yleisön että senaatin jäsenten joukossa, missä mielipiteet heti alussa kävivät jyrkästi erilleen. Kuinka senaatti tällöin toimi ja kuinka julkaiseminen tapahtui varapuheenjohtajan ratkaisevan äänen aiheuttamalla pienellä enemmistöllä, on jo kuvattu siksi usein, etten tässä yhteydessä antaudu aihetta käsittelemään. Sitäpaitsi se ei oikeastaan kuulukaan tähän, vaikkakin sitä saattaa pitää alkuperäisenä syynä siihen, että minä jouduin poliittiseen toimintaan, toimintaan, joka lopuksi otti minut kokonaan valtoihinsa.

Yhtä vähän aion vaatia lukijan tarkkaavaisuutta ja aikaa kuvaukselle suomalaisten joukkoadressista keisarille ja suuresta Lähetystöstä, jonka oli vietävä se perille. Nämä molemmat itse kansan mielialan ilmaukset on kuvattu niin tarkoin, että luovun tekemästä sen vielä kerran, vaikkapa olinkin osaltani vastuussa näiden mielenilmausten syntymisestä jäsenenä siinä valiokunnassa, jonka suuri kansalaiskokous Helsingissä valitsi järjestämään liikettä voimakkaaksi mielenilmaukseksi asiassa, joka yhtä suuressa määrässä liikutti kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.

Se oli kuvaamattoman, innostuksen aikaa, innostuksen, joka vallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet, joka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä halukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että tsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen lupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis neuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin henkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut Suomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet ryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai mielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä, että hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt Suomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien juhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset määräyksensä. Kaikki suunnitelmat tarkoittivat siis aluksi tuon tiedon antamista hänelle niin kiistämättömällä tavalla, kuin ajatella voi. Siitä johtui suuren kansanadressin ajatus, ja, kun keisari ei ottanut sitä vastaan, sitä seuraava suunnitelma koettaa saada ajan sivistyksen parhaat edustajat tekemään yrityksen puolestamme. Nykyäänhän tuntuu melkein käsittämättömältä, että silloin saatettiin antautua noin lapsellisiin unelmiin -- mutta sen jälkeen olemmekin oppineet yhtä ja toista!

Nuo viisisataa edustajaa, jotka turhaan olivat hakeneet tilaisuutta saattaa kansan hätähuuto Nikolai II:n korviin, olivat palanneet Helsinkiin, jossa heidät oli otettu vastaan juhlalla, joka tunnelmansa isänmaallisen korkeuden puolesta oli laatuaan ainokainen, ja olivat sitten hajonneet koteihinsa, ulkonaisesti katsoen toimittamatta mitään merkittävää maansa hyväksi. Sen he kuitenkin olivat tehneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan silloin saattoi aavistaa. Maailman sanomalehdistö oli puuttunut asiaan, huomannut viidensadan talonpojan turhan retken Pietariin, oli sanonut sanansa heidän yrityksestään ilmaista hallitsijalle huolensa ja oli alkanut kiinnittää uutta huomiota maahan, josta lähetystö oli tullut. Nuo viisisataa eivät olleet turhaan tehneet retkeään, sillä siitä päiväytyy se mielenkiinto, millä Suomen asioiden kehitystä on seurattu ulkomailla, mielenkiinto, josta on ollut meille paljon suurempaa etua kuin yleensä voidaan käsittää.

Kotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä venäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista, ja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei ottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan odottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai verrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri eräässä helsinkiläiselle lehdelle -- "Nya Pressenille" jollen väärin muista -- osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset koettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin. "Rauhankonferenssin", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti samana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan Nikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten armeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä. Aloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset ihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena ihmiskunnan historiassa.

Täydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut sanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi täten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin aseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla ehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa -- lisäämistä noin kolminkertaiseksi -- ja on samalla törkeästi rikkonut lupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten ajaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että ajateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei kuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt mitään.

Hollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli onnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen. Osoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut erään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että se oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen ja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä sortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua, eikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli tähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska "Nya Pressen" oli lakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät toimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi, kiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät tekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren lisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen, jolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat hyvin laajoja tuloksia _status quo ante'n_ palauttamiseksi. Minä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka suotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi tehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai jonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa oli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle sain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen hovineuvos Westzynthiuksen.

Kööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus tsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan rikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita tekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen väkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan tarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten muuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin aina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen, joka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen uhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista pitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin Studentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi vapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti kaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö mitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.

Ehdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta kumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti seuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin määrättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti, koska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista, joten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt julkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään tavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan avukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden käänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin puheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa Kööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin erosimme sinä iltana.

Esitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun astuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan edessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman hyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla ensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen innostus, että eräs heistä -- Erik Skram -- teki ehdotuksen, joka hyväksyttiin huutoäänestyksellä: -- että läsnäolevat lähettäisivät yhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin voimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin ja aikanaan jätettiin asianomaisille.

Olen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä sellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli sysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka lähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti samanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa Berliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä innostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa. Ajatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä henkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa -- koko sivistyneen maailman -- sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis. Jos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään mielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen vetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa hänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea kohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme ajatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun saada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin neuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa määrässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen polkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että omat lupauksensa.

Berliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty matkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen hyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville maamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian puolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen mahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten ajettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi voitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen, että hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun historioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos hän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi olla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin miehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan suosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä Berliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen asiaa kohtaan.

Näitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut Suomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan aikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen naisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän tarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka oli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että koetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista yhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto julaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin siten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon me olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan asetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli mahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon toimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti lähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan -- niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme sen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle esittelykirjelmä jo oli saatu.

Me lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin jo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo. Mainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta vaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. "Was wollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?" kysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme rohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi olin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi minuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi vastasin minä kysymykseen: "Wir wollen versuchen den Tsaren zum Nachdenken zu bringen." "Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt denken kann?" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä tehty kysymyksensä.

Minä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä tavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet, ei ollut johtanut mihinkään tulokseen.

"Ja, was haben Sie eigentlich getan?" keskeytti minut Mommsen -- "erzählen Sie mir bitte etwas davon". Aloin kertoa, senaatin esityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin, suuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää kansanadressin -- "Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir etwas näheres darüber" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto ilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan joka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin, kuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että tsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet tuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon pikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat sitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä yksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen jälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja huudahti: "Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen nützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass der alte Mommsen unterschreiben wird!"