Part 7

"Veljet! Tässä kuvassa näette te hartautemme esineen, joka rukoilee taivasta yhtymään ihmisten kanssa tätä tirannia vastaan. Miljoonia ihmisiä hävittää tämä pääkapinoitsija, tunkeutuu miekka kädessä meidän pyhyyksiimme vastoin inhimillisiä ja jumalallisia lakeja, saastuttaa verellä ja kukistaa alttarimme ja panee Herran arkin, josta pyhä esikuva meidän kirkkomme on, alttiiksi tapausten, elementtien ja jumalattomain käsien häväistykselle. Älkää sentähden peljätkö, ett'ei Jumala, jonka alttarit tämä mato näin on saastuttanut, olisi teidän puolellanne; älkää peljätkö, ettei hän tahtoisi ojentaa kilpeänsä teidän rivienne eteen ja taistella vihollistansa vastaan Pyhän Mikaelin miekalla!"

"Pyhän Mikaelin miekalla! Niin, vyöttäkäämme sillä itsemme ja voittakaamme tahi kuolkaamme!"

Joka silmässä paloi raivon ja uskonvimman tuli. Satatuhatta miestä lankesi polvilleen, otti siunauksen ja pirskoitettiin pyhällä vedellä. Se oli suurenmoinen näky, sitä enemmän liikuttava, kun syysaamun rusoittava koitto samassa loi siihen ihanan hohteen läpi haihtuvan sumun. Iäkäs kenraali Kutusov nousi hevosen selkään, paljasti harmaan päänsä, kuni mahtava laviinivyöryke kaikuivat hurraahuudot ja hätärummut pärryttivät.

Sillä aikaa kuin tämä tapahtui Venäläisten leirissä, tervehtivät Ranskalaiset nousevaa aurinkoa suurimmalla ilolla. Tästä onnellisesta enteestä riemuissaan lausui Napoleon nuo tunnetut sanat: "Tämä on Austerlitzin aurinko!" Hänen julistuksensa kansallensa kuului:

"Sotamiehet! Kas tässä se tappelu, jota te niin suuresti olette ikävöineet! Voitto riippuu teistä. Se tuottaa meille runsaasti ruokavaroja, hyvät talvimajat ja pikaisen paluumatkan isänmaahan. Käyttäytykää kuin Austerlitzin, Friedlandin, Vitebskin ja Smolenskin luona ja jälkimaailma on ylistävä teidän urhoollisuuttanne tässä sodassa, ja teistä sanotaan: Hän oli siinä suuressa tappelussa Moskovan muurien edustalla."

Harvalukuiset mutta voimalliset olivat nuo sanat ja muistutus entisistä voitoista ei ollut tekemättä vaikutustaan. Innostus oli suuri.

Kello puoli kuusi alkoi tappelu kuuden sadan kanuunan tulella molemmilta puolin. Kokonaisia kolonnia kaatui, ja aseiden kalske kuului kolmenkymmenen virstan päähän. Neljää tuntia myöhemmin onnistui Ranskalaisten, huolimatta Venäläisten erinomaisesta urhoollisuudesta, tunkeutua edellä mainitun solatien läpitse ja valloittaa patterit. Voitto oli heidän, mutta he eivät huolineet käyttää sitä hyväkseen, jonkatähden Venäläiset saivat aikaa kootakseen uusia voimia, ja taistelu syttyi uudelleen entistään hirvittävämpänä.

Vasta yön tullessa lakkasi tämä, sen ajan verisin tappelu. Ranskalaiset olivat voittaneet, mutta voitto oli kalliilla ostettu.

Borodinon tappelutanner oli kauhea katsella; sitä peitti ruumiit ja verilammikot. Erittäinkin oli Isolla patterilla ja sen ympäristöllä hirveä näky; kuolevia ja kuolleita oli siellä monta kerrosta päällekkäin, huokauksia ja valituksia kuului kaikkialta.

Vaan hiljaa, tuolta lähestyy yksinäinen mies lyhty kädessä! Joka askeleelle kumartuu hän ikäänkuin hakien jotain ja kyynel kimmeltää hänen tuimassa silmässään.

Se on Feodor. Hän etsii herraansa, jonka hän aina oli nähnyt joukkonsa etupäässä siellä, missä vaara oli suurin. Kauan olikin näyttänyt siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet kapteeni Mustofinia, kunnes vihdoin hänen liehuva höyhentöyhtönsä äkkiä oli kadonnut näkyvistä vähän ennen taistelun loppua.

Raskas oli uskollisen palvelijan kulku, mutta tuo jalo ajatus, että hän pelastaisi herransa joko elävänä tahi kuolleena, piti häntä pystyssä tänä kauheana yönä, jolloin tähdetkin ikäänkuin vavisten ihmisten väkivaltaisille töille piiloittivat tuikkavan valonsa pilvien verhoon.

XI.

Se aika oli ohitse, jolloin vastenmielisyys ja inho kenraali Demidoffia kohtaan hänen julman käytöksensä johdosta Vaasan kaupungin ryöstössä oli yleisössä niin hereillä, että eräistä tanssiaisista Turussa koko seurue hänen saapuessaan poistui. Mutta ajat olivat muuttuneet, ja kenraalin loistava ja vieraanvarainen talo oli saanut vetovoiman, jota ei kuka hyvänsä voinut vastustaa. Isäntä oli harras musiikinystävä, soitti mestarillisesti viulua ja kokosi kernaasti ympärilleen henkilöitä, joilla oli samaa taipumusta. Hänen soitannollisissa iltamissaan olikin lukuisasti vieraita; siellä oli puhelu niin iloista ja vilkasta, siellä seurusteleminen niin kohteliasta ja leikillistä.

Näin oli laita eräänä maaliskuun iltanakin 1813, jolloin kenraalin kirkkaasti valaistujen akkunain ulkopuolelle kokoontunut utelias ihmisjoukko unhoitti lumipyryn ja vinhan tuulen saadakseen kuulla ja nähdä edes vähänkin, mitä tuossa paljon puhutussa asunnossa tapahtui.

"Hauskaa kait mahtaa taas olla tänä iltana venäläisen kenraalin luona", virkkoi muudan lihava karvari. "Kirottu olkoon se hetki, jona nuo moskovalaiset roistot pääsivät meidän herroiksemme, sillä oma nahka ei enään mene kaupaksi, sitten kun Venäjän vuodat tulivat käytäntöön. Hyi! niiden pahaa hajua!"

"Karvari vaari", nauroi eräs kalpea ja laiha räätäli, "enpä todellakaan luule sinun nenäsi olevan liioin turmeltuneen. Mitä taas sinun _omaan nahkaasi_ tulee, niin ei liene syytä sitä myytäväksi tarjota, pikemmin voisi silloin silavankaupalla onnistua."

Yleinen nauru palkitsi sukkeluuden, jota seurasi tuima sanasota. Karvari syytti räätälin vääritelleen sanainsa merkityksen ja räätäli taas puolusti innokkaasti itseänsä.

"Älkäät toki, hyvät ystävät", sanoi muudan pienenläntä porvari välittäen, "paavin parrasta ei ansaitse riidellä, sillä jos luonto on varustanut Nuutti karvarin hienommalla nenällä ja vähemmän terävällä kielellä kuin Lauri räätälin, niin tulee kuitenkin elää rauhassa toistensa kanssa."

"Siinä kohden olette oikeassa", vastasi räätäli sukkelasti. -- "Muutetaan sentähden puheaine. Luuletteko kenraalin mamselin olevan mukana tuossa hienossa seurassa tänä iltana?"

"Sitä en usko", vastasi joukosta eräs vaimo, jolla oli yleensä paremmat tiedot kuin muilla, "tyttö parka, kaiket päivät kuuluu hän istuvan huoneessaan surren kadotettua sulhaistaan."

"No, lohduttaahan kenraali häntä kyllin", sanoi joku.

"Lohduttaa! Kaunista lohdutusta todellakin, hän joka ei salli hänen mennä Jumalan huoneesenkaan ilman vartijoitta."

"Mutta välimmiten kohtelee hän häntä kuin kuningatarta", väitti joku toinen.

"Sano ennemmin kuin kurjinta orjaansa", virkkoi eräs nuori tyttö innokkaasti, "ja kaikki tämä sentähden ett'ei hän myönny kenraalin inhoittaviin toiveisin."

"Kuinka tänä iltana on kylmä!" sanoi muudan vanha rouva, maustenkauppias, "jokainen tuulenpuuska käy oikein läpi ruumiin."

"Ja kumminkin täytyy teidänkin seistä täällä ulkona niinkuin kaikkien muittenkin", puuttui eräs turkkuri puheesen, "vaan niinhän se on, muoriseni, ajat ovat köyhät uutisista siitä päivin kun keisari Aleksander viime vuonna kävi meitä tervehtimässä, -- mutta kas, kas, nyt tulee kenraali keskelle lattiaa ja puhuu -- vieraat asettuvat riveihin ympärille lasit käsissä -- kenraali kohoittaa omaansa. Saas tästä! -- Kuinka halukkaasti kaikki maistelevat juomaa! -- -- kenraalin viinikellari kuuluu olevan hyvä -- hohoi, kellä olisi se!"

Kenraali Demidoff piti todellakin puheen. Erään hiljan lopetetun musiikkikappaleen johdosta esitti hän maljan musiikille ja erittäin sen harjoittajille tässä kokoontuneessa piirissä. Hän puhui tulisesti ja sattuvasti ja jakeli runsaasti hienoja imarruksia, joita ei kukaan voinut erittäin omistaa itselleen, mutta tavallaan koskettivat ne kumminkin jokaista.

Puheen jälkeen otti hän cremonalaisen viulunsa ja viritettyään sen hän aloitti. Yhä korkeimmissa ja avarammissa piireissä virtailivat sävelten aallot ristiriitaisina, vuoroin raivoavina, vuoroin vaikeroivina. Kenraali käytti joustaan hurmaavan hyvästi, hänen soittonsa ihastutti ja valtasi vieraat, jokainen hermo oli jännitetty. Vähitellen muuttuivat kuitenkin säveleet pitkäveteisemmiksi, vienoiksi, suloisiksi. Tuntui kuin olisi hän soitossaan tahtonut kertoa elämänsä sadun, lapsuuden huolettomat iloiset päivät, jotka olivat vierineet kuin hiljainen kevätpuro, kunnes elon pauhaava meri ja himojen ja eksytysten kuohut olivat raivonneet ja haudanneet sydämen rauhan ja lapsuuden onnen.

Samoin kuin halpa paimenpoika muinen harppunsa soitolla lievitti onnettoman kuninkaan tuskia, samoin oli musiikilla joskus ihmeellinen voima sytyttää valoa kenraalin synkkään sieluun, valoa, jota joka ihminen, vaikka olisi miten langennut, joskus tuntee, kun viattomuuden muisto ja salainen halu jonkin paremman, aatteellisemman perään valtaa hänet.

Tämä harvinainen, lohduttava tunne sai kenraalin unohtamaan kaikki miellyttämisen tuumat, mutta kun kappale oli lopussa, oli samassa kaikki tuo hyväkin paennut.

Veikisteleväisesti antoi hän jousen vielä hetken levätä viulun kielillä, sitten katsahti hän äkkiä ylös, ikäänkuin olisi hän tahtonut huudahtaa kuin Augustus: "taputtakaa käsiänne!"

Moinen huudahdus olisi kumminkin ollut kokonaan tarpeeton, sillä ihastus hänen ympärillään oli kyllin suuri tyydyttääkseen hänen kevytmielisyyttään.

"Kuinka herttainen isäntä meillä on", sanoi eräs nuori tyttö toiselle, tarttuen hänen käsivarteensa ja vieden hänet syvään akkunankomeroon, jonka tiheät uutimet kätkivät heidät kaikkien silmäyksiltä.

"Niin luulevat useammat", vastasi puhuteltu, "ja oikein on hauska nähdä miten kaikki ovat nöyriä ja kohteliaita, mutta, Maria, kaikkea tätä täytyy minun melkein halveksia tietäessäni mimmoinen kenraali Demidoff on tuon hienon kohteliaan naamarin takana, jolla hän peittää halpaa mieltään."

"Etkä sinäkään, Kristiina, ole laimiinlyönyt kunnioittaa häntä läsnäolollasi", virkkoi Maria Renkrona hiukan ivallisesti.

"Se on ensimmäinen kerta, kun olen antanut naisellisen uteliaisuuteni vietellä itseni tähän tekoon, mutta se on oleva myöskin viimeinen. Minä toivoin näet saavani tänä iltana nähdä sen nuoren tytön, joka on kenraalin talossa, mutta minä olen erehtynyt."

"Hän ei ole tavallisesti koskaan näkyvissä, niin hyvin kuin minä tiedän. Demidoffilla, joka on mustasukkainen kuin Othello, ei olisi suinkaan rauhaa, jos hän soisi hänelle tuon huvituksen, -- mutta minua ihmetyttää että sinuakin, Kristiina, huvittaa tämä salaperäinen olento, jota kaikki niin mielellään tahtoisivat, mutta harvoin saavat nähdä."

"Mitäpä meillä naisilla muuta onkaan työnä kuin ihmetellä, kieliä ja laverrella kuin papukaijat, kun vähänkin on aihetta", vastasi Kristiina Lagerhjelm katkerasti. -- "Vaan jos olisin mies, tempaisisin minä hänet kiusaajansa kynsistä!"

"Isäni sanoo", virkkoi neiti Renkrona, "että moni muu haluaisi tehdä samoin, mutta että semmoinen askel olisi ylen vaarallinen, kun valloittajamme katselevat meitä vielä epäluulolla. Yritys erästä maamme korkeimpia sotilaspäällikköjä vastaan voisi sentähden helposti saada arveluttavan selityksen."

"Pelkkää arkuutta ja tyhjänpelkoa", keskeytti hänet Kristiina vilkkaasti. "Sanon vielä kerran: jos minä olisin mies!"

"Jos sinä, romantisuuden edustaja, olisit mies", huokasi neiti Renkrona hymyillen, "kadehtisin minä todellakin tuota tuntematonta kaunotarta."

"Sopimatonta pilaa, Maria! -- Mutta tule", sanoi hän, "tule! Tämä piilopaikka ei ole sinua varten, joka odotat tulevasi pyydetyksi tanssiin."

Molemmat naiset lopettivat hiljaisen puheensa, lähtivät pois, ja pian sen jälkeen liitelivät he kumpikin soreassa minuettitanssissa. -- -- -- "Mitä arvelette te maan asemasta?" kysyi muudan herra, jonka sanottiin salaisuudessa lämpimästi kannattaneen Anjalanliittoa, eräältä hovioikeuden-jäseneltä.

Tämä käänsihe säikähtäen ympäri.

"Vaiti, vaiti", kuiskasi hän, "seinillä on korvat! Minun sydämeni on kiinnettynyt Ruotsiin, ja surulla ajattelen minä nuorta vesaamme Suomea, joka vieraasen maanlaatuun istutettuna pian on sortuva, kun sen juuret väkivaltaisesti temmaistiin emämaasta irti."

"Suomi ei ole konsaan sortuva", sanoi toinen luottamuksella. "Onhan meillä oma uskonto, omat perustusla'it, joihin turvaamme. Jos emäjuuri ei ole turmeltunut, ei vesa istutuksesta pode, päin vastoin kasvaa se joskus paremmin ja voimakkaammin ja pian versoo siitä uusia juuria, jotka yksimielisen isänmaanrakkauden elvyttäminä luovat puulle entistä jalomman kauneuden."

"Haaveksija, älköön uskonne joutuko häpeään! -- mutta -- kenraali Demidoff soittaa taas!"

Näin huvittelihe seura vuoroin puhelemisella, tanssilla ja soitolla, sillä aikaa kun rahvas ulkopuolella teki huomioitaan ja laski kokkapuheita, jotka kumminkin ajan pitkään kävivät ikäviksi. Siltä tuntui se ainakin Berndt Wilhelm Tåklinistä, tuosta nuoresta miehestä, jonka lukija hätäisesti oppi tuntemaan kauppapuodissa, jossa Anna Mörck palvelijansa kanssa kerran kävi. Hän poistui sentähden hitaasti ja ohjasi kulkunsa niin kutsutulle "postikonttorinkadulle", jolle Annan akkuna antoi, ja syvissä ajatuksissa käveli hän siellä kauan edes takaisin.

Hänen haaveksiva luonteensa ja kiihoittunut mielikuvituksensa eivät juuri soveltuneet siihen käytännölliseen toimeen, johon hän enemmän pakosta kuin taipumuksesta oli antautunut. Kun köyhillä vanhemmilla ei ollut varoja kustantaa poikaa lukutielle, oli hänen täytynyt hankkia leipänsä vanhemman veljensä apulaisena, joka monien vastuksien perästä oli onnistunut kohoamaan porvarin ja kauppiaan arvoon ja kunniaan kaupungissa.

Vaikka veli oli karsea ja luja mies, oli hän erinomaisen kärsivällinen Berndt Wilhelmin suhteen, salli hänen käydä omaa tietään ja tyydyttää lukuhaluaan. Tämän lempirunoilija oli Creutz, jonka "Atis ja Camilla" nimisen runoelman hän taisi ulkoa. -- Ei ollut kumma että Anna Mörckin onneton kohtalo vaikutti syvästi hänen mielikuvitukseensa, joka nuuskanelikkojen, kapakalan ja pippurin vaiheella liiteli ympäröivästä todellisuudesta niin suuresti eriävällä alalla, semminkin kun tytön ulkomuoto erittäin liikutti häntä, kuten kaikkia muitakin, jotka hänet näkivät.

Niin vähän kuin Anna itse tahtoikin tulla tunnetuksi, niin vähän kuin kenraali Demidoff sitä tarkoitti, oli juuri vankeus, jossa hän häntä piti, omiaan kiinnittämään huomiota häneen. Yleisesti puhuttiin miten kenraali toisella kertaa antoi hänelle ylen kyllin kalliita lahjoja ja makasi hänen jalkainsa juuressa ja miten hän taas toisen kerran rääkkäsi häntä hurjemmin kuin itämainen hirmuvaltias saadakseen hänet uskottomasti luopumaan rakkaudestaan. Yleisesti siitä puhuttiin, ja ainoastaan pelko esti säälin muuttumasta toiminnaksi.

Tätä onnetonta asian laitaa ajatteli Tåklin ajattelemistaan kävellessään pimeällä kadulla.

"Onko siveellinen pelkurimaisuus todellakin niin suuri, ettei kukaan tohdi nostaa kättään oikean asian puolesta!" sanoi hän itsekseen.

Äkkiä seisahti hän. Uusi aate heräsi hänessä salaman nopeudella. Eikö hänessä sitten ollut miestä ruveta tuon yksinäisen, turvattoman tytön suojelijaksi, eikö hän voisi tehdä mitä muut eivät tohtineet, riistää tirannilta hänen uhrinsa? Hänen täytyi ja hän tahtoi koettaa, vaikka taivas ja maa nousisivat vastaan, -- mutta salaisuudessa, huomiota herättämättä piti sen tapahtua voidakseen onnistua.

Hän mitteli katseellaan välimatkaa Annan akkunasta maahan. Kenties saattaisi helposti hinata itsensä nuoraa myöten noin vähäpätöisestä korkeudesta alas; olihan hän ennenkin kuullut semmoisesta puhuttavan. Toinen ehdoitus toisen perästä syntyi hänen aivoissaan, mutta vihdoin selkeni hänelle kaikki siihen määrään, ett'ei hän aluksi voisi muuta tehdä kuin odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen yhteyteen neiti Mörckin kanssa, voittaakseen hänen luottamuksensa ja saadaksensa hänen suostumuksensa aikeellensa. Täytyisiköhän tuota tilaisuutta odottaa kauankin? Hänessä paloi jalo innostus. Haaveksivaisesta puotisankarista oli tullut toiminnan mies.

XII.

Heleänkirkkaalta taivaalta paistoi aurinko ihmisjoukkoihin, jotka jalkaisin ja hevosilla läheltä ja kaukaa virtailivat Turkuun tavanmukaisille kesämarkkinoille, kesäkuun 18 päivänä. Ajan ja muiston virtaan olivat katolinopin kanssa vajonneet ne suurenmoiset juhlallisuudet, joita keskiajalla tänä päivänä oli vietetty muistoksi Henrik piispan luiden siirtämisestä Nousiaisista Suomen kirkollisessa suhteessa etevimpään kaupunkiin, vähittäin olivat ne muuttuneet maalliseksi, iloiseksi kansanjuhlaksi, jonka ohessa harjoitettiin vilkasta kauppaa. Vaikka voitonhalu jo aikaisin oli päässyt vallalle noissa entisissä uskonnollisissa juhlissa, oli kumminkin vakaamielisyyttä katumuksen tekijöissä, jotka kaikilta puolin maata riensivät palvelemaan suojeluspyhänsä maallisia jäännöksiä ja saamaan synninpäästön. Kun nyt sitävastoin ainoastaan aineellinen voitto ja nautinnontoivo olivat pääsyynä näihin kansankokouksiin, vallitsi niissä tietysti kokonaan erilainen henki.

Edellisenä päivänä oli jo rahvasta alkanut kokoontua ja yhä edelleen olivat tiet täpötäynnä ihmisiä, jotka pyrkivät samaan päämäärään. Hevonen, joskus mainiota Hämeen tahi Karjalan rotua, juosta karitteli kirjavien rattaiden edessä, joilla varakas talollisenpoika istui nainen sylissä ja kohoitti ylpeästi piiskaa kädessään, toiset köyhemmät antoivat taas laihojen kaakkiensa kulkea omaa menoaan. Tosin ei mikään höyrylaiva vielä muutamaan vuosikymmeneen ollut kuljettava kaupanhaluisia markkinamiehiä, mutta sen sijaan näkyi sumppuveneitä ja kaikenmoisia aluksia liitelevän Aurajoen harmaankeltaisella veden pinnalla, joita sitten kiinnitettiin matalaan rantaan. Sekä veneiden luona, että tuomiokirkontorilla kävi kauppa täydellä vauhdilla, ja viimeksimainitusta paikasta kuului hälinä selvästi Anna Mörckinkin huoneisin, kenraali Demidoffin asunnossa.

Tämä hälinä oli Briitta muorista erittäin viehättävää; tuontuostakin lakkasi hän lukemasta "Hengellisiä kyyhkysääniä" miettiäkseen mitä se ja se tavara maksaisi ja katsoakseen ulos akkunasta.

Vihdoin pani hän kirjan pois luotaan ja virkkoi:

"On synti ja häpeä lukea semmoisen hurskaan miehen kirjaa, kun ajatukset kumminkin lentävät kuin sukkula kankaassa ympäri markkinoita. Sielun vihollisen juonia se on, ei muuta. Jumala paratkoon! tahi saattaa minulle käydä niinkuin ylpeälle kartanonherralle ennen Kokemäellä -- -- --"

Brigitta keskeytti puheensa. "Kuinkas hänelle kävi?" sanoi Anna ystävällisesti kehoittaen.

"Näinhän se kävi", vastasi Brigitta, joka oli lempiaineessaan, "että kun hän kerran matkusti komeissa vaunuissaan sen vanhan ladon ohitse, jossa pyhän Henrikin sanotaan saarnanneen kristinoppia Suomalaisille, käski hän pysäyttää hevoset, astuttuaan alas vaunuista potkaisi hän jalallaan lahonneita hirsiä, noitui ja kiroili rahvaan uskoa, joka ei sallinut hänen hävittää tiluksiltaan tuota rappeutunutta hökkeliä. Niin hän teki, mutta siitä hetkestä rampeutui jumalattoman miehen jalat koko hänen elinajaksensa."

"Näyttää siltä", sanoi Anna hymyillen, "kuin et sinä oikein hyvin viihtyisi tänä päivänä minun kanssani, kuuntelethan sinä niin rauhattomasti jokaista ääntä, joka markkinoiden hälinästä ja räyhystä tunkee tänne sisään."

Brigitta myönsi mielellään haluavansa tietää, kuinka paljon mikin maksaisi. Hän tiesi sitä paitsi siellä olevan paljon nähtävää ja kuultavaa, josta hän ei tahtoisi jäädä osattomaksi.

"Brigitta parka", huudahti Anna sääliväisesti, "sinä olet ruvennut vangiksi minun tähteni! Kumminkin voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kenraali eilen kysyi haluttiko minua mennä tänään markkinoille."

"Ja te vastasitte?" kysyi Brigitta uteliaasti.

"Minä vastasin tahtovani ajatella asiaa."

"Olette kenties kumminkin päättänyt mennä?"

"En ole päättänyt mitään, kaikki tuntuu minusta niin yhdentekevältä. Älä kuitenkaan, hyvä Briitta, näytä noin alakuloiselta, sillä jos se todellakin sinua haluttaa, tulen minä mielelläni. Anna vaan tieto vahdille, niin lähdetään."

Nuo viimeiset sanat, jotka herättivät niin katkeria muistoja, saivat uskollisen palvelijan miettimään.

"Älkää huoliko vanhan eukon hupatuksista, Anna, eihän minulla oikeastaan ole markkinoilla mitään tekemistä", sanoi hän ja avasi jälleen vanhan Kolmodinin hartauskirjan huomaamatta kumminkaan, että se oli ylös alaisin hänen kädessään.

Anna ei kumminkaan jäänyt jalomielisyydessä ystävästään jäljelle, vaan alkoi suostutella häntä, sillä onnellisella seurauksella, että Brigitta pian jälleen reipastui ja riensi valmistamaan lähtöä.

Tultuaan pihalle näkivät Anna ja Brigitta turvallisuusvahtinsa lisätyksi kahdella kasakalla, jotka piikit paljastettuina äreän näköisinä valmistihevat astumaan tuon pienen matkueen etupäässä "raivatakseen tietä väentungoksen läpitse", kuten sanottiin. Kalpeana ja hämmästyneenä katsoi Anna Brigittaan, joka katuen ja kyyneleet silmissä hiljaa rukoili häntä kääntymään takaisin eikä tarpeettomasti panemaan itseään alttiiksi tuolle uudelle kujeelle. Mutta tyttö oli jo vivahdukselta nähnyt kenraalin väijyvän katseen akkunassa, ja hänessä paisui uhka. Hänelle ei hän koskaan tahtonut osoittaa nöyrtyvänsä! Kohoittaen ylpeästi päätään antoi hän kasakoille merkin, että lähtisivät ja seurasi sitten perässä enemmän mestauspaikalle vietävän vangin kuin huvitteleimaan lähtevän kaunottaren näköisenä.

Brigitan tähden oli hän päättänyt lähteä markkinoille, mutta pian miellyttivät ne häntä itseäänkin.

Tuolla näkyivät Säkylän talonpojat valkeissa mekoissaan kaupittelevan paikkakunnan kuuluja myllynkiviä, tuolla tasaisia seutujaan ja jokeaan kehuva Kokemäen-mies lohi- ja siikapönttönsä vieressä. Täällä seisoi köyhä Kankaanpään ukko pitkien häkkikärryjensä vieressä kärsivällisesti odotellen ostajaa ruojuillensa ja pieksuillensa, täällä myös valkotukkainen, jörö Hämeen mies ylistellen viimekesäisiä pellaviaan. Viipurin rinkeliä Porista -- kuten vilpittömästi ilmoitettiin -- sekä muita leipomataidon tuotteita loisti sinisissä ja punaisissa arkuissa. Siellä täällä oli taidokkaasti tehtyjä puuastioita Uudenkaupungin tienoilta. Naantalin hupaisat eukot kävelivät ympäri myyden omia sekä miestensä kutomia sukkia, eikä Rauman pitsinnypeltäjätkään lyöneet laimiin luetella pitsiensä nimiä ja kertoa, miten heidän taitonsa luki alkunsa luostarin ajoilta.

Anna seisahtui katselemaan pitsejä, jotka olivat todellakin hienoja. Vaikk'ei hän ymmärtänyt arvostella niitä niin korkealle kuin hänen niihin ihastunut palvelijansa, käsitti hän kumminkin voivansa antaa tälle mieluisen markkinalahjan; pitihän Brigitta niin paljon kauniista otsikoista. Hän osti niitä sentähden muutaman hänelle ja mittautti sitten itselleen useampia kyynäriä kapeampaa pitsiä, maksoi ne runsaasti ja oli iloinen voidessaan tehdä jollekulle palveluksen.

Anna oli juuri sulkenut kukkaronsa ja aikoi lähteä eteenpäin, kun ympärillä seisovien kauhea huuto houkutteli hänet kääntymään. Hän näki silloin kaksi ihmisolentoa, jotka punaisissa housuissa ja takeissa, kulkusilla ja kultasilla nauhoilla koristettuna, kävelivät korkeilla puujaloilla rahvaan päitten yläpuolella. Väliin pysähtyivät he katoille lepäämään ja tekivät siellä kaikenmoisia hyppäyksiä. Keveine liikkeineen ja tavattomine pukuineen näyttivät he tuossa ylhäisessä asemassaan haaveellisilta ja säikyttivät kokemattomia maalaisia. Ei kukaan tiennyt niiden olevan erästä nuorallatanssija-seuraa, joka edellisestä päivästä alkaen oli vieraillut Turussa ja Luostarinmäen suuressa puistossa näytteli temppujaan.

Kellojen vaihto keskeytyi, maalaiset soittoniekat lakkasivat vinguttamasta sirmaskoitaan, ja tuon tuostakin huudettiin:

"Se on itse pahalainen eikä kukaan muu! Pahalainen ja hänen muorinsa! Voi näitä aikoja!"

"Mikä yksinkertaisuus!" huusi perin viisaan näköisenä muudan punakka, harteva kaupusakka kädet puuskassa. "Kylläpä näkyy, ett'ette te, maalaisserkut, ole paljon nähnyt maailmata, kun ette osaa eroittaa manalan asukkaita komeljanteista. Olisi todellakin häpeä minulle sekä muille kaupunkilaisille, jos olisimme yhtä tuhmia kuin te."

Hänen sanoillaan oli vaikutus. Pelko muuttui riemuksi ja ilo levisi pian ympäri.

Briitta muori sylkäisi salaa eteensä, ettei mikään paha tarttuisi häneen ja Annaan, mutta hän pelkäsi kumminkin seisoa niin lähellä noita "ulkomaan narreja", jonkatähden hän pyysi että jatkettaisiin kävelemistä. Annakin oli samaa mieltä ja molemmat naiset ohjasivat nyt kulkunsa Uudelle torille, joka siihen aikaan erosi paljon siitä, mikä se meidän päivinämme on.