Part 6

"Pelasta minut, taivaan tähden tuolta mieheltä!" huudahti Anna kenraalin poistuttua ja syöksyi kauhistuneena Brigitan luokse läheiseen huoneesen. "Sinä et saa lähteä luotani kun hän tulee, vaan täytyy sinun aina seistä rinnallani ja estää hänen likenemistään."

"En ole muistanut kertoa", sanoi huolestunut Brigitta, "miten kenraali eilen viimeksi nimitti minua vanhaksi lohikäärmeeksi ja pyysi, ett'en minä seisoisi kuuntelemassa, kun hänellä on jotain teille puhuttavaa, ikäänkuin minä hänen renkutustaan ymmärtäisin! Jos en tottele, niin pelkään suututtavani hänet siihen määrään, että hän eroittaa minut teistä, ja se olisi nykyisessä tilassamme kaikkein pahinta. -- Mitä on tapahtunut, puhukaa? Vapisettehan te, lapsi parka, koko ruumiiltanne kuin haavanlehti!"

"Oi Brigitta, mitä minun on täytynyt kuulla", sanoi Anna. "Kenraali on tänään puhunut minulle suoraan rakkaudesta tavalla, joka saa sydämeni kauhusta kangistumaan. -- Mutta tule, Briitta muori, kenraali on ehdoittanut minulle kävelymatkan, ja meidän tulee kiiruhtaa, ettei joku oikku ennättäisi tehdä sitä tyhjäksi."

Anna heittäytyi entisen holhojansa syliin ja piiloitti päänsä hänen poveensa.

"Sinä olet oikeassa", jatkoi hän, "meidän tulee olla varovat, ett'ei kenraali näkisi hyväksi eroittaa meitä. -- Yksin on minun ponnisteltava vasten elämäni vuolasta virtaa. Hyvä Jumala, jos voimani loppuisivat ja veden vaahtoisa pyörre tempaisi minut mukanaan synkkään syvyyteen!"

Ystävällisin sanoin rauhoitti Brigitta epätoivoista tyttöä, sitten pukeusivat he nopeasti päällysvaatteisin ja lähtivät.

"Ihana kuin Venus ja siveä kuin nunna", ajatteli kenraali itsekseen palattuaan huoneesensa. "Linna ei olekaan niin helposti valloitettu kuin luulin. Lahjoihin ei hän pane suurta arvoa ja ystävyyttäni alkaa hän epäillä. Minun täytyy käyttää toista menetystapaa, rynnäkköä, ja -- voitto on minun! -- Ihmeellinen, lumottu tunne, joka tekee minut narriksi ja valtaa koko sieluni, -- vaan tuossahan hän tulee, ihanin naisista, -- mikä ryhti, mikä sulous!"

Tällä hetkellä kulki Anna todellakin Brigitan seurassa akkunan ohitse. Heidän jäljessään astui kaksi palvelijaa loistavassa liveripuvussa turvallisuudenvahtina; se oli kokonaan tarpeeton varokeino niin rauhallisessa kaupungissa kuin Turussa, mutta luulokas ja mustasukkainen kenraali oli katsonut sen tarpeelliseksi, kenties estääkseen siten Annaa vaihtamasta puhetta kenenkään kanssa.

"Briitta muori", sanoi Anna, kuinka raikkaalta ja suloiselta tuntuu ilma, kun tulee noista kuumista saleista, jotka kaikessa loistossaan ovat minusta kuin Venedigin lyijykamarit onnettomasta vangista. Kuinka keveää on täällä hengittää! Toivoisin voivani lintuna lentää kauas, kauas siitä hirmusta, joka täällä minua uhkaa."

"Ja mihin pakenisitte te, lapsi parka" kuiskasi Brigitta.

"Sinä puhut ikäänkuin minun pakoni joskus voisi toteutua, hyvä Brigitta", vastasi Anna, "mutta jos niin olisikin, niin tiedän kyllä avarassa Suomessa löytyvän jonkun piilopaikan sen onnettomalle tyttärelle, jos ei muuallakaan, niin synkässä sydänmaassa, jonka petoja minä en niinkään paljon pelkäisi kuin kenraali Demidoffia!"

He olivat Annan puhuessa saapuneet eräälle kauppapuodille, johon he päättivät mennä ostoksille.

Huoneen peräpuolella istui viheriäksi maalatun korkean pulpetin ääressä nuori mies lukien uutterasti kirjaa. Annan ja Brigitan astuessa sisään katsahti hän kumminkin hajamielisen näköisenä ylös, järjesteli rajiaan, silitti kädellään valkoista tukkaansa ja kiersi vaksittuja viiksiään, jotka varjosivat hänen ylähuultaan.

Tämä kaikki oli nopeasti tehty, mutta eräs vanhempi kumppani oli jo ehtinyt ennen häntä palvelemaan tulijoita, ja hänen täytyi sentähden vetäytyä takaisin toimettomana, mutta varsin mieltyneenä katselijana. Hänen edessään seisoi nimittäin ihan elävänä semmoinen kaunotar, joista hän oli lukenut lempiromaaneissaan, ja joita hän tähän saakka ei ollut luullut löytyvän muualla kuin novellinkirjoittajan mielikuvituksessa; erittäinkin liikutti hänen mieltään noissa säännöllisissä, armaissa kasvoissa ilmenevä surullinen, kärsivä katse.

Tavattoman tulisesti kysyikin hän vierasten poistuttua kumppaniltaan, kuka tuo nuori tyttö oli.

"Berndt Wilhelm", vastasi kumppani nauraen, "täytyy todellakin olla sinunmoisesi voidakseen olla tietämättä kuka hän on! Etkö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan kenraali Demidoffista?"

"Olen kyllä, hänhän on venäläisten joukkojen päällikkö täällä."

"No sitten tietänet myöskin, että tämä nuori nainen on: kenraali Demidoffin neiti!"

"Kenraali Demidoffin neiti! mikä nimitys!"

"Niin, enempää en minä asiasta tiedä. Hänen asemansa tuon ylellisen venäläisen talossa ei liene liioin kadehdittava. Jos tahdot ottaa siitä lähemmin selkoa, niin: onnea vaan! minuun se ei koske."

Näin virkkoi kumppani hymyillen, kiepahti kenkänsä korolla ympäri ja jätti meidän kyynäräritarimme hänen unelmiinsa.

* * * * *

Mitä Anna jo alussa oli aavistanut, oli käynyt toteen, hän oli tuon venäläisen kenraalin luona vankina. Silloin ei hän ollut tietänyt, minkätähden hänen vapaudellensa taottiin kahleita, nyt tiesi hän sen ylen hyvin, ja ajatellessaan sitä hän kauhistui, mutta siitä varttui hänelle mielenlujuutta, jota hän vaaran lähestyessä tarvitsikin. Nöyränä taipui hän katkerain koetusten alaiseksi; oma järkähtämättömyys ja luottamus Jumalaan olivat hänen ainoana toivonaan tuota hillitöntä miestä vastaan, jonka käsiin hän oli joutunut.

"Te kohtelette minua, Anna, niinkuin olisin minä pyövelinne enkä hyväntekijänne", sanoi kenraali eräänä päivänä hänelle. "Te olette niin kalsea ja tunnoton minua kohtaan, ettekä tuommoinen hento ruusu, joksi teitä kerran luulin."

"Piikit on ruusullakin, ei vaan yksin orjantappuralla", vastasi Anna.

"Ja hyvästi pistävätkin kun tahtovat", sanoi kenraali hymyillen.

"Muulla tavoin ei voi ollakaan", virkkoi Anna.

"Mutta sen täytyy", lausui kenraali. "Vihasta rakkauteen sanotaan vaan olevan yksi askel, ja niin toivon olevankin, Annaseni."

"Minä en vihaa ketään, mutta minä inhoan teitä kenraali. Kuinka jalo te sitävastoin olisitte, jos tekisitte oikeutta onnettomalle tytölle, ettekä kietoisi sieluanne itsekkäisyyden mustaan verhoon."

"Totta kyllä", sanoi kenraali, "jos ei minulla olisi niin mahtavaa yllykettä."

"Mahtavaa yllykettä, mitä!"

"Rakkautta, Anna, rakkautta!" huudahti kenraali. "Ihana tyttö, antakaa minulle vaikka kuinka pieni osa siitä vastineeksi, ja minä olen oleva onnellisin kuolevaisista."

"Olenhan jo kerran teille julki sanonut, ett'en voi rakastaa ketään muuta kuin Mustofinia, ja siitä tulee teidän ymmärtää, etten rupea mihinkään yhteyteen teidän kanssanne."

"Se ei ole ollut koskaan tarkoitukseni", sanoi kenraali nauraen, "jos sillä tarkoitatte avioliittoa, joka minulle olisi sama kuin rotanloukku kotkalle. Ei! vapaasti kuin sekin tahdon mä liidellä, nauttia, elää ja rakastaa -- rakastaa _teitäkin_ ainoastaan -- -- --"

Kenraali kumartui ja kuiskasi Annan korvaan kaksi sanaa, jotka täyttivät hänet suurimmalla kauhulla. "Isä parka", sanoi hän, "kuinka syvälle on tyttäresi vajonnut, kun hänen täytyy kuunnella tuommoista! Minä en ymmärrä, kenraali", jatkoi hän, "mimmoisten naisten kanssa te olette ollut yhteydessä voidessanne puhutella minua näin häpeällisellä tavalla. Mutta tietäkää, ett'en minä koskaan rupea teidän himonne uhriksi, jota te koetatte peitellä kauniilla sanoilla. -- Menkää, kenraali Demidoff, älkääkä kiihoittako minua viimeiseen asti."

"Mitä en hyvällä saa koetan hankkia väkivallalla", sanoi kenraali, "minä opetan teidät taipumaan tahtoni mukaan."

"Taipumaan tahtonne mukaan!" toisti Anna, "taipumaan -- mihin? -- häpeään! Laupias Jumala!"

"Te pauhaatte turhaan, ihana tyttö, sillä kukaan ei auta teitä eikä pidä lukua mitä näiden seinäin sisällä tapahtuu. Uhoitelkaa, repikää taivas ja maa, te niskoittelija, ja kumminkaan ette pääse minusta, yhtä vähän kuin hiiri kissan kynsistä."

Suonet paisuivat kenraalin otsalla ja pahat himot väänsivät hänen kasvojaan, kun hän lähestyi tyttöä.

"Älkää tulko liki", sanoi Anna. "Näinkö ritarillisuus ja kunnia käskevät teidän kohtelemaan turvatonta? Näinkö te, uskoton kenraali, pidätte Mustofinille -- kuolleelle -- antamanne lupauksen?!"

Nämä nuhteet ja vetoaminen vainajaan sytyttivät kenraalissa niin sanomatonta vihaa tyttöä vastaan, joka rohkeni vastustaa ja suututtaa häntä, että hän unhoitti kaiken muun. Leimuavin silmin ja hammasta purren tarttui hän Annan pitkään tukkaan, kietoi sen kätensä ympäri ja heitti hänet huoneen nurkkaan, jonka jälkeen hän poistui iskien ovea niin kovasti kiinni, että seinät tärähtivät.

Kovasta sysäyksestä tointuneena, otsa veressä ja jäsenet ruhjottuna, makasi Anna liikkumattomana lattialla, kun Brigitta tuli sisään. Itkien nosti hän tytön sohvalle, asetti kylmiä kääreitä hänen päänsä ympärille ja kävi iloiseksi nähdessään hänen virkoavan. Vaikka Anna tunsikin olevansa niin väsynyt ja heikko, pyysi hän kumminkin ennen kaikkea, että Brigitta lukisi hänelle.

"Mitä minun pitää lukea, rakas lapseni?" kysyi Brigitta.

"Kuningas Davidin 139:s salmi, hyvä Briitta muori", sanoi Anna matalalla mutta selvällä äänellä, osoittaen kädellään raamattua pöydältä.

Brigitta otti pyhän kirjan, istuutui lähelle sohvaa ja katsahdettuaan vielä kerran rauhattomasti sairaan suuriin, ihmeellisesti loistaviin silmiin alkoi hän lukea, ensin tosin vapisevalla äänellä, mutta mitä kauemmin hän luki, sitä enemmän voimaa saivat nuo juhlalliset sanat. Kun hän tuli tähän paikkaan: "_Jos minä astuisin ylös taivaasen, niin Sinä siellä olet: jos minä vuoteeni helvetissä rakentaisin, katso, Sinä myös siellä olet. Jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren äärissä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais, ja Sinun oikia kätes pitäis minun_", silloin kirkastuivat Annan kalpeat kasvot ja hän hymyili autuaallisesti. Vakavasti kertoi hän sitten salmin kaksi viimeistä värssyä: "_Tutki minua Jumala ja koettele minun sydämeni: kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katsos, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle_."

Tuskin oli Briitta muori ehtinyt tauota, kun ovi avattiin ja kenraali jälleen astui sisään.

Käskevällä silmäyksellä pakoitti hän vastahakoisen palvelijan poistumaan ja lähestyi sitten Annaa, joka vaivoin nousi ylös.

"Vanha venäläinen sananlasku sanoo: kussa on viha, siellä on myös hyväntahtoisuus ja anteeksiantamus", virkkoi hän. "Oi Anna, voiko tämä toteutua teistäkin? Sanokaa että niin on, sillä muutoin tulen minä hulluksi! -- Minä puolestani olen antanut anteeksi _teille_, suloinen enkeli! -- antakaa tekin minulle!"

"Minä koetan", sanoi Anna, "jos lupaatte olla uudistamatta äskeistä kohtausta, sillä ette uhkauksilla ettekä houkutuksilla ole saava minua luopumaan siitä, mitä pidän oikeana."

"Väkivallalla en teitä enää pakoitakaan rakastamaan minua, mutta lahjoittakaa minulle edes murunen lämpimän sydämenne tunnetta -- ja ruvetkaa omakseni."

Tuo ylpeä mies heittäytyi lattialle, suuteli innokkaasti nuoren tytön jalkoja, ja hellimmät sanat, tulisimmat rukoukset virtailivat hänen huuliltaan. Kohtaus oli sekä surkuteltava että naurettava ja olisi entisinä päivinä saanut kenties Annankin hymyilemään, mutta nyt oli hän rauhaton ja pahoilla mielin, ja sentähden herätti se hänessä vaan syvää inhoa ja kauhistusta. "Nouskaa, kenraali, älkääkä alentako itseänne", sanoi hän. "Hillittömien himojenne vallassa unohdatte te, miesparka, mitä ihmisarvo käskee, Minä surkuttelen teitä syvästi."

"Surkuttelette minua!" Kenraali hypähti ylös. Loukattu ylpeys hehkui hänen silmissään ja viha oli pääsemäisillään hänessä voitolle, mutta hänen uhrinsa kärsivä näkö masensi hänet, hänen voimakas vartalonsa horjui ja jälleen pyysi hän houkuttelevimmalla tavalla anteeksi, johon Anna vihdoin jalomielisesti suostuikin.

"Näyttääksenne, että olette täydellisesti antanut minulle anteeksi", sanoi kenraali ottaen esiin kultaisen rasian, jota koristi keisari Aleksander I:n timanteilla reunustettu kuva, "ottakaa tämä rasia, joka minulle on äärettömän arvokas, ollen arvollinen muisto ruhtinaaltani, ja pitäkää se muistona mieheltä, jonka täytyy ihmetellä teitä yhtä suuresti, kuin hän teitä rakastaakin."

Jalosti kieltäytyi Anna ottamasta vastaan tuota kallista lahjaa, mutta lopuksi täytyi hänen kumminkin ottaa se ja antaa perää kenraalin hartaalle pyynnölle.

Näin päättyi tämä päivä, jota valitettavasti seurasi monta samanmoista.

Myöhään yöhön istui Anna painaen käsillään polttavia ohimoitaan ja katseli ulos talven pimeyteen, mutta se selkeni, kun hän sanomattomaksi ilokseen löysi äitinsä kadonneen tähden. Hänen sielunsa pysyi kiinni niissä lohduttavissa lupauksissa, joita Brigitta äsken oli lukenut raamatusta ja tästä taivaallisesta lähteestä sai se lepoa ja rauhaa.

X.

Siirtykäämme lukijan suosiollisella luvalla tuosta pienestä kaupungista Aurajoen rannalta venäläisten leiriin Borodinon luo. Niin pitkälle oli sota Venäjän ja Ranskan välillä edistynyt, että ratkaiseva taistelu oli odotettavissa. Uskollisesti olivat Venäläiset noudattaneet puolustusjärjestelmäänsä, jonka tarkoituksena oli houkutella viholliset sisämaahan, mutta Ranskalaisten saapuessa yhä lähemmäksi Moskovaa, nousi Venäläisten kansallistunto tämmöistä menettelemistä vastaan. Tämän tyytymättömyyden johdosta yhdisti keisari Aleksander sotajoukkonsa iäkkään kenraalin Kutusovin komennon alle, joka muutamaa kuukautta tätä ennen päätetyssä Turkin sodassa oli erittäin kunnostanut itsensä ja nyt kansan toiveiden mukaan tahtoi uskaltaa ruveta taisteluun vähäisen Borodinon kylän luona, kolmenkymmenen virstan päässä tsaarien kuuden sadanvuotisesta ruunauskaupungista.

Suuri oli riemu tästä päätöksestä, mutta se koskikin kodin, perheen, isänmaan ja kunnian puolustusta.

Oli syyskuun kuudennen päivän ilta 1812. Punaisen vuoren kukkulalla, joka kohosi yli seudun, oli Venäläisten suurin patteri, nimeltä Rajevskin patteri, eli, kuten Ranskalaiset sitä kutsuivat, Suuri patteri. Sen molemmilla puolilla oli pienempiä tykistöjä, saartokaivantoja ja valleja, vasemmalla solatie, joka eroitti Ranskalaisten ja Venäläisten etuvartijat toisistaan.

Tätä tietä myöten astui muuan nuori mies nopein, kevein askelin. Hän palasi vakoilemasta ja ohjasi kulkuaan Venäläisten leiriin. Hän oli puettu pitkään, avaraan sotilaanviittaan, joka täydellisesti peitti hänen korkean ja solevan vartalonsa, niin ett'ei häntä ollut helppo pimeässä tuntea, varsinkin kun tilapäinen, omituisen näköinen päähine osaksi varjosi hänen muotonsa. Tämä mies oli kapteeni Mustofin, joka sodan aikana oli kohonnut evestiluutnantiksi, mutta jota me vanhan tuttavuuden vuoksi kernaammin kutsumme entisellä arvonimellään.

Luottamustoimi, jonka hän hiljan oli päättänyt, oli houkutellut hänet niin lähelle Ranskalaisten etuvartijoita, että hän vaivoin pääsi eheänä vinkuvasta luotisateesta, mutta tämä voitettu vaara näkyi enemmän virkistävän kuin masentavan hänen pelotonta mieltään. Rohkeita, tutkivia silmäyksiä loi hän vuorenrotkoihin molemmille puolille tietä, joissa pahojen valtain sanottiin asustavan ja ilvehtivän ja joita vanhan tarinan mukaan ei muu lepyttäisi kuin niin mahtava virta ihmisverta, että se Punaisen vuoren juurelta ulottuisi kaukaiseen Moskovan jokeen.

Vaikk'ei Mustofin ollut herkkäuskoinen eikä taikaluuloinen, tuntui hänestä kumminkin tämä tarina olevan kuni synkkä ennustus huomispäivän taistelulle ja hänen jäseniänsä karsi ajatellessaan veljenverta, joka ikivanhoista ajoista saastuttaa syynalaista maata. Voiko valta ja kunnia, nuo inhimilliset himot, jotka niin usein ovat yllyttäneet kansoja aseisin toisiansa vastaan, vastata kaikkia sodan uhreja, leskien ja orpojen kyyneliä ja huokauksia!

Surkutellessaan näitä ihmiskunnan kärsimyksiä kävi hän vakavalle, surulliselle mielelle, johon ympäröivä luontokin vaikutti. Varjot olivat yhdistyneet pimeydeksi, taivas oli pilvessä ja taaja, kostea sumu kohosi maasta.

Mustofin kompastui. Hän luuli ensin siinä olevan paulan, mutta huomasi pian, että se oli vaan viaton myyrä, joka oli rohennut nousta maanalaisesta piilostaan. Tämä vähäinen seisahdus sai hänen hymyilemään, haihdutti hänen synkkämielisyytensä ja samalla heijastui Anna Mörckin jalo ja viehättävä kuva hänen sielussaan. Loistavan kauniina oli se valkoisessa puvussa lähestyvinään häntä, tarttuvinaan hänen käteensä ja kuiskaavinaan hänen korvaansa uskollisuuden ja kuolemaan asti sitovan rakkaudenlupauksen.

Suloisia olivat nuo mielikuvitukset, sitä suloisempia, kun todellisuus oli niin katkera. Jätettyään Annan enonsa, kenraali Demidoffin luo, ei näet Mustofin ollut saanut mitään tietoa häneltä. Jokaisessa kirjeessään oli hän tehnyt hänelle satoja kysymyksiä, joihin hän ei kumminkaan kokkaan saanut vastausta.

Voimatta kauemmin hillitä rauhatonta ikäväänsä oli hän sodan syttyessä alkupuolella kesää lähettänyt erään uskollisen orjansa Suomeen ottamaan selkoa morsiamensa kohtalosta. Vaikka siitä oli jo kaksi kuukautta kulunut, ei lähettilästä vielä ollut kuulunut takaisin. Mutta yhtä vähän kuin Anna oli epäillyt Mustofinin uskollisuutta, yhtä vähän oli tämäkään ajatellut sitä mahdolliseksi, että morsiamensa hänet unohtaisi. Hänen mielensä ei ollut koskaan hehkunut palavammin isänmaan rakkaudesta, eikä hän koskaan ollut alttiimpi uhraamaan elämäänsä ja vertansa sen edestä kuin juuri tänä iltana, ja kumminkin -- kuka kertoo ihmissydämen taistelut? -- ja kumminkin vapisi hän, niinkuin ei koskaan ennen ajatellessaan, että kuolema murhaavana luotina kenties piankin eroittaisi hänet Annasta ja jättäisi tämän yksin maailman suruihin ja vaaroihin.

Tällä aikaa oli Mustofin jättänyt solatien taakseen, vaihettanut illan tunnussanan: "Jumala ja tsaari!" viimeisen vahtimiehen kanssa, ja oli Venäläisten leirissä. Korkeat patterit ja vallit häämöittivät aaveen näköisinä öistä taivasta vasten, ja sieltä täältä vilahti nuotiotulia sumusta. Jyrkkänä vastakohtana voitosta varmojen Ranskalaisten iloitsemiselle, vallitsi täällä syvä, juhlallinen hiljaisuus. Valkeissa vaatteissa riensi kansa tunnustamaan syntinsä papeille saadakseen synninpäästön ja pyhän Ehtoollisen. Selvästi näki että Venäjän sotajoukko valmistihe kuolon juhlaan.

Mustofinillä ei ollut kumminkaan aikaa katsella, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän meni ruhtinas Bagrationin luo, jonka osakuntaan hänen joukkonsa kuului, ja annettuaan ilmoituksen sai hän vihdoin vetäytyä omaan majaansa. Siellä odotti uskollinen Feodor herraansa kuumalle teelle, joka maistoikin tästä varsin hyvälle vaivaloisen kävelyn perästä.

Vahvistettuaan itsensä tällä tuoksuvalla juomalla otti Mustofin esille erään kartan ja rupesi uutterasti tekemään sodanjohdollisia laskuja, joita Feodor useamman kerran yskimisellään turhaan koetti keskeyttää.

Vihdoin katsahti Mustofin ylös. "Mitä tahdot, Feodor?" sanoi hän hymyillen.

"Isä Vasili on tullut", kuului lakoninen vastaus.

"Isä Vasili! Mitä sanot?" Vladimir hypähti seisoalle. "Sanantuojani Suomesta! -- Jumalalle olkoon kiitos! -- riennä -- kutsu hänet sisään!"

Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Vasili, pieni, mielevä, partasuu ukko astui majaan.

"Tervetultuasi vihdoinkin, isä Vasili", tervehti häntä kapteeni iloisesti, "minkä tiedon sinä tuot?"

Isä Vasili ei vastannut sanaakaan.

"Oletko menettänyt kielesi käytön matkalla?" hymyili Mustofin. "Muistaakseni oli sinulla ennen aina sana suussasi."

"Jalo herra", vastasi viimein Vasili, "ikävää uutista on aina vaikea ilmoittaa."

Mustofin kalpeni. "Sinä et siis tavannutkaan kenraali Demidoffia?" sanoi hän.

"Tapasin kyllä, ja paitsi kirjettä on minulla suullisia terveisiä jalolta kenraalilta; hän pyytää sanomaan, ett'ette kovin raskaasti laskisi mielellenne koettelemusta, jonka taivas on päällenne pannut. -- Muuten on matkani, kiitos olkoon pyhille, onnistunut hyvin. Kenraali Demidoff oli kyllin hyväntahtoinen ja antelias, mutta niin ankara, ett'en saanut pistää nenääni oven ulkopuolelle, sitä vähemmän puhutella ketään. Niin pian kuin mahdollista lähetti hän minut jälleen tielle, ettei teidän liian kauan olisi tarvinnut odottaa tuloani."

Vasili oli saanut tavallisen puheliaisuutensa takaisin, ja sanat virtailivat täten hänen huuliltaan, mutta Mustofin ei kauemmin niitä kuunnellut; hän mursi kenraali Demidoffin suurta sinettiä kirjeestä.

Johtavien alkulauseitten perästä kirjoitti kenraali seuraavaa:

"Kallis sisarenpoika, mieleni on raskaampi Siperian marraskuuniltaa, kun minun nyt _täytyy_ ilmoittaa Sinulle se, jota niin kauan kuin mahdollista olen Sinulta salannut säästääkseni Sinulta suurta surua. Anna Mörck, jonka lähtiessäsi jätit minun turviini, ei ole enää elävitten joukossa maan päällä. Vietettyään useita kuukausia synkässä raskasmielisyydessä, joutui hänen surusta riutunut ruumiinsa täällä liikkuvan rokkotaudin uhriksi, ja hän nukkui kuoleman uneen niin rauhallisesti, kuin lapsi päätettyään iltarukouksensa. Usein puhui hän Sinusta ja toivoi lujasti näkevänsä Sinut jälleen haudan toisella puolella.

"Vaikk'ei tämä nuori tyttö kuulunut meidän pyhään kirkkoomme, olen minä luettanut messuja hänen sielunsa edestä ja hartauslaitoksiin maksanut suuria summia hänen muistokseen. Kanna surusi kuin mies ja elä niitä suuria tehtäviä varten, joita elämäsi Sinulle vielä tarjoo -- -- --"

Mustofin luki kirjeen monet kerrat läpi. Pelko, jota hän aina oli koettanut karkoittaa itsestään, mutta joka usein oli palannut takaisin, oli siis toteutunut -- Anna Mörck oli kuollut.

Hän viittasi Feodoria ja Vasilia poistumaan ja jäi yksin. Lähtiessään vähän myöhemmin majasta näytti hän tyyneltä, melkein onnellisen näköiseltä; ainoastaan hänen tunteellisesta katseestaan ja kuolonkalpeista kasvoistaan huomasi, että taistelu oli ollut hirveä. Ikäänkuin unissa pysähtyi hän hetkeksi eräälle nuotiotulelle, jonka ympärille joukko kasakoita, aron solevia poikia, oli asettunut. Mukavassa, huolettomassa asennossa istuivat he suruttomina ja nauttivat viinaa, jota kenraali Kutusov oli antanut jakaa heille, ja muistelivat kotiaan Donin rannalla ja rakkaita arojaan.

Oikein kaunopuheliaasti kertoi muuan vanhempi mies uteliaille nuoremmille kumppanilleen, miten raivoava lumipyry Vjuga kietoo hirmuisella nopeudella kesäisen auringon paahtaman maan jäiseen verhoon, mutta miten kevään aurinko sitten jälleen sulattaa routaisen maan mustaksi liejuksi, valmistaen siten maan laadun suloiselle toukokuulle, joka lyhyessä ajassa kaunistaa aron välkkyvällä ruohovaipalla, kutoen siihen ihanimpia kukkia.

"Sinä puhut niinkuin pappi lukee kirjastaan", huudahti eräs nuori mustatukkainen mies säihkyvin silmin, "ja melkein yhtä somasti kuin meidän vanha atamaanimme, johon arvoon pyhä Neitsyt meitä kaikkia auttakoon!"

"Niin, siihen auttakoon meitä pyhä Neitsyt!" huudettiin yhdestä suusta.

"Ei ole aika ajatella omaa kunniaa!" kajahti samassa mahtava ääni ja puolipäihtyneen kasakkajoukon edessä seisoi heidän oma päällikkönsä, joka käveli ympäri pitäen väkeänsä järjestyksessä.

Tämä näky palautti Mustofinin itseensä, innostuksen loisto hehkui hänen silmissään, ja hän riensi sotamiestensä luokse katsomaan olivatko kaikki valmiit taisteluun. Kuolemalle ei hän enää vavissut, päinvastoin päätti hän etsiä sitä, tullakseen yhdistetyksi Annansa kanssa, jonka kuva, ei enään kuolevaisessa, vaan kirkastetussa muodossa näytti viittaavan häntä luokseen.

Nopeasti kuluivat yön hetket. Pilkkoisessa pimeässä kulki haaveellinen joukko leirin läpi. Papit avaroissa, hulmuavissa kaapuissa ja kuoripojat tulisoihdut käsissä kantoivat ihmeitä tekevää neitsyt Marian kuvaa rivistä riviin sotajoukon edessä, jonka ohessa luettiin seuraava, kenraali Kutusovin julistus: