Part 4

Keveästi hypähti Mustofin alas hevosen seljästä, poimi kukat ja kiinnitettyään ne takkinsa napinläpeen, ratsasti hän sitten keveämmällä mielellä takaisin kaupunkiin.

Hänen aikomuksensa oli nyt mennä kenraali Demidoffin luokse, mutta ajaessaan poliisimestari Reisin talon ohitse ja nähdessään Annan kainosti punastuen tervehtivän häntä ikkunasta, päätti hän poiketa sisään ja kertoa hänelle kaikki.

"Näetkö, kuinka kauniita kukkia tuon sinulle", sanoi hän Annalle, kun oli ensin tervehtinyt häntä. "Miten hyvin ne sopisivat sinun tummaan tukkaasi, armas tyttö; odota, niin asetan ne sinne."

"Kuinka hyvä sinä olet, kun tuot minulle lempikukkiani", vastasi Anna, "mutta, Vladimir, pian ne siellä kuihtuisivat. Salli minun pikemmin asettaa ne veteen, ne muistuttavat minulle kotia, jonka lehdoista niitä ennen mielelläni etsin. Oi sitä aikaa", lisäsi hän haaveksien, "jolloin käki kukkui, meri aukeni ja vuokot kukkivat!"

Annan silmiin valahti kyyneliä ja hän käänsi nopeasti päänsä toisaalle.

"Tyttö parka, sinä kärsit, kärsit minun tähteni", sanoi Mustofin hellästi.

"Älä sano sitä", virkkoi Anna ja koetti hymyillä, "en tahdo mitään kaikesta tuosta takaisin, sillä kun sinut omaan, on minulla kevät, on kukkia, on kaikkia."

"Mutta jos kadottaisit minutkin", sanoi Mustofin vavahtelevalla äänellä, "ja meidän täytyisi erota?"

"Erotako?! mikä julma sana!" huudahti Anna. "Vaan näytäthän sinä niin totiselta! Mitä on tapahtunut, sano!"

Niin hellästi ja varovasti kuin oli mahdollista kertoi nyt Mustofin kokien tekeytyä rauhallisen näköiseksi morsiamelleen tuon käskyn, joka vaati hänen viipymättä lähtemään kotimaahan.

"Tuomiorovasti Gadolin sanoi minun elämäni ilman isäni siunausta muuttuvan erämaaksi", virkkoi Anna huoahtaen, kun Mustofin oli vaiennut, -- "hän oli oikeassa, minä tunnen jo hietikkötuulen polttavan ja myrkyllisen hengähdyksen kasvoissani."

"Mutta sen puhdistaa raikas viileys, joka liehtoo rakkauteni vihannoivalta kosteikolta", sanoi Mustofin lämpimästi.

"Ei, Vladimir, se on mahdotonta", valitti tyttö parka suruissaan.

"Sinä epäilet siis lempeni voimaa?" Mustofin kietoi hellästi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänen päänsä vasten olkapäätään, ja Anna itki ensin katkerasti, mutta virkkoi sitten liikuttavalla äänellä: "Älä ole pahoillasi, Vladimir; en tahdo turhilla valituksilla enää tehdä eron tuskia raskaammiksi, vaan olen nöyrtyvä sallimuksen alle. Sinun rakkautesi on vahvistava minua ja se on Jumalan avulla yhdistävä meidät jälleen."

"Kiitos, ystäväni", sanoi Mustofin, "ja kun tuo uhkaava sota on ohitse, olen minä jälleen sinun omasi -- sitten ei mikään voi eroittaa meitä toisistamme. Siksi aikaa toimitan sinulle kodin kenraali Demidoffin luona, joka, kuten tiedät, on äitini velipuoli. Tosin tunnen häntä varsin vähän, sillä me emme ole olleet paljon yksissä, mutta hän on aina osoittanut minulle erinomaista hyväntahtoisuutta ja on kaiketi auttava minua tästä pulasta."

"Salli minun olla täällä Reisinmatamin luona", virkkoi Anna, "hän on minulle hyvä ja hellä kuin äiti."

"Se on totta", sanoi Mustofin, "mutta tämä ei ole sovelias paikka jalosukuisen miehen morsiamelle. Ylhäisessä asemassaan voi kenraali Demidoff sitävastoin parhaiten suojella ja hoitaa sinua. Etkö ole tyytyväinen ehdoitukseeni, armaani?"

"Minä tyydyn kaikkeen", vastasi Anna hiljaa ja laski hänen käteensä omansa, "tiedänhän minä, että sinä tarkoitat parastani."

Emme tahdo pitemmältä kertoa tätä keskustelua, jossa kaipaus, suru ja toiveet tulevaisesta onnesta vaihtelivat, vaan seuratkaamme Mustofiniä hänen sukulaisensa, kenraali Demidoffin luokse, jolla oli oleva niin tärkeä osa Anna Mörckin elämän vaiheissa. Hän oli jo iäkäs mies, vaikk'eivät vuodet eikä heikkous vielä olleet masentaneet hänen urheaa, taisteluissa jännistynyttä vartaloaan. Silmänsä olivat harmaat ja tuikeat ja kasvoissa, joissa ei ollut kauneuden jälkiäkään, kuvastui ankara julmuus ja hekkumallinen aistillisuus. Nämä luonteensa osoitteet ymmärsi kenraali Demidoff kuitenkin mestarillisesti salata, teeskennellen kohteliaisuutta ja ystävyyttä, ja vaikka hän 1808-1809 vuoden sodassa oli joutunut pahaan maineesen Vaasan kaupungin ryöstön ja muitten samanlaisten urostöittensä kautta, oli hän rikkaudellaan ja mahtavuudellaan saavuttanut itselleen ylhäisen aseman.

Kenraali oli jo käynyt maltittomaksi Mustofinin pitkästä viipymisestä, mutta tuli nyt kumminkin varsin ystävällisesti häntä vastaan.

"Terve tultuasi, sisaren poika!" sanoi hän, "olen halunnut tietää, mitä sinä pidät tuosta keisarillisesta käskystä."

"Se oli todellakin aavistamatonta", vastasi Mustofin.

"Hm", virkkoi kenraali, "se aika on ohitse, jolloin Napoleon lahjoitti armollisimmalle keisarillemme Suomen. Sittemmin ovat asiat muuttuneet, ystäväni; Ranska näyttää nyt toista puolta kilvestään, ja sen johdosta kokoaa Venäjä kiiruusti sotajoukkojaan Vilnaan, josta ensimmäinen ryntäys tehtänee."

"Asia näyttää vakaiselta", sanoi Mustofin. -- "Milloin tulee sotaväen lähteä Turusta?"

"Viimeistään ylihuomenna -- vaan kuules, sisaren poika, mitä sanoo morsiamesi, kun pitää lähteä kotimaasta?"

"Hän ei lähdekään kanssani", vastasi Mustofin.

"Eikö?" kummasteli kenraali, "joko teidän kyyhkyskuherruksenne on lakannut? Vaan niinhän ne tunteet tavallisesti kylmenevät, kuten kaikki muukin pohjan perillä."

"Meidän tunteemme, eno, eivät kylmene koskaan", vakuutti Mustofin lämpimästi, "mutta kun Anna Mörck niiden esteitten tähden, joista olen teille ennen puhunut, ei vielä voi ruveta vaimokseni, täytyy hänen jäädä tänne."

"Etkö ole esittänyt hänelle vastakkaista ehdoitusta?"

"En, taivahan nimessä!" huudahti Mustofin. "Siten olisin solvannut itseäni sekä häntä, joka on minulle pyhä kuin oma äiti!"

Tajuamatta nuorukaisen yleviä tunteita kääntyi kenraali äkkiä toisaalle päin salatakseen ivallista hymyään. "Sodan aikana", sanoi hän, "ei tarvitse niin tyystin kaikkia lainkäskyjä noudattaa; avioliitto saattaa silloin tämmöisissäkin suhteissa huokeasti tapahtua."

"Olkoon niin", vastasi Mustofin, "mutta minä olen luvannut olla häiritsemättä morsiameni rippikouluopetusta ja tahdon pysyä lupauksessani."

Kenraalin suupielet värähtelivät ja hän oli vähällä purskahtaa nauramaan mokomille epäilyksille, mutta hän tahtoi olla hyvässä sovussa sisaren pojan kanssa, ja hilliten mieltään virkkoi hän:

"Huhu tietää kertoa että morsiamesi on kaunis."

"Kaunis, ihana ja hyvä kuin enkeli", sanoi Mustofin innokkaasti.

"Sitä vaikeampi on sitten jättää häntä."

"Sen tunnen kyllä syvästi", vastasi Mustofin, "ja sentähden olenkin päättänyt kääntyä teihin, eno, pyynnöllä, jota en monelle tekisi -- -- --"

"Ja se kuuluu?" keskeytti hänet kenraali.

"Että te soisitte kotoa ja suojaa Annalleni, kunnes minä palajan, ja siten lievittäisitte surua, joka ahdistaa sydäntäni ajatellessani hänen turvatonta tilaansa."

"Jos ei se sen enempää ollut", sanoi kenraali ystävällisesti, "niin otan mielelläni toimittaakseni tämän tosin vähän arkaluontoisen tehtävän. Kiitos luottamuksestasi, sisaren poika, ja ole varma siitä, ettei neiti Mörckiltä ole minun talossani puuttuva isällistä suojelusta eikä hellää hoitoa. Tässä on käteni."

He löivät lujasti kättä ja Vladimir kiitti hartaasti kenraalia hänen ystävyydestään.

"Nyt olet siis valmis lähtemään", sanoi tämä.

"Olen kyllä; tulee vaan ensin tehdä testamenttini, ja sitten olen rauhallisella mielellä ryhtyvä täyttämään velvollisuuttani."

"Testamenttisi", toisti kenraali kummeksien, "ethän kait aikone asettaa rintaasi maaliksi vihollisen luodille?"

"Kukapa sitä tietää", sanoi Mustofin synkästi, "elämä ja kuolema eivät ole omassa kädessämme; meidän tulee olla valmiit kaikkeen. Testamentillani tahdon turvata Annan tulevaisuuden, jos itse sodassa kaatuisin."

"Sinä olet viisas ja ajatteleva", sanoi kenraali, "morsiamesi saa ruhtinaallisen omaisuuden."

"Ei siitä niin paljon tule kuin luulette, eno, vaikka tosin Annalle tarpeeksi. Aikomukseni on nimittäin vapauttaa orjani ja sitä paitsi lankeaa osa kirkolle ja kunnan vaivaisille."

Kenraali pusersi kättään lujasti pöytää vasten, mutta hän hillitsi kuohuvan verensä ja sanoi:

"Oikein onkin järjestää ajoissa maalliset asiat. -- Kirjurini Kurzoff, joka on taitava lakimies, kirjoittakoon testamentin ja sinulla on kaiketi joitakuita ystäviä, joita haluat siihen todistajiksi."

"On", sanoi Mustofin, kenraalin hyväntahtoisuudesta mielessään, "kapteenit Kamenski ja Gregorjeff eivät varmaan kieltäne minulta tätä palvelusta."

"En minäkään sitä luule", sanoi kenraali tarttuessaan kellonnuoraan ja käski sisään-astuvan palvelijan kutsumaan mainittuja henkilöitä.

Tuommoisessa toiminnassa, jossa niin sanoaksemme elämä tekee tiliä kuoleman kanssa, on jotakin liikuttavaa, ja juhlallinen hiljaisuus vallitsikin hetken perästä kenraalin huoneessa. Selkä kenossa istui kenraali nojatuolissaan eikä näyttänyt näkevän eli kuulevan, mitä hänen ympärillään tapahtui, sillä aikaa kun Mustofin kalpeana mutta vakavana matalalla äänellä toi ilmi viimeisen tahtonsa; väliin keskeytti hänet kirjuri kehittäen hänen lauseitaan sattuvampaan lakitieteelliseen muotoon. Etupuolella seisoi taas nuo kaksi upseeria valmiina antamaan tarvittaessa nimikirjoituksensa.

Hitaasti kului aika -- oli niin monta eri kohtaa huomioon otettavat -- mutta vihdoinkin loppui tuo vaikea työ, nimet piirrettiin alle, ja todistajat sekä kirjuri poistuivat vakavina huoneesta.

"Pyydän vielä saada jättää tämän testamentin teidän huostaanne, eno", sanoi Mustofin kenraalille. "Teillä ei suinkaan liene mitään sitä vastaan?"

"Ei suinkaan", vastasi tämä, "minun luonani on se hyvässä tallessa, sisaren poika."

Kenraalin ääni kuului heikolta. Oliko siihen syynä ruumiillinen väsymys, vai se saatanallinen juoni, joka hänessä oli herännyt? Mustofin uskoi edellistä. "Antakaa anteeksi, hyvä eno", sanoi hän rauhattomasti, "että olen väsyttänyt teidät kokonaan." Mutta ystävällisin sanoin epäsi kenraali hänen anteeksipyyntönsä ja lämpimät kiitoksensa, jonka jälkeen he erosivat.

Kuoleman kalpeus peitti nyt kenraalin kasvot ja hänen täytyi tukea itseään seinää vasten. Vihdoin huomasi hän pöydällä viinipullon, josta hän oli tarjonnut äskeisille vierailleen. Vapisevalla kädellä täytti hän siitä lasin äärilleen ja tyhjensi sen yhdellä hengähdyksellä. Se antoi voimaa. Kuumeen tapaisella kiihkeydellä avasi hän Mustofinin testamentin, luki sen tarkoin pykälästä pykälään monet kerrat ja katkera ivallinen hymy värähteli hänen huulillaan.

"Tuota 'hyvää enoa' ei ole siis muistettu kopekallakaan! Haa, sisaren poikaa! morsian, orjat perivät siis kaiken!" huudahti hän vihdoin ja rutisti paperin kouraansa. "Odota, niin saamme nähdä!"

Hän meni uunin luokse, jossa kytevät hiilet väliin loimahtivat ilmituleen. Tuokiossa oli testamentti siellä, jaloine lämpimine tarkoituksineen hiiltyi se tuhaksi.

"Jos Mustofin kaatuu sodassa", mutisi kenraali, "niin ei testamenttia koskaan kaivata, sillä hänen ystävänsä menevät hänen kanssaan, muussa tapauksessa se taas on kadonnut; siitä asiasta on kyllin aikaa pitää huolta. -- Muutama tuhat sielua ei ole vähäpätöinen asia, niiden tähden sopii jo uskaltaakin jotakin."

Hän palasi pöydän luokse ja tyhjensi pullosta viinin viimeiseen pisaraan.

VII.

Raskaalla mielellä otti Anna seuraavana iltana jäähyväiset poliisimestari Reisin perheeltä ja läksi Mustofinin ja uskollisen Brigitan seurassa uuteen kotiinsa. Hän oli juuri astumaisillaan kenraali Demidoffin asunnon rapulle, kun Brigitta kauhistuen pidätti häntä.

"Onneton lapsi", sanoi hän, "mitä onkaan teille tapahtuva tässä talossa! Ettekö näe tätä tuhoa ennustavaa merkkiä?"

Hän osoitti kädellään maahan, missä kaksi oljenkortta oli poikittain ristissä, ja jota yleisesti pidettiin pahana enteenä.

"Ristin tie", sanoi Anna hiljaa, "ilman ristiä ei ole ruunuakaan. Turvautukaamme Jumalan suojelukseen."

Annan sanoissa oli tyyntä uskallusta ja kumminkin likistihe hän lähemmäksi Mustofiniä, kun talon vanha hovimestari Ivan, jolla oli kierot silmät ja naama kuin verikoiralla, avasi porstuan oven.

Oli pyhä-ilta ja vaikka aurinko ei vielä ollut laskenut, paloi kaksi paksua vahakynttilää suuren pyhänkuvan edessä tampurin oven vastapäätä. Kuva oli oikein mestariteos, koristettu kullalla ja kalliilla kivillä, jotka kaiketi olivat hyvinkin arvokkaita.

Kumarrettuaan ja tehtyään ristinmerkin kuvan edessä, tervehti Mustofin erästä naista, joka ylpeällä katsannolla odotti heitä.

Kauneus oli jo kadonnut tuosta naisesta, kasvot kuopistuneet, iho kellastunut ja koko vartalo menettänyt norjuutensa ja sulonsa; ainoastaan silmissä oli vielä loistoa ja kauneutta, mutta niiden kauneus poltti, niiden loisto oli kylmää.

Katinka Petrovna oli hänen nimensä, ja kenraali Demidoff, ollen poikamies, oli ottanut hänet taloutensa hoitajaksi ja emännöitsijäksensä. Itsevaltaisesti hallitsi hän valtakunnassaan palvelijain kesken eikä suinkaan lempeimmällä tavalla, sillä hänen olennostaan ja käytöksestään näki jo, että hän oli tottunut käskemään ja vaatimaan kuuliaisuutta. Yhtä helposti saattoi myös nähdä, että hän ainoastaan totteli isäntänsä käskyä eikä omaa tahtoaan osoittaessaan kohteliaisuutta tälle nuorelle tytölle, jonka hän ehkä pelkäsi jakavan täst'edes vallan kenraalin talossa. Hänellä oli nimittäin kädessään hopeaisella lautasella suolaa ja leipää, jota hän venäläisen tavan mukaan kumartaen tarjosi lausuen:

"Onnea ja menestystä!"

Liikutettuna maistoi Anna tarjousta ja vastasi sitten sekavalla venäjänkielellä Mustofinin neuvon mukaan: "Suuri kiitos leivästä ja suolasta! Onnea ja menestystä ei suinkaan ole sieltä puuttuva missä niin ystävällisesti otetaan vastaan."

"Ja minäkin kiitän teitä, Katinka Petrovna", sanoi Mustofin lämpimästi, "ja pyydän ettei tämä ystävyyden osoitus morsiamelleni olisi ainoa teidän puoleltanne, sillä aikaa kuin olen poissa."

Nainen kohotti ylpeästi päätään ja hänen silmänsä välähtivät. "Me pyhän Venäjän lapset", sanoi hän, "emme unohda mitä olemme vieraillemme velkapäät. -- Isäntäni, kenraali Demidoff, on valmis ottamaan teitä vastaan. Ja teidän, eukkoseni", jatkoi hän Brigitalle, jota peloitti hetkeksikin jättää turvattiaan ja sentähden aikoi juuri seurata Annaa, "teidän sopii mennä tätä tietä neidillenne määrättyyn asuntoon, eikä kenraalin huoneiden läpitse."

Hän osoitti käskeväisesti erästä ovea ja antoi Ivanille muutamia ohjeita, josta seurasi että tämä jotenkin raa'asti otti Brigittaa käsipuolesta ja kuljetti häntä hämäräin käytävien läpitse Annalle määrättyihin huoneisin.

Himmeänä pääsi päivänvalo silkkisien purppuraväristen akkunan-uutimien läpitse tuohon avaraan, loistavasti sisustettuun saliin, jossa kenraali, Mustofin ja Anna olivat. Hienolla aistilla ja tuhlaavaisella kädellä oli siinä koetettu peittää asunnon vajavuuksia ja puutteita, sillä vaikka talo oli yksityisten parhaita Turussa, osoitti se kumminkin selvästi, että maa oli köyhä ja että kauneuden vaatimukset olivat sen mukaan.

Anna tunsi tämän komeuden ja ylellisyyden, johon hän oli tottumaton, ahdistavan mieltään, mutta hän koetti tekeytyä tyyneksi ja vastasi kenraalin kohteliaisiin puheisin ja ystävällisiin imarruksiin lempeällä ja kainolla arvokkuudella.

"Teidän käsiinne, eno", sanoi Mustofin, "jätän minä nyt mitä minulla kalliinta on."

"Ja saat ollakin varma siitä", vastasi kenraali, "että minä olen vartioiva aarrettasi kuin vanha lohikäärme. Mutta, hyvät lapset, älkää katkeroittako eron hetkeä ylen juhlallisella vakavuudella. Muutaman kuukauden perästähän sinä taas olet luonamme, Vladimir, ja sillä aikaa koetan minä huvitella neiti Mörckiä niin hyvin kuin voin."

"Kiitän teitä, kenraali", sanoi Anna teeskentelemättä, "mutta minä olen maalla kasvanut ja huvituksiin tottumaton enkä minä niitä kaipaa."

"Suruja ja kaipausta haihduttamaan ovat nekin hyvät", virkkoi kenraali ystävällisesti, -- "niin usein kuin haluatte, saatte ajella vaunuillani. Se ainakin virkistää sekä ruumista että sielua."

"Niin, Anna, ja kun sitten kuljet viheriän metsän halki, kuunnellen puitten huminaa ja lintujen laulua, niin oletpa jälleen tuleva iloiseksi kuin ennenkin ja muistava ystävääsi, joka, vaikka onkin kaukana, ajatuksissaan kumminkin vaeltaa rinnallasi", kuiskasi Mustofin hymyillen Annalle.

Nuoruuden onnellista taikavoimaa! Eroaminen, suru ja kaipaus, kaikki oli unohdettu! -- -- --

Katinka Petrovna astui sisään luoden palavat silmänsä huoneessa olijoihin. Kateellisella, katkeralla mielellä havaitsi hän miten kenraali, samoin kuin otustaan tähtäilevä kissa, katseli noita nuoria, jotka nähdessään toisensa olivat unohtaneet kaikki ympärillään. "Kiehuva samovari odottaa meitä", sanoi hän lopettaen sointuisalla äänellään hiljaisuuden.

Kenraali nousi ja häntä seurasivat Anna ja Vladimir ruokasaliin, missä Katinka Petrovna jo seisoi kirkkaan hopeaisen teekyökin ääressä valmiina jakamaan höyryävää teetä, venäläisten lempijuomaa.

Kalliissa kiinalaisissa posliini- ja hopea-astioissa oli monenkaltaisia laitoksia, jotka todistivat venäläisen kokin taitoa ja herkkusuun isännän aistia.

Kellään ei kuitenkaan näkynyt olevan halua osoittaa aterialle kunniaa, eikä puhekaan enää sujunut yhtä vilkkaasti kuin ennen. Kenraali vaan yksin joi lasin toisen perästä teetä, muut tyytyivät vähempään.

Vihdoin oli eron hetki käsissä. Lausuttuaan Brigitalle ystävälliset jäähyväiset, jäi Mustofin kahden kesken Annan kanssa.

Hän otti esiin pienen, taitavasti tehdyn kultaisen ristin, asetti sen vitjoineen neidon kaulaan ja sanoi:

"Tämän amuletin antoi äitini kuollessaan minulle suojellakseen minua onnettomuuksista, suruista ja vaaroista. Siitä päivin olen sitä sydämelläni kantanut ja äitini sekä minun siunausteni voimalla on se poistava isäsi kirouksen ja oleva sinulle, Annani, onnea tuottava taikakalu." Vladimirin puhe oli vakavaa ja hellää. "Täst'edes on suurin ilomme oleva kirjoittaa toisillemme. Kenraali Demidoff on luvannut toimittaa sinun kirjeesi tarkoilleen minulle, ja minulla taas on mahtavia ystäviä, jotka siinä kohden auttavat minua. Ole luja ja uljas, Annani, kuten sotilaan morsiamen tulee. Elä toivossa, voi hyvin!"

Lämmin, värisevä suutelo, viimeinen kädenpuristus, ja Vladimir oli poissa.

Viidentoista vuoden iällä itkee nuori sydän surunsa ja niin teki Annakin. Koko yön istui hän akkunan luona, mietiskeli ja itki. Silloin tuntui hänestä yht'äkkiä kuin olisi hänen isänsä haamu lähestynyt häntä ojentaen hänelle kättään, mutta kun hän koetti tarttua siihen, hapuroitsi hän vaan tyhjää ilmaa.

Ja kumminkin oli hän kuulevinaan isän puhetta, kertomusta, jota tämä joskus iltavalkean ääressä oli jutellut.

"Käsi kädessä vaeltaa elämän läpitse kaksi sisarta", niin se tarina alkoi. "Toinen heistä on kuin pohjolan keväinen ilta, jolloin päivän ja yön väreet sulautuvat yhteen ja salaperäinen valju ilma vipisee niin surullisesti. Kalpeana ja vakavana, kyyneleet silmissä, kulkee hän hitaasti eteenpäin ja kolkuttaa kaikkialla ovelle, kunnes hänet päästetään sisään.

"Toinen sisar on taas iloinen ja loistava kuin toukokuun aamu, kun leivonen liverrellen lentelee pilvissä, vuokot lehdossa kukkivat ja rannan vihannat koivut katselevat kuvaansa järven sinertävästä helmasta. Hänen silmänsä ovat kirkkaat ja säteilevät, suu hymyilee ja sydän tykkii hilpeästi. Kaikkialla otetaan hän kernaasti vastaan. Jos hänen vanhempi sisarensa viipyy jossakin, odottaa hän, kunnes tämä on täyttänyt tehtävänsä ja liitelee sitten vasta sisään, tahi jos hänellä on kiirut, heittää hän vaan kukkasen avonaisesta akkunasta huoneesen ja rientää eteenpäin.

"Toisen sisaren nimi on Suru, toisen Ilo. Vanhempi heistä tuli maailmaan silloin, kun ensimmäinen ihmispari lankesi syntiin; kun sitten Jumala antoi sovinnon lupauksen, syntyi toivo ja sen kanssa Ilo. Usein seuraa Suru kuolon enkeliä; itkien seisoo hän haudoilla ja sairasvuodetten ääressä ja missä puute, synti ja pimeys vallitsee. Hänen sydämensä tykkii säälistä kaikkia kohtaan, kädellään osoittaa hän uskon ristiä ja katsoo taaksensa, eikö hänen sisarensa Ilo jo saapuisi. Ja tämä tuleekin toivon loistava hengetär rinnallaan; usein on se 'ijäisyyden toivo', mutta sitä parempi.

"Harras rakkaus yhdistää nuo kaksi sisarta, Surun ja Ilon toisiinsa, eivätkä ne koskaan eroa niin kauan kun yksikin kilvoitteleva sielu löytyy maan päällä. Ne ovat lähteneet samasta kädestä ja niiden ylevä tarkoitus on johdattaa heikkoa, sotivaa ja eksynyttä ihmishenkeä Jumalan tykö."

Anna itkeä nyyhkytti. Silloin alkoi kaukaa kuulua sotamusiikin säveleitä ja etenevää tahdinmukaista astuntaa. Hän tiesi mitä se merkitsi, venäläiset joukot lähtivät nyt päivän noustessa kotimaahansa.

Anna katsoa tuijotti torille päin, jonne sotamiehet lähtöä varten olivat kokoontuneet, mutta siinä oli vastapäätä kadun toisella puolella kivikartano, eikä hän muuta nähnyt kuin auringon vipisevän säteen valkealla muurilla ja kappaleen sinistä taivasta.

* * * * *

Sillä aikaa, kun Anna rauhassa sai lopettaa rippikoulunsa, kävi Katinka Petrovnan asema kenraali Demidoffin talossa yhä horjuvammaksi. Hän ei itse varmasti tiennyt, miten asia oli, mutta hän tunsi, että ilmassa oli myrskyn enteitä, sillä hänen isäntänsä ei ollut ennen koskaan osoittanut hänelle niin silminnähtävää välinpitämättömyyttä ja kärsimättömyyttä, ei koskaan ennen sillä tavoin tehnyt pilkkaa hänen tunteistaan ja halveksinut hänen toiveitansa. Kuinka iloiseksi hän sentähden tulikaan, kun Ivan eräänä iltana ilmoitti hänelle, että kenraali tahtoi häntä yksityisesti puheilleen; se oli harvoin viime aikoina tullut enää kysymykseen. Sentähden tahtoikin hän nyt pukeutua oikein huolellisesti, ja siitä saivat hänen orjapiikansa kyllin työtä, jotka rauhattomina häärivät hänen ympärillään, peljäten jollakin suututtavansa hirmuvaltaista, kärsimätöntä hallitsijatartaan.

Häijyllä tuulella olikin Katinka Petrovna, istuessaan tuossa pieni koira sylissä ja jakaen runsaasti käskyjä ja toria.

"Älä raasta viimeisiä hiuskarvoja päästäni, Masha! Äläkä sinä, Sassa, liikuta puuteritöyhtöä niin raskaalla kädellä, kuin pesisit lattiaa! Aiotko sinä, Tatjana, varastaa kalliita kiviäni, vai mitä puurrat niin kauan juvelilippaassani?" sinkui hän uhkaavalla äänellä vuoroin kullekin.

"Minä en ole koskaan varastanut enkä aio sitä tehdä; luulkaa minusta mitä tahanne", vastasi viimeksimainittu, jonka säännölliset kasvonpiirteet ja kukoistava iho todistivat hänen tserkessiläistä syntyperäänsä.

Kiukustuneena kohoitti Katinka Petrovna kätensä lyödäkseen tyttöä, mutta ketterästi vältti tämä lyönnin eikä voinut olla hymyilemättä onnistumattomalle yritykselle. Se suututti tietysti yhä enemmän Katinkaa, mutta hän hillitsi vihansa ja lausui kylmästi:

"Näkyypä olevan aika nöyristää sinun sisusi, Tatjana. Minä käsken hovimestarin annettamaan sinulle viisitoista hosumaa, tahi odotapas: Suomi on rikas koivuista, viisikolmatta lyöntiä norjalla vitsalla on lempeä rangaistus. Toivon että olet tyytyväinen lempeyteeni!"

Kimeä nauru pääsi Katinkan huulilta.

"Tyytyväinenkö? en toki", vastasi Tatjana sukunsa koko ylpeydellä, "sillä tietäkää, hallitsiatar, ett'en minä koskaan antau teidän raakain kättenne suomittavaksi. Kylläksi kauan olemme me kärsineet teidän julmuuttanne, mutta pian lieneekin meidän vuoromme nauraa teille, Katinka Petrovna, sillä meidän silmämme ovat huomanneet enemmän, kuin voitte aavistaakaan -- teidän tähtenne on sammumaisillaan. Minun ylitseni on valtanne lopussa. Kyynelilläni ja rukouksillani olen minä, näette, saanut vapauskirjan kenraali Demidoffilta, joka teihin verrattuna on enkeli, ja minulla on oikeus mennä mihin tahdon. Hyvästi, Katinka Petrovna, minä lähden kotimaani vuorille!"

Jok'ikinen verenpisara oli kadonnut Katinkan poskilta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät tserkessiläiselle tytölle, joka pää pystyssä kumartaen läksi tiehensä.

Kauhistuneina riensivät toiset palvelijat antamaan hallitsijattarelleen kultaisen sienirasian ja kostuttamaan vedellä hänen otsaansa. Kostonhimo saikin hänen pian toipumaan ja hän antoi pukea itsensä mitä suurimmalla kiirulla.