Part 3

Muutaman päivän perästä saapuivat matkustajamme vihdoin eräänä aamuna Turkuun. Loitolle kuului jo kirkonkellojen kumea ääni. Talvisen auringon säteet valaisivat vanhan tuomiokirkon korkeaa tornia, jonka huipussa kultainen kukko ja risti, valppauden ja uskon vertauskuvat, kimmelsivät. Ryhmyiset vuorenrinteet molemmin puolin kaupunkia ja vanha linna, jonka valkeat muurit suurenmoisina seisoivat tuolla muistomerkkinä niiltä ajoilta, kun ruotsalainen sivistys istutettiin maahamme, kaikki nuo olivat omiaan vetämään puoleensa Mustofinin ja Annan huomiota.

Mustofin, jolla ei ollut tietoa maan laeista ja asetuksista, vei heti kaupunkiin tultua morsiamensa venäläisen papin luo, aikoen pyytää tämän vihkimään heidät. Tuo hengellinen mies, jonka asuntoon he menivät, oli jo vanhuuden iässä. Harmaansekainen keritsemätön tukka ja pitkä vaalimaton parta riippuivat olkapäillä ja rinnoilla, ja tuuheain kulmakarvain alta pilkoitti pienet viekkaat silmät. Hänen pitkää, laihaa, kymärää vartaloansa verhosi likainen, kulunut kauhtana, joka ennen oli ollut virkapukuna kirkollisissa toimissa, mutta nyt käytettiin aamutakin asemasta.

Lueskellen evankeliumikirjaansa oli hän hiljan torkahtanut uneen, josta palvelija hänet nyt herätti. Tuo rasvainen kirja kädessä astui hän hämillään tulijoita vastaan.

"Kunnioitetut vieraat...", mutisi hän, "en tunne..."

"Nimeni on Vladimir Mustofin", keskeytti kapteeni hänet ylpeästi. Häntä oikein iljetti tuo pappi kotioloissaan ja jokapäiväisessä puvussaan, verratessaan häntä jaloon, älykkääsen pastori Mörckiin.

"Siis kenraali Demidoffin sukulaisia?" kysyi pappi syvään kumartaen.

"Niin."

"Entä tämä nuori nainen?" kysyi pappi jälleen. "Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni, tultuanne halpaan kotiini!"

Hän katseli uteliaasti Annan solevaa vartaloa ja koetti hänen silmiharsonsa läpitse nähdä hänen kasvojaan, raivallessaan hänelle sijaa sohvaan, jossa oli kaikenlaista rojua kuin juutalaisen puodissa.

"Arvoisa isä", sanoi Mustofin kärsimättömästi, "me emme ole tulleet tänne teidän kyseltäviksenne, vaan pyytämään että hyväntahtoisesti vihkisitte meidät."

Vaikka kapteenin ylevä ja vakaa käytös vaikutti kunnioitusta papissa, ei hän kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan.

"Neidin nimi?" kysyi hän.

"Morsiameni nimi on Anna Mörck. Tahdotteko tietää jotakin muuta?"

"Hän on siis Lutherin uskoa?"

"Niin on", sanoi Mustofin, "vaan eihän se liene esteenä?"

"Ei suinkaan", vastasi pappi miettiväisesti, "jos vaan te, jalo herra, voitte todistaa, että kuulutus on kolmesti tapahtunut, kuten tämän maan lait määräävät, sekä että lutherilainen pappi on teidät ensin vihkinyt, sillä sitä ennen ei minulla ole oikeutta siunata teidän liittoanne."

"Oikeutta! teidän täytyy, arvoisa isä!" huudahti Mustofin mielettömänä tästä esteestä.

"Pyhät varjelkoot minua tekemästä sitä", sanoi pappi ja teki ristinmerkin, "sillä silloin menettäisin kunniani, ainakin virkani."

"Puhutteko täyttä totta?" kysyi Mustofin.

"Puhun, poikani", vastasi pappi kumartaen.

Vaikka Anna ei paljon ymmärtänyt heidän puhettaan, arvasi hän kumminkin, mihin päätökseen oltiin tultu. "Vladimir", kuiskasi hän liikutettuna, "mitä teemme?"

Lohdutettuaan hellin sanoin Annaa kertoi Mustofin sitten lyhyesti papille mimmoinen asiain laita oli.

"Jalo herra", sanoi pappi ja hänen muotonsa irvistyi itserakkaasen hymyyn, "jos suvaitsette kuulla halvan palvelijanne neuvoa, niin kehoitan teidän kääntymään kaupungin pastorin, tuomiorovasti Gadolinin puoleen. Hän kuuluu olevan paljon lukenut ja oppinut mies ja tietää parhaiten, miten on tehtävä."

"Kiitän teitä, arvoisa isä, ja tahdon seurata neuvoanne", sanoi Mustofin, tarttui Annan käteen ja kiiruhti pois kumartelevan papin luota.

Mustofin oli toivonut saavansa viedä Annan vaimonaan sotilaskortteeriinsa, mutta sen tuuman olivat aavistamattomat esteet tehneet tyhjäksi, ja hänen ensimmäisenä huolenaan oli nyt asunnon hankkiminen Annalle ja Briitta muorille.

"Aja poliisimestari Reisin luokse", sanoi hän ajurille ja istahti Annan kanssa rekeen.

Tähän aikaan ei Turussa paljon venäjänkieltä taidettu. Mainittu Reis oli ainoa, joka sitä osasi, ja häntä pidettiin sentähden virallisena tulkkina. Mustofinkin oli joskus käyttänyt hyväkseen hänen kielitaitoaan ja siten tutustunut tuon arvossa pidetyn porvarin perheesen. Helposti onnistui hänen nyt saada Annalle ja hänen palvelijalleen asunto näiden kelpo ihmisten luona, ja syötyään itsekin siellä päivällisensä läksi hän Annan kanssa iltapäivällä tuomiorovasti Gadolinin luokse, jolta he toivoivat saavansa lohdullisempia tietoja kuin venäläiseltä papilta. Iloisesti astuivat he rinnatusten huolimatta äskeisestä vastoinkäymisestä ja olivat onnelliset tietäessään pian pääsevänsä eroittamattomasti toistensa omiksi.

"Rientäkäämme, armas tyttöni", sanoi Mustofin, "joka hetki on meille kallis, sillä se vie meidät lähemmäksi määräämme. -- Kuinka nopeasti tunnit ovat kuluneet! Jo soipi iltakello ja päivä on pian lopussa. Toivon kumminkin arvoisan rovastin ottavan meitä vielä tänä päivänä puheilleen."

Akkunanluukut olivat jo suljetut tuomiorovastin talossa, kun he saapuivat sinne, mutta eräältä palvelustytöltä saivat he tietää, että isännän oli tapa ottaa vastaan tulijoita mihin aikaan vuorokautta hyvänsä.

Heidät saatettiin suureen, yksinkertaisesti sisustettuun, kolkkoon huoneesen, joka oli enemmän nykyajan sakastin kuin tuomiorovastin muhkean asunnon kaltainen. Valkeiksi kalkituilla seinillä riippui useiden Suomen kirkon miehien kuvia, piispa Agricolasta alkaen. Ympäri huonetta oli pitkä jono mustalla nahkalla päällystettyjä tuoleja korkeine selkälautoineen, ja keskellä seisoi avara mustalla veralla katettu pöytä, täynnä kirjoja ja papereja.

Tämän ääressä istui neljänkymmenen vuoden vanha mies, tuomiorovasti Kustaa Gadolin, selaillen ahkerasti isoa kirjaa, jonka hän hiljan oli tuottanut tuomiokirkon arkistosta. Hän oli keskikokoinen ja jykevä vartaloltaan. Tummanvärinen tukka oli su'ittu taapäin korkealta otsalta, silmät olivat kirkkaat ja verevissä kasvoissa kuvastui lujuus ja vakavuus. Palattuaan vastikään virkatoimelta oli hänellä vielä valkeat liperit kaulassa ja yllään musta poimuinen kauhtana, jonka napinlävestä näkyi Vladimirin ritarikunnan nauha.

Vierasten astuessa sisään nousi hän seisoalleen ja katsoi hämmästyen heihin. Pöydällä palavien kynttiläin kirkkaassa valossa näyttikin ylevävartaloinen Mustofin loistavassa sotilaanpuvussaan oikein ruhtinaalliselta, ja tuo hentoinen nainen esiintyi hänen rinnallaan täydessä kauneudessaan.

Kohteliaasti pyysi tuomiorovasti heitä istumaan ja kuunteli sitten tarkkaavaisesti heidän asiaansa, mutta mikäli hän sitä kuunteli, sikäli rypistyi hänen otsansa ja silmät alkoivat säkenöidä.

"Te olette siis", lausui hän tuimasti, luoden Annaan terävän silmäyksen, "unhoittanut lapsen velvollisuudet isäänsä kohtaan lähteäksenne muukalaisen kanssa epätietoiselle elämänuralle?"

Kenties käsitti nyt Anna vasta täydellisesti, mitä hän oli rikkonut sitä kohtaan, jolla oli ensimmäinen ja pyhin oikeus häneen, ja surullisena vaivutti hän päänsä alas, mutta syvän rakkautensa voittamana kohoitti hän tuokiossa puhtaan, viattoman katseensa ja virkkoi:

"Tiedän tehneeni pahoin ... mutta minä olin antanut Mustofinille lupauksen, jota en voinut rikkoa ... minä rakastin häntä niin suuresti..." Hänen vieno sointuisa äänensä vavahteli. "Toivon myös isäni antavan meille anteeksi, kun me kerran aviomiehenä ja aviovaimona lankeemme hänen jalkoihinsa."

"Niin", sanoi Mustofin, "onhan pastori Mörck ylevämielinen mies. Älkääkä te, kunnianarvoinen herra, vihastuko tähän nuoreen tyttöön, sillä minä olen syypää, vaan ei hän."

Tuomiorovasti Gadolinistä kerrotaan, että kun hän kerran yritti pitämään puhetta morsiusparille, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "asian-omaiset -- -- -- asian-omaiset ja -- asian-omaiset." Tämä kankeakielisyyskö lienee nytkin ollut syynä, sitä ei tiedetä, vaan varmaa on, että ankarat nuhteet, joita hän aikoi lausua, takertuivat hänen kurkkuunsa, tuimuus haihtui kasvoista, silmät kostuivat ja laskien kätensä Annan päähän, virkkoi hän lempeästi:

"Lapsi parka!"

Hitaasti asteli hän sitten miettiväisen näköisenä edes takaisin huoneessa, kunnes jälleen pysähtyi Annan eteen ja kysyi hänen ikäänsä.

"Täytin hiljan viisitoista vuotta", vastasi tyttö kainosti.

"Olette kaiketi päästetty Herran Ehtoolliselle?" kysyi tuomiorovasti jälleen.

Anna vaaleni ja hänen huulensa vapisivat. "En vielä, kunnianarvoisa herra", sai hän vaivoin sanotuksi.

"Ette!" Tuomiorovasti peräytyi askeleen ja hämmästys ja sääli kuvastui hänen kasvoissaan. "Kapteeni Mustofin", sanoi hän, "teidän kihlattu morsiamenne on vielä lapsi eikä ole vastuunalainen töistään. Avioliittonne ei voi tapahtua, ennenkuin hän on päästetty Herran Ehtoolliselle'."

"Taivaan armot!" huudahti Mustofin liikutettuna. "Tämä tyttö on minulle kalliin kaikkea maailmassa, hänen onnestaan riippuu minunkin onnellisuuteni... Ja kumminkin olen minä voimaton, -- toiveeni ovat julmasti pettyneet!"

"Ihmisen maallisille toiveille käy kuni kukoistavalle virranlaaksolle", sanoi tuomiorovasti ylevästi. "Kaikki rehoittaa ihanimmillaan ja sato näyttää lupaavalta, mutta silloin tulee rankkasade, virta paisuu yli äyräittensä, mutaiset aallot vierivät hymyilevään laaksoon, ja niiden alle vajoovat parhaatkin toiveet. Onnellinen se, joka ei vastoinkäymisessä kukistu, vaan asettaa toivonsa korkeammalle!"

"Kiitän teitä, kunnianarvoinen herra, niistä sanoista", sanoi Mustofin, "enkä olekaan väsyvä, vaikka tuhansia esteitä syntyisi tielleni. En vaan tiedä, mitä meidän nyt on tekeminen."

"Ensiksi", sanoi tuomiorovasti lempeästi, säälien heidän tukalaa tilaansa, "tulee tämän nuoren tytön käydä rippikoulu päästäksensä osalliseksi siitä armosta jota jokaiselle täysikasvuiselle seurakunnan jäsenelle pyhässä sakramentissa tarjotaan."

"Ja kuinka pitkä aika vaaditaan siihen?" kysyi Mustofin.

"Tämän seurakunnan nuoret kristityt, joille näinä päivinä alkaa koetus-aika lutherin-opin pääkappaleissa, uudistavat tavallisesti kasteensa liiton kolminaisuudensunnuntaina, toukokuun lopulla."

"Siihen on siis lähes kolme kuukautta!" huudahti Mustofin maltittomasti, "eikö tätä aikaa voi lyhentää?"

"Kapteeni", sanoi tuomiorovasti ankarasti, "asia, joka usein määrää koko elämämme ajatustavan, ei ole punnittava yhtä välinpitämättömästi kuin moni muu."

"Te olette oikeassa, kunnianarvoinen herra", sanoi Mustofin, "minä en tahdokaan olla esteenä tämän tytön henkiselle menestykselle, vaan odotan aikaa, jolloin voin vaatia hänet omakseni."

"Sitä vastaan ei minulla mitään ole", sanoi tuomiorovasti, "kun morsiamenne on päästetty ripille, vihin minä teidät, jos itse sitä silloin vielä haluatte, mutta sillä ehdolla, että pastori Mörck siihen antaa suostumuksensa, sillä minä pidän arvossa isän oikeuden ja virkaveljeni mielipiteet."

"Lapseni", jatkoi hän Annalle, "kääntykää isänne puoleen -- oma sydämenne on parhaiten kuiskaava teille, mitä teidän tulee sanoa -- rukoilkaa hänen hyvyyttään ja rakkauttaan, ja hän antaa teille anteeksi, hän siunaa teitä, sillä ilman isän siunausta on elämämme erämaa. Painakoon Jumala sieluunne ne pyhät opetukset, joita teille kohta jaetaan, ja tehkööt ne teidät onnelliseksi sekä tässä että tulevassa elämässä. Amen!"

Isällisesti siunaten ojensi tuomiorovasti Gadolin kätensä näiden nuorten ylitse. Kunnioituksella suutelivat he sitä ja läksivät sitten pois.

He olivat pettyneet toiveissaan; elämän koettelemukset painoivat tutkaimensa heidän sydämiinsä.

"Älä sentään huolestu", sanoi Mustofin Annalle jättäessään hänet Brigitan hoitoon ja lähteissään omaan kortteeriinsa, "minun rakkauteni on voimallinen, se on suojeleva sinua myötä- ja vastoinkäymisessä."

V.

Seuraten tuomiorovasti Gadolinin neuvoa aloitti Anna rippikoulunsa, mutta vaikka hän tänä hiljaisen tutkistelemisen ja miettimisen aikana tunsikin itsensä sikäläisessä olossaan onnelliseksi, ikävöitsi hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän sovintoa isänsä kanssa. Tämä halu kävi vihdoin vastustamattomaksi ja vapisevalla kädellä kirjoitti hän sentähden isälleen kirjeen, täynnä lapsellista rakkautta ja avomielisyyttä. Alusta alkain kertoi hän, kuinka vaikealla mielellä hän oli paennut ja miten koti nyt mahtoi tuntua isästä yksiöiseltä ja kolkolta, kun hän oli poissa. Vaan eihän hän voinut toisin tehdä, sillä hänen ja Vladimirin rakkaus oli eroittamaton; heitä ei mikään ihmisellinen voima saattaisi vieroittaa toisistaan. Näin olivat he saapuneet Turkuun, mutta heidän toiveensa päästä heti avioliittoon oli rauennut tyhjään; piti odottaa, kunnes hän ehtisi päättää rippikoulunsa. -- -- -- "Armollisen Jumalan nimessä rukoilen minä Sinua", näin lopetti hän kirjeensä, "älä tuomitse minua, äläkä sulje korvaasi tyttäresi rukouksilta, sillä minun sieluni halajaa Sinun anteeksi-antamistasi, niinkuin pimeyteen suljettu vanki ikävöitsee taivaan valoa.

"Isä! -- Isä! ethän Sinä voi vaatia minun rikkomaan Mustofinille tekemää valaani! Salli minun seurata sydämeni taipumusta äläkä kiellä minulta siunaustasi avioliittoon, johon Vladimirin kanssa pian käyn. Ethän tahdo kovuudellasi verhota suruhuntuun hääpäiväämme ja onneamme, etkä ainiaaksi haavoittaa tyttäresi sydäntä ja tehdä häntä rauhattomaksi?! -- Jos olisit täällä, kerjäisin polvillani Sinulta armoa -- nyt voin ainoastaan jokaisella rivillä, jokaisella sanalla huutaa Sinulle: anna minulle anteeksi, siunaa minua, Isä!"

Kuumia kyyneleitä vuodattaen sulki ja lähetti Anna tämän kirjeen ja odotti sitten rauhallisemmalla mielellä isänsä vastausta, ja Mustofin koetti taas puolestaan kaikin tavoin rohkaista ja lohduttaa tällä ajalla nuorta morsiantaan ja armastelijan kekseliäisyydellä tehdä hänen elämänsä niin hauskaksi kuin mahdollisia.

Vaikka yöt vielä olivat kylmät, oli talven valta jo ohitse ja kevät käsissä. Auringon lämpimistä säteistä sulivat lumikinokset ja jäät kävivät hauraan näköisiksi; jo palasivat joutsenetkin loistavissa parvissa Pohjolaan ja metsissä kuhersivat teeret.

Eräänä päivänä istui Anna akkunan luona ja katseli kadulla ohitsekulkevaa hääjoukkoa. Yht'äkkiä kiintyi hänen huomionsa vanhaan mieheen, joka hitaasti, ikäänkuin etsien jotakin, asteli eteenpäin. Kädessä oli tulijalla rautakärkinen sauva ja olalla luistimet, saattoipa jo hänen puvustaankin nähdä, että hän oli kulkenut pitkän vaivaloisen matkan.

Anna hypähti ylös, hänen polvensa vapisivat ja painaen kätensä vasten poveaan koki hän hillitä tykkivää sydäntään. Tuokiossa aukeni ovi ja huoneesen astui hänen isänsä. Vaan kuinka muuttunut hän oli! Kasvot olivat valjut ja kuihtuneet kuin pitkällisen ja kovan taudin perästä, tukkaankin oli näinä muutamina viikkoina ilmestynyt harmaita hiuksia, ja koko hänen ulkomuodostaan näki että hän oli paljon kärsinyt; silmissä vaan asui entinen syvä ja loistava katse.

Hän sulki syliinsä rakkaan lapsensa. "Isäni!" -- "Tyttäreni!" -- kajahti tuossa hiljaisessa huoneessa, ja kaikki oli sillä hetkellä unhoitettu.

"Annathan sinä minulle anteeksi, rakas isä!" sanoi Anna itkien. "Muuten et olisi lähtenyt minua etsimään, kuin paimen eksynyttä lammasta. -- Kuinka väsynyt sinä mahdat ollakaan, isä! Tiedänhän minä, mitä vastuksia tähän vuoden aikaan tuommoisella pitkällisellä matkalla on tarjona, miten petollisesti jää keinuu ja halkeilee, kuinka monet vaarat siellä uhkaavat joka askeleella. Ja kaikkeen tähän olet sinä heittäytynyt alttiiksi minun tähteni, hyvä isä!"

"Älä puhu siitä, lapseni", sanoi pastori lempeästi. "Ainoastaan sinua olen ajatellut. Kirjallisesti en voinut vastata sinulle -- minun täytyi saada nähdä sinut, -- minä tahdoin itse tulla."

"Isä, kuinka hyvä sinä olet!" sanoi Anna ja syleili hänen polviaan. "Anna anteeksi minulle ja Mustofinillekin!"

Pastori nosti tyttärensä ylös tuosta rukoilevasta asennosta. Nuhtelematta häntä sanallakaan lausui hän juhlallisesti: "Mitä te kumpikin lapsellisessa ymmärtämättömyydessänne olette rikkoneet, annan minä kernaasti kaikesta sydämestäni anteeksi. -- Tule, tyttäreni, lähde täältä ja palaja kanssani entiseen paikkaasi kotilieden ääreen."

Näissä sanoissa, joissa isänrakkaus koko valtaavassa suuruudessaan tuli näkyviin, oli vetovoimaa. Ne sattuivat syvästi Annaan, eikä hän osannut vastata sanallakaan.

"Pian seisoo taas metsä, jota sinä niin suuresti rakastat, keväimen kukoistuksessa", jatkoi isä, "meren hyrskyvät aallot ja raikkaat tuulet viehättävät jälleen mieltäsi -- ja kaikki on oleva entisellään. Tule, tyttäreni, rientäkäämme! Kodin ovet ovat avoinna sinulle."

Pastorin silmät loistivat ja hän tarttui tyttärensä käteen, mutta tämä veti kätensä hitaasti pois. "Minä en voi, isä", nyyhkytti tyttö.

"Lapsi parka, ethän ole voinut antaa minun tulla tätä pitkää matkaa palatakseni yksin takaisin", sanoi isä; hän puhui lempeästi ja vakuuttavaisesti niinkuin sairaalle, jota turhaan pakoitetaan nauttimaan parantavaa lääkettä.

"Tyttäreni, ruusut lakastuvat kotona akkunallasi, ne kaipaavat sinun hoitoasi, varpusetkaan eivät enää visertele räystään alla, kaikki kuihtuu ja menehtyy, kun sinä olet poissa. Tule, rakas lapsi, tule!"

"Minä en voi palata", sanoi Anna, "sillä minä olen luvannut itseni Mustofinille vaimoksi. -- Olet antanut minulle anteeksi, isä, oi, -- älä siis kiellä minulta siunaustasikaan!"

"Minun mielipiteeni avioliitostasi on sama kuin ennenkin, eikä sitä voi mikään muuttaa", sanoi isä ankarasti. "Voisinko sitten siunata teitä, en, se on mahdotonta! Tyttäreni", jatkoi hän lempeämmin, "Mustofinistä eroitettuna olet sinä pian unohtava hänet ja löydät rauhan täyttäessäsi velvollisuutesi. -- Minä lähden itse puhuttelemaan kapteenia, että hän vapauttaa sinut noista valoista, joita sinulla, ala-ikäisellä lapsella, ei ollut oikeus tehdä."

"Älä mene, isä", rukoili Anna hartaasti, "älä mene, sillä vaikka minun lupaukseni eivät olekaan sitovat maallisen lain edessä, ovat ne kumminkin pyhät sen lain nojalla, jonka Jumala on kirjoittanut sydämeeni."

"Hyvä Jumala, mikä mielenhäiriö!" huudahti isä. "Näinkö minä olen opettanut tyttäreni vaeltamaan oikeuden tietä? Perustuen isälliseen valtaani vaadin minä sinun tottelemaan!"

"Isä", sanoi Anna, "en tahtoisi saattaa sinulle surua -- rakastanhan minä sinua niin suuresti! Oi, ole nytkin niinkuin muinen minulle lempeä ja hyvä isä, äläkä tee minua onnettomaksi, sillä ilman Vladimiriä on elämäni murtuva kuin santarae matkamiehen jalan alla."

Pastorin sydän heltyi jälleen ja hän puhui lempeästi tyttärelleen, nimitteli häntä suloisimmilla nimillä ja pyysi hänen olemaan hyvä ja tottelevainen lapsi. Onneton tyttö kimmurteli kuin kuolemantuskissa; hänen sielunsa taisteli lapsellisen kuuliaisuuden ja Mustofinin rakkauden välillä, mutta tälläkin kertaa voitti jälkimmäinen.

"Minä olen pannut kohtaloni Mustofinin käteen", sanoi Anna vihdoin lempeästi mutta päättäväisesti, "enkä voi toisin tehdä, tulkoon sitten onni tahi onnettomuus."

"Mikä uppiniskaisuus!" huudahti pastori. "Neljäs käsky, jonka jo pienenä sopertavana lapsena opit katekismuksestasi, on siis ollutkin tyhjää ulkolukua!" Tuo muutoin niin rauhallinen ja hiljainen mies oli kauheasti raivoissaan, hänen silmänsä säihkyivät ja huulensa vapisivat surusta ja vihasta.

"Katuvaiselle lapselle", jatkoi hän, "olisin mielelläni antanut anteeksi, mutta nurjalle ja niskoittelevalle en -- minä -- voi -- -- minun täytyy -- kirota häntä -- -- --"

"Oi, isä, ole armollinen!"

"Sinä olet itse näin tahtonut", sanoi pastori. "Oli minullakin kerran lapsi", jatkoi hän katkerasti, "mutta nyt ei ole enään. Mene, onneton, ja nauti vääryydellä saatua onneasi Mustofinin kanssa, mutta tiedä, että isäsi kirous seuraa sinua ja sinun avioliittoasi ja muista, että Herra sinun Jumalasi on ankara kostaja, joka etsii isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!"

Pastori oli lausunut nämä sanat katsomatta tyttäreensä, eikä hän nytkään poistuessaan huoneesta suonut hänelle silmäystäkään jäähyväisiksi. Kenties olisikin isän sydän vielä kerran heltynyt, kun hän olisi nähnyt tyttärensä epätoivossaan rukoillen ojentavan käsiään. -- Anna tahtoi sanoa jotain, mutta kieli ei täyttänyt tehtäväänsä, ja hän vaipui tainnuksiin.

Eteisestä kuului poistuvan miehen voihahdus ja hänen väsynyt, hidas käyntinsä. Ovi sysättiin tuimasti kiinni ja isän ja tyttären välillä oli kirous.

VI.

Rauhattomilla askeleilla mitteli kapteeni Mustofin huoneensa lattiaa koettaen tukehduttaa mielessään liikkuvia tuskallisia ajatuksia. Tuo iloinen huolettomuuskin, joka tavallisesti asui hänen kasvoissaan, oli tällä kertaa haihtunut, ja tuon-tuostakin kohotti hän kätensä kuumalle otsalle hillitäkseen veren raivoisaa tykytystä suonissa. Väliin pysähtyi hän kirjoituspöydän ääreen ja silmäili erästä paperia, jonka sisällys ei kuitenkaan näyttänyt rauhoittavan häntä, vaan päinvastoin kiihoitti hänen tavatonta mielenliikutustaan. Se oli keisarin allekirjoittama ukaasi Suomeen majoitetun venäläisen jalkaväen päällikölle, kenraali Demidoffille, jossa hänen käskettiin lähettämään Venäjälle kaikki ne joukot, joita Suomessa ei välttämättömästi tarvittu.

Europan valtiollinen tila oli tähän aikaan suurien muutoksien alaisena, ruhtinoita karkoitettiin ja valtaistuimia kukistui. Sisällisten mullistusten perästä Ranskassa oli Napoleon I siellä noussut hallitsijaksi aikoen luoda kansalleen uusia voittoja ja uutta kunniaa. Melkein kaikissa Europan valtioissa oli hän synnyttänyt sodan ja vartosi sitten kuin taitava kemisti työhuoneessaan, mitä tuosta monien ainesten sekoituksesta vihdoin oli tuleva.

Napoleonin tavaton onni ja sotapäällikönkyky oli pakoittanut kaikki alistumaan hänen tahtonsa mukaan ja Venäjän keisarikin, Aleksanteri I, oli sovussa hänen kanssaan, olipa vielä yhtynyt mannerkunnan liittoonkin, jolla Englanti piti kukistettaman. Kun Venäjä ei kumminkaan kaikessa voinut noudattaa Ranskan politiikkiä, niin ei ollut epäilemistä, että taistelu oli pian heidänkin välillään syntyvä, eikä kulunutkaan kauan aikaa, kun Ranskan sotajoukot jo alkoivat virtailla kohden Venäjän rajaa.

Tämän johdosta oli kenraali Demidoff saanut mainitun keisarillisen ukaasin, ja Mustofinille, jonka komppania myöskin oli noita Venäjälle komennettuja joukkoja, oli tämä käsky aivan odottamaton ja herätti hänessä sekä hämmästystä että huolta, sillä sotilaan ja ihmisen velvollisuudet joutuivat täten arveluttavaan ristiriitaan.

Tuskallista oli ajatella, miten eroaminen lisäisi surua Annalle, jota isän kirouskin jo raskaasti painoi, ja kumminkin oli niin tapahtuva, sillä kysymyksessä oli isänmaan puolustus, johon jokaisen mutta erittäinkin soturin tulee olla altis. Jos hän olisi voinut viedä Annan vaimonaan kanssaan, olisi lähtö ollut hänelle mieluinen, mutta nyt, kun avioliitto Annan rippikoulun tähden saattoi tapahtua vasta muutaman viikon kuluttua, kärsi hän kovaa tuskaa, jota moni muukin hänen sijassaan olisi tuntenut. Vihdoin soitti hän Feodorin luokseen ja käski satuloida hevosensa. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan ja halusi sentähden ratsastaa, ennenkuin hän lähtisi kenraali Demidoffin luokse, jonne häntä vielä samana päivänä oli kutsuttu tulemaan.

Kohta sen jälkeen ratsastikin hän hyvää vauhtia kaupungista pitkin autioa metsätietä, tietämättä edes matkansa määrää, kunnes jalo ratsu, jonka seljässä hän istui, vihdoin päristellen herätti hänen huomionsa.

"Suo anteeksi, uskollinen kumppani, että sinun tarpeettomasti pakoitan juoksemaan kuin juopunut ajaisi koniaan", sanoi kapteeni ja hellitti ratsastimet, johon hevonen iloisesti hirnahtaen vastasi.

Raikas ilma, jota Mustofin halukkaasti hengitti, jähdytti hänen päätään ja selvitti ajatukset, samalla kun luonnon ihmeellinen hiljaisuus rauhoitti hänen mieltään. Paikoin oli vielä lunta metsässä, vaan muuten oli aurinko jo sulattanut jäätikköä, ja siellä täällä juosta lirisi pieniä puroja mätästen välitse. Ihmeeksensä havaitsi Mustofin viheriällä sammalmättäällä sinisiä kukkia. Hän ei ollut ennen nähnyt näitä pohjolan kevätesikkoja ja ne oikein liikuttivat häntä kenties juuri sentähden, että niistä johtui hänelle mieleen oma armas Annansa, jonka katseessa päilyi samanlainen syvyys ja puhtaus.