Part 2

Tavallista myöhempään oli Annakin tänä iltana valveilla. "Mustofin on kaiketi hyvä ja jalo nuorukainen", oli hänen isänsä sanonut eikä Annakaan tuntenut laisinkaan pelkäävänsä häntä, kuten ennen niitä upseereja, joita hän oli sodan aikana nähnyt. Hän luki hartaasti iltarukouksensa ja luotuaan silmänsä taivaalle, josta hänen äitinsä tähti lempeästi säteili hänelle akkunan läpitse, heittäytyi hän vuoteelle ja vaipui pian nuoruuden rauhalliseen, huolettomaan uneen.

Nuoren soturin tulo teki tavattoman muutoksen pappilan hiljaisessa elämässä, eikä se suinkaan ollut vaikuttamatta Annan herkkään, haaveksivaan mieleen. Mitä useimmin hän oli kapteenin parissa, sitä lujemmin rupesi hän uskomaan, että Mustofin oli ritarillinen mies ja tässä uskossaan oli hän onnellinen.

Hilpeällä ja reippaalla mielellä asteli Anna eräänä lokakuun iltana meren rannalle. Vaikka kauniit kesäpäivät jo olivat menneet menojaan, oli luonto vielä miellyttävä ja suloinen. Syksyn loistavissa väreissä koreili metsä ja humisi vienosti, mutta tyynenä lepäsi meri kuni äitinsä rinnoille nukkunut lapsi.

Nojautuen vihantaa leppää vasten katseli Anna ulapalle, odotellen palajavaksi purtta, jolla hänen isänsä aamupäivällä oli lähtenyt virkatoimelle, kun laulun ja kanteleen säveleitä alkoi kuulua. Vaikka sanat olivat hämäriä ja outoja, kuvastui sävelissä kuitenkin selvästi haikea synkkämielisyys ja tuommoinen vaikeroiva tuska, joka on omituinen venäläisissä kansanlauluissa. Huoli ja kodinkaipausko siinä sitten lieneekään niin helkähdellyt.

Anna kuulteli kuultelemistaan, hänen silmänsä kostuivat kyyneleistä, huulet vavahtelivat ja koko hänen hilpeytensä haihtui.

Heti oli hän tuntenut kapteeni Mustofinin syvän äänen ja taidokkaan soiton. Vaikk'ei Anna ollut saanut kehittää musiikillista taipumustaan, ymmärsi hän kumminkin ja rakasti lämpimästi laulua ja soittoa, joiden mukaan hänen sielunsa taipui kuni savi taiteilijan kädessä. Siksi kävi hän nytkin alakuloiseksi, kuullessaan tuota synkkämielistä laulua, ja tämä tunne kuvastui hänen kasvoissaan vielä silloinkin, kun hän palattuaan kotiin portailla kohtasi Mustofinin. Kapteenilla oli vielä kantele kädessä, vaan eipä hän näyttänyt surulliselta, päinvastoin loisti hänen silmistään ja koko olennostaan semmoinen huoleton ilo, kuin ei hän koskaan olisi tuntenut murhetta ja tuskia.

Huomattuaan Annan alakuloisuuden, kysyi hän kohteliaalla, lempeällä tavallaan syytä siihen.

"Muistanettehan", sanoi Anna suoraan ja teeskentelemättä kuin lapsi, "tuon vanhan kreikkalaisen tarun Orfeuksesta, miten hän laulullaan ja soitollaan ihastutti ja hurmasi Manalankin henget? Samalla tavalla hurmasitte tekin äsken minut. Olisin vaan toivonut, että olisitte valinnut iloisemman laulun."

"Miksi niin, neitini?" kysyi Mustofin uteliaasti.

"Siksi -- siksi", sammalsi Anna hämillään, "että laulun tulee ilmaista niitä tunteita, jotka mielessä liikkuvat."

"Teitä ei siis nämä tunteet miellyttäneet?" Mustofin loi hellän, tutkivaisen katseen häneen, mutta kun Anna käänsi päänsä toisaalle eikä vastannut, sanoi hän:

"Tahdon sitten laulaa toisen laulun, joka on tekevä teidät iloiseksi."

Hän istuutui rappusten penkille. Sormet luikuivat taitavasti kanteleen kielillä, ja hän lauloi erään romansin, niin vilkkaan ja tulisen, että heti saattoi tuntea sen olevan kotoisin eteläisemmiltä mailta.

"Niin, eikö säveleillä ole ihmeellinen voima vetää puoleensa meidän ajatuksemme ja koko olemuksemme?" sanoi hän sitten lopetettuaan laulunsa ja saatuaan Anjalta palkinnoksi iloisen silmäyksen. "Minä näen kasvoistanne", jatkoi hän, "että olette samaa mieltä. Emmekö siis yhdisty soitolla lyhentämään noita pitkiä syys- ja talvi-iltoja, jotka uhkaavat meitä kuin sadussa lohikäärme onnetonta kaupunkia?"

"Ja te tahtoisitte opettaa minun soittamaan kannelta?" kysyi Anna iloisesti.

"Kernaasti", vastasi Mustofin. "Isänne suostumus ja oma halunne ovat ainoat kohdat, puhuakseni sotilaankieltä, jotka koko linjalla ovat voitettavat."

"Toinen kohta on helposti voitettu", vakuutti Anna leikillisesti, "ja isäni suostumuksen hankin jo tänä iltana; toivon hänen siihen myöntyvän."

"Samaa toivon minäkin", sanoi Mustofin sydämellisesti, "vaan koska iltaan on vielä pitkä aika, niin kenties suvaitsette nyt, neitini, täyttää tuon toisen lupauksenne ja laulaa minulle jotakin."

He astuivat sisään. Anna istuutui kursastelematta klaverin ääreen, ja lyötyään muutamia alkusointuja lauloi hän erään ballaadin niin tuntehikkaasti ja suloisesti, että hänen vastainen musiikin-opettajansa oli täysin tyytyväinen. Laulu oli hyvin vanha. Se kertoi nuoresta ritarista ja ihanasta immestä, jotka rakastivat toisiaan. Heidän täytyi erota, sillä kauas pyhään maahan oli ritarin lähdettävä sotaan, mutta erotessaan otti hän morsiameltaan ankaran valan. Taivaan nimessä lupasi neito olla kuolemaan asti ritarilleen uskollinen, vaan jos ei hän lupaustaan pitäisi, saisi ritarin haamu hänet morsiamenaan Manalaan temmata. Niin vannoi itkien impi ja kauas vieraille maille läksi ritari. Ei ehtinyt kumminkaan vielä vuosi loppuun vieriä, kun jo neito unhoitti lupauksensa ja kullan ja rikkauksien sokaisemana antoi kätensä toiselle. Parhaillaan vietetään häitä ja riemu on korkeimmillaan, silloin astuu hääsaliin puoliyön hetkenä kutsumaton vieras, rauta-asussa, kiireestä kantapäähän, ja istuutuu äänetönnä morsiamen viereen. Ilo lakkaa, kauhusta kalpenevat vieraat, ja vavisten kehoittaa vihdoin morsian tulijaa ottamaan kypärin päästään. Vaan voi hirmua! Hänen eteensä paljastuu matojen kalvama pääkallo, hänen entisen ritarinsa haamu. "Muista valaasi, petturi!" lausuu se kolkosti, kietoo käsivartensa morsiamen ympärille ja riistää hänet armotta kanssaan Manalaan.

* * * * *

Pastori Mörckillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Mustofin opettaisi hänen tytärtään soittamaan kanteletta.

"Kirkko-isämme Lutheruskin", sanoi hän laskien kätensä hellästi tyttärensä pään päälle, "piti musiikin suuressa arvossa, mieltä ja sydäntä ylentävänä; luulipa sen voivan karkoittaa perkeleenkin tyköämme. -- Elä sävelissä, lapseni, niin vältät monta maailman eksytystä, ja säilytä sydämesi puhtaana, sillä siitä lähtee elämä!"

Musiikinopetus pääsi siten alkuun, mutta sävelistä ei ollut ainoastaan nautintoa ja huvia, ne herättivät pian ihmeellisellä voimallaan nuorten sydämissä tähän saakka nukkuneita tunteita, joissa asui ensi lemmen koko lämpö ja puhtaus.

Anna oli tavallista enemmän saanut olla Mustofinin parissa, koska hän oli ainoa perheessä, joka taisi saksankieltä ja sillä saattoi välittää puhetta, ja tästä seurustelusta syntyikin vähitellen harras ystävyys heidän välillään. Laveamman seuraelämän puute, yhdenikäisyys ja luonteitten sopusointu vetivät sitä paitsi heitä yhä lähemmäksi toisiaan.

Oli muudan kylmä, tuiskuinen päivä sydäntalvella. Kirjoihinsa vajonneena istui pastori työhuoneessaan, mutta pappilan hauskassa arkiohuoneessa opetti kapteeni Annaa soittamaan erästä uutta kappaletta. "Ei, tämä ei käy päinsä, ei koskaan", sanoi oppilas hymyillen, kosketeltuaan useita kertoja väärin kanteleen kieliä. "Tällä tavoin kyllästytte te kaiketi minuun."

"Teihinkö?" Mustofinin äänessä oli omituinen kaiku. "Teihinkö?" toisti hän ja opetti jälleen verrattomalla kärsivällisyydellä Annalle sitä kohtaa, vaan ei se sittenkään ottanut sujuaksensa. Nuoren soturin olennossa oli jotakin, joka teki hänen ystävänsä rauhattomaksi. Vihdoin asetti kapteeni kanteleen pöydälle, otti Annaa molemmista käsistä kiinni ja lausui hellästi: "Lopettakaamme täksi päiväksi, hyvä neiti. Haluaisin puhua teille jotakin. Sallittehan?"

Anna nyökäytti myöntäväisesti päätään ja kapseeni jatkoi:

"Oli kerran ritari. Hän oli rikas ja mahtava, sadat palvelijat tottelivat hänen käskyjään, ja kumminkin oli hän köyhä, rakkautta vailla. Jäätyään nuorena orvoksi päätti hän etsiä kunniaa sotatantereilta ja ylhäisten saleista. Niin lähti hän kauas ja löysikin mitä etsi, mutta oli yhtä köyhä kuin ennenkin.

"Eräänä iltana hän sitten saapui tyyneen laaksoon ja raikkaan lähteen partaalta löysi hän sieltä niin ihmeen kauniin ja suloisen kukan, ett'ei hän sen vertaista koskaan ollut nähnyt."

Mustofin vaikeni tuokioksi. "Ja ritari oppi pian", jatkoi hän sitten, "kaikesta sydämestään rakastamaan kukkaa. Hänen köyhyytensä katosi ja ensi kerran tunsi hän itsensä rikkaaksi, rikkaaksi rakkaudessaan. Oletteko ymmärtänyt minua, Anna?"

Kainouden punastus hehkui neidon kasvoissa.

"Anna", sanoi Mustofin jälleen, "voiko kukka vastata tätä rakkautta, tahtooko se vaipua vasten hänen sydäntään ja tulla hänen elämänsä rikkaudeksi ja valoksi hänen synkälle tielleen?"

Ensi kerran kohoitti nyt Anna häneen katseensa, vavahtelevat huulet aukenivat hitaasti ja ojentaen kättään kuiskasi hän: "Vladimir!"

Tuossa yhdessä sanassa oli kyllin; heille molemmille oli koittanut se onnellinen hetki, jota elämä täydessä kukoistuksessaan ja jalossa kauneudessaan joskus tarjoo.

"Anna", sanoi Mustofin, kun tunteitten ensimmäinen kuohu oli tyyntynyt, "onhan tämä liitto, johon olemme käyneet, sitova koko elämämme ajaksi." Hän painoi kalliin sormuksen Annan sormeen ja jatkoi juhlallisesti: "äitini pyhän muiston, isäni tomun ja oman rakkauteni nimessä vannon minä rakastavani sinua ja olevani sinulle uskollinen siihen päivään asti, jona käteni ja sydämeni kuolemassa kylmenee. Oletko valmis tekemään saman valan?"

"Uskollinen kuolemaan asti", kuiskasi Anna.

Ikäänkuin vahvistaen tätä valaa raivosi tuuli vinkuen ulkona ja irroitti erään akkunanluukun, niin että se jyrähtäen putosi maahan. Ulkona luonnossa vallitsi myrsky, pakkanen ja talvi, mutta kahden nuoren sydämissä oli lämpöinen kesä.

III.

Vielä samana iltana piti Annan menemän ilmoittamaan isällensä ne tunteet, jotka hän ja Mustofin olivat toisilleen ilmaisseet, ja huomenna -- niin päättivät he -- oli kapteenin mentävä pyytämään pastorilta hänen tyttärensä kättä.

Sykkivin sydämin lähestyi hän isänsä huonetta, mutta pysähtyi kainona ja peloissaan hetkeksi ovelle. Talikynttilän himmeässä valossa istui pastori kirjoittamassa. Tuontuostakin katsahti hän eteensä avattuun kirjaan ja mutisi puoliääneen sanoja, ennenkuin hän niitä kirjoitti. Kirjoituspöydän yläpuolella riippui lempeän naisen kuva katsellen hellästi tuohon vakavaan työskentelevään mieheen, ja näyttipä oikein rauha ja suopeus heijastuvan siitä pastorin kasvoille, niin että Annakin rohkeni keveämmällä mielellä lähestyä häntä.

"Sinäkö se olet, lapseni?" sanoi hän ja veti tytön polvelleen. "Kuuletko", jatkoi hän, "mimmoinen myrsky nyt on. Onnellinen se, joka tänä iltana saa istua kotona lämpimässä huoneessaan. -- Vaan mikä sinua vaivaa, lapsi? Poskesi ovat niin tuliset ja silmäsi hehkuvat."

"Minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa", sanoi Anna ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.

"Isä", kuiskasi hän sitten, "Vladimir Mustofin rakastaa minua ja aikoo huomenna pyytää sinulta minua vaimoksensa."

Ei mikään maailmassa olisi voinut enemmän hämmästyttää vanhusta, kuin nuo lapsellisella rakkaudella ja luottamuksella lausutut sanat, sillä hän ei ollut koskaan ajatellut mahdolliseksi tuommoista suhdetta tyttärensä ja Mustofinin välillä, joka oli sekä kansallisuudeltaan että uskonnoltaan muukalainen. Äkillisen vihan vimmassa sysäsi hän Annan tylysti luotaan ja rupesi tuimasti astumaan edes takaisin huoneessa.

Vihdoin tyyntyi hänen mielensä, ja toivon säde silmässä pysähtyi hän tyttärensä eteen.

"Sanot että Mustofin rakastaa sinua, lapseni", virkkoi hän; "toivon kuitenkin ettei tämä tunne ole molemminpuoleista ja ett'et ole tehnyt hänelle mitään lupausta?"

"Voi, hyvä isä", vastasi Anna vavisten ja onnellinen hymyily kirkasti hänen kauniita kasvojaan, "yhtä suuresti kuin Mustofin rakastaa minua, yhtä lämpimästi lemmin minäkin häntä ja olen luvannut -- -- --"

"Vaiti, tyttö, vaiti! äläkä lausu sanaa, joka saattaa isäsi epätoivoon ja suruun, sillä minä en ole koskaan antava suostumustani teidän liitollenne."

Kalpeana ja vavisten katsoi Anna isäänsä, mutta vaikka hän tunsikin hänen mielensä lujuuden, toivoi hän vielä voittavansa, sillä riippuihan siitä koko hänen elämänsä onni.

"Isä", sanoi hän sentähden rohkeasti, vaikka lempeällä äänellä, "miksi närkästyt meidän rakkaudestamme? Olethan sinä itsekin rakastanut."

Tämä entisiin, unohtumattomiin tunteihin vetoaminen liikutti vanhusta, ja kostein silmin katseli hän vaimonsa kuvaa. "Se oli luvallista rakkautta", sanoi hän vavahtelevalla äänellä.

"Luvallista rakkautta", toisti tytär hitaasti ja miettiväisenä, "vaan miksi ei sitten Mustofinin rakkaus ole luvallista? Olethan itse, hyvä isä, sanonut, että hän on jalo ja vilpitön nuorukainen."

"Se hän kyllä on", sanoi vanhus, "mutta minä en voi unohtaa, kuinka tuimasti meidän väkemme taisteli hänen kansaansa vastaan. Kaukaisista ajoista asti on meidän kansojemme kesken vallinnut vihollisuus, joka usein on syttynyt ilmituleen tuottaen kuolemaa ja hävitystä köyhälle maallemme. Sinä olit vielä lapsi, kun viimeinen sota syttyi, mutta tuskinpa lienet voinut unohtaa näitä kauhun ja surun aikoja. Täälläkin rauhaisilla saarillamme raivosi sota, sillä ei Ahvenanmaalainenkaan, meren vapaa poika tahtonut kumartua vieraan ikeen alle. Venäläisten röyhkeys sai talonpojat aseisin; nimismies Arénin ja erään ystäväni ja virkaveljeni Gummeruksen johdolla taistelivat he itselleen ihanan voiton, mutta kalliiksi se meille tuli, ja vielä tänäkin päivänä majailevat venäläiset sentähden seuduillamme. -- Kaikki tuo on jo syynä kieltooni."

"Mutta olethan sinä, hyvä isä, opettanut meitä", sanoi Anna, "antamaan anteeksi vihollisillemme ja unhoittamaan kaikki pahat teot. Mitä viha vuosisatojen kuluessa on hajoittanut, rakentaa rakkaus jälleen, ja perustuskiven tähän rakennukseen on Vladimir ja tyttäresi laskeva."

"Menneet tapahtumat unhoitan minä niinkuin kristityn tulee, mutta lutherilaisena ja lutherilaisena pappina en ole koskaan antava tytärtäni avioksi miehelle, joka kuten Mustofin kuuluu kreikkalais-venäläiseen kirkkoon", lausui pastori.

"Isä", huudahti Anna rukoilevaisesti, "minun lupaukseni -- minun elämäni onni!"

"Sielusi onnellisuus on minulle kalliimpi", sanoi pastori ankarasti. "Suurempaa epäkohtaa ei ole, kuin että mies ja vaimo ovat eri uskontoa. Kuinka voivat he kasvattaa lapsensa, miten yhdistyä Korkeimmalta apua anomaan?"

"Samalla armiaalla Isällä", rohkeni Anna vielä muistuttaa, "joka on luonut niin venäläisen kuin suomalaisenkin ja heidän sydämeensä painannut hyvän ja totuuden tunnon, Hänellä on myös voima vetää heidät uskossa ja rakkaudessa tyköönsä."

"Sinä olet oikeassa", sanoi pastori, "mutta sitä päivää en ole iässäni näkevä, jona minun tyttäreni Ruotsin kuningattaren Kristiinan tavoin unhoittaisi isäinsä uskon ja kumartaisi pyhäinkuvia. Mene, tyttäreni, miettimään eikö isäsi ole oikeassa ja rukoile Jumalan auttamaan itseäsi erhetyksestäsi, niin oletpa kerran, opittuasi unhoittamaan, vielä kiittävä minua tästä vaikeasta hetkestä."

"Minä en voi koskaan unhoittaa", nyyhkytti tytär.

"Sinun täytyy", sanoi vanhus ankarasti. "Nyt luulet sinä elämää Mustofinin rinnalla suurimmaksi onneksi, mutta se on haihtuva kuni ihana kangastus. Jätä nyt minut; sinä tiedät tahtoni, mukaannu sen jälkeen."

"Onko se viimeinen sanasi, isä?"

"On", vastasi hän.

Horjuvin askelin poistui Anna ja pastori jäi yksin. Mutta silloin haihtui tuo näennäinen ankaruus, jolla hän oli kohdellut tytärtään, ja masennettuna huokasi hän "lapseni, miksi saatoit minulle tämän!"

Annan valjut kasvot, tuo surullinen toivoton katse, ne viilsivät kuin keihäs hänen sydäntään. Hän ei tosin voinut hyväksyä tyttärensä tekoa, mutta olihan tämä semmoisella rohkeudella puolustanut rakkauttaan, tuonut ilmi niin lempeää arvokkuutta ja ylevämielisyyttä ajatuskannassaan, ett'ei isä ollut koskaan ennen tuntenut itseään ylpeämmäksi tyttärestään kuin nyt.

Ankarasti taistelivat ristiriitaiset tunteet pastorin povessa. Hetki kului hetken perästä. Vanhus ei ollut seurannut Brigitan kutsua ilta-aterialle; hän ei tiennyt, että jo oli yö, ennen kuin hän hämmästyen katsoi kelloonsa. "Minä en voi nukkua, ennenkuin olen nähnyt tyttäreni", mutisi hän ja otti kynttilän käteensä.

Palattuansa isänsä luota oli Annalla ensin aikomus kirjoittaa Mustofinille miten oli käynyt, mutta hänessä kyti vielä toivo, että kenties onnistuisi kapteeni itse paremmin, eikä hän sentähden kirjoittanutkaan. Brigitalle oli tyttö parka sitten ilmoittanut sydämensä huolet, ja tämä lohdutteli häntä niin hyvin kuin taisi, vakuuttaen, että ehkäpä isä vielä muuttaisi mielensä.

Mielenliikutuksista väsyneenä oli Anna hiljan nukkunut, kun pastori astui hänen kamariinsa. Tytön pitkät tummat silmänripset olivat vielä kosteat kyyneleistä, hymy oli kadonnut huulilta, ja häntä näkyivät ahdistavan tuskalliset unet.

"Isä", virkkoi Anna rukoilevaisesti unissaan, "isä -- armahda -- -- --!" Mutta sitte näkyi hänen mielikuvituksensa kääntyneen toisaalle. "Vladimir!" kuiskasi hän ja onnellinen hymy väikkyi hänen huulillaan.

Pastori säpsähti, otti kynttilän ja riensi pois. Tämä nimi oli ajanut hänet pakoon ja karaissut hänen tunteensa.

Iloisilla toiveilla pyysi Mustofin seuraavana aamuna päästä pastorin puheille. Hän ei ollut tavannut Annaa eikä siis tiennyt miten asiat olivat.

Seurustellen joka päivä yhdessä olivat pastori ja kapteeni jo niin paljon oppineet tajuamaan toistensa puhetta, ett'eivät enää tarvinneet Annaa tulkikseen.

"Te tahtoisitte siis viedä tyttäreni Venäjälle ja eroittaa hänet isänmaastaan ja ystävistään?" lausui pastori vakavasti nuorukaiselle.

"Niin, minä olisin hänen paras ystävänsä ja minun kotoni hänen isänmaansa", virkkoi Mustofin.

"Minä vastaan teille, kapteeni, samoin kuin tyttärellenikin", lausui vanhus, "ett'en ole _koskaan_ suostuva teidän avioliittoonne."

Mustofin peräytyi askeleen. "Ja syy tähän kieltoonne?" sammalsi hän.

Loukkaamatta venäläisen nuorukaisen kansallistuntoa koetti nyt pastori lyhyesti tuoda ilmi perusaatteensa, vaan eihän ne tyydyttäneet kapteenia, sillä nuoruuden hehkuva rakkaus tahtoo voittaa kaikki esteet. Oikein rukoillen anoi Mustofin järkähtämättömältä isältä hänen tytärtään. Lopulta saapui Annakin sinne hänen avuksensa, vaan kaikki oli turhaa.

Pettyneine toiveineen täytyi nuorten isän läsnä erota toisistaan. Itkien poistui Anna ja kapteenin oli ryhtyminen lähdönpuuhiin, sillä pastori oli jo tänä aamuna hankkinut hänelle päällikkökunnalta muuttokäskyn ja antoi sen nyt hänelle. --

Ajatellen Vladimiriä istui Anna hänen lähdettyään kaiket päivät kamarissaan soitellen kannelta, jonka hän erotessa oli saanut muistoksi. Soitosta sai hän lohdutusta, sillä silloin muistui hänen mieleensä selvemmin Vladimirin silmäykset ja puheet, siitä alkaen, kun olivat tutustuneet keskenään eronhetkeen asti.

Tuskallisen hitaasti kului siten joitakuita päiviä. Tapansa mukaan istui Anna eräänä iltana kamarissaan unelmiinsa vaipuneena, katsellen miten talvinen päivä jo yhä kävi hämärämmäksi; taivaalla vaan vielä kajasti illan kellertävä rusko. Jotakin nakattiin ikkunaa vasten, ja kun Anna kiiruhti katsomaan, näki hän Mustofinin ulkona viittovan hänelle. Tuokiossa sai hän huivin olkapäilleen ja riensi hänen luokseen.

Ihastuksissaan suuteli kapteeni monet kerrat hänen käsiään ja puristi niitä vuoroin vasten sydäntänsä, eikä Anna mielenliikutukseltaan voinut vastata sanaakaan hänen kysymyksiinsä.

"Anna", sanoi Mustofin hellästi, "minä näen valjuista kasvoistasi ja kyynelisistä silmistäsi, ett'et ole voinut olla onnellinen näinä päivinä, joina olemme olleet eroitetut toisistamme. Minullekin on tämä aika ollut kauhea ijäisyys; ja kumminkin on minun joukkoni saanut käskyn lähteä Ahvenanmaalta Turkuun; meidän täytyy, armaani, erota iäksi."

"Vladimir", vaikeroitsi tyttö, "älä heitä minua!"

"Lapsi parka", sanoi Mustofin vapisevalla äänellä, "lähde kanssani Turkuun!" Tämä tuuma oli yht'äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.

"Lähdenkö kanssasi, Vladimir!" sammalsi Anna hämmästyen.

"Niin, Anna; sitä naista, jota olen vannonut rakastavani ja suojelevani, en minä voi hyljätä ja heittää", sanoi kapteeni. "Lähde kanssani", jatkoi hän hellästi rukoillen, "Turussa vihkii meidät pappi ja sitten muutamme tulevaan kotiimme vanhojen lehmusten suojaan elämään onnellisina rakkaudessamme."

Lapsekas, kokematon Anna kuunteli kapteenin ehdoitusta, mutta vaikka se näyttikin lupaavan lopettaa heidän surunsa ja kärsimisensä, saattoi se hänet kuitenkin levottomaksi. "Se olisi ihanaa", huudahti hän, "vaan mitähän isäni sanoisi?"

"Isäsi", sanoi Mustofin, "antaisi meille anteeksi, nähtyään että rakkaus voittaa kaikki. Hän tyytyisi sallimukseen ja vielä kerran siunaisi liittoamme."

"Voi, jospa se hetki ei olisi kaukana, Vladimir!" huoahti Anna.

Huokeasti olivatkin Annan epäilykset poistetut. Ainoa ehto, jonka hän teki, oli että Briitta muori otettaisiin mukaan, ja siihenhän kapteeni kernaasti suostui.

He päättivät siis lähteä Ahvenanmaalta seuraavana iltana, sitten kun Mustofin ensin oli seurannut joukkoaan ensimmäiselle levähdyspaikalle ja ehtinyt palata sieltä takaisin. Luvattuaan vielä kerran toisilleen uskollisuutta erosivat he iloisilla toiveilla toisistaan.

Samoin kuin linnunpoika turvautuu emänsä siipien suojaan, niin kiiruhti Annakin Brigitan syliin, kertomaan hänelle, mitä hän ja Mustofin olivat päättäneet.

"Hyvä lapsi, mitä olette luvannut!" huudahti Briitta muori kauhistuen. "Vaikka isänne käytös onkin kova ja ankara", jatkoi hän, "tulee minun kumminkin varoittaa teitä. Tällä hetkellä tunnen minä olevani teille äidin sijassa, ja sentähden rukoilen minä teitä, lapseni, luopumaan hurjasta yrityksestänne."

"Te sanotte rakastavanne minua kuin äiti", sanoi Anna ja talutti Brigitan akkunan luo, josta pimeä talvi-ilta kolkosti häämöitti sisään, "vaan äiti ei koskaan murtaisi lapsensa sydäntä. Jos minun täytyy erota Mustofinistä, haen minä kuolemaa avannosta, joka on tuolla jäällä. Minä jään kotiin, jos niin tahdotte -- --"

"Jumala siitä minua varjelkoon!" virkkoi Briitta-muori peljästyksissään, sillä hän ei laisinkaan epäillyt, että vimmastunut tyttö täyttäisi uhkauksensa. "Rauhoittukaa, lapseni!" sanoi hän hellästi. "Minua ette voi moittia ankaraksi ja kovaksi, sillä ainakin minä tahdon siunata Mustofinin ja teidän rakkauttanne ja uskollisesti seurata teitä."

Tyytyväisenä katseli pastori seuraavana päivänä, miten Sundin pitäjään majoitettu osasto venäläistä sotaväkeä musiikin soittaessa marssi tiehensä. "Jumalalle olkoon kiitos!" huoahti hän kevenneellä mielellä. "Nyt palajaa rauha sekä Annalle että minulle, ja kunhan vaan ensi tuskat haihtuvat, on isällinen rakkauteni jälleen vuotava tyttäreni sydämeen, niinkuin virkistävä aamusade lankee maahan."

Päivä kului, ilta lähestyi ja käsissä oli hetki, jota Mustofin ja Anna olivat vavisten odottaneet.

Brigitta ja hänen nuori emäntänsä olivat valmiit lähtemään. Anna avasi jo oven, mutta lukemattomat muistot heräsivät silloin hänessä, oli kuin sadat kädet olisivat pidättäneet häntä lapsuuden kodin kynnyksellä.

"Kiiruhtakaa, lapseni, kapteeni odottaa", muistutti Briitta.

Ääneti hiipivät he porstuan läpitse, ja kun olivat tulleet pihalle, katsahti Anna katuvaisena, ikäänkuin anteeksi anoen, isänsä ikkunaan, mutta se oli pimeä. Kynttilä oli jo sammutettu yöksi.

Lupauksensa mukaan oli Mustofin portilla heitä vastassa. Hervotonna nojautui Anna hänen käsivarteensa ja ääneti kulkivat he eteenpäin illan pimeässä. Kappaleen matkaa kartanosta oli uskollinen Feodor kuomire'en luona odottamassa heitä. Kuiskaten lohduttavaisia sanoja Annalle nosti Mustofin hänet Briitta muorin rinnalle, istahti itse keveästi kuskilaudalle ja tarttui ohjaksiin.

"Ei mitään pelkoa", sanoi hän, "ulapat ja salmet ovat vahvassa jäässä ja oppaamme on luotettava."

Ja tuulen nopeudella kiidettiin sitten suorinta tietä Turkua kohden. Ohimennessä näki Anna vilahdukselta ristin äitinsä haudalta, mutta katsoessaan taivaalle oli hänen äitinsä tähti peittynyt synkkään pilveen. Hän painoi päänsä Brigitan olkapäähän ja itkeä nyyhkytti.

IV.