Part 12

Hän otti esiin Mustofiniltä saamansa ristin, jota hän aina kantoi kaulassaan ja katseli sitä vakavasti. Silloin heräsivät hänessä kaikki vanhat muistot ja tietämättään oli hän juuri itkusilmin nostamaisillaan tuon ristin huulillensa, kun eräs käsi pidätti häntä ja tempasi sen häneltä pois.

Huudahtaen hypähti Anna ylös ja näki miehensä edessään. Kädet ristissä katseli tämä häntä ja synkän näköisenä virkkoi:

"Luulenpa sinun ruvenneen palvelemaan kuvia! -- Milloinkahan sinä vihdoinkin unohdat kaikki entiset haaveet ja käsität ettei elämä enää ole mikään romaani?"

"Voi, suo anteeksi heikkouteni", rukoili Anna. "Minä olen taistellut sitä vastaan, ja juuri kun luulen päässeeni voitolle, tunnen minä jälleen itseni voitetuksi. Mutta jos sinä, Berndt Wilhelm, tahtoisit olla kärsivällinen ja sallisit minun käydä omaa tietäni, niin muuttuisi kenties kaikki vielä hyväksi."

"Vaimo ei saa käydä toista tietä kuin hänen miehensä", sanoi tämä. -- "Sinä riemuitset menneissä muistoissasi, etkä pidä velvollisuutenasi karkoittaa väliltämme noita varjoja. Minä puolestani tahdon aluksi uhrata perheellisen onnemme edestä tämän ristin allamme kuohuvaan veteen." Vielä kerran välähti tuo pieni amuletti hänen kädessään ja katosi syvyyteen.

Alla päin kävelivät puolisot ääneti kotia kohden. Kun Tåklinin mieli tyyntyi, rupesi hän käsittämään, että hän oli ollut kova ja kohtuuton Annalle, joka aina oli kohdellut häntä suurimmalla hyvyydellä ja kärsivällisyydellä. Katumus tuli, mutta hän oli liian ylpeä myöntääksensä sitä.

Annan jalo sydän antoi hänelle pian anteeksi, sen näki siitä komeasta kukkaisvihosta, jonka mies seuraavana aamuna löysi kirjoituspöydältään. Liikutetulla sydämellä katseli hän vihkoa, johon oli pistetty aloenkukka, ja jonka hän tiesi merkitsevän: "Sinä loukkaat minua mustasukkaisuudellasi."

"Niin, tosihan se on että olen mustasukkainen, vieläpä kuolleelle", huokasi hän. -- "Lapsi parka, minä en voi tehdä sinua onnelliseksi!"

* * * * *

"Kun vanhat pohjolan viikingit hautasivat itsensä kumpuun", kirjoitti pastori Mörck tyttärellensä, "tapahtui se illalla auringon laskiessa. Tavallisesti asettuivat he kasvot länttä kohden voidaksensa seurata päivän viimeistä sädettä ja huokeammin eroittaa valon ja varjojen vaihtelua, josta he luulivat lukevansa kansansa ja maansa tulevaisuuden.

"Minäkin olen kääntynyt länteen päin; aurinko laskee, varjot pitenevät, ja ajatellessani menneitä ja nykyisiä, kuvastuu tästä kaoksesta selvimmin sielussani: maani, äitisi ja sinä.

"Olen nähnyt ensinmainitun veressä ja kyynelissä. Viljelemättä on isiltä peritty vainio ja tannertuu vihollisjoukon jaloissa. -- Mutta matalista mökeistä astuu esiin urhoollinen kansa vastustamaan vihollista. Mikä ihana näky! Sankarin voima ja nuoruuden into yhdistyvät puoltamaan kotia ja isänmaata.

"Vihanta nurmi verhoo pian hurmeella kostutetun maan, tallattu vainio kynnetään, runottaret heräävät eloon, tiedemiehet palajavat uudella innolla Auran oppisaleihin ja kaikkialla pukeutuu salomaa kukkasiin. Ja tämä on rauhan siunaus. Vähäinen ja heikko on tosin tuo taimi, mutta tulevaisuudessa on siitä kasvava ihana puu. -- Niin, kasvaos kansasi rakkaudessa, kallis isänmaa, kasvaos Korkeimman turvissa valon ja totuuden palvelukseen.

"Auringon säde paistaa tuohon valkoiseen ristiin, joka seisoo äitisi haudalla. Suloiset rauhan ja onnen päivät kulkevat ohitseni. -- Sitten näen taas äitisi lempeän haamun paarilla, ja surullisiin öihin vaihtuvat onnelliset päivät. Kuitenkin on Jumala armollinen: sinä, tyttäreni, tulit valonsäteeksi minun elämälleni.

"Ja nyt jäähyväis-sanani sinulle, tyttäreni. Älä pelkää purjehtiessasi myrskyistä merta, sillä Korkein seisoo peräsimen luona. Sotien ja taistelujen kautta kulkee tie tyyneen satamaan ja siihen rauhaan, joka ei koskaan katoa -- -- --"

Se oli pastori Mörckin viimeinen kirje hänen tyttärellensä. Tåklin oli tällä kertaa myöntyväinen ja salli vaimonsa matkustaa Ahvenanmaalle. Anna joutui ajoissa, ja hänen sylissään veti pastori Mörck viimeisen huokauksensa.

* * * * *

Berndt Wilhelm Tåklin istui papereilla täytetyn kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kasa laskuja, joita hän erittäin innokkaasti tarkasteli. Vihdoin pani hän tyytyväisen näköisenä kynän pois luotaan.

"Tuntuupa kumminkin suloiselta olla rikkaana!" mutisi hän itsekseen ja ojensihe mukavassa nojatuolissaan. "Toista on istua jalat oman pöydän alla, kuin surra jokaista killinkiä ja palvella muita. -- Ja kumminkin oli tälläkin ajalla sulonsa, kun huoletonna kuin lintu sai antautua omiin huvituksiinsa."

Rikkauksista siirtyivät hänen ajatuksensa Annaan, jonka näkeminen oli herättänyt hänen parhaat tunteensa. Silloin oli hän pitänyt elämänsä tehtävänä puolustaa viattomuutta ja taistella oikeuden ja totuuden edestä, mutta mihin olivat nämä jalot aatteet kadonneet? Sillä poissa ne olivat! Annaa ei hän voinut siitä syyttää, olihan se edelleen samanlainen, yhtä jalomielinen kuin ennenkin ja olihan se urhoollisesti ponnistellut, joskin turhaan, pelastaakseen häntä elämän ihanteellisille valloille.

Eikä hän ollut koettanut tehdä onnelliseksi häntäkään, jota hän oli luvannut rakastaa ja suojella, vaan oli kiusannut häntä mustasukkaisuudellaan ja osoittanut hänelle niin vähän suopeutta ja hyvyyttä kuin mahdollista.

Kuumeenväristys ravisti Tåklinin jäseniä ja sielun sekä ruumiin tuskissa väänteli hän itseään tuolissaan, voimatta nousta ylös. Hän oli näkevinään Annan läheisyydessänsä. Seisoen eräällä piedestaalilla osoitti se kädellään korkeuteen ja katseli häntä sääliväisesti ja hellästi. Hän tahtoi rientää hänen jalkainsa juureen, mutta oli kuin tuhannet pienet koukut olisivat pidättäneet häntä, ja voi, voi! kaikki nuo pistävät ja polttavat koukut olivat puhtaasta kullasta!

Tuskissaan päästi hän hirveän, sydämestä lähtevän huudon.

Kun hän avasi silmänsä, seisoi Anna hänen vieressään silellen jähdyttävällä kädellään hänen polttavaa otsaansa ja katsellen häntä sääliväisyydellä ja levottomuudella.

"Mitä -- sinä -- tahdot?" läähätti Tåklin.

"Ystäväni, sinä olet kaiketi sairas", vastasi Anna, "kätesi on kylmä ja kasvosi hehkuvat."

"Luulen sinun olevan oikeassa", mutisi Tåklin. "Miten nuo kultaiset koukut vaivaavatkaan minua! -- Älä jätä minua, Anna, älä jätä minua!"

"En koskaan", sanoi Anna liikutettuna, "en koskaan!"

Ennenkuin tunti oli kulunut, makasi Tåklin julmimmissa kuumeenhoureissa. Ymmärtämättä hänen puheitaan hyväili Anna lempeästi hänen käsiään ja puhutteli häntä kuin pientä lasta.

"Rouvani", sanoi lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle, "minun luuloni mukaan tulee mieheenne rokko. Teidän täytyy olla varovainen ja niin vähän kuin suinkin oleksia tässä huoneessa."

Anna vaaleni. "Rokko! Suuri Jumala!" huudahti hän. "Hyvä herra", lisäsi hän sitten ylevästi, "kelpo sotamies ei luovu koskaan paikaltaan. Minun paikkani on tässä, vaikka kaikki muut pakenisivatkin."

Lääkäri oli arvannut oikein. Tuo kauhea tauti oli tavannut Tåklinin ja kahlehti hänet tulisilla raudoillaan.

Tuskin silmänräpäykseksikään lähti Anna näinä pitkinä kärsimyksen päivinä sairaan luota. Yhdellä sanallaan saattoi hän rauhoittaa häntä julmimmissakin houreissa ja hänen lempeä äänensä vaikutti usein tehokkaammin kuin parhain lääke. Mutta hän ei pitänyt huolta ainoastaan hänen maallisesta tomustaan, vaan koetti myös ylentää hänen sieluansa taivaasen ja vuodattaa siihen toivoa ja uskoa.

* * * * *

Vaikka sairas nauttikin erinomaisen hellää hoitoa, kävi kuolon enkeli kumminkin Tåklinin kodissa ja Anna Mörck oli yhdenkolmatta vuoden iässä leski. Pian rehoitti nurmi hänen miehensä haudalla, mutta ne kauniit kukat, jotka siellä keväisin puhkesivat, todistivat ettei se ollut unhoitettu.

XXI.

Muutamia vuosia miehensä kuoleman jälkeen tapaamme Annan purjehtimassa omalla laivallaan Kronstadtiin, josta matkasta hän toivoi sekä hyötyä että huvitusta ja jolle hän oli lähtenyt kauppa-asiainsa tähden. Moni oli kehoittanut häntä lopettamaan kauppaliikettään, mutta hän ei ollut seurannut tätä neuvoa, käsittäessään, että ahkera työ paremmin kuin mikään muu saattoi pelastaa hänet siitä alakuloisuudesta, johon hän usein pyrki vaipumaan.

Ettei mikään mielenhaaveksiminen ollut hänessä saanut valtaa, näki koko hänen olennostaan, kun hän eräänä kesäkuun aamuna istui kuunari "Onnen" peräkannella hengittäen raitista meri-ilmaa, sillä vaikka hänen suunsa ympärillä väikkyikin vielä surumielinen juonne, oli hänessä voimaa ja elämänvirkeyttä, johon tuo häntä miellyttävä merielämä ei suinkaan ollut vähimpänä syynä. Hänen viime vuosina vaalistuneita kasvojaan peitti nyt helakka puna, ja nuo mustat, haaveksivaiset silmät olivat taas kirkkaat ja säteilevät. Hänen kauneutensa oli saanut uuden loiston menettämättä entistä ihanteellista luonnettaan.

"Luulenpa tuulen kiihtyvän", sanoi Anna Brigitalle, joka myöskin oli hänen kanssaan matkalla Kronstadtiin. Sairastettuaan viime yön meritautia istui hänkin nyt laivan kannella vahvistaen itseään Kolmodinin "Hengellisillä Kyyhkyisäänillä", jotka kaikissa elämän vaiheissa olivat hänen lujat ystävänsä ja neuvonantajansa. Kirja putosi Brigitalta ja säikähtäen huudahti hän: "Uh! Luuletteko todellakin niin, lapsi?"

"Ole varoillasi, Briitta muori", sanoi Anna hymyillen, "äläkä huuda noin. Minä pelkään että joudut merimiesten nauruksi."

Hän laski kätensä vanhan ystävänsä kaulaan ja katsoi hellästi hänen silmiinsä, ja kuta kauemmin hän häntä katseli, sitä enemmän tuli hän liikutetuksi.

"Tuo ryppy on minun tähteni", ajatteli hän, "ja niin on tuokin. -- Uskollinen sydän, miten palkitsen minä sinut!"

"Mitä te ajattelette?" kysyi Brigitta lempeästi.

Anna veti pois kätensä. "Ajattelin", vastasi hän, "ettei meitä enää ole kuin kaksi, jotka riipumme toisissamme. Ajattelinpa myöskin, mitä sinä, Brigitta, olet minulle ollut."

"Älkää siitä koskaan puhuko!" sanoi Brigitta torjuvaisesti, "ja luvatkaa ett'ette unhoita minua, jos vielä milloin saisitte hyvän ystävän, tahi että ainakin saan uskollisen koiran tavoin levätä teidän jaloissanne."

"Kuinka sinä, Brigitta, puhutkaan! Semmoiselta kannaltako sinä minut tunnet? Ja minkäpä ystävän minä sitä paitsi enää voisin saada?"

"Te olette vielä nuori, Anna, eikä sitä voi tietää, mitä tulevaisuus tuopi sylissään", sanoi Brigitta painavasti.

"Älä aseta minun ennustuspeiliäni enää maallisia varten", sanoi Anna.

Hymy katosi hänen huuliltaan, ajatuksiinsa vaipuneena nojasi hän päänsä kättänsä vasten ja näkyi vaan katselevan välkkyviä laineita, kunnes Brigitta päätti herättää hänet noista mietteistä ja alkoi kertoa ainakin jo sadannetta kertaa tuota kaunista kertomusta Joukahaisen nuoresta sisaresta, kauniista Ainosta, joka ennemmin rupesi sisareksi Siikasille kuin vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.

Näin kului nopeasti aika, ja pian alkoivat korkeat laivanmastot Kronstadtin sataman suulla kuvastua vasten selkeää taivaan rantaa.

Merimatkan vaivaloisuudet unohtuivat ja tyytyväisyydestä säteilivät kaikkien silmät. Laivan kansi puhdistettiin ja liput järjestettiin, että oikein arvokkaalla tavalla tultaisi satamaan.

Kun "Onni"-kuunari muutamaa tuntia myöhemmin lepäsi kiinnitettynä noiden lukuisien kauppalaivojen rivissä, jotka erihaaroilta olivat tulleet tänne välittämään maailmankauppaa, vallitsi laivalla sekä erinomainen somuus että iloinen mieliala, ikäänkuin eivät vastatuulet, sumut tahi vaarat koskaan olisi olleet kysymyksessä. Merimiehet saivat hetkisen levähtää, ja kokkikin kömpi nokisena ja tulipunaisena esiin laivakeittiöstä.

Kiikari kädessä seisoi Anna korkean köysikiepun päällä. Lujasti linnoitettu kaupunki, kanuunoilla varustetut suuret sota-alukset, kauppalaivat liehuvine lippuineen, aaltoileva meri, tavattoman vilkas elämä, kaikki tuo yhdistyi kirkkaan auringon valossa niin ihanaksi näkyalaksi, ett'ei ollut ihmekään, jos Anna ei tahtonut kääntää siitä katsettaan pois. Brigitta, joka oli tyytynyt turvallisempaan paikkaan laivan kannella, oli hämmästyksissään kuin lapsi eikä tiennyt rohkenisiko hän lähemmin katsellakaan ympärilleen, sillä joka hetki pelkäsi hän, että nuo irvistelevät kanuunansuut tähdättäisiin juuri häntä kohden.

Tämä hänen lapsellinen pelkonsa puhkesi ilmi, kun he tulivat kaupunkiinkin. Riippuen kiinni Annan vaatteissa ei hän tohtinut käydä askeltakaan ilman hänettä, ja suurimmalla kauhulla katseli hän jokaista rehellistä venäläistä, kuvaillen mielessään, että häntä varastettaisi tahi murhattaisi. Lukuisat sotilaat, tavattomat puvut ja vieraat kielet muistuttivat hänelle lakkaamatta täällä oudolla maalla, että hän oli jättänyt synnyinmaansa, ja "oma maa mansikka, muu maa mustikka" toisti hän tuontuostakin.

Kun molemmat naiset eräänä päivänä palasivat kävelemästä ja aikoivat kääntyä asuntoonsa, näkivät he kaukaa erään miehen lähestyvän, joka herätti heissä erinäistä huomiota. Hän astui hitain, tasaisin askelin ja näytti olevan omiin ajatuksiinsa niin vaipuneena, että tuskin hän havaitsi, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänen älykkäitä, kalpeita kasvojaan himmensi salaisen surun varjo, ja rypyt hänen korkealla otsallaan ilmaisivat tarkalle katsojalle, että hänen elämällään oli ollut vaivoja ja taisteluja.

"Olen vaan nähnyt yhden ainoan", ajatteli Anna itsekseen, "jonka ulkomuoto on ollut kaikin puolin noin kaunis ja säännöllinen. -- Todellakin, ainoastaan yhden olen nähnyt katselevan tuolla tavalla." Hän huokasi syvään.

"Joll'en tietäisi kapteeni Mustofinin jo aikoja sitten lepäävän esi-isiensä luona", ajatteli puolestaan Brigitta, "niin luulisin näkeväni hänen tulevan vastaamme."

Mutta Anna pysähtyi, nojautuen raskaasti Brigitan käsivarteen.

"Taivaan armot", kuiskasi hän kauhistuneen näköisenä, "antaako hauta takaisin kuolleensa, vai onko tämä petollinen harhanäky, joka pian on katoava revittyään jälleen auki sydämeni haavat! Brigitta, hyvä Brigitta, sano minun erehtyvän, sano minun olevan houreissa, sillä minä en voi ymmärtää, että vielä täällä maailmassa saisin nähdä nuoruuteni sulhon, kaivatun Vladimirini."

"Rauhoittukaa, lapseni", kuiskasi palvelija, "antakaamme hänen tulla lähemmäksi ja päättäkäämme sitten, kuka meillä on edessämme."

Tulija pysähtyi nyt, pyyhkäsi kädellään silmiään ja katsoi sitten taas terävästi ja tutkivaisesti noita kahta naista. Mutta pian seisoi hän heidän luonaan. Brigitan ontuva käynti oli ensin vetänyt puoleensa hänen huomionsa, ja tunnettuaan hänet oli hänen katseensa kääntynyt Annaan, jota hän oli niin suuresti rakastanut eikä koskaan voinut unhoittaa.

Vieras ei näet ollut kukaan muu kuin Vladimir Mustofin, jonka sattumus oli tuonut Kronstadtiin. Hän tarttui Annan jääkylmiin käsiin ja tuolla suloisella äänensoinnulla, jota tämä niin usein oli kuullut, virkkoi hän:

"Anna Mörck, me näemme siis jälleen toisemme. Minä luulin sen tapahtuvan vasta paremmassa maailmassa, mutta kiitetyt olkoot pyhät, että se vielä tässä elämässä toteutui. Armas tyttö, puhu, sano että vielä minua muistat, että vielä tunnet minut."

Myrskyisistä tunteista oli Mustofinin sydän pakahtua, hänen huulensa vapisivat ja silmänsä kostuivat kyyneleistä odottaessaan Annan vastausta, mutta tämä, joka miehuullisesti oli kestänyt niin monta surua, ei tahtonut voida käsittää tätä äkillistä iloa.

Vihdoin aukenivat hänen huulensa, ja Mustofinin täytyi kumartua kuullakseen mitä hän sanoi.

"Vladimir Mustofin", kuiskasi hän hiljaa ja katkonaisesti, "minä en ole voinut koskaan sinua unhoittaa -- enkä ole -- sitä milloinkaan -- tekevä -- niin kauan kuin -- elän."

Nämä sanat täyttivät Mustofinin suurimmalla ilolla, mutta hänellä ei ollut tilaisuutta pitempiin puheisin, sillä Brigitta, joka jo oli ehtinyt vuodattaa virroittain kyyneleitä osanottavaisuudesta ja riemusta, teki päätöksen asiassa, virkkoen:

"Jos viivymme kauemmin täällä ulkona kadulla, niin kokoontuu pian Kronstadtin koko väestö ympärillemme. Välttääksemme tätä luulen minä parhaaksi että lähdemme mitä pikemmin siihen ravintolaan, jossa me asumme. Ettekö tekin ole samaa mieltä, lapset?"

Mustofin hymyili myöntäväisesti ja vaikk'ei tuo käytännöllinen järki juuri ollut tässä kohden hänen mielestään tervetullut, katsoi hän kumminkin parhaaksi seurata Brigitan kehoitusta. Hän tarjosi sentähden käsivartensa Annalle, jonka jälkeen tuo pieni seurue lähti liikkeelle.

Brigitta, joka yhä edelleen kauheasti pelkäsi varastettavan tahi murhattavan itseänsä, oli heidän päästyänsä perille kyllin tunnollinen jättääkseen nuo rakastavaiset kahden kesken, jotka moninaisten vaiheitten perästä vuosien kuluttua jälleen olivat löytäneet toisensa.

"Katsoessani sinun armaisin kasvoihisi ja kuullessani äänesi sointua", sanoi Mustofin suudellen kunnioituksella Annan itkeentyneitä silmiä, "tuntuu minusta kuin kaikki menneet tapaukset olisivat olleet unennäköä."

"Mutta julmaa, kauheaa unennäköä, Vladimir", sanoi Anna. "Oi, minä olen luvannut antaa anteeksi, mutta tällä hetkellä on se minulle vaikeaa."

Anna värisytti. "Kelle on sinun vaikea antaa anteeksi?" sanoi Mustofin.

"Kenraali Demidoffille!" sammalsi Anna.

Mustofin säpsähti. "Enolleni! Eikö hän ollut sinulle kelvollinen suojelija?"

"Ja sinä ehkä kirjoitit minulle usein?" sanoi Anna vastaamatta kysymykseen.

"Niin usein kuin vaan voin, armaani, mutta minä en saanut sinulta koskaan riviäkään vastaukseksi, kunnes vihdoin tuo onneton kirje saapui."

"Mikä kirje?"

"Kirje, jonka sain illalla ennen Borodinon tappelua, ja jossa sanoma sinun kuolemastasi yhdellä iskulla mursi kaikki maallisen onneni toiveet. Kaikki näkyy kumminkin riippuneen selittämättömästä erhetyksestä -- mutta, Annani, miksi vapisee sinun kätesi, miksi ovat lempeät silmäsi kalman kankeat?"

"Nyt ei ole minulle enään mikään hämärää ja selittämätöntä", huudahti Anna. "Löytyykö todellakin niin paljon ilkeyttä maailmassa! Sitä en olisi voinut uskoa. -- Niinpä kuule sitten, Vladimir: enosi ei ole ainoastaan salannut meidän kirjeemme, sillä ei sinultakaan ole tullut yhtäkään riviä minun käsiini, vaan on hän vielä lisännyt syntivelkaansa ilmoittaessaan meille kummallekin, että toinen oli kuollut."

"Jopa vihdoin selkenee tuo konna minulle!" huudahti Mustofin vimmastuneena. "Otaksuin hänet rehelliseksi mieheksi jättäessäni sinut hänen haltuunsa, sen jälkeen olen minä häntä epäillyt ja sitten taas luottanut häneen. -- Vaan kerro, armaani, kaikki, äläkä salaa mitään."

Eikä Anna salannutkaan häneltä mitään, vaan kertoi kaikki mitä oli tapahtunut siitä päivin, kun he olivat eronneet.

"Pahin on vielä jäljellä", sanoi Anna lopuksi. "Voi, Vladimir, saatuasi kuulla sen, hyljäät sinä kenties minut etkä katso minun enään ansaitsevan sinun rakkauttasi; -- vaan käyköön miten tahansa, totuuden tahdon minä sanoa, tietäen tehneeni parhaan vakuutukseni mukaan."

Anna seisoi kalpeana, mutta tyynenä Mustofinin edessä. "Vladimir", sanoi hän, "minulla ei ole enään nimenä Mörck -- -- --"

Oli kuin Mustofin olisi saanut tikarin sydämeensä. "Älä laske leikkiä, Anna! Sinä olet naimisissa", läähätti hän. "Naiset uhraavat mielellään itsensä. Sinä menit kiitollisuudesta naimisiin pelastajasi kanssa!"

"Niin, sinun johtopäätöksesi ovat oikeat, mutta hän on -- kuollut!"

Mustofin hengähti keveämmin. "En tahdo iloita toisen kuolemalle", sanoi hän, "mutta minä en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisin tavannut sinut naimisissa toisen kanssa ilman rakkautta."

Anna peitti käsillä kasvonsa. "Jumala on säästänyt meiltä tämän hirveän koetuksen", sanoi hän liikutettuna -- "mutta minä tahdon jatkaa."

Paljon ei ollutkaan lisättävää. Lyhyesti mainitsi hän viimeisten vuosien vaiheet, ja sitten oli Mustofinin vuoro kertoa.

"Saatuani tiedon", aloitti hän, "että sinä, Annani, olit kuollut, tunsin minä ääretöntä tuskaa ja toivottomuutta. Minusta tuntui kuin elämä olisi kadottanut kaiken arvonsa enkä minä kiihoittuneessa mielentilassani muusta tiennyt, kuin että halusin lopettaa elämäni. Eräs historian verisimpiä päiviä alkoi. Missä sota hurjimmin riehui, siellä olin minäkin. Kauan näyttikin siltä kuin vihollisen luodit olisivat välttäneet minua, kunnes illalla äkkiä tunsin kupeeni lävistetyksi ja kaaduin. En tiedä miten kauan lienen ollut tunnotonna, mutta kun heräsin, näin minä olevani eräässä huonossa korsussa, ympärilläni kaksi välskäriä ja uskollinen Feodorini, tuo kelpo poika, joka oli tulla ilosta hurjaksi, kun minä avasin silmäni. -- Tahdon jättää mainitsematta sitä seuraavan ajan. Usein napisin minä Sallimukselle, joka ei ollut antanut minun kuolla sotilaan mainehikkaalla kuolemalla, ja vasta vähitellen opin minä taipumaan Jumalan tahdon alle ja ymmärtämään, että joskus tarvitsemme suurempaa rohkeutta elääksemme kuin kuollaksemme.

"Kun vihdoin tulin terveeksi, oli sota melkein loppunut. Minut nimitettiin evestiksi ja sain paljon kunniamerkkejä, mutta mikään ei minua enään huvittanut. Sentähden vetäysin minä takaisin tilalleni lähelle Pietaria, elääkseni alammaisteni hyväksi ja kohoittaakseni heitä henkisestä unteluudestansa. Siellä syrjäisessä sopessa olen minä koettanut tulla kelvolliseksi kohtaamaan kerran sinua, nuoruuteni morsianta, Anna!"

Mustofin ojensi kätensä ja Anna lepäsi taas kuten muinoin vasten hänen sydäntään, vasten tuota uskollista, hellää sydäntä, joka ei koskaan ollut voinut unhoittaa ensimmäistä ja ainoata rakkauttaan.

Kun Brigitta tuokion kuluttua astui sisään, asui noiden rakastavaisten kasvoissa vielä kirkas hohde. Katuen että olivat liian kauan ajatelleet itseään, riensivät he häntä vastaan, ja evestikin -- niin kertoi Brigitta sitten usein ylpeästi, -- syleili ja kiitti häntä siitä uskollisesta palveluksesta, jota hän oli tehnyt Annalle, heidän yhteiselle lemmikilleen.

Mustofin ja Anna puhuivat yhdellä haavaa. He kertoivat hänelle iloaan, onneaan ja vastaisia tuumiaan.

Brigitta sai tietää, että Mustofin lähtisi heidän kanssaan Suomeen, ja että Anna lopettaisi kauppaliikkeensä ja seuraisi Mustofinia hänen tilallensa Venäjänmaahan, sitten kun kirkko ensin oli yhdistänyt heidät.

"Mitä sanot, Briitta muori", sanoi Anna, "jos iäksi lähtisit kotimaastasi ja edelleen saisit olla taskuvarkaiden ja murhamiesten parissa?"

"Akka tieltä kesken kääntyy, mutt'ei mies sinä ikänä", kuului hetkisen perästä hänen järkevä vastauksensa. "Minä olen vaimo, mutta tahdon toimia kuin mies. -- Ilossa ja surussa olen minä seurannut teitä, lapsi, enkä pyydäkään korkeampaa kuin saada olla luonanne."

Liikutuksella puristivat Mustofin ja Anna uskollisen palvelijan käsiä. Ulkona vallitsi lämpöinen kesä ja niinpä oli heidän kiitollisissa sydämissäänkin.