Part 11

Anna nousi, tosin heikkouttaan horjuen, mutta täydellisesti tunnossaan. Maaherran sanat olivat vaikuttaneet ihmeellisesti hänen; tarttuen tuohon käteen, joka ystävällisesti oli laskeutunut hänen päänsä päälle, suuteli hän sitä monet kerrat ja virtaavat kyyneleet lievensivät hänen rintaansa.

"Kas niin, lapseni", sanoi hiukan tuikeasti maaherra, joka ei suvainnut pitkällistä tunteiden tulevaa, "pyyhkikää kyyneleenne ja menkää sitten, sillä oikeussali ei ole teille sovelias paikka. -- Herra Tåklin, tehkää velvollisuutenne tätä nuorta naista kohtaan!"

Mutta Tåklin ei ottanut sitä siltä kannalta kuuloon. Vietyään Annan syytettyjen penkiltä hänelle arvollisempaan paikkaan lausui hän pelkäämättä kovalla äänellä:

"Asia on päätetty. Niin luulee ainakin kanteentekijä, kenraali Demidoff, mutta se ei ole minun mielipiteeni, sillä minulla on muutamia valituskohtia esiintuotavana häntä vastaan. Kuulkaa niitä, hyvät herrat! Ensimmäinen kuuluu: minä, kunniallinen porvari, olen ilman vähintäkään syyttä otettu yleisellä maantiellä kiinni ja minua kohdeltiin kuin halvinta pahantekijää. Edelleen on neiti Mörckiä, Suomen kansalaista, vastoin hänen tahtoansa pidetty kenraali Demidoffiin talossa ja rääkätty sekä vihdoin minun kerallani koko kaupungin väestön nähden kohdeltu kuni rikoksellista. -- Minä olen ylpeä, että olen ottanut puolustaakseni sorrettua, ja vaadin sentähden kenraali Demidoffia edesvastaukseen."

Kinnas oli heitetty. Tämmöinen puhe hämmästytti kaikkia, mutta enimmin kenraalia, joka yhä selvemmin käsitti, että asia saattoi tuottaa hänelle arveluttavia seurauksia.

"Minun täytyy päästä huomiota herättämättä tästä suututtavasta rettelöstä", sanoi hän rauhattomasti maaherralle. "Olkaa hyvä ja välittäkää sovintoa minun ja syytettyjen kesken ja antakaa minun kuulla mitä he vaativat. Minä olen valmis mihin hyvänsä."

Tuo muutoin niin pelkäämätön ja hirmuinen mies oli levoton ja myötenantava, mutta kun valta ja kunnia on vaarassa, kumartuu ylpeinkin.

"Tyytyykö herra Tåklin sovintoon?" kysyi maaherra.

Kauppias mietti. Kun ei häntä kumminkaan miellyttänyt sekaantua syvemmälle tuommoiseen riitaan ja kun hän kaikesta sydämestänsä toivoi asian päättymistä, sanoi hän olevansa valmis kuulemaan kenraalin ehtoja.

"Tiedän kyllä", arveli hän, "ettei tahrattua nimeä osteta takaisin kullalla, mutta kun syytös on väärä ja viattomuus todistettu, luulen minä voivani suostua sovintoon. Kumminkin on minusta nähden luonnollista, että neiti Mörck saa pitää kaikki mitä hän on kenraalilta lahjana saanut. Tämmöistä sovintoa toivon minä nähdäkseni hänen tulevaisuutensa turvatuksi."

Kenraali Demidoff suostui kernaasti kaikkeen mitä häneltä pyydettiin ja luopui kirjallisesti kaikesta holhojanoikeudesta, tunnustaen neiti Mörckin vapaaksi ja hänestä riippumattomaksi. Hänen ei enään tarvitsisi palata hänen taloonsa ja hän saisi pitää yksityisenä omaisuutenansa kaikki mitä hän häneltä oli saanut.

Tähän aikoinaan kuuluisaan sovintoon liitti kenraali sitäpaitsi 120,000 ruplaa [pankinosoituksia] palkkioksi hänen kärsimyksistään ja turhaan vastusti Anna tätä auliutta.

Ensimmäisinä poistuivat Tåklin ja Anna, ja kaikki vastasivat kunnioittavaisesti heidän jäähyväistervehdykseensä ilmaisten myötätuntoisuuttansa ja iloansa.

Väentungoksessa ovensuussa saavutti kenraali Demidoff heidät ja kuiskasi hiljaa Annan korvaan:

"Ennenkuin me iäksi eroamme, Anna Mörck, niin älkää sanoko anteeksi-antavaista sanaa, mutta luvatkaa rukoilla pyhiä minun sieluni edestä."

Anna aikoi ensin kiiruhtaa eteenpäin, mutta pysähti sitten äkkiä askeleensa.

"Herra kenraali", kuiskasi hän sanomattoman lempeästi, ja jalo katse elähytti hänen silmänsä, "minä en ainoastaan anna teille anteeksi, vaan tahdon rukoillakin edestänne. -- Armahtakoon Kaikkivaltias meitä kaikkia!"

Kenraalin pää vaipui alas.

Kenties nämä sovinnon sanat veivät vielä kerran tuon kadotetun ja syynalaisen pojan takaisin taivaallisen Armahtajan jalkain juureen. Me lausumme tämän toivon sanoessamme nyt ainiaaksi kenraali Demidoffille jäähyväiset.

Tuokion kuluttua oli Anna kadulla ilosta itkevän Brigitan sylissä, ja riemuiten kaikuivat kansan eläköön-huudot.

XVIII.

Hellästi irtautui Anna Brigitan sylistä, sillä riemuhuudot hänen ympärillään muistuttivat hänelle missä hän oli ja herättivät hänessä hartaan halun vetäytymään yksinäisyyteen kaikkien näkyvistä.

"Kuinka te olette onnellinen, Anna", kuiskasi Briitta muori, "tuo uhkaava seikkailu on päättynyt aavistamattoman hyvin. Te olette vapaa ja rikas, ja voitte mennä mihin tahdotte."

Vapaa ja rikas! Anna ei ollut koskaan niin syvästi tuntenut mimmoista on olla ilman koditta. Hänen päätänsä huimasi ja jalkansa horjuivat. Silloin lähestyi häntä Berndt Wilhelm Tåklin keski-ikäisen, säveän näköisen miehen seurassa.

"Neiti Mörck", virkkoi hän, "tämä on veljeni, Gabriel Tåklin, oikea veljen esikuva. Hän tulee -- -- -- vaan puhukoon itse asiansa!"

Kauppias Gabriel Tåklin kumarsi kömpelösti ja puristaen lujasti molemmin kourin Annan kättä sanoi hän:

"Minä tulen tarjoomaan teille, neiti Mörck, kodin talossani; se on yksinkertainen ja halpa, mutta veijari se on, joka paremman antaa kuin itsellään on."

"Sydämellisellä ilolla otan minä vastaan teidän tarjouksenne", vastasi Anna ja kiitollisuus loisti hänen silmistään.

"No sitten on kaikki hyvin", sanoi vanhempi Tåklin. "Riennä sinä, Berndt Wilhelm, edellä sanomaan vaimolleni, että hän saa vieraan, jonka vertaista hän ei vielä koskaan ole nähnyt."

Gabriel Tåklinin yksinkertaisessa olennossa oli jotakin sanomattoman rauhoittavaa, joka vaikutti terveellisesti Annassa, erittäinkin kun hän ei sanallakaan viitannut äskeisiin tapauksiin.

"Nyt, neiti Mörck", virkkoi hän, kun he vihdoin olivat perillä ja astuivat hänen talonsa rapulle, "saan minä meidän kesken sanoa, että vaimoni on herttainen ihminen ja ettei teidän tarvitse peljätä häntä, vaikka hän on vakavanpuolinen ja jäykkä käytöksessään, mutta hän onkin syntyisin aatelisnainen." Hän kohensihe ylpeästi ja lisäsi: "Minä olen aina antanut hänelle kuni heikommalle astialle arvonsa, ja tiedän teidänkin tekevän samoin."

Tuo "heikompi astia", ei kumminkaan näyttänyt vähääkään heikolta, kun hän heidän astuessa sisään nousi ylös nojatuoliltansa. Hän oli suuri ja roteva vartaloltaan, silmissä asui teeskennelty kylmyys ja suu oli tuikeasti rypyssä. Hän ei voinut koskaan unhoittaa, että hän oli häväissyt aateliskilpensä mennessään porvarin kanssa avioliittoon, mutta pitkään aikaan ei hän enää ollut muistanut, että tuo kunniallinen kelpo mies oli pelastanut hänet köyhyydestä ja puutteesta tarjotessaan hänelle kätensä.

"Ystäväni", aloitti Gabriel Tåklin, "tässä on eräs nuori neito, jonka minä jätän sinun hoitoosi. Hän on kärsinyt paljon ja tarvitsee naissydämen hellää kohtelua."

Ei yksikään juonne muuttunut rouvan kasvoissa. "Lanko Berndt Wilhelmillä ja sinulla on aina omat oikkunne", sanoi hän hitaasti.

"Mitä sinä, armaani, pidät oikkuna", sanoi hänen miehensä, "on ainoastaan ritarillista vaatimusta, jolle sinä, syntyisin aatelisnainen, kyllin ymmärrät antaa arvon."

Rouva näytti mielistyneeltä ja vastasi ystävällisemmin: "Gabriel, niin porvari kuin oletkin, tajuat sinä kumminkin joskus minua."

"Neiti Mörck", jatkoi hän Annalle, "kulmakamari on teitä varten niin kauan kuin haluatte."

Anna kiitti. "Jos ette mielellänne tahdo ottaa minua vastaan, hyvä rouva", sanoi hän, "tahi jos minä jollakin tavoin olen teille haitaksi, niin tahdon heti poistua."

"Ei suinkaan", lausui rouva päättäväisesti, "kulmakamari on teidän käytettävänänne, kuten olen sanonut. Olkaa tervetullut!"

Gabriel Tåklin riemuitsi, mutta oli kyllin viisas pitääksensä salassa, että oli voittanut tuon "heikomman astian."

"Olenhan aina sanonut että sinä olet herttainen ihminen, eukkoseni", sanoi hän iloissaan.

Eukkoseni! Mikä porvarinsana! Rouva näytti loukatulta ja sanoen tarvittavan itseänsä kyökissä poistui hän.

"Rakas lapsi", sanoi Tåklin Annalle, kun he olivat jäänet yksin; "käykäämme nyt omaistamaan tuo siunattu kulmakamari, niin saatte levätä, sillä näytättehän kovin väsyneeltä."

Rauhallisesti kuluivat päivät Tåklinin kodissa, ja se vaikutti hyvää Annan sekä ruumiille että sielulle. Hän mietiskeli paljon tähän aikaan istuessaan yksin tuossa "siunatussa kulmakamarissa" ja lopuksi turvautui hän aina raamattuunsa. Sillä välin tuli hänen mielensä yhä kuuliaisemmaksi ja sydämensä nöyremmäksi.

Berndt Wilhelm ei ollut paljon näkyvissä. Hän oli jälleen ryhtynyt ammattiinsa veljensä puodissa, mutta jos eivät laskut ennenkään olleet pitäneet paikkaansa, pitivät ne nyt vielä vähemmän kutiaan.

Hän alkoi taas sepustella runoja ja seisoi usein katsoa tuijottamassa erästä akkunaa yhtä itsepäisesti kuin hän kerran postikonttorin kadulla oli miettinyt Annan vapautustuumia. Kun hän tiesi Annan taitavan tuota siihen aikaan varsin tavallista itämaista kukkaiskieltä, rupesi hän sillä ilmoittamaan hänelle yhä lämpimämpiä tunteita ja lähetti hänelle eräänä päivänä Brigitan myötä vuohenkukan, joka merkitse: "Te tulette päivä päivältä minulle rakkaammaksi!"

Milloin lähetti hän sikurinkorren, jonka Anna tiesi selittää: "Teidän kuvanne väikkyy aina edessäni", milloin taas orapihlajan kukan, joka ilmaisi: "ikuista rakkautta", ja vihdoin löysi Anna pöydältään kellokukan, lehmuksenlehden ja valkean lummekukan, joista kellokukka merkitsi: "Sydän tekee minut kaunopuheliaaksi ja rohkeaksi", lehmuksen lehti: "Etsinkö turhaan sinun rakkauttasi?" ja lummekukka: "Yhtykäämme, mutta missä?" Tämä pikku vihko oli kiedottu heinänkorrella, joka merkitsi: "Antakaa minulle vastaus!"

Anna joutui kovaan pulaan, mutta muutamaa tuntia myöhemmin ojensi hän Brigitalle yönorvokin, jonka hän pyysi hänen antamaan Berndt Wilhelmille.

Päättävä hetki oli tullut, sillä orvokissa oli vastaus: "Illan viileässä ma sua varron."

Lehtimajassa Tåklinin puutarhassa kohtasivat nuoret toisensa määrätyllä ajalla, Berndt Wilhelm tulipunaisena, Anna vaaleana kuin lumi.

Berndt Wilhelm ryästeli ja olisi aloittanut, mutta sanat takertuivat hänen kulkkuunsa. Minkätähden olikaan Anna käytöksessään aina niin tyyni ja vakava häntä kohtaan! Hämillään rupesi hän pureksimaan heinänkortta.

"Herrani", virkkoi Anna suoraan ja teeskentelemättä, "te olette lähettämillänne lehdillä ja kukilla ilmaissut minulle aiheen tähän yhtymiseen."

Riemunsäde välähti Tåklinin silmistä. "Armas tyttö", sanoi hän rukoilevaisesti, "ettehän te vihastu siitä minuun?"

"Minä en unhoita, mitä olen velkaa miehelle, joka jalomielisesti uhrasi itsensä minun tähteni, ollessani onneton ja epätoivossa", vastasi Anna.

"Ettekä te vihastu rakkaudestanikaan?"

Anna peitti käsillään kasvonsa. "Minun sydämeni kuuluu ikuisesti ja yksinomaisesti kuolleelle", sanoi hän vapisevalla äänellä.

"Teillä ei ole siis minulle mitään antamista?" virkkoi Tåklin surullisesti.

"On, nimittäin sisaren harras uskollisuus ja suurin kunnioitukseni."

Anna katsahti ylös ja ojensi hänelle kätensä.

"Ja jos minä sanon olevani siihen tyytyväinen, jos minä en pyydäkään muuta kuin saada rakastaa ja armastella teitä, olla teidän tukenanne ja suojelijananne ja tarjota teille luonani tyynen kodin, jossa kaikkien myrskyjen perästä saatte lepoa ja rauhaa."

Anna oli liikutettu. "Jättäkää minut hetkeksi!" pyysi hän.

Kun Tåklin puolen tunnin päästä palasi, löysi hän hänet itkeneenä, mutta tyynenä ja ystävällisenä.

"Todellista rakkautta", sanoi Anna, "en minä enään voi luvata teille, mutta jos olette tyytyväinen minun uskollisuuteeni ja kunnioitukseeni sekä kärsitte minun vikojani ja heikkouttani, niin tahdon yhdistää kohtaloni teidän kohtaloonne. Minä olen puhunut vilpittömästi. -- Älkää olko malttamaton, vaan miettikää tarkoin, voitteko tulevaisuudessa tuntea itsenne tyytyväiseksi."

"Saada kutsua teitä, Anna, vaimokseni, on aina oleva korkein autuuteni. Enempää en pyydäkään."

Berndt Wilhelm oli hurmaantunut rakkaudesta ja onnesta.

"Siunatkoon sitten korkein meidän liittoamme", sanoi Anna, "ja antakoon minulle voimaa täyttääkseni teidän vaimonanne rehellisesti velvollisuuteni. -- Mutta yksi ehto on minulla -- -- --"

"Mikä? Kaikki mitä te haluatte tahdon minä täyttää."

"Että te sulhonani lähdette kanssani kotiini Ahvenanmaalle, sillä minä en voi sallia, että pappi yhdistää meidät, ennenkuin olen pyytänyt isältäni anteeksi."

"Miten vähää te pyydättekään, armas tyttö", sanoi Tåklin hymyillen, "matkustakaamme vaikka jo huomenna."

"Älä usko", sanoi Anna Brigitalle, joka sydämestään toivotti hänelle onnea, "että olen luvannut mennä naimisiin Tåklinin kanssa ainoastaan saadakseni kodin ja suojelijan. Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole! Ainoa syy siihen on, etten tahdo osoittaita kiittämättömäksi rehellistä miestä kohtaan, joka on tehnyt minun tähteni niin paljon ja joka rakastaa minua niin suuresti. -- Huomenna matkustamme me, muoriseni, Ahvenanmaalle. -- Vihdoinkin on minulla tilaisuus ja rohkeutta lähestyä sinua, kallis isä!"

XIX.

Kesäinen loisto ja kauneus vallitsi Ahvenanmaan saaristossa. Ilta-aurinko valaisi Kastelholman vanhoja riutuvia raunioita ja yhä kirkkaammin kimmelsi meren hopealle hohtava ääri. Kalastajat laskivat verkkojaan laulellen iltavirttä, kaukana kuului paimen huhuilevan karjallensa ja Sundin kirkontornista kajahteli juhlallisesti iltakello.

Kaikki oli ulkoa nähden kuten muinenkin, mutta kuinka erilaiselta tuntui se nyt Annasta, hänen yksin astuessaan tuota tuttua polkua myöten, joka Kastelholman raunioilta vei pappilaan. Sulhasensa ja Briitta muorin oli hän jättänyt erääsen taloon odottamaan miten hänen yhtymisensä isän kanssa päättyisi. Yksin ja jalkaisin kuin kerjäläinen tahtoi hän saapua kotiinsa, kuni kerjäläinen poistuisikin hän sieltä, jos hänet hyljättäisiin.

Kun hän tultuansa metsän rannalle näki ristin kirkontornista ja puiden lomitse pilkoittavan pappilan, vaipui hän mielenliikutuksissaan mättäälle. Entä jos hänen isänsä ei enää eläisikään, jos ei hän saisikaan nähdä häntä! Tämä ajatus oli murtaa hänet.

Vihdoin nousi hän ja kiiruhti eteenpäin. Pihanportti narahti kun hän aukasi sen, ja ikäänkuin varas, joka säikähtää jokaista kolinaa, peljästyi hänkin ja veti sen perässään kiinni niin hiljaa kuin taisi. Hän astui poikki viheriän pihan rapulle, eteiseen ja suoraan isänsä ovelle, mutta siihen hän pysähtyi.

Pastori Mörck istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli suuresti vanhentunut, tukka oli melkein valkea ja silmät olivat kuopallaan. Hänen vakavissa kasvoissaankaan ei asunut entinen tyyneys ja kirkkaus, päinvastoin ilmaisi jokainen ryppy taistelua, sotaa ja lakkaamatonta levottomuutta.

Avattu raamattu lepäsi hänen edessänsä ja hänen katseensa oli järkähtämättömästi kiintynyt seuraavaisiin sanoihin: "_Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla ja kielellä, vaan työllä ja totuudella_." Tätä rakkauden käskyä oli hän usein miettinyt, selittänyt sitä seurakunnallensa ja koettanut noudattaa sitä. Mutta hän oli yhä enemmän alkanut ymmärtää olevansa valehtelija, sillä jos tuo kaikki anteeksi-antava rakkaus todellakin olisi asunut hänen sydämessään, ei hän olisi voinut kirota ainoata lastansa.

"Isä!" kuului kuin aaveen kuiskaus läpi huoneen.

Pastori Mörck oli usein ennen kuullut tämän äänen. Pimeässä yössä, kirkkaalla päivällä oli hänestä tuntunut kuin olisi Anna kutsunut häntä.

"Rakas isä!" kaikui jälleen rukoileva ääni.

Nyt kääntyi vanhus äkkiä ympäri.

"Isä!" rukoili Anna nöyrästi kynnyksellä polvillaan. "Poista se kirous, joka eroittaa minut sinusta. -- Anna minulle anteeksi ja ota minut jälleen tyttäreksesi! -- Kun tuhlaajapoika palasi isänsä tykö, ei tämä häntä hyljännyt. Oi, ethän sinäkään ole minua hylkäävä!"

Annan ääni tukahtui kyyneleihin. Pastori Mörck oli ollut suuri vihassaan ja kirouksessaan, mutta hän oli myös suuri rakkaudessaan, ja tekemättä mitään ehtoja riensi hän tyttärensä luokse, sulki hänet syliinsä, suuteli sanoin ja huulin kirouksen hänen otsaltaan ja antoi hänelle täydellisesti anteeksi, niinkuin ainoastaan rakastavan vanhemman sydän voi antaa.

Kauan lepäsi Anna isänsä sylissä ja tuskallisella liikutuksella kuunteli tämä, kun hän kertoi kärsimyksistään, olostaan kenraalin talossa, pakenemisestaan, syytöksestä, jonka alaiseksi hän oli joutunut, vapautuksestansa ja lopuksi lupauksestaan ruveta Tåklinin vaimoksi. Ja kun hän kysyi tahtoisiko isä antaa suostumustaan ja siunaustaan heidän liitollensa, vastasi tämä:

"Kernaasti minä ne annan, rakas lapsi, ja hyväksyn sinun päätöksesi. Minä olen jo vanhentunut sekä ruumiiltani että sielultani, ja kun työpäiväni lähenee loppuansa, on hyvä tietää, etten ole jättänyt sinua yksin, vaan että sinulla puolisossasi on ystävä ja suojelija, johon voit luottaa. Teidän kukoistavassa onnessanne olen minäkin tuleva onnelliseksi. Olkoon Jumala kanssasi nyt ja aina, rakas lapsi!"

Oli yö. Keveät varjot alkoivat hälvetä ja idässä kajasti päivänkoitto, mutta yhä vielä istui Anna akkunan luona kamarissaan. Kaikki oli niinkuin ennenkin, ja Anna ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseänsä niin onnelliseksi kuin nyt; niin rauhaisa ja hyvä oli taas olla tuossa rakkaassa kodissa. Aina oli isä hänen mielestään ollut suuri ja ihmeteltävä, mutta ei koskaan niin jalo ja ylevä kuin nyt. Ystävällisesti oli hän ottanut vastaan Tåklinin ja Brigitan, ja kiittäessään heitä kaikesta mitä he olivat tehneet hänen tyttärensä hyväksi, oli hän heltyä kyyneleihin asti. Ja tuommoisen isän luokse oli hän epäillyt lähteä!

Anna ei voinut panna maata, ennenkuin hän sai nähdä hänet ja tietää varmasti olevansa todellakin lähellä häntä. Hiljaa hiipi hän varpaillaan isän kamariin.

Pastori Mörck tahtoi mielellään yölläkin herätessään nähdä merta, jonka tähden akkunanuutimet eivät olleet lasketut alas, ja Anna saattoi siis selvästi nähdä hänet tuossa makaamassa iäkäs, ylevän kaunis, pää hiukan kallellaan. Silmät olivat ummessa, ja hän hengitti tasaisesti ja säännöllisesti.

Kauan seisoi Anna katsellen isäänsä; sitten kumartui hän polvilleen sängyn viereen. Pastori aukasi silmänsä.

"Sinäkö se olet, tyttäreni?" virkkoi hän tyynesti. "Kaikkina näinä vuosina, joina olet ollut poissa, ajoi sanomaton tuska minut joka yö sinun kamariisi. Minä aioin sinne tänäkin iltana, vaan kun tiesin sinun jälleen olevan kattoni alla, tunsin itseni niin rauhalliseksi, että vaivuin äkkiluulematta uneen kuin hyvä lapsi. Se oli oikein että tulit, tyttäreni."

Pastori painoi Annan pään rintaansa vasten.

"Siunaa minua vielä kerran, isä!" rukoili tytär.

Vanhus nousi. "Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua", lausui hän juhlallisesti. "Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle ijankaikkisen rauhansa!"

"Ijankaikkisen rauhansa", nyyhkytti Anna.

Rusottavat pilvet kohosivat ylemmäksi taivaalle. Isä ja tytär erosivat.

XX.

Turussa Gabriel Tåklinin luona vietettiin Berndt Wilhelmin ja Annan häät. Pastori Mörck toimitti itse vihkimisen ja piti sen jälkeen liikutetulla sydämellä tavanmukaisen puheen noille nuorille. Hän puhui miehen ja vaimon velvollisuuksista, miten heidän tulee olla kärsivälliset toisillensa, ja neuvoi heitä kaikissa kohdissa, myötä- ja vastoinkäymisissä, surussa ja ilossa tuohon jumalalliseen rakkauteen, joka pysyy aina muuttumatta.

Ilo oli yleinen, maljoja juotiin ja Gabriel Tåklinkin piti useampia puheita, toisen toista pöyhkeämmän. Ihastuksissaan sepitti hän ensimmäisen kerran elämässään runonkin, jota hän vielä häiden jälkeenkin usein lueskeli, kun hän ei enään saanut iloita veljensä ja hänen nuoren vaimonsa läsnä-olosta. Sillä kun Turku äskeisten tapausten perästä ei voinut olla heille mieluinen olopaikka, muuttivat he näet ensi tilassa Poriin, jonne Berndt Wilhelm asettui kauppamieheksi, päästyään rikkaaksi Annan omaisuudesta.

Raskas oli molemmin puolin pastori Mörckin ja hänen tyttärensä ero. He lupasivat käydä usein toisissaan ja vielä useimmin kirjoittaa toisillensa, mutta parhainta, mitä Anna sai myötään, olivat hänen isänsä siunaukset ja esirukoukset.

Sovittuaan isänsä kanssa tunsi Anna jälleen sovintoa elämässä ja nykyisessä asemassaan, vaikk'ei hän sydämessään ollutkaan onnellinen.

* * * * *

Oli syyskuun ilta. Hämärästi paloi lamppu, Anna istui rukin ääressä kehräämässä, ja nopeasti kiepua hyristi pyörä. Väliin katsahti hän rullaan, joko päivän urakka olisi täysi, ja aloitti jälleen uudella vauhdilla, laulaa hyräillen puoliääneen.

Hän huokasi ja pyörä seisahti hetkeksi.

Brigitta, joka ei ollut koskaan luvannut luopua Annasta, istui huoneen nurkassa kutoen sukkaa, ja pidettyään kauan silmällä lemmikkiään, lähestyi hän häntä ja sanoi:

"Kas niin, lapseni, kyllä jo riittää täksi päiväksi! Te olette ollut ahkera kuin päiväläinen, ja kumminkin olette te rikas ja rouva talossa."

"Kyllä jo riittää, sanon kerran vieläkin."

Brigitta seisautti pyörän kädellään, mutta Anna väisti sen lempeästi pois ja vastasi:

"En tahdo olla huonompi muita, Briitta muori. Työ on sekä emännän että palvelijan kunnia."

"Mutta te ette ole tottunut", muistutti Brigitta, "raskaasen työhön aamusta iltaan saakka. Te ette malta enää koskaan piirrustella, tehdä koruompeluksia, vielä vähemmän soittaa kanteletta."

Anna punehtui. "Minulla on tärkeämpiä velvollisuuksia täytettävänä", sanoi hän nopeasti. "Mieheni sanoo, ettei emäntä saa kuluttaa semmoisiin aikaansa, ja hän on ehkä oikeassa. Itsekin on hän lakannut runoilemasta."

"Hyvä Jumala on luonut kunkin erilaiseksi", arveli Brigitta. "Rumalla hämähäkillä, muurahaisella, visertelevällä linnulla ja monivärisellä kukalla, kaikilla heillä on oma tarkoituksensa luonnossa. Niinpä ihmisilläkin. Mikä sopii minulle ja monelle muulle, se ei sovi teille, hentoinen lemmenkukkani."

Brigitan ääni oli lempeä ja hellä, mutta Anna koetti tekeytyä vakavan näköiseksi.

"Brigitta, sinä puhuttelet minua kuin hemmoiteltua lasta. Siunattu olkoon halvinkin työ; se ei tee ketään pahemmaksi. Minä olen porvarin vaimo, muista se, äläkä houkuttele minua pois velvollisuuksistani."

Brigitta palasi ääneti nurkkaansa ja Anna kehräsi edelleen. Mutta vihdoin oli urakka täysi ja pyörä pysähtyi. Iloisesti hymyillen ja onnellisena kuin lapsi työnsi Anna rukin syrjään ja oli vapaa tekemään mitä itse tahtoi. Hän meni akkunan luo ja kohoitti hiljaa uutimia. Seutua valaisi mitä ihanin kuutamo ja houkutteli häntä ulos.

Astuessaan ulos portista, näki hän valon miehensä akkunasta. "Aina niin ahkerassa työssä", huokasi hän. "Hänellä ei ole enää aikaa oleksia vaimonsakaan kanssa."

Syksyinen leuto ilma leikitteli hänen kuumilla kasvoillaan. Hän astui nopeasti joen rannalle ja seurasi kauan sen tulista kulkua.

Kuutamon lumoavassa valossa näyttivät kirkko ja sitä ympäröivät rakennukset suuremmilta ja kauniimmilta; puut korkeammilta ja tuuheammilta. Annasta tuntui kuin olisi hän kävellyt noidutussa puistossa. Hän pysähtyi erään jokeen pistävän kiven luokse, jota nimitettiin "neidon kiveksi." Tarina kertoo että eräs nuori tyttö, kaunis kuin prinsessa ja hyvä kuin enkeli, oli tässä lopettanut päivänsä syöksyen alas pimeään syvyyteen.

Anna nousi neidon kivelle, johon hänen miehensä oli laittanut mukavan istumapaikan häntä varten. Ensimmäisinä aviovuosinaan olivat he näet usein tulleet tänne yhdessä lueskelemaan mainioita ruotsalaisia ja saksalaisia runoteoksia, joita koko maailma ylisti, mutta nämä miellyttävät jalon henkisen nautinnon hetket olivat äkkiä kadonneet palajamatta koskaan takaisin. Voitonhimo ja kauppapuuhat olivat piankin tehneet tuosta muinen haaveksivasta ja hajamielisestä Tåklinistä miehen, joka menettämättä mitään ymmärsi aineellisessa suhteessa voittaa kaikki ja jonka mielestä ei vaimo tehnyt koskaan tarpeeksi työtä.

Sitä ajatteli Anna ja huokasi. "Oi kuinka keveä olisi velvollisuus, kun se perustuisi rakkauteen, mutta kuinka raskaalta se ilman sitä tuntuu! Kuitenkaan en vaadi elämältä paljoa, vaan tyydyn sallimukseeni", virkkoi hän.

Anna silmäili virtaa, joka näytti entistään kolkommalta, kun pilvi hetkeksi peitti kuun.

"Sallimus", jatkoi hän ajatuksissaan, "kuinka kylmältä ja toivottomalta se kuuluu! Vaan ei! Sallimus se ei ole, vaan Jumalan rakkaus, jota minä näen kaikkialla."