Part 10

Emäntä oli yksin kotona ja vähän hämmästyen otti hän vastaan nuo harvinaiset vieraat. "Jumala antakoon", vastasi hän ystävällisesti matkustavaisten "hyvään iltaan". "Mistä te tulette, hyvä herrasväki? -- Eipä moni", jatkoi hän, "osaakaan tänne, mutta sitä enemmän tervetulleet olette te. Onko teillä ollut pitkä tie, ja mihin matkustatte?"

Pakolaiset katsoivat toisiinsa ja Täkliin kiiruhti vastaamaan: "Me tulemme Väinölästä ja matkustamme Hymylään. Jos sallitte, niin viivymme täällä muutaman tunnin."

"Varsin kernaasti, sillä näyttepä olevan hauska herra", vastasi emäntä hymyillen leikilliselle vastaukselle. -- "Käykää sisään, hyvä herrasväki! Vierastupa on vielä korea ja siisti viimetalvisen lukukinkerin perästä. Ja jos ei minulla olekaan niin paljon tarjottavaa kuin silloin, niin onhan kumminkin nuorta kaljaa ja nisukorppuja."

"Me tyydymme kyllä kaikkeen, erittäinkin, jos voitte toimittaa hevosillemmekin hyvän aterian", sanoi Tåklin. "Sen kyllä uskon", vastasi vieraanvarainen emäntä sulavasti, "sillä kasvaahan nurmi pihassamme yhtä pitkäksi kuin väkevä ruis kotipellossa ja kestää kyllä syötettää. -- Käykää vaan sisään, niin pidän huolen kaikesta! -- Kukaan ei ole sanova, että olisi minun huoneessani ketään kohdeltu yhtä pahoin kuin Henrik piispaa muinen Lallin talossa."

Tätä sanoessaan nauroi emäntä niin, että valkeat hampaat näkyivät suusta ja astui edellä näyttäen tietä Brigitalle ja Annalle, jotka seurasivat häntä.

Kylläpä huomasikin ummehtuneesta ilmasta ja hämähäkin verkoista, ettei vierastupaa ollut pitkään aikaan käytetty.

Anna meni akkunan luokse katselemaan kaunista seutua, jota laskeva aurinko ihanasti valaisi, ja hänessä syttyi sanomaton halu nauttia taas jälleen luontoa ja tuntea välittömästi sen sydämen tykytystä.

"Hyvä Briitta muori", sanoi hän, kun emäntä oli poistunut, "älkäämme istuko sisässä tämmöisenä iltana. Eikö sinua haluta vähän kävellä? Viheriä metsä houkuttelee minua ja samoin tuo kaunis järvi!"

Vaikka Brigitta mielellään olisi kuunnellut emännän kertovan uudesta taidokkaasta kankaastaan, joka hänellä parhaillaan oli kangaspuilla, myöntyi hän kumminkin kernaasti Annan toiveesen.

"Se on hyvä ehdoitus! Tulkaa, tyttöni", vastasi hän iloisesti.

Kevein askelin riensi Anna muutamaa minuuttia myöhemmin halki viheriän opotan. "Vapaus, suloinen vapaus!" kuiskivat vakavat hongat, iloinen koivu ja hempeä paju.

"Suloinen vapaus!" lorisi metsäpuro, sitä humisi tuuli, sitä järvi, ja jok'ikinen kukka.

"Vapaus, oi suloinen vapaus!" riemuitsi Annan oma povikin. Hän suuteli koivun valkoista runkoa, hyppeli hohtavan sudenkorennon perästä, syleilipä vielä pistelevää katajapensastakin. Hän oli jälleen lapsi, joka on unohtanut kaikki tietäessään olevansa vapaa.

"Oi, mikä taivaallinen hurmaus!" sanoi hän vanhalle ystävällensä. "Koko tämä ihana seutu ojentaa sylinsä minulle! -- Kas, miten ystävällisesti puut nyökkivät, miten aurinko leikillisesti pilkistelee lehtien lomitse etsien minua ja valaisten kasvojani!"

Anna katsahti valoisiin pilviin, jotka siellä täällä parvittain verhosivat kesäistä taivasta, ja hän lauloi kuten Maria Stuart:

"Rientävät pilvet! Ilmojen purjeet! Kenpä nyt kanssanne liidellä sais! Tervehtikää kotimaatani te!"

Raikkaasti kaikui hänen äänensä läpi metsän ja hän tunsi itsessään virtaavan nuoruuden hilpeyden ja voiman.

Hän tarttui suopeasti Brigitan käsivarteen. Näin astuivat he pitkin vähäistä polkua ja pian levisi heidän silmäinsä eteen järven sininen, tyyni pinta. Muutamia rääkättäviä sorsia kohosi rannan kaislikosta, niin että vesi alkoi karehtia ja tuuditella valkoisia lummenkukkia.

Anna lähestyi rantaa ja kumarruttuaan veden ylitse kostutti hän tuolla kirkkaalla nesteellä valkeaa otsaansa, kuumia poskiaan ja huuliaan. Kuinka viileältä ja elvyttävältä se tuntuikaan!

Silloin kohahti metsä ja Annan korvissa kuului se surulliselta valitukselta. Aurinko oli jo laskenut. Siksikö lieneekään neitosesta tuntunut äkkiä niin kylmältä ja pimeältä? Hän vaivutti päänsä niinkuin aron kukka, kun ensimmäinen halla koskee sen lehtiin.

Valittaen vaipui hän Brigitan viereen, piiloitti päänsä hänen helmaansa ja itki katkerasti. Eikä nuo iloiset juhannustuletkaan, joita siellä täällä vastakkaisella rannalla leimahti palamaan, voineet huvittaa häntä. Hän vaati, että palattaisi takaisin taloon ja sanoi vilustavan itseään.

Molempain naisten poissa-ollessa oli Tåklin joutunut vilkkaisiin puheisin emännän kanssa, joka lateli hänelle elämäkertansa ja sanoi olevansa leski ja että hänellä oli kaksi lasta, poika ja tytär, jotka palvelusväen kanssa olivat menneet viettämään juhannuksen aattoa kylän nuorison pariin.

"Me elelemme täällä niin hiljaisuudessa itseksemme", sanoi hän, "että kernaasti suonkin nuorille joskus vähän huvitusta."

Tåklin nyökäytti myöntäväisesti päätään, kun samassa pörröinen kartanokoira alkoi kiivaasti haukkua ilmoittaen vieraan lähestymistä. Rapulta, jonne emäntä vieraansa kanssa oli istuutunut, näkivät he keski-ikäisen huonoihin ryysyihin puetun naisen lähestyvän väsynein askelin ja taluttavan kädestä pientä kauhean rumaa lasta. Vaimon näössä oli jotakin pahansuopaa, katkeraa, johon kenties oli yhtä paljon syynä hätä ja puute kuin luontoperäinen häijyys.

Emäntä näytti tyytymättömältä. "Vastenmielisiä vieraita", sanoi hän hiljaa Tåklinille. "Mustalais-Zeffan kanssa ei, näette, ole hyvä olla tekemisissä, sillä hän saa rettelöitä aikaan mihin hän vaan tulee."

"Hyvää iltaa, Zeffa", sanoi hän kuuluvasti. "Mistä nyt tuuli puhaltaa, kun niin pitkän ajan päästä saa nähdä teitä täällä?"

"Ei tuule pohjoisesta eikä etelästä, ei idästä eikä lännestä, ja kumminkin olen minä tullut", vastasi vaimo äreästi. "Pelkäätte kaiketi vellitilkkaanne, emäntä?"

"Minua ei ole koskaan pidetty ahneena", vastasi emäntä ylpeästi, "ja sanon teidät tervetulleeksi, Zeffa!"

Tämä nauroi ylenkatseellisesti. "Ketä peljätään, sitä hyvitellään. Niin tekee leijonankesyttäjä ja niin tekin, mutta arvaanpa, että luulette minulla olevan häijyt silmät, joilla turmelen teidät eli teidän karjanne."

Säikähtäen vilkaisi emäntä tarhaan, jossa hänen mieluisa karjansa rauhassa märehti. Mustalais-Zeffa päästi kolkon, käheän naurun ja tempoi hurjasti pitkää vanukkeista tukkaansa.

"Niin kyllä, minua peljätään, vaikkapa ei tiedetäkään minkätähden", sanoi hän synkästi. "Minua peljätään yhtä paljon kuin perkelettä, joka väliin suuren harmaan koiran muodossa ajaa takaa niitä ihmisiä, joilla on paha omatunto. Tämä koira se minunkin vietteli varastamaan, tappaessani esikoiseni ilmestyi se minulle jälleen, ja senjälkeen monet kerrat, kunnes nyt olen -- kadotuksen partaalla. Haa, hauska leikki on syntyvä, kun minäkin syöksyn sinne!"

"Vaiti, onneton vaimo, vaiti taivaan tähden!" sanoi emäntä kalpeana, "teidän sananne säikyttävät sekä minut että vieraani."

Hän osoitti Tåkliniä, joka katseli mustalais-Zeffaa semmoisella vastenmielisyydellä, kuin katsellaan myrkyllistä petoa.

"Saattaa kyllä olla mahdollista, sillä kun ollaan nuori ja hieno, niin ei uskotakaan voitavan vajota niin syvälle kuin minä", sanoi Zeffa, joka suuttuen huomasi nuorukaisen inhon.

"Hän pitää itseänsä paljon parempana minua, tuo kaunis herra", jatkoi hän pilkaten, "mutta lopussa kunnia seisoo. -- Ihmettelenpä, miten hän on eksynyt tänne."

"Se ei sinua liikuta", sanoi Tåklin kylmästi ja kääntyi pois hänen silmäiltäväntään.

"Tuollahan on enemmän samaa lajia", lisäsi Zeffa, kun Anna ja Brigitta tulivat pihan portista sisään, "niin kaunis neiti ja -- -- -- ah -- -- --!"

Zeffa tuijotti Brigittaan, joka kävelemisestä väsyneenä ontui tavallista enemmän, ja hänen silmänsä leimahtivat.

"Emmekö lähde matkalle?" sanoi Anna Tåklinille.

"Lähdetään, jos niin tahdotte, neiti Mörck", vastasi tämä kunnioittavaisesti, "mutta emännän toivo on, että söisimme illallista täällä ja lepäisimme muutaman tunnin hänen vieraanvaraisen kattonsa alla. -- Minä en luule meillä olevan mitään peljättävää tällä yksinäisellä paikalla", lisäsi hän kuiskaten.

"Te olette ehkä oikeassa", sanoi Anna hiljaa, "mutta minä olen jälleen tullut kovin levottomaksi ja tahtoisin mieluimmin jatkaa matkaa, joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ei suinkaan", virkkoi Tåklin ystävällisesti, "sillä teidän tahtonne on minun lakini. Lähden vaan sanomaan emännälle esteemme ja sitten matkustamme."

Mutta emännän mielestä olisi vieraanvaraisuus tullut loukatuksi, jos he olisivat lähteneet syömättä edes yhtä ateriaa hänen talossaan, jonkatähden heidän täytyi myöntyä osoittamaan kunniaa hänen laitoksillensa. Mielihyvällä saivat he kuulla, että mustalais-Zeffa, saatuaan hänkin osansa, oli lähtenyt tiehensä.

"Kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Tåklin emännälle erotessa. "Tämä nuori nainen sanoo, että hän on usein muistava teidän hyvyyttänne."

"Jumala teitä siunatkoon", sanoi emäntä puristaessaan Annan pienoista kättä, "olkaa vakuutettu, että minäkin olen muistava teitä."

Mitä kauemmaksi pakolaiset joutuivat, sitä autiommaksi muuttui seutu. Pellot ja niityt olivat loppuneet, ja pieniä vaivaispetäjiä kasvava nummi ulottui synkässä yksitoikkoisuudessaan kaikille puolille. Mustat raskaat pilvet verhosivat tuon äsken vielä niin kirkkaan taivaan ja himmensivät valoisan kesäyön.

"Hiljaa, mikä se on?" huudahti Brigitta vaaleten. "Eikö se ole kuolemanlinnun ääni, vai kuulenko väärin?"

Kaikki kuuntelivat. Selvästi kuului semmoinen ääni, joka syntyy kun metallikiskolla lyödään lasin laitaan; se oli leppälinnun alakuloista, viatonta laulua, jonka rahvas luulee ennustavan onnettomuutta ja kuolemaa.

Anna ja Tåklin katsahtivat toisiinsa eivätkä voineet olla hymyilemättä palvelijan taika-uskoisuudelle. Mutta jälleen kuului uusi omituinen ääni, niin että hevoset vavahtivat ja pysähtyivät. Tåklin oli noussut korkealle kuskipenkille vakoilemaan ja ymmärsi heti, ettei se ollut mikään viaton lintu, joka sai aikaan tuon omituisen äänen autiossa metsässä, mutta hän ei ilmaissut ajatustaan, vaan jätti ylhäisen paikkansa ja käski ajurin lyömään hevosia.

Hyristen kiitävät vaunut eteenpäin, ja lähenemistään lähenee onnettomuus.

"Hyvä Jumala, minä luulen meitä ajettavan takaa!" sanoi Anna hädissään Brigitalle, sillä hän tunsi äkillisen aavistuksen.

Kapeaa karjanpolkua pitkin syöksikin parvi ratsumiehiä pakolaisia vastaan.

"Oikeuden nimessä antautukaa!" ärjäsi karkea ääni.

"Mitä tahdotte te meistä?" kysyi Tåklin maltillisesti. "Me olemme rauhallisia matkustajoita, joita teillä ei ole oikeus häiritä."

"Älkää noin suurennelko, hyvä herra", sanoi joukon päämies, virkapukuun puettu nimismies, "sillä minä olen saanut käskyn vangita teidät syytettyinä varkaudesta."

"Varkaudesta!" toisti Tåklin vaistomaisesti.

"Ja siitä syystä", jatkoi nimismies ivallisesti, "täytyy teidän, hyvä herrasväki, tehdä pieni huviretki takaisin Turkuun, jossa aavistamattomat ilot odottavat teitä."

Pilvet olivat haihtuneet ja lempeästi paistoi aurinko puiden latvoihin, mutta tuntematta aamun ihanuutta istui Anna synkässä epätoivossa vaunujen nurkassa.

"Kaikki on kadotettu, tyttö parka", kuiskasi Tåklin hänelle, "mutta älkää peljätkö, sillä onhan meillä Jumala ja puhtaat omattuntomme puolellamme."

Anna katsahti ylös ja koetti hymyillä, mutta se oli heikkoa, haikeaa myhäilyä, joka enemmän kuin mikään muu ilmaisi hänen sielunsa tilan.

XVII.

Pian saapui Turkuun tieto, että pakolaiset, jotka eräs mustalaisvaimo oli antanut ilmi, olivat saadut kiinni, ja sinä iltana, jolloin heitä odotettiin tuleviksi, oli koko kaupunki liikkeellä kuni ruhtinaallisen henkilön saapuessa. Kukaan ei tahtonut jäädä näkemättä, miten kenraalin neitiä, tuota kauneudestaan niin paljon ihailtua ja paljon puhuttua Anna Mörckiä tuotaisiin halpana pahantekijänä takaisin. Suuria ihmisjoukkoja oli kokoontunut kaikkialle kaduille, ja mielet olivat kiihossa.

Kaikki puhuivat tuosta rikoksesta; toiset panettelivat ja herjasivat säälimättä, toiset taas iloitsivat, että "moskovalainen tiranni" niin sukkelalla tavalla oli tullut petetyksi ja surkuttelivat vaan, että pako oli saanut niin huonon lopun, mutta kaikki olivat uteliaat näkemään, miten asia päättyisi, ja millä mielellä syynalaiset olisivat.

Heitä odotettiin takaisin Anninkaisten puolelta, sillä Pohjanmaalle ja siis Ruotsiinkin vievä tie kävi sitä suuntaa. Todistukseksi kuinka halullisia oltiin näkemään syytettyjä, mainittakoon, että kaikki akkunat Anninkaisten kadun varrella olivat hyyrätyt ja maksettiin puhtaalla rahalla, jota tuskin ennemmin tahi myöhemmin lienee Turussa tapahtunut.

"Ts, ts, tuolla ne tulevat!" kaikui väkijoukon läpitse. "Niin, tuollahan ne tulevat!" melusi rahvas, ja kukin survi armottomasti naapuriaan saadaksensa nähdä edes vähänkin.

"Hiljaa, hiljaa!" huudettiin tuontuostakin, kunnes yht'äkkiä ilmestyi joukko aseellisia kasakoita ratsastaen juhlallisesti tulliportista sisään, ja silloin syntyi syvä hiljaisuus, niin syvä, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan kadulle. Kasakkain jäljessä seurasi avovaunu, jonka kuskipenkillä istui eräs poliisimies ja sisässä Anna ja Brigitta, jälkimmäinen tukien hellästi lemmikkiään, joka melkein tunnotonna nojautui uskollisen palvelijan rintaa vasten.

Syytös, joka oli koskenut Annaan kuin salama ja riistänyt häneltä vaivoin saadun vapauden, oli murtanut hänen voimansa, ja tuon kauhean, pitkällisen mielenjännityksen perästä oli hän vaipunut täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Vaunujen perässä ajoi Berndt Wilhelm Tåklin yksi-istuimisissa kääsyissä, joiden takapenkillä istui poliisimies. Tuo nuori kauppamies näytti huolettomalta eikä hän ollutkaan levoton muun kuin turvattinsa tähden, jota hän mielellään olisi tahtonut lohdutella ja rohkaista.

Joukko kasakoita päätti matkueen. Kansantungoksen tähden kävi kulku hyvin hitaasti kaupungin läpi. Hälinä oli tauonnut, tuo äänetön hiljaisuus oli liikuttavaa, se ilmaisi selvästi useimmissa vallitsevaa myötätuntoisuutta kaunista neiti Mörckiä kohtaan. Nuoret tytöt eivät voineet pidättää kyyneleitään, vanhemmat naiset ajattelivat omia tyttäriänsä ja rukoilivat Jumalaa heidän puolestansa, ja moni utelias pää vetäytyi takaisin akkunoista.

Vaunuihin, joissa Anna istui, heitettiin valkea ruusu, ja useampia seurasi sitä; muulla tavalla ei kansa tohtinut osoittaa tunteitaan vangille. Tämä ei kumminkaan itse huomannut sitä enemmän kuin mitään muutakaan, mutta Brigitta otti ruusut talteen ja säilytti ne monta vuotta virsikirjansa välissä, eikä hän koskaan voinut itkemättä katsoa niitä.

Vihdoin saavuttiin maaherranviraston taloon Linnakadun varrella. Joelle päin antavassa kivikartanossa asui maaherra, kahdessa puisessa sivurakennuksessa olivat lääninkanslia ja siihen kuuluvat virkahuoneet.

Ylimääräinen kansliatutkinto oli heti pantava toimeen, mutta ennenkuin se alkoi, vei eräs poliisimies Annan syrjäiseen huoneesen, jonne hänet jätettiin yksikseen eroitettuna ystävistänsä. Siellä vallitsi rasittava kuumuus, kärpäset pyrisivät rauhattomasti pienissä akkunoissa ja kaikki tuntui sanomattoman raskaalta ja surulliselta.

Nääntyneenä vaipui Anna tuolille voimatta edes oikein ajatella tilaansa.

Hän luuli kuulevansa kahleiden helskettä, näkevänsä rautahäkit akkunoissa, olkilyhteen laattialla, vesiruukun pöydällä aivan niinkuin vankeudessa tavallisesti on. Vaikka hänen omatuntonsa oli puhdas, ei hän kiihtyneessä mielentilassaan voinut olla tuntematta häväistystä, jolla hän luuli itsensä merkityksi.

Väsyneenä kallisti hän päänsä seinää vasten ja hiljaa hiipi ja valtasi hänet raskas uni. Kauan ei hänelle kumminkaan suotu tätä tarpeellista lepoa, sillä kohta sen jälkeen istui hän syytettyjen penkillä oikeussalissa, jossa suuren mustalla veralla katetun tuomarinpöydän ympärillä istui vakavia kunnianarvoisia miehiä, oikeuden laatijoita ja edustajoita. Huoneen perällä seisoivat maaherra Lode ja kenraali Demidoff puhellen hiljaa keskenänsä. Uteliaina katselivat ympärilleen poliisivirkamiehet, kanslian kirjurit ja kuulijat, joita oli tiheissä parvissa niin paljon kuin tila myöten antoi.

Lähellä Annaa nähtiin Berndt Wilhelm Tåklin, joka tietäen olevansa oikeassa oli tyyni ja vakava, vaikka hänen ja hänen turvattinsa asia maailman silmissä näyttikin kovin arveluttavalta. He olivat karanneet, ja toinen heistä oli kotivarkaudella ottanut isännältänsä noin 70,000 ruplaa [pankin-osoituksia, Suomessa tähän aikaan käypää rahaa], heidät oli saatu kiinni pakotiellä, varastettu omaisuus oli löydetty heiltä ja oli nyt Tåklinin kirjeiden kera oikeuspöydällä todistamassa heitä vastaan. Heidän toiveensa olivat kaikin puolin synkät ja ainoastaan häpeä ja rangaistus odottivat heitä läheisessä tulevaisuudessa.

Kun Anna enemmän sielussaan kuin ruumiillisilla silmillään tunsi kenraalin olevan läsnä, kyhertyi hän vavisten kokoon, veri jähmettyi hänen suonissaan ja silmät suurenivat kauhusta ja tuskasta. Julmasti hymyillen huomasi kenraali tämän vaikutuksen ja häntä näkyi huvittavan se ikäänkuin tiikeriä, joka leikittelee saaliinsa kanssa.

"Onhan se selvä asia" sanoi kenraali maaherralle, "että nämä nuoret ovat varastaneet. Minä en sentähden tiedä, mihin kaikkia näitä verukkeita tarvitaan, ennenkuin rikolliset joutuvat rangaistuksen alaisiksi. Sallikaa ennemmin sen kohdata heitä paikalla kaikessa kovuudessaan. Se on minun tahtoni ja nykyisissä olosuhteissa on minun tahtoni lakina. Pahantekijöitä kun ovat, eivät he ansaitse säälimistä!"

Kenraali Demidoff, joka oli kasvanut toisten lakien ja olojen vallitessa, luuli voivansa käyttää samaa oikeutta Tåkliniä ja Annaa kohtaan kuin omain palvelijainsa suhteen, eikä voinut käsittää eikä myöntää oikeaksi tuomioistuimen toimitusta.

Maaherra Lode oli kumminkin toista mieltä.

"Herra kenraali!" vastasi hän ja oikaisihe ylevällä arvokkuudella, "lailla täytyy olla oma käyntinsä ja meillä on se ei ainoastaan syyttäjää vaan myös syytettyä varten. -- Rikos rangaistaan -- olkaa siitä varma, -- mutta meidän tulee ensin kuulustella, mitä syytetyillä on lausuttavana puolustukseksensa, ettei tuomiomme näyttäisi väärältä ja ankaralta sekä nykyajassa että jälkimaailmassa."

"Ja minun tahtoani, minun arvoani ei oteta laisinkaan huomioon?" jupisi kenraali pöyhkeästi.

Maaherra Loden vilkas katse muuttui vakavaksi. "Tässä katoaa yksilö, kenraali", sanoi hän hiukan pilkallisesti, "ja laki mittelee arvelematta samalla mitalla kaikkia. En tahtoisi", jatkoi hän ja silmänsä hehkuivat tulisemmin, "olla päivääkään tässä rakkaassa isänmaassani, joll'ei laki turvaisi yhtä paljon halvimman ja köyhimmän henkeä ja omaisuutta kuin ylhäisen, ja rikkaan."

"Sitten on paras alkaa tutkinto", sanoi kenraali kylmästi.

Maaherra Lode kumarsi ja istuutui sijallensa tuomarinpöydän ääreen; tutkinto alkoi vakavalla juhlallisuudella.

Anna Mörckiä huudettiin ja hän koetti nousta, mutta vaipui vavisten takaisin,

"Syytetyn pitäisi nousta seisomaan", sanoi maaherra, jota neidon nuoruus ja kauneus liikutti, vaikka hän ankaruudella tahtoi salata sääliänsä. Hänen hyvä sydämensä pääsi kumminkin pian voitolle ja kun Anna uudelleen koetti nousta, lisäsi hän:

"Ruumiilliseen heikkouteen nähden olisi se tällä kertaa tarpeeton kovuus. Syytetty saa sentähden istua paikallansa."

Anna vaipui takaisin. Hänen ihmeellisen syvät silmänsä olivat kuin harsolla verhotut. Musta samettipuku lisäsi hänen kasvojensa vaaleutta, joihin surut ja kärsimykset olivat painaneet ylevän kuvan. Sitäpaitsi oli hänessä jotakin niin lapsellista, suloista ja lempeää, niin täydellisesti soveltuvaa hänen voimattomaan ja arkaan käytökseensä, että moni läsnä-olijoista alkoi itsekseen epäillä, että tokkohan hän olikaan niin syyllinen kuin oli luultu.

"Onko syytetyn nimi Anna Mörck?" kysyi maaherra edelleen.

"On", vastasi Anna tuskin kuuluvasti, kumartaen päätään.

"Isän nimi ja sääty?" kuului jälleen tuomarin vakava ääni.

Vastausta ei seurannut; maaherra toisti kysymyksensä. Silloin aukenivat syytetyn huulet, mutta sanat raukenivat tuskalliseen huokaukseen. Rakkaan isän muistuttaminen poisti tyttö paralta viimeisetkin voimat. Hiukan maltittomasti vetosi maaherra Tåkliniin, joka sai luvan vastata syytetyn puolesta, ja tutkintoa jatkettiin.

"Teidän, neiti Mörck", sanoi maaherra, "on syytetty varastaneen suojelijaanne kenraali Demidoffia, ja minä kysyn teiltä nyt kunnian ja omantunnon nimessä, kuinka olette voinut tehdä niin häpeällisen ja rikoksellisen työn?"

Anna katsoi hämillään ympärillensä, ja joka sydän tuossa avarassa oikeussalissa tykytti rauhattomasta odotuksesta. Mutta Tåklin kohoitti ylpeästi päänsä ja luoden tuomariin vilpittömän, vakavan katseen, vastasi hän harmistuneena:

"Nojautuen korkean oikeuden minulle antamaan lupaukseen puolustaa tätä turvatonta neitoa lausun minä täten syytöksen varkaudesta olevan häpeällistä valhetta, sillä kaikki mitä neiti Mörck on vienyt mukaansa, on hänen yksityistä, laillista omaisuuttaan, jota vielä melkoinen osa löytyy jäljellä syyttäjän talossa."

Hämmästynyt maaherra tulkitsi vastauksen kenraalille, jonka viha kuohahti äärilleen.

"Kaikki mitä neiti Mörckillä on", puhkesi hän säihkyvin silmin sanomaan, "on hän saanut minulta. Minä olen sen antanut hänelle ja se on siis minun omaani."

Tämä pikainen vastaus teki tutkinnossa käänteen. Luonteeltaan hilpeä ja tulinen maaherra unohti tuomarinarvonsa ja hypähti ylös sijaltansa.

"Herra kenraali", sanoi hän, "maan voimassa olevien lakien mukaan on annettu lahja yksinomaisesti vastaanottajan oma eikä antajan. -- Myöskin pyydän saada muistuttaa, että Suomen lait, jotka keisari Aleksander I on valallaan vahvistanut, turvaavat jokaisen rehellisen kansalaisen personaa ja omaisuutta. Mutta vastoin kaikkia lakeja olette te antanut kohdella näitä onnettomia kuin suurimpia pahantekijöitä. Mitä on teillä tätä vastaan sanomista?"

Maaherra Lode oli puhunut lämpimästi, Hän oli halpamielisyyden ja ilkeyden luonnollinen vastustaja ja oli nyt yhtäpaljon suutuksissaan kenraali Demidoffin käytökseen, kuin vähää ennen Anna Mörckin.

"Tarkoitus oli", sammalsi kenraali hämillään, "ettei minun lahjani niin täydellisesti olisi neiti Mörckin omat, että hän saisi niiden kanssa menetellä oman tahtonsa mukaan."

"Kenraali", sanoi maaherra, "te pahennatte näillä sanoilla yhä enemmän asiaanne, sillä ne todistavat teidän rikkoneen kaksinkertaisesti."

"Asia on menevä korkeampaan oikeuteen", jatkoi hän päättävällä äänellä, "ja jos lakia vielä käytetään, niin en minä vastaa, mimmoiset seuraukset teille ovat tulevat. -- Minun ensimmäinen velvollisuuteni on lausua syytetyt viattomiksi ja vapauttaa heidät. Teidän taas, kenraali, tulee heti käskeä pois heitä vartioitseva kasakkajoukko. -- Ja sitten, sitten riippuu se heistä itsestään, tahtovatko he teitä edesvastaukseen syyttömästä kärsimisestään ja siitä tahrasta, johon heidän nimensä teidän käytöksenne kautta on joutunut."

Tämä esitys peljästytti kenraalia. Hän koetti väitellä vastaan, mutta hänen täytyi itselleenkin myöntää joutuneensa tappiolle.

"Herra maaherra", sanoi hän nöyrästi hilliten tulista vihaansa, "minä olen, pyhä Nikolaus auttakoon, erehtynyt, outo kun olen täkäläisiin oloihin, mutta minä toivon sitä vielä voitavan korjata siten että pyydän anteeksi syytetyiltä."

Nuo viimeiset sanat lausui kenraali ylpeällä huolimattomuudella, mutta heti sen jälkeen oli hän taas kohtelias hovimies.

"Hyvä ystäväni", jatkoi hän maaherralle, "olkaa, hyvä ja sanokaa syytetyille, että he minun puolestani ovat vapaat."

"Teidän tulee tietää, kenraali", vastasi maaherra kylmästi, "että minulla tuomarina ollessani aina on tämmöinen oikeus, oikeus, johon tässä tapauksessa panen suuren arvon."

Hän lähestyi nyt Annaa lempeänä, kyynelsilmin, joka ei suinkaan ollut häpeäksi tuolle urhoolliselle 1808 vuoden sotilaalle, ja virkkoi:

"Lapseni, asiat ovat kääntyneet aavistamatta teidän eduksenne. -- Te olette vapaa ja saatte lähteä pois. Kiittäkää siitä Jumalaa ja muistakaa mitä sanon, ettei nimittäin mitään maailmassa ole pidettävä suuremmassa arvossa kuin puhdasta sydäntä ja hyvää omaatuntoa. -- Menkää lapseni! Tämä kaikin puolin kunniallinen nuorukainen, kauppias Berndt Wilhelm Tåklin, on myöskin vapaa ja saa seurata teitä!"