Part 1

SORRETUN VOITTO

Historiallinen kertomus

Kirj.

EVA LJUNGBERG [nimim. Draba Verna]

Suom. --mp--

G. W. Edlund, Helsinki, 1889. Hufvudstadsblad'in kirjapainossa, Fabianink. 6.

"Sorretun voitto" perustuu todellisuuteen; ja tämän kertomuksen sankaritar lienee vasta muutamia vuosia sitte jättänyt maailman, vietettyänsä viimeiset vuosikymmenensä tavattoman vaihettelevasta ja pitkästä elämästänsä hiljaisessa yksinäisyydessä meren ympäröimällä Ahvenanmaalla. Ainakin tahtoo kansantaru yhdistää samaksi henkilöksi puheena-olevan vanhusvainajan ja nuoruutensa aikana romantillisista elämänsä vaiheista tunnetun ahvenanmaalaisen naisen, neiti Mörckin, jonka elämäntapaukset peruspiirteissään ovat jo kauan olleet muistoon kirjoitetut, vaikka arkamaisuus on tähän saakka estänyt niiden pukemista romanin muotoon.

Neiti Mörckin nuoruus sattui samaan aikaan kuin v. 1808-1809 sota, ja vaiherikkain osa hänen elämästänsä oli se aika, jonka tämä ihana tyttönen vietti tavallansa pakollisessa vankeudessa ankaran venäläisen kenraalin Demidoffin talossa Turussa, missä tämä äsken päättyneessä sodassa pahaksi tunnettu sotilas oli erään Suomeen sijoitetun venäläisen jalkaväki-osaston päällikkönä. Vaikka kirjallisia lähteitä samalta ajalta ei enää liene tallella, jotka voisivat todistaa kertomuksen sanat tosiksi, ulottuvat kumminkin muistoonpanot nuoren suomalaisen naisen elämän vaiheista niin kauaksi takaisin ajassa, ettei ole epäilemistä niiden todenperäisyydestä.

Tämän taruna säilyneen kertomuksen perustuksella on kirjantekijä Draba Verna laatinut novellinsa, joka nyt nimellä "Sorretun Voitto" jätetään yleisölle.

Suomentaja.

I.

Oli kaunis elokuun ilta v. 1810. Jyrkkänä vastakohtana edellisten sotavuosien kauhuille ja hävityksille, jotka eivät olleet säästäneet Ahvenanmaan saaristoakaan, vallitsi siellä nyt rauha ja hiljaisuus. Petollista ja pintapuolista oli kumminkin tämä tyyneys, sillä tänne majoitetut venäläiset sotajoukot muistuttivat yhä menneitä tapauksia ja olivat sekä epäluulon että pelon aiheena, kuten voittajat ainakin kukistamansa kansan mielessä.

Syyskuun 17 päivänä 1809 oli tosin rauha solmittu Venäjän ja Ruotsin välillä, mutta vuosikymmeniä oli vierivä ennenkuin Suomi, joka vuoti tuhansista haavoistaan, oli jälleen toipuva uutteraan työhön ja vapaasen kehitykseen. Kauppa ja elinkeinot olivat sorretut, vainiot tannertuneet vihollisen jaloissa, ja katkeralta ja tuskalliselta tuntui Suomen ero emämaasta, Ruotsista, joskin silloinen jalo ruhtinas Aleksander I lempeillä toimillaan ryhtyi työskentelemään maan parhaaksi, pitäen arvossa kansan oikeudet, joita harvoin voitetulle kansalle suodaan.

Mutta kuten sanottiin, vuoti vielä kotkan kynnen raastama haava. Suomen kansalla oli kumminkin kallis perintö, jota se oli säilyttänyt sodan, sorron ja puutteen päivinä, ja joka sukupolvesta sukupolveen vähentymättömällä voimalla on tullut näkyviin. Se oli sen suora uskollisuuden tunto. Tällä uskollisuudella taistelivat Suomen pojat 1808-1809 vuodenkin sodassa vihollisen ylivoimaa vastaan ja vuodattivat verensä isänmaan edestä. Runoilija onkin pystyttänyt ihanimman muistopatsaan näille sankareille laulaessani:

"Ma kansan näin mi kunnian Edestä kaikki koitti, Nälissään palellessahan Kumminkin vielä voitti."

* * * * *

Lumoavan ihanana välkkyi mainittuna iltana Kastelholman vanhoja linnanraunioita ympäröivä lahti. Sen tyynellä vedenkalvolla, johon illan tuulahdus väliin synnytti vireitä, kuvastui laskevan auringon valossa vesikaaren lukuisat värit. Milloin oli se helakansininen kuni taivaskin, milloin purppurassa ja kullassa, milloin taas tummemmissa väreissä, ja ihanassa, joskin jylhässä kauneudessaan väikkyivät sen kuvastimessa graniittikallioiden punaisenruskeat harjat rannoilta.

Runsaasti on luonto tuhlannut lahjojaan Ahvenanmaan saaristolle ja erittäinkin näille luonnonkauneudestaan rikkaille seuduille. Jaloja puulajeja kasvavat kunnaat ja laaksot, lainehtivat viljavainiot ja viheriät niityt viehättävät kauneudellaan.

Pähkinäpensasten ympäröimällä kummulla seisoi nuori tyttö, katsellen ihastuksella tätä kaunista maisemaa. Hän oli noin neljäntoista vuoden iässä, vaikka näyttikin ulkomuodoltaan vanhemmalta, sillä hänen ruumiinsa oli tavattoman aikaiseen kehittynyt. Sitä paitsi oli hän erinomaisen kaunis: otsa korkea ja valkoinen, nenä suora ja säännöllinen, suu kaunis ja siro, silmät tummat, palavat.

Ajan tavan mukaan oli hän puettu lyhyeen, ruumiinmukaiseen, valkoraitaan pumpulihameesen. Päässä oli hänellä leveä olkihattu ja ristissä poikki rinnan valkea musliiniliina.

Viivyttyään hetkisen jatkoi tyttö kulkuaan. Keveästi kuin naarashirvi hyppeli hän kivien ja muiden eteensä sattuvien vastuksien ylitse, kunnes polku kävi tasaisemmaksi. Suloista olikin astuskella tuota kaitaa metsätietä pitkin. Puitten tuuhean lehdistön läpi virtasi vielä auringon valoa, synnyttäen valoisia ja tummia kohtia sammaleiseen maahan, ja viileä ja tyyni oli ilma.

Vihdoin loppui polku. Mahtavina seisoivat siinä Kastelholman vanhan linnan rauniot, jossa uljaat ritarit ja korkeasukuiset rouvat ja neidot olivat ennen asuneet, ja jonka suuret salit olivat kaikuneet kilpataisteluista ja juomasarvien kalskeesta. Mutta vihollisen ryöstöt ja tulipalot olivat hävittäneet linnan raunioiksi, ja ainoastaan naakat ja harakat kirkuivat nyt siellä, rakennettuaan pesänsä muurien komeroihin.

Tarkoin tuntien paikan astui tuo nuori tyttö sorakasojen ylitse ja läpi tiheän pensaston ensin linnan ulkopihalle ja katseltuaan haeskellen ympärilleen, kiiruhti hän sisempään pihaan. Täällä istui entisen linnankaivon luona keski-ikäinen talonpoikaisvaimo kutoen sukkaa. Nähdessään hänet pääsi tytöltä hiljainen huuto.

"Et siis pettänytkään minua, Briitta muori!" sanoi hän iloisesti. "Tuskin luulin tulevan loihtukeinoistasi mitään tänä iltana, kun en löytänyt sinua linnan ulkopihalta, missä olimme päättäneet yhtyä."

"Loihtukeinoistako!" -- vaimo näytti hiukan loukatulta -- "niin ei tulisi teidän sanoa, Anna. Onhan isänne opettanut meille, että semmoiset ovat syntiä ja saatanan vehkeitä, mutta jos luonnon antamilla välikappaleilla tiedustamme mikä meille on hyödyllistä, ei se ole väärin."

Tyttö heittäysi nurmelle vaimon jalkoihin ja katseli korkeudessa hohtavia pilviä. "Ja missä on tuo hiuksen hienoinen raja?" hän virkkoi. "Luonto ympärillämme on totinen ja puhdas, totinen niinkuin se perikuva, jonka kädestä se kerran on lähtenyt, eikä ole siis pidettävä taikauskon välikappaleena, ja kumminkin pyrkii ihminen kohoittamaan sitä salaperäistä huntua, jolla kaikkivaltias Jumala on verhonnut salaisuudet."

Briitta muori taukosi neulomasta ja katsoi miettiväisenä ylös. Nuo sanat oli hän joskus ennen kuullut tuolla hiljaisessa kodissa mieheltä, jota hän kaikkein enimmän kunnioitti. Silloin tuntuivat ne käsittämättömiltä, nyt palasivat ne lapsen sydämestä selkeinä ja elävinä.

Mutta taikausko, joka niin syvään oli juurtunut Briitan koko ajatuskantaan, ei ollut ensi tempauksella hävitettävissä. Hän ei sentähden enempää puuttunutkaan tytön sanoihin, vaan vastasi hymyillen:

"Älä pidä asiaa niin ankarana, lapsi; eihän tämä koske elämää eikä kuolemaa, se koskee vaan -- kadonnutta lammasta."

Puhuteltu ei kuitenkaan vastannut, vaan näkyi kokonaan vajonneen katselemaan riemuitsevia pääskysiä, jotka nopeasti lentelivät tummansinisellä iltataivaalla. Briitta muori alkoi siis jälleen neuloa äänetönnä sukkaansa.

Nämä kaksi naista oli jyrkkänä vastakohtana toisilleen. Toisen hentoisessa, kauniissa olennossa yhdistyi klassillinen arvokkuus ja lapsellinen sulo, toinen taas näytti kokeneen, mitä elämän taistelut ovat. Suuri ja roteva oli Briitta vartaloltaan, eikä hänen ihonsa suinkaan ollut hienointa laatua; suu oli leveä ja otsa matala. Mutta rumaksi ei häntä oikeastaan voinut sanoa. Hänen valkoisten hampaittensa tähden unhoittui helposti tuo suuri suu, ja hänen vaaleissa silmissään asui sama hyväntahtoisuus kuin koko hänen olennossaan.

Briitta muorilla oli yllään suuriruusuinen karttuuni hame ja valkoinen suuri etuliina, johon oli ommeltu puoli kyynärää korkea reunus punaisesta, viheriästä, keltaisesta ja sinisestä. Tämä värien sekoitus oli kumminkin täydellisesti niiden kuosikasten mallien mukainen, joita turmeltumattoman, yksinkertaisen luonnonaistin ilmauksia myöhempi aika on ruvennut käyttämään, Otsikko ja myssy, sen ajan tavallisin ja mieluisin päähine, oli hänellä päässä. Otsikko, korttelia leveä kaistale valkeaa Rauman pitsiä, oli röyhelty ja somasti laskettu vaalealle, sileäksi kammatulle tukalle ja ulottui korviin asti; pieni punasinervästä silkkisarssista tehty myssy ruusuineen oli takaraivalla päätä.

Nuori tyttö, johon Briitta muori usein hellästi katsahti, oli Sundin seurakunnan silloisen arvossa pidetyn sielunpaimenen ainoa lapsi, nimeltä Anna Mörck. Luonteeltaan vakaa isä oli muuttunut yhä umpimielisemmäksi, kun hänen nuori vaimonsa, synnytettyään tyttären, kuoli, ja vainajalle osoitettu rakkaus ja suosio tuli nyt Annan osaksi, joka oli isän ylpeys ja ilo. Tämä ylpeys olikin oikeutettu, sillä lapsen mielenlaatu näytti olevan sopusoinnussa luonnon lahjoittaman ulkonaisen kauneuden kanssa. Haaveksiva sielu, selkeä ymmärrys, syvä tunteellisuus ja sydämen hyvyys olivat Annan huomattavimmat ominaisuudet. Kasvettuaan hovin läheisyydessä, jonka suuruus ja lakkaamatta vaihtelevat näköalat aina olivat häntä miellyttäneet, oli Annan sielu saavuttanut semmoisen lennon, että sen oli vaikea viihtyä elämän jokapäiväisissä oloissa.

Kun isän monet virkatoimet eivät sallineet hänen oleksia mielensä mukaan Annan parissa, olisi tyttären lapsuus käynyt hyvinkin yksinäiseksi, joll'ei hänen imettäjänsä ja uskollinen holhojansa, Briitta muori, olisi hellimmällä tavalla pitänyt äidittömästä pienosesta huolta. Raskaimpia päiviä tuon kelpo vaimon elämässä olikin se, jona pastori Mörck Ahvenanmaan säätyhenkilöiden tavoin vei tyttärensä erääsen Tukholman kuuluisaan tyttökouluun. Jo vuoden perästä keskeytti kumminkin silloin syttyvä sota Annan koulunkäynnin ja palautti hänet takaisin kotiin, Briitta muorin mielestä kyllin taitavana ja oppineena.

Tuskin tarvinnee mainita, että tämä luulo oli puolueellinen, mutta nekin opinnot ja oleminen vieraassa paikassa olivat kehittäneet Annan ymmärrystä ja luonnetta.

Palatkaamme nyt, tehtyämme tämän poikkeuksen kertomuksestamme, jälleen tuohon luvun alussa mainittuun kauniisen elokuun iltaan, jolloin tapasimme Briitta muorin ja Annan Kastelholman riutuneilta linnanraunioilta.

"Älkää ihmetelkö, lapsi", jatkoi ensinmainittu äskeistä puhettaan, "että lampaan katoaminen vaivaa mieltäni --"

"Sitä en teekään", keskeytti tyttö hänet hilpeästi, laskien hyväileväisesti kätensä hänen polvelleen, "olettehan aina katsonut talon parasta, Briitta muori."

Täysin leppyneenä silitteli tämä nyt suosikkinsa tummaa, kiiltävää tukkaa ja jatkoi: "Ohi ovat nyt Jumalan kiitos, nuo vääryyden ja vihan kovat ajat, jolloin vihollinen riisti leivän suustamme ja teurasti karjamme, katsoen ne omikseen, mutta hitaasti saapuu varallisuus meidän taloomme, sillä aulis isäntämme näkisi kernaasti itse nälkää, voidakseen jakaa leipänsä tarvitsevaisille -- antaisipa ainoan takkinsakin ensimmäiselle, joka sitä pyytäisi. Ja kumminkin on hänen vaatteensa hankkiminen minun toimenani." Briitta muori kohensihe ylpeästi. "Kankaan kutominen onkin aina ollut iloni, kehrättyäni pitkät talviset illat, mutta kuinka pyörii rukin kehrä, koska ovat tyhjinä villavakat ullakossa ja lammasten lukua tuskin on ensinkään? Kaiketi on joku pahansuopa siepannut tämänkin tuuhea- ja hienovillaisen lampaan, josta minä toivoin niin paljon, ja kärsit sinä nyt, pikku karitsani, sekä nälkää että janoa!"

"Hyvä Briitta", rukoili Anna, "älä vaan epäile ketäkään viatonta!"

"En epäilekään", vastasi tämä, "ja siksipä koetan nyt tavalla, jota kotipitäjässäni käytettiin, saada tietää, kuka syyllinen on. Mutta jo pitenevät varjot. Älkäämme siis laiminlyökö sitä silmänräpäystä, jolloin viimeinen säde auringon kultaisesta kiekosta näkyy merenpinnan yli, sillä silloin on loihtimisen hetki käsissä. Rientäkäämme ulkopuoliselle linnanpihalle, sillä sen läntiseltä, sortuneelta muurilta tulee teidän, Anna, antaa tieto, koska sammuu päivän tähti."

Tätä sanoessaan oli Briitta muori noussut seisoalle. Hän oli nuoruudessaan sairastanut lannetautia, josta syystä käynti oli vähän ontuvaa, olipa hänen hiukan vaikeaakin seurata nuorta kumppaliaan, mutta kävi se sentään helpommaksi, kun tämä ystävällisellä huolella raivaili edelläpäin polkua.

Briitta muori ryhtyi nyt salaperäisiin valmistuksiin, ja Anna kiipesi eräälle kanuunaportille, joita entisen mahtavuuden muistomerkkiä oli siellä täällä muurissa, ja siitä saattoi hän vapaasti nähdä yli seudun.

"Mitä näette, tyttö?" kuului Briitta muori kysyvän.

"Mitäkö minä näen? Oi, minä näen taivasta ja merta, maata ja vettä! Rannalla laskevat kalastajat verkkojaan, laulaen iltavirttä. Korkeat metsäiset kunnaat kuvastuvat tummina vasten taivaan äärtä, ja vuorien kukkulat punoittavat vielä. Sinun, Briitta muori, pitäisi nähdä kaikki tuo, sitä kelpaa todellakin katsella."

"Älkää puhuko tämän paikkakunnan luonnonkauneudesta minulle, joka olen kotoisin viljavalta Kokemäeltä, missä maa on tasainen ja sileä kuin kammarin lattia ja missä silmä koko kantamansa näkee ainoastaan peltoja ja niittyjä, joiden halki tuo lohi- ja siikarikas joki virtaa pitkin välkkyvää tietään. Se ansaitsee katsomista!"

Tuskin huomasi Anna Briitta muorin puhetta, vaan jatkoi haaveksien:

"Kuinka kaunis on valkoinen vaahto tuolla kaukana ryhmyisen kallion liepeellä, ikäänkuin vanhuksen päässä harmaa tukka! Ja ylhäällä liitelevät tuulessa suuret valoisat pilvet, kuni komeat joutsenet levittävät ne valkeat hohtavat siipensä ja kiiruhtavat kauas etäisyyteen. Ken saisi seurata heitä! -- Vaan nyt on taivas kuin tulessa, Briitta muori, ja minun on siis aika tulla alas."

Kohta seisoikin hän holhojansa vieressä, uteliaisuus ja salainen ilo kasvoissa, sillä vaikk'ei hän uskonutkaan Briitta muorin taikatemppuja, vaikuttivat ne kumminkin hänen lapselliseen mielikuvitukseensa.

Tasaiselle kivelle oli Briitta muori asettanut seulan laidalleen pystöön, ja sen sisässä oli hänen äitivainaajansa vanha virsikirja ja hänen oma vihkisormuksensa. Syyllisen nimeä mainittaessa piti seulan salaisilla voimilla kääntyä.

Tämä salaperäinen toimitus keskeytyi kumminkin, kun torven toitotus yht'äkkiä kajahti läpi tyynen ilman, ja ohikulkevan sotamiesjoukon säännöllinen astuminen alkoi kuulua.

Hämmästyksissään päästi Briitta muori seulan käsistään, virsikirja putosi maahan, sormus vieri johonkin rakoon, ja sikseen jäivät koko loihtimismenot, eikä koskaan tullut ilmi, mihin tuo kadonnut lammas oli joutunut.

Vielä toisen kerran tänä iltana kiipesi Anna muurille ja katseli uteliaasti, joskin hiukan vastenmielisesti, venäläisiä sotureita, jotka olivat Ahvenanmaalle majoitettua sotaväkeä ja kulkivat nyt Sundin kirkonkylään.

Joukon etupäässä ratsasti päällikkö valkealla hevosella. Pitkältä välimatkalta ei Anna voinut eroittaa hänen kasvojaan, mutta hänen vartalonsa oli ylevä ja ryhdikäs ja liikkeet uljaat ja miellyttävät, hänen ohjatessaan tulista ratsuaan.

Jos sotamiesten harmaat sinellit olivatkin kolkon ja yksinkertaisen näköiset, oli heidän päällikkönsä univormu sitä vastoin loistavampaa laatua, ja miekanolus, kullalla siroiteltu takinkaulus ja olkapoletit osoittivat sekä hänen ylhäistä sukuaan että korkeaa asemaansa armeijassa.

Anna pyyhkäsi kädellään otsaansa. Tuommoiseksi oli hän unelmissaan kuvaillut todellisen ritarin. Vihdoin katosi joukko metsän taa. Kotia kohden läksivät Briitta muori ja Annakin äänettöminä astumaan ja iloisiksi kävivätkin, kun alkoi punaiseksi maalattu pappila valkeine ikkunaluukkuineen pilkoittaa heille puiden välistä.

Pastori Mörck istui avoimen akkunan ääressä, joka antoi metsäiselle kirkkomaalle päin, missä seisoi valkea risti hänen vaimonsa haudalla. Hänellä oli edessään pöydällä avattu raamattu, ja vaikk'ei hän pimeän tähden enää nähnyt lukea, oli hän vielä kumarruksissaan yli kirjan, mietiskellen syvissä ajatuksissa tuota pyhää sanaa, jonka tulkki hän oli. Nähdessään Annan palajavan nousi hän ja meni häntä vastaan ulkopuoliseen huoneesen. Hän tervehti häntä hajamielisesti hymyillen ja sanoi:

"Oletpa viipynyt kauan kävelylläsi, lapseni. Ei ole hyvä kuljeksia myöhään ulkona näinä aikoina, kun venäläisiä sotamiehiä kihisee seudulla. Taaskin ovat uudet majokkaat saapuneet kylään ja mekin olemme saaneet määrätyn osamme", jatkoi hän. "Olen käskenyt järjestää itäisen vinnikamarin muukalaista varten, ja vaikka vielä äsken olimmekin vihollisia, tulee meidän osoittaa vieraanvaraisuutta hänelle."

Aavistuksensekaisella hämmästyksellä kuunteli Anna isänsä sanoja ja aikoi juuri kysyä jotakin odotetusta vieraasta, kun Briitta muori astui kiiruusti sisään, kantaen kahta sytytettyä kynttilää.

"Uusi majokas, herra pastori", kuiskasi hän nopeasti.

Samassa kuuluikin jo kannusten helske ja ovella seisoi kapteeni Vladimir Mustofin. Hänen ylevästä vartalostaan tunsi Anna hänet heti saman joukon päälliköksi, jonka hän äsken oli nähnyt kulkevan Kastelholman raunioiden ohitse.

II.

Arvokkaasti meni pastori Mörck vierasta vastaan, ja ojentaessaan hänelle kätensä lausui hän kohteliaasti: "Terve tultuanne talooni, kapteeni Mustofin!"

Papin käytöksestä tajusi tämä hänen sanainsa merkityksen ja puristaen kunnioituksella ojennettua kättä vastasi hän sulavasti venäjänkielellä: "Kiitän teitä, pastori Mörck, ja pyydän anteeksi, että minun täytyy käyttää hyväkseni vieraanvaraisuuttanne."

Mutta kun hän pastori Mörckin päänpudistuksesta huomasi, ett'ei tämä ymmärtänyt venäjänkieltä, joutui hän neuvotonna katselemaan ympärillensä ja huomasi silloin Annan. Hän kumarsi syvään tuolle kainosti punehtuvalle tytölle, ja ihastuksen huudahtus oli vähällä päästä hänen huuliltaan.

Nyt vasta muisti pastori Mörck tyttärensä olevan saapuvilla ja esitettyään hänet vieraalle sanoi hän:

"Lapseni, kenties nuo vähäiset, Tukholman tyttökoulussa oppimasi tiedot saksankielessä ovat meille hyödyksi. Puhuttele vierastamme tällä kielellä; hänen ulkonäöstään ja käytöksestään voin päättää, että hän on sivistynyt mies, ja ehkäpä sinun kauttasi voimme puhella keskenämme."

Vaikka lapsellinen kainous ja hämmennys taistelivat Annassa, kiiruhti hän heti täyttämään isänsä pyytöä, mutta tuskin oli hän lausunut ensimmäiset sanat, kun Mustofin, ilosta loistavin silmin äkkiä huudahti:

"Äitini kieltä! Sen sointu on minulle tuttu ja rakas, vaikka onkin siitä kauan -- kauan kun sitä kuulin."

Nuoren soturin kasvoissa kuvastui hänen tätä sanoessaan syvä surumielisyys, mutta pian voitti hän mielenliikutuksensa ja jatkoi iloisesti:

"Kiitetty olkoon pyhä Nikolaus, kaikkein uskovaisten venäläisten suojelija! En tarvitse siis oleksia täällä yksinäni ja mykkänä, sillä rupeattehan te, neiti Mörck, tulkikseni?

"Kernaasti kapteeni Mustofin", vastasi Anna ystävällisesti, saatuaan ensin isältään myöntäväisen silmänluonnin.

Heti rupesikin nyt pastori Mörck puhelemaan vieraansa kanssa, niin että Anna jo paikalla sai täyttää lupaustaan niin hyvin kuin taisi.

Toimelias Briitta oli tällä aikaa laatinut illallisen ruokasaliin, ja yksinkertaiselta, melkein puutteelliselta näytti tuo avara matala huone, johon pastori ja hänen tyttärensä nyt saattoivat vieraansa, mutta niin siistiä ja puhdasta oli siellä kaikki, että ylellisyydessä kasvanutta Mustofiniäkin se oikein miellytti ja hartaasti teki hän ristinmerkin kuunnellen tajuamatta lyhyttä rukousta, jonka isäntä aterian alussa vakavasti lausui. Yksinkertainen oli Briitan laitoskin, mutta ei suinkaan ylenkatsottava. Olihan siinä Ahvenanmaan kuuluisaa juustoa, kullankeltaista voita, mehevää maitoa ja kypsiä, maukkaita vattuja.

Ei kellään näyttänyt kumminkaan olevan oikeaa ruokahalua, eikä mielialakaan ollut juuri vilkas, sillä vaikka vieraan kohtelias ja hieno käytös miellyttikin pastoria ja vaikk'ei hän hetkeksikään unohtanut isännän velvollisuuksia, kangistivat hänen povessaan taistelevat ristiriitaiset tunteet tavallista jäykemmäksi hänen vakavan olentonsa. Annaa taas rasitti liiaksi nuoruuden kainous, tottumaton kun oli seuraelämään, eikä hän omasta puolestaan rohennut sanoa mitään vieressään istuvalle nuorelle soturille, joka väliin ihannellen katsahti häneen.

Ilta olikin jo käynyt myöhäksi, ja kohta aterian jälkeen kysyi sentähden pastori, eikö kapteeni Mustofin, joka päivän vaivaloisesta matkasta oli väsyksissä, halunnut päästä levolle. "Rauhallinen uni", sanoi hän, "on meille suotu tuudittamaan sielumme lepoon ja virkistämään väsyneet jäsenemme."

Kernaasti seurasi Mustofin isäntänsä ystävällistä kehoitusta ja toivotettuaan hänelle hyvää yötä, suuteli hän Annan pienoista kättä, joka suosionosoitus, niin tavallinen kuin se tähän aikaan olikin, nosti hienon punan neidon kasvoille.

Kun kapteeni sitten lähti huoneesensa, johon Briitta pieni lamppu kädessä häntä saattoi, kohtasi hän portailla uskollisen palvelijansa Feodorin.

Feodorissa oli tuota melkein orjallista uskollisuutta, joka on omituista venäläisissä palvelijoissa. Herransa edestä oli hän valmis menemään vaikka tuleen, kärsimään nälkää, vilua, mitä tahansa; eikä se kumminkaan ollut matelevaa nöyryyttä, ei, se oli vapaata todellisesta rakkaudesta versovaa uskollisuutta.

Vaan eipä ollut hänen herransakaan kuten moni muu tirannin julmuudella koskaan ruoskinut maaorjiaan ja palvelijoitaan, vaan aina kohdellut heitä oikeudella ja hyvyydellä. Ei ollut siis ihme, jos alustalaiset hänen laajoilla tiluksillaan pitivätkin häntä korkeampana olentona ja melkein jumaloitsivat häntä.

"Feodor", sanoi hän nytkin suopealla äänellä; "sinä olet saanut kauan odottaa ja olet kaiketi väsynyt. Ota eukolta lamppu ja seuraa minua kamariin, niin saat sitten mennä."

Kapteenille annettu kamari oli yhtä yksinkertainen kuin muutkin pappilan huoneet, mutta pienine mukavuuksineen, joille kenttäelämään tottunut Mustofin tiesi antaa arvon, tuntui se hänestä varsin miellyttävältä ja hauskalta. Oli siellä kimppu tuoreita ruusujakin asetettuna lasiin pöydälle, ja ne saivat hänen sydämensä kovemmin tykkimään, kun hän vertaili niitä mielessään tuohon suloiseen kukkaan ihmishahmossa, jonka hän oli löytänyt täältä maansydämmen yksinäisyydestä.

Palvelijan poistuttua, sammutti Mustofin kynttilän ja avasi akkunan. Kaukaa kuului meren aaltojen hiljainen kohina, kun ne tyrskyivät kallioita vasten. Lehdet värisivät korkeissa puissa kartanon ympärillä, ja koko luonto oli peittynyt yön tummaan, salaperäiseen verhoon, jonka läpitse pilkoittivat tuikkivat tähdet sinertävältä taivaalta.

Jos milloin niin tuommoisessa tilaisuudessa vaipuu mieli unelmiin ja syviin ajatuksiin, ja niinpä istui Mustofinkin kauan nauttien yön ihmeellistä suloa.

Hän oli rikkaan ja mahtavan ylimyksen poika ja oli saanut hyvän kasvatuksen. Mieleltään ylevä ja ritarillinen oli hän ulkomuodoltaankin miehekäs ja uljas. Jo aikaisin oli nuori Vladimir antautunut sotilaan uralle, jonka hän katsoi miehelle ihanimmaksi, vaikkei se ollut vastannutkaan hänen idealista käsitystään. Sotilaanvirka hillittömyyksineen ja julmuuksineen ei ollut toki saastuttanut hänen luonnettaan, vaan oli hän kaikkialla lempeällä käytöksellään voittanut puoleensa kunnioitusta ja luottamusta. Kun sodan vaihtelevat tapahtumat nyt olivat siirtäneet hänet tähän rauhaiseen pappilaan Ahvenanmaalla, näki hän äkkiä uuden sivun elämänsä kirjasta aukenevan eteensä.

Hän ei huomannut miten tuuli lempeästi jähdytti hänen päätään, ajatukset ne vaan liitelivät ja mielessä kuvastui kuluneen illan tapaukset, tuon kunnian-arvoisen papin valoisa ja hiljainen koti, johon hän oli saapunut kuni laiva myrskyiseltä retkeltä tyyneen satamaan, ja ennen kaikkea hänen hempeä, kaunis tyttärensä, joka niin ihalasti oli koskettanut hänen mieltään.