Part 8
-- Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän lastemme onni.
Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha, joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän Evan äänen kysyvän:
-- Mistä sinne Toivolan suolle mennään?
Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.
-- Miksi? kysyi hän sitten.
-- Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin. Sitten sanoi hän:
-- Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä. Haluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia maanviljelyksenkin perinpohjin.
-- Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.
Silloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti, silmissä kostea kiilto:
-- Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.
* * * * *
Kun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon kamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle pienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita asioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras ruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt sen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen mentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti tottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin työmaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, "niin että hyvästi nyt ensi lauantaihin". "Hyvästi", oli Eva vastannut, ja kehoittanut taaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten hämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen, jolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin katsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut oven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.
Ja nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan, sydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli itseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä viikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli tapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne eivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien hänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon, mikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä, olikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa. Hänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus palasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin pitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin päinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. "Juho on varmasti hyvin onneton", ajatteli hän itsekseen, "ja entäs minä?" "Minähän olin olevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin." "Olenko nyt?" "En. Kissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!"
Naisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä vuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan. Kun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa ihmeissään. Mutta Eva sanoi:
-- Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella minua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.
Ja Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä tunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta rakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi päänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi valkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.
XI.
Näin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon neuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut kaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin pikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli nyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka kohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään ihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, "että kylläpä meillä nyt tulee koreeta", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän ylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön asteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä muutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan. Jo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi paljon entisestä poikkeava meno vallalle.
Mutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän mietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi, ja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle tuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä, miten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen mielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen apuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo alussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt ratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko kului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.
-- Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan pikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun tie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on hauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.
Leena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.
Eva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? "Onko minulla"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut nakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä. Juhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja vakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla hänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla suurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä Juholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten niin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla muka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen Juhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. -- No niin, minä lähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä viheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä väritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan kohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi suloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.
Nuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään, kaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien loisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen rakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien puristusta.
Hän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka elämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa. Hän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin vilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi hevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä. Samalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja mutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon takana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen lentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.
Oli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon heinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti. Hän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.
Jo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet turvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin miehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho vain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu ja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet hänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa sille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.
Äkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna kauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.
Mutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi räjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä Juhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän itsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle suolle pyörryksiin.
Kun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on tuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme. Eva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti samalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten puuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois; toiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta, toiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja hätääntyneen näköisiä.
Nopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho liituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi hiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva puseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka pitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän käski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava, ettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai käskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle tilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista tehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan hevoseen.
Miehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti nuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui paarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho kärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin, toisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän kasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille tyynesti ja päättävästi:
-- Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä, mihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.
-- Hyvä on, vastasi heistä eräs.
* * * * *
Muutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa aviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään ja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.
Vanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi Juhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.
Hetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.
XII.
Kesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin koko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä näkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi laskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle, leikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli yö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset voimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot, eikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.
Hämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen kesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita ollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä hillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen. "Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana", ajatteli hän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka vihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät peitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.
Juho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava ilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja mitä tämä kaikki merkitsi. "Ei kelpaa, liian on huonoa", mutisi sairas itsekseen. "Toivolan suo ja Soljalan emäntä"... "kunhan ehdin vain, maamiehen työ on hidasta... niin kovin hidasta"... "miksi ei Soljalan isäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?"...
Eva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi heittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri vanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.
-- Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. -- Kyllä tulen. Olehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen pahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.
-- Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä en voi tätä epävarmuutta sietää.
Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.
Lääkäri-ukko hätäytyi.
-- No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!
Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä, joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin, istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.
-- Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein puhella taas pitkästä kotvasta.
Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:
-- Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah... jaa. Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?
Eva ei vastannut.
-- Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin, insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia, olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten, mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt, ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään. Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan...
-- Hyi! Nyt on setä ilkeä.
-- Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?
-- Setä kysyy Juholta!
-- Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon, vaikka hän olikin vain talonpoika...
-- Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu sivistynyt! kivahti Eva.
-- Ke-ke! naurahti ukko. -- Minun piti juuri sanomankin, että Juhon kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas nyt, kun sanon sinulle...
-- No mitä?
-- Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan, molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista, maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa kongresseihin... No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista, mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti, henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti... ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt vihdoinkin jättää raakuutensa.
Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:
-- Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta niin on ollut kuin vettä kuikan selkään -- ei pysy. Vain siellä täällä häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta, sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä sen, mikä on kirkkainta...
Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.
-- Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että väitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi. Lyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan kuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri. Siinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä. Näinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota ilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä ja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä voitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.
Vanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.
-- Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?
-- Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt ihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt tämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.
Ukko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:
-- Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?
-- Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa elämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka ovat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja epäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon isäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka viisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo ja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu toimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen vähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella lainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja vilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka oikeassa hän oli.
-- Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet ovat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta vaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa ja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää onnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että näen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala! Rakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan heitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin usein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En ole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä, joka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa näkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan, niin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset, jotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille tuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan hänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin paljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää aarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi edes häitä odottaa -- ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten jälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen käyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja löntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo, ikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan ole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin maiden talonpoika -- lahjakkaampikin.
-- On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. -- Olen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia, jos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää varjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa elämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän herättävää siinä suhteessa.
-- Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin mieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja emäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla on olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella sielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on, Jumalan kiitos.
-- Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta kunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua ja edistyä.
-- Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään, koska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea maahenki...
-- Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.