Part 4

Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla. Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle. Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget. Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa, vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja nostamaan.

Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat sydämessään, mistä se johtui -- siitä, että maa oli Juhon omaa maata, työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.

Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman. Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.

Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan. Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen, mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.

Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi, valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä tykinnän.

Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä, vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi. Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.

Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa, jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja, joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus, joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.

Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä. Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli uskaltanut.

Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti itselleen valloittaa.

VII.

"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi, saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin ymmärrän."

Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi, miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen, ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena, vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen halunnutkaan tuolle miehelle antautua -- ainakaan vielä. Sellainen on naisen luonto.

Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu, mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen, täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa, pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla, josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:

"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi. Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin vaaleankeltainen."

Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas seuraavat muistiinpanot:

"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi. Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi. Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla. Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu. Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi, ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."

Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan, mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita, vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä, valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä oleva juuston lasinen suoja -- kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin. Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi sitä ja maistoi.

Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää". Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua, kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika". Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen leivän vaatimukset.

Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:

"Leipä ja väen astiat".

Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa. Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen, peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla, kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti, vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?

Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin päämäärä -- ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä työväellä -- oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?

Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän kaiken tämän merkityksen.

Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan", sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä, kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin, vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa..."

"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta, väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi, että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.

Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan, kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.

Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".

Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä, minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä, turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka, jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja lohtua.

Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa, että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen elämänsä ehkä oli jäävä.

Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva, kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.

Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin, sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista". Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus. Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin" väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis. Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.

Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.

Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen. Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä, keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.

* * * * *

Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä. Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.