Part 3
-- Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen. Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn -- siat, lehmät ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän, oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan...
Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut, oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä todistajana hän oli tänään ollut.
Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset, että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista. Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen, kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle, munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä, luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.
Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa. Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän, nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan, valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se voi antaa.
Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle. Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken alkamisesta.
Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset, tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.
Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden joukossa?
V.
Eva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty, mutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala, joka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut tahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää, ettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä Juho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi hän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä, eikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja raskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi ja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut pettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä ollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja ylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli toiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä, mutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen, oli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse ainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella olemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se juuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua. Ei, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua, tahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä ja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin todellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan pyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta elämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen ympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää. Mutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne ainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti saattaisi perustua.
Hän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen kattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi ei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun oli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan väen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja kuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa, kunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää väen kanssa kelpaa." "No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas muuten." "Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu." "Niin on, niin vainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät niin työssä kuin aterialla." "Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan tuolla kamarissa." "Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu näyttääkään." "Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta ylpeä." "Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?" "Köyhähän se oli peräti." "Ka mitä -- kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli suuressa velassa Soljalalle." "Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes tyttären maksuksi." "Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on Eva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi hoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan." "Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha Soljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä olisivat saaneet alustalaisetkin..."
Vanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu vähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa, röyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni hetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä naisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana ylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin syrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin hetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään, piti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien valmistamisessa -- olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun vain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo aikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten rumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita, vailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua. Sydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.
Leena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven perässään kiinni.
-- Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään emäntänsä itkevän. -- Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt minä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat, en paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat...
Vanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa mukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli ollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut ja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla epäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa, koska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta olla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen tehnyt -- ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa -- oli kaikki hyvin niinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa rinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota nuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan, ettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan itkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja siitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa vuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti ryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen muruja kyynelten pysähdyttimeksi.
-- Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja aivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu, kun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä osaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja voit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt ja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo kädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea, mutta ei auta. Talon emäntä -- on kuitenkin korkia ihminen, kun hän toimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista, mitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin auttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti pahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun äsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella...
-- Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?
Eva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.
-- Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta lähti? päätyi Leena kummastelemaan.
Eva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.
-- Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille. Onko se kaukanakin?
-- Sinne on penikulman matka -- sehän on se suuri takamaan suo, jossa sillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo tullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee jo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen työhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne kokoillut niitä päiväläisiäkin.
Evalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan, Juhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut yhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin kaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin kääntyi hän rutosti Leenaan.
-- Leena, tehdään liitto! sanoi hän. -- Minä haluan näyttää teille kaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota tässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin ensiksi. Autattehan minua, Leena?
-- No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua kantelen.
-- Mistä me ensiksi alotamme?
-- Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet kaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta aletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on, Luojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.
VI.
Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista syistä -- kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut, jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman avioliittoakin.
Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä. Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy, ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta vauhtia edelleen.
Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista, siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä, kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän helvettä.
Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt -- Toivolan suuri suo, tummanruskea lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä nauttimaan.
Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita. Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto." "Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin. Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset -- kolmantena sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen pahansuopaisuus."
Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään, että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä. Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin. Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen, sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia, kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.
Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle, jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni, minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä sinä, että olet parempi mies -- se on aina ollut nuorimmassa Soljalan kohtalo."
Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset, hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi, mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi, ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt, ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.
Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki, tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa -- eikä kuitenkaan ollut.
Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä, paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle, että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen kaikki kiehtova onni.
-- No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää! tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka oli johtamassa kaivaustyötä.
-- Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon mustaa sisusta.