Part 14

Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä, kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa, oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla, ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka Evan uudistukset olivat maksaneet.

Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.

Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata", "turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja "niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että hauskalta.

Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa odottamassa.

XIX.

Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa. Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä, tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä, sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei, vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."

Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin. "Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä. "Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi, jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää, ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"

Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!

Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä, ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin. Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.

Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä. Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.

Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin ankaralla tavalla velvoittaa.

Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella, työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille, ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi kasvatukseksi.

Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi, sivistyneeksi ja suureksi.

Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen vaimon vertaista?"

XX.

Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan karaissut -- lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.

Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän, tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän. Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin kutsumuksesta -- suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys. Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.

Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia, sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru! Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.

Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän sisällyksestä -- kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä. Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia -- elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat niistä käytettäisiin.

Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken. Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus. "Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven "Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"

Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.