Part 10

Lahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on ruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen valo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena. Ohitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina minut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa taikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon välinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät, veri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja käsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon ihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon anastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman iankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.

Herään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon polkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen oudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa rataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää ihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia ilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin onnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan monen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman miljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä hetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?

Minä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän. Lähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka tuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo heittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden esiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen. Kuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri vingahtaa hiukan -- se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman ylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun siihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita käännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni ja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset lentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen suurimman onnen palvelusta.

Se onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen itsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista ja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat pienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat, ne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat ja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin turvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin autuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja kunnioittaa.

Ja isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka seisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa pois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus karjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle takkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.

Vaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa taas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä, jotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän ruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä itsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä, ja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja välinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät kiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta tiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin tällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno ja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille asetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.

Kuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja likaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän erotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden ja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista vallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on mahdollista elää.

Elokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo satumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa on tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan rakkauden ympärillä.

* * * * *

Mutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: "Huomenna lähden Toivolan suolle." "Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee muuten ikävä." "Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!" "En tahdo ruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa silmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua." "Se ei sovi Soljalan emännälle." "Sopii se, eikö sovikin?"

Ja uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa, ihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki pihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät hiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista maata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet lepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja ihanaa elon onnea koskaan nähty.

XIV.

Kun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä siellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja ruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja merta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret palstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen tarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui tuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille musta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne ehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle suon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka täällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta, väistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä kolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia yölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa vaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan äänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy ihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee kauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin kuoleva ilveskissa.

Juho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään kuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut siihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa makasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän oli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja taistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen kaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli hänelle maksanutkin.

Paljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka hänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli suurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen uskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään rahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava ahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut rahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja niitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille parhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria halko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat ja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut ikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa, kovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan home oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.

Mutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se vaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin huipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi hänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: "Nyt on tullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja taistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla, sillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan siitä joudu sortajalle, kuten ennen!" Ja Juholle oli kuin leimauksena valjennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa, se katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut tekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on aatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki sekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat hänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi, sitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys. Se kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen asemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä oli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.

"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää." Kiitos, Luoja, siitä kirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän ennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn ilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja yksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon, tämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen pinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä kourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun kuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt väkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla, yhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin pohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki. Kuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla, hetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin kuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain nousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla painuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi henget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän miljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa, raskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa maan mustiin multiin...

Kuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut pankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Kaikki sijoittamattomat varansa oli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin. Ellei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina oli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan vastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla maan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta, vain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se kansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän tahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli kuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen ihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.

Ja siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus yhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa aivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa työ oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä tuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut, kun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille itsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä toiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän näki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä huomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.

Ja nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen viikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä kuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään Evan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen autuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja nuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin suuressa tuskassa: "Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen täydellisyyden ansaita!"

* * * * *

Juholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei ollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä. Irtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana ruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska se arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin maatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se koetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se kävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se koetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä ja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti, jos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä. Se luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella "työn orjista" ja "työn orjuudesta", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja hautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa teki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja mielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa hän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.

Ammoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista irtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa itselleen "huoneet" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti suostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän määräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt aikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta melkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät tölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä he pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset maksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi jonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi heidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen. Ei voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota nämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha "verenimijöitä" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä lian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien akkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn ja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä nenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin pulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen maailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä vihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut Ilmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa vaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto, keittäen kuljeksiville jätkille ja "valkoisen terrorin vainotuille uhreille" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa kotitekoinen viinapannu -- eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei olisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä ja asemansa auttamishalua.

Jo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion esineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se hävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä ollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen yhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä mies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:

-- Haluatteko torppanne omiksenne?

-- Ka...

Saatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille suunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni omintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi kuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa. Erotuskustannukset maksaa torppari itse.

Useimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään veto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä syystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille, tarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta muutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus tuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista. He ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen, vastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön riveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä pöytään ja sanoi kylmästi: "Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista sopimusta ei ole." Silloin ei auttanut muu kuin suostua.

Juho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat nuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman ylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien maanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista pikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle palkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli ruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan hänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho ratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli nyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin aikaisin yleisemminkin.

Mutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen maailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien ensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho ollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien "huoneiden" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen asumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen. Hänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei ollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa kaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti tunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat muuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin kiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi kiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle hyödyllisiä, tuottavia jäseniä.

Uusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle aseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää. Töllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita rintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää. Muualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia maita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne muuttaisivat uudisviljelijöiksi -- se tuntui vaikealta. Heidät täytyi siihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään maanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se puristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain tarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät alennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät, koitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.

Nyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi, että Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä tavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen täytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei voinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä vaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät, anovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina itkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa tuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa haudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa, nostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten määrän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus, vallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä rakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita "s--n kakaroita", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun yrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea, ylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi, silloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan viattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva silmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä, oli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset, varhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja läpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen, tukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon kuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina vuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa, näki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat olleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen elämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat kylmiksi ja pahuudelle alttiiksi -- silloin oli hänen oma sydämensä kauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin hätääntyneenä: "Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden ihmisten elämän?" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle oli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen osanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut sillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta vastuunalaisia. "Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme kamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi. Kohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon pohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee ja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata isänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka tuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme on koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin samoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön. Tuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan ruumiissa -- siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä leikkaus."