Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SOKRATEEN PUOLUSTUSPUHE

Kirj.

Platon

Kreikan kielestä suomensi ynnä johdannolla ja selityksillä varusti

K. G. Aminoff

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1898.

Johdanto.

Sallima oli määrännyt Sokrateen elämään Athenassa aikana, jolloinka sofistit esiintoivat ajatuksensa: _ihminen on totuuden mitta_, sovittaen sen myös uskontoon ja siveellisyyteen ja tullen siten yhteiskunnan olemassaololle vaarallisiksi henkilöiksi. Heitä vastaan alkoi siksi ankara reaktsiooni. Tahdottiin pelastaa uskonnon auktoriteetti, pelastaa vanha, vakaa moraali, tukahuttaa nuo uudet, alasrepivät, kriitilliset ajantuulahdukset. Mutta tässä vastustuksessa meneteltiin sokeasti. Uudessa ei tehty nim. minkäänmoista erotusta; uusi oli uutta ja semmoisena perin poisperattava. Niin tapahtui myös, että se mies, joka oli täysi vastakohta sofisteille, kuitenkin sai osakseen saman kirouksen kuin he. Tarkoitamme Sokratesta. Että Sokrates oli vastakohta sofisteille, se käy jo riittävästi selville, jos mainitsemme, että hänen katsantoansa voi karakteriseerata kääntämällä sofistein periajatuksen lauselmaksi: _totuus on ihmisen mitta_. Sokrates katsoi siis, että on olemassa objektiivista totuutta, kun sofistit sitävastoin kielsivät sen: hän oli positiivisen kannan mies, nämät negatiivisen. Mutta toiselta puolen oli hänkin asettautunut entistä maailmankatsantoa vastustamaan; sen toiseksi muuttamisen oli hän valinnut juuri elämäntehtäväkseen. Hänkin niinmuodoin oli reformatoorinen henkilö. Sen vuoksi kohdistui myös häneen yleinen viha sofisteja vastaan ja siinä määrin tavallista suuremmalla voimalla, kuin hän vaikutti kaikissa piireissä, yksin alhaisimmissa ja köyhimmissä, ja hänen ihailijainsa lukumäärä näkyi rajatta karttuvan varsinkin nousevassa nuorisossa, jonka käsissä valtion tulevaisuus oli.

Tällä kannalta katselivat Sokratesta ja hänen pyrkimystään myös ne miehet, jotka oikeudessa esiintyivät Sokrateen syyttäjinä.

Niinkuin tiedämme, päättyi tämä oikeudenkäynti niin, että Sokrates tuomittiin kuolemaan. Hän tyhjensikin pian sen jälkeen myrkkypikarin. Mutta joskin hänen elonsa lanka näin katkaistiin, jäi hänen henkensä kuitenkin perinnöksi hänen oppilailleen, eritenkin Platonille. Tämä mies oli koko sydämellään ollut mestariinsa kiintynyt, häntä milt'ei jumaloinut niinkuin myös hänen ylevää oppiansa, hänen filosoofista maailmankatsantoansa. Sen suurenmoinen kehittäminen joutui nyt hänen osalleen. Sen kautta tuli hänestä myös se mies, joka Sokrateelle hänen kuolemansa perästä tuotti oikeutta ja tunnustusta. Tunnustuksen tuotto on sitä enemmän käteen tuntuva, kun Platon useimmissa filosoofisissa dialoogeissaau panee juuri Sokrateen esittämään aatteitaan. Mutta vieläkin suoranaisemmin hän antoi Sokrateelle oikeutta. Häneltä on nim. meillä muudan teos, joka lennättää murhaavan nuolensa nimenomaan Sokrateen tuomitsijoihin, samalla kuin se toisaalta kirkastaa kristalliksi Sokrateen muiston. Tämä teos on juuri "Sokrateen puolustuspuhe".

Niinkuin tavallista, piti näetsen Sokrateskin oikeudessa puolustuspuheen. Kuulijain joukossa oli m.m. myös Platon, ja me saatamme kyllä arvata, että hän suurimmalla mielenkiintymyksellä tarkkasi Sokrateen puhetta sekä painoi sanat syvälle muistiinsa. Jälestäpäin kirjoitti hän ne paperille, ja siten syntyi teoksemme. Tietysti tämä ei saata olla mikään täydellinen jäljennös Sokrateen puheesta, sillä parhainkin muisti pettää; lisäksi tiedetään, ett'ei Sokrates koskaan valmistellut puheitaan, vaan suoritti ne tilapäisesti ja että niissä sen johdosta mahtoi olla yhtä toista muodollisessa suhteessa muutettavaa. Niin ollen täytyy teoksessamme olla paljon Platonin omaa ja varsinkin on esityksen muoto suureksi tai kenties suurimmaksi osaksi katsottava hänen taitonsa tuotteeksi. Hänen pihtiensä jälkiä ei kuitenkaan helposti huomaa, syystä että hän on mestarillisesti osannut kaikessa, puhelutavassa y.m., asettautua Sokrateen ominaiselle kannalle. Mutta perustukseltaan on Platonin esitys joka tapauksessa pidettävä historiallisesti tosiperäisenä; itse ydin siinä on Sokrateen puhumaa.

Kun Platon ryhtyi tämän puheen kirjoittamiseen, niin oli se todellakin nerollinen teko. Mitä muuta kappaletta Sokrateen elämästä esittämällä hän olisi paremmin saavuttanut silmämääräänsä, s.o. jälkimaailmalle kirkastaa Sokrateen sekä persoonallisuutta että oppia kuin esittämällä juuri tätä ratkaisevaa hetkeä, jolloinka hän esiintyy oikeudessa? Miten toisin Platon oli saattanut luoda meille täydellisempää kuvaa mestaristaan ja hänen maailmankatsannostaan? Mainitussa tilaisuudessa yhtyvät Sokrateen ylevät persoonalliset ominaisuudet, sielun tasapaino, mielen hurskaus ja ihmisrakkaus kaikki sopusointuun, ja siinä tekee hän itse tiliä opistaan, loihtien eteemme varsinkin siveys- ja uskon-opillisia helmiä. Tosin eivät tuomarit osanneet näille arvoa antaa enempää kuin hänen persoonansa aateluudelle, mutta se on vain omansa kohottamaan niitä meidän silmissämme. Tuomarien arvostelun puute, siveellisen tajunnan hämmennys muodostavat ikäänkuin mustan taustan, jolta Sokrateen valoisa henki kimmoaa sitä suuremmalla voimalla näkyviimme, valaisten ja lämmittäen.

"Sokrateen puolustuspuhe" tekee eittämättä yhtä valtavan vaikutuksen kuin konsanaan mikään murhenäytelmä. Itse asiassa se onkin aiheeltaan täydellinen tragediia. Siinähän näemme Sokrateen, itse personoitun maailmansiveellisyyden, kamppailevan sortajiensa -- valtionsorron -- kanssa; tuomarit langettavat hänet, polkien maailman siveellistä järjestystä, mutta poljettunakin tämä nousee maasta: Sokrates kehittää olentonsa ja oppinsa siveellisen suuruuden niin mahtipontiseksi, ett'ei epäilystä ole siitä, kumpiko itse teossa poistuu paikalta tuomitsijana, kumpiko tuomittuna, tuomarien joukko vaiko Sokrates. Sokrates, hän se on tuominnut tuomarit totuuden silmissä vikapäiksi siveelliseen kehnouteen, samalla kuin hän itse kirkastettuna lähtee vankilaan, mistä hänen henkensä kohta oli liitävä halajamilleen ylimmän sopusoinnun maille.

Niinkuin aihe on traagillinen, muistuttaa muotokin suuresti kreikkalaista tragediiaa. Teos on nim. kolmijakoinen käsittäen kolme eri puheosuutta. Ensi puheosuudessa tapahtuu varsinainen yhteentörmäys Sokrateen -- maailman siveellisen järjestyksen -- ja hänen vihamiestensä -- valtiosorron -- välillä ja päättyy Sokrateen syylliseksi julistamiseen; tästä aiheutuu sitten toinen puheosuus, jonka päättää toinen rikos tuomarien puolelta -- Sokrateen kuolemaan tuomitseminen, ja siitä taas kehittyy puheen kolmas osa, joka riistää voiton tuomareilta Sokrateelle ja siten sovinnollisesti lopettaa puheemme. Emmekö tässä ehdottomasti tule muistelleiksi Kreikan suuren traagikon Aiskhyloksen "maailmantragediioja", jotka aina kolme yhdessä muodostivat n.s. trilogiian siten, että ensimäisen näytelmän toiminta jatkui vielä toisessa ja vasta kolmannessa saatettiin päähän; myös hänellähän ensimäinen kappale sisälsi konfliktin, kolmas taas sovinnon.

"Sokrateen puolustuspuhetta" saatamme ylläolevista syistä täydellisesti nimittää Sokrates-tragediiaksi ja asettaa sen vastakappaleeksi Aristophaneen "Pilville" -- Sokrates-ilveilylle (ks. selit. 1).

* * * * *

Mainitsimme, että "Sokrateen puolustuspuheessa" on kolme eri osaa; niinikään viittasimme siihen, että tämän kolmijaon määrää tuomarien kaksi äänestystä. Kun nimittäin kummatkin asian-osaiset olivat määräaikansa puhuneet, äänestivät tuomarit, niinkuin tavallista, oliko Sokrates katsottava syylliseksi vai eikö. Kun tulokseksi oli tullut: syyllinen, päästettiin molemmat puolet uudelleen puhumaan, mikäli heidän nyt oli tehtävä rangaistus-ehdotus; kysymyksessä oleva oikeudenkäynti oli näetsen n.s. agan tmetos s.o. siihen rikokseen, johon Sokrates oli julistettu vikapääksi, ei ollut laeissa mitään rangaistusta määrättynä, vaan tuli tuomarien omaperäisesti määrätä se uudella äänestyksellä, sen jälkeen kuin asian-osaiset olivat tehneet ehdotuksensa. Kantajat ehdottivat nyt Sokrateelle kuolemanrangaistusta, joka myös tuli tuomarien uuden äänestyksen tulokseksi. Sokrates oli siis jo saanut lopullisen tuomionsa, mutta yhtäkaikki käytti hän yksityisesti vielä kolmannen kerran puheenvuoroa, ennenkuin hänet vietiin oikeudesta pois.

Näin muodostuneista puheosuuksista käsittää ensimäinen luvut 1-24, toinen luv. 25-28 ja kolmas luv. 29-33.

Ensimäinen puheosuus on siis pisin, kuten se myös taiteellisen sommittelunsa puolesta on täydellisin. Jos nim. tarkastaa sitä, huomaa, että se itsessään sisältää kaikki ne eri momentit, joita sen ajan retoriikka vaati puheelta.

_Ensinnä on exordium_, johdanto, sisältyen lukuun 1. Siinä vakuuttaa Sokrates tulevansa totta puhumaan; samalla mainitsee hän syyn, miksi hänen on puhuminen yleisyydestä poikkeavalla tavalla -- koruitta, tilapäisin sanoin. Täten koettaa Sokrateskin sulkeutua tuomarien suosioon, mutta hän tekee sen harvinaisella maltilla ja tyyneydellä, ikäänkuin hän puhuisi jostakin kolmannesta henkilöstä eikä itsestään. Se on tuota koko puheen läpitunkemaa katsantoa, joka tahtoo opettamalla suostuttaa tuomareita, mutta ei niin sanoaksemme kuohulla ja myrskyllä rynnistää heitä.

_Toiseksi tulee propositio_, tehtävän esitys, joka samalla on _partitio_, tehtävän ositus. Luku 2 on siltä varalta. Siinä ilmaisee Sokrates, miten hänen tehtävänään on puolustaa itseään kahdenlaisia syyttäjiä vastaan: ensiksi aikaisempia syyttäjiä ja sen jälkeen Meletosta, Anytosta ja Lykonia vastaan. Edelleen selittää hän, miksi hänen on otettava myös mainitut aikaisemmat huomioon ja miksi hän ensi työkseen lähtee juuri heitä kumoamaan. -- Täydellisemmissä puheissa oli toisena momenttina n.s. _narratio_, asia(i)n kertominen, ja oli se usein hyvinkin laajaperäinen; tämä oli kuitenkin toisinaan syystä tai toisesta joutava ja korvattiin, niinkuin meidän puheessamme on laita, propositiolla ja partitiolla, jotka jouduttivat esityksen edistymistä sen ydinkohtaan:

_Kolmanteen_ momenttiin -- _probatioon_ eli todistukseen. Jos puhe oli puolustuspuhe, niinkuin kysymyksessä oleva, muodostui todistus _confutatioksi_ eli syytösten kumoamiseksi. Luvut 3-22 sisältävät tämän osan. Se on tietenkin kaksijakoinen: 1) aikaisempain syytösten kumoaminen, luv. 3-10, 2) myöhempäin kum., luv. 11-22. Että Sokrates tässä kohden enemmän kuin muualla käyttää dialektista metoodiaan, on luonnollista.

_Neljäntenä momenttina on n.k. egressio_ eli poikkeaminen varsinaisesta asiasta. Kun suoranainen todistaminen oli saatettu päähän, lähti puhuja vanhan ajan puhe-teoriian mukaan käsittelemään sellaisia aineita, jotka epäsuorasti olivat omansa tukemaan hänen asiaansa. Hänen puhetaidolleen tarjoutui siinä suurempi vapaus, ja siksi käsittikin tämä osa tavallisesti puheen loistokohdan. Myös Sokrateella siivistyy tässä puheensa m.m. lentämään Homeroksen ikisoittimen kielille, jotka painuvat muutaman murrossävelmän soinnutukseen. Tämä kauneus, mikä Sokrateella tavataan, on kuitenkin sisällistä kauneutta, sitä, jolla on juurensa puhujan olennon siveellisessä suuruudessa. Ulkonaista korua ja prameutta etsit häneltä suotta. Lyhyt on tämä osuus myös, täyttäessään vain luvun 23.

_Viidennen_, viimeisen momentin sisältää vihdoin luku 24; se on n.s. _peroratio_, loppulause. Siinä oli puhujilla tapana koettaa jos minkinlaisilla keinoilla vaikuttaa tuomarien tunteisiin (esim. herättää heissä sääliä). Miten eroavasti päättää Sokrates puheensa! Hän tuomitsee nimenomaan yleisen tavan, koska se ei ole kaunista eikä oikein, ja halpamielisten valitusvirsien sijasta jääpi korviin soimaan kristin-uskon: "tapahtukoon sinun tahtosi, Herra."

_Toisessakin puheosuudessa_ on eri momentteja erotettavana: luku 25 -- _exordium_, l. 26 = _narratio_, l. 27 = _confutatio_ ja 1. 28 = _egressio_. Näistä sisältää exordium silmäyksen tapahtuneen äänestyksen tulokseen; narratiossa taas Sokrates kertoo elämänlaatunsa, jonka pitäisi oikeuttaa hänet palkinnon saantiin rangaistuksen sijasta; confutatiossa hän esittää ne syyt, joiden takia hän hylkää mahdolliset vastaehdotukset (vankeuden, korkeamman rahasakon, maanpaon); egressiossa hän siivistyy leimaamaan oman työskentelynsä jumalan määräämäksi ja kaikkein ylevimmäksi ihmistoimeksi.

Peroratio vain siis puuttuu, mutta sen sisältää seuraava kolmas puheosuus, joka sekä asemaltaan että säveleeltään on siihen omansa.

_Kolmannessa puheosuudessa_ kohdistaa Sokrates sanansa ensinnä niihin tuomareihin, jotka olivat äänestäneet hänen kuolemaan tuomitsemistaan, sen jälkeen toisiin. Edellisille julistaa hän heidän siveellisen kehnoutensa, samalla kuin hän viittaa siihen rangaistukseen, joka heitä odottaa (luv. 29-30). Jälkimäisille -- ystävällisille tuomareille -- hän taas tekee selkoa siitä, miten hän nyt maailmasta eroaa omaksi paraakseen, ja ilmaisee toiveensa kuoleman suhteen; lopuksi kehottaa hän myös heitä olemaan hyvässä toivossa ynnä pyytää, että he oikaisisivat hänen poikiaan, jos nämät vastaisuudessa ehkä poikkeaisivat hyveen ja totuuden tieltä (31-33).

Sokrateen puolustuspuhe.

(Ennen ensimäistä äänestystä.)

1. Minkä vaikutuksen syyttäjäni ovat teihin, Athenalaiset, tehneet, en tiedä; minä puolestani olen heidän vaikutuksestaan melkein unhottanut, mimmoinen minä olen, niin vakuuttavasti ovat he puhuneet. Totta he eivät kumminkaan ole, sen sanoakseni, rahtuakaan puhuneet. Mutta yhtä heidän runsaista valeistaan olen etupäässä kummastellut, nim. sitä kohtaa, jossa sanoivat, että teidän tarvitsee olla varuillanne, jott'en minä vaan pettäisi teitä, "taitava puhuja" kun olen. Sillä ett'ei heitä hävettänyt, vaikka saattoivat ajatella, että minä heti paikalla, itse todellisuudella kumoon heidät, sikäli kuin käy selville, ett'en millään muotoa ole "taitava puhuja", tämä oli minusta nähden heidän suurin hävittömyytensä -- eli eivät sitä kutsu taitavaksi puhujaksi, joka puhuu totta; jos tämä on heidän käsityksensä, niin voisinpa hyvin myöntää, että olen "puhuja", joskaan en heidän mittaansa. Nämät eivät siis ole, kuten väitän, juuri sanaakaan totta puhuneet; mutta minulta kuulette sen sijaan koko totuuden. _Minun_ puheeni, Athenalaiset, ei tule kuitenkaan, kautta Zeuksen, olemaan somilla puheentavoilla ja sanoilla koristettu tai sirosti järjestetty, niinkuin näiden on ollut; ei niin, vaan te saatte kuulla minun puhuvan valitsemattomin, tilapäisin sanoin; minä turvaudun nimittäin siihen, että _sanani ovat todenperäiset_. Älköönkä kukaan teistä muuta lisäksi odottako; sillä eihän näin ijäkkäälle miehelle olisi sopivaa astua eteenne nuorukaisen tavoin korupuheita sepittäen. Siis anon ja pyydän teiltä, Athenalaiset, hartaasti seuraavaa: jos kuulette minun puolustavan itseäni samallaisilla puheilla, joita tapani on käyttää sekä torilla rahanvaihtopöytäin ääressä, missä useat teistä ovat kuunnelleet minua, että muuallakin, niin älkää ihmetelkö älkääkä melua pitäkö sen johdosta. Sillä näin on asian laita. Ensi kerran olen nyt astunut oikeuden eteen, vaikka jo olen seitsemänkymmenen vuoden vanha; luonnollisesti olen siis vieras täkäläiselle puhelutavalle. Niinkuin, jos todella olisin vieras (-maalainen), antaisitte minulle anteeksi, jos puhuisin sillä murteella ja sillä tavalla, joihin olisin kasvatukseni kautta tottunut, niin nytkin pyydän teiltä tätä -- ja ainakin omasta mielestäni kohtuudella --, ettette ottaisi huomioonne puhelutapaani -- mahdollisesti on se tavallista huonompi, mahdollisesti myös pahempi --, vaan ainoastaan sitä silmällä pitäisitte ja tarkkaisitte, puhunko oikeudenmukaisesti vai en. Sillä tämä on tuomarin tehtävä, puhujan taas puhua totta.

2. Ensiksi olen siis, Athenalaiset, velvoitettu puolustautumaan niitä valeita vastaan, joilla minua ensiksi on syytetty, ja ensimäisiä syyttäjiäni vastaan, sen jälkeen myöhempiä syytöksiä ja myöhempiä syyttäjiä vastaan. Sillä teille ovat minua kauvan, jo useita vuosia monet syytelleet puhumatta kuitenkaan mitään totta, ja heitä pelkään minä enemmän kuin Anytosta seuralaisineen, vaikka nämätkin ovat pelättäviä. Vaan nuotpa ovat pelättävämpiä, koska he lapsuuden-ijästänne pitäen ovat toimekseen ottaneet houkutella useimpia teistä uskomaan sitä valheellista syytöstään, "että on olemassa muudan viisas mies Sokrates, joka märehtii mielessään yläilman salaisuuksia ja on tutkinut kaikki maan-alaiset esineet sekä vääntää vääryyden oikeudeksi". Nämät miehet, Athenalaiset, jotka ovat levittäneet tämän huhun, ovat minun pelättävät syyttäjäni. Sillä ne, jotka sen kuulevat, arvelevat, että moiset tutkijat eivät edes tunnusta jumalain olemassa-oloa. Edelleen on näitä syyttäjiäni paljo ja he ovat jo pitkän aikaa minua syytelleet; lisäksi ovat he puhuneet teille juuri siinä ijässänne, jossa uskonne oli herkin, nim. kun olitte lapsia, muutamat nuorukaisia, ja ovat saattaneet täysin vapaasti syytöksiään tehdä, kun ei ketään ole ollut minua puolustamassa. Suunnattominta on kuitenkin, ett'ei heidän nimiään kykene tietämään ja ilmiantamaan paitsi mikäli joku heistä sattuu olemaan komediainkirjoittaja.[1] Mutta kutka kaikki kateudesta ja panettelemishalusta ovat teitä uskotelleet tai tehneet sitä vain uskotellakseen toisille, mitä heille itselleen on uskoteltu, kaikkiin näihin nähden on minun vaikein suoriutua. Sillä ei käy ketään heistä tänne oikeuteen haastaminen eikä tutkiminen, vaan on minun pakko itseäni puolustaessani niin sanoakseni varjon kanssa otella ja tutkia ilman että kukaan kysymyksiini vastaa. Hyväksykää siis tekin katsantoni, että minulla on ollut kahdenlaisia syyttäjiä: yhtäältä ne, jotka nyt vasta ovat minua syyttäneet, toisaalta taas aikaisemmat (-- ne, joista tässä puhun --), ja arvelkaa minun ensinnä täytyvän puolustautua jälkimäisiä vastaan; sillä heidänhän te juuri olette kuulleet syyttävän minua aikaisemmin ja paljoa enemmän kuin myöhempäin syyttäjieni.

No niin! Minun on siis itseäni puolustettava, Athenalaiset, ja koetettava tällä näin lyhyellä hetkellä riistää teiltä pois se huono ajatus, jonka pitkä aika on minusta teihin juurruttanut. Mielelläni kyllä soisin tässä itselleni menestystä, jos se olisi sekä teille että minulle hyödyksi, soisin, että puolustuksellani jotakin aikaansaisin; mutta luulen sen olevan vaikeata, mikäli täysin tiedän, kummoista se on. Kuitenkin käyköön, niinkuin jumala tahtoo, minun asiani on totella lakia ja puolustaa itseäni.

3. Tarkastakaamme vielä kerran alusta pitäen, mikä syytös on aiheuttanut minun huonon huutoni, johon Meletos luotti manatessaan minut oikeuteen. No niin: millaisilla puheilla ovat siis panettelijani minua panetelleet? Mehän nyt pidämme heitä todellisina syyttäjinä, jotka ovat oikeuteen jättäneet valalla vahvistamansa kannekirjan, ja on minun sen vuoksi julkiluettava se:

_Sokrates on rikollinen ja tekee turhia, mikäli hän tutkii, mitä maan alla ja taivaassa on ja vääntää vääryyden oikeudeksi sekä opettaa muille samaa_.

Jotenkin tähän suuntaan käy heidän syytöksensä. Senhän olette itsekin omin silmin nähneet Aristophaneen komediassa, jossa muudan Sokrates heiluu edestakaisin kehuen astuvansa ilmassa ja laskettaen runsaasti muitakin loruja, joita minä puolestani en mitenkutenkaan ymmärrä. Tätä en kuitenkaan sano halventaakseni sellaista tiedettä, jos joku todellakin on moisissa asioissa viisas, ja sen kautta ehkä välttääkseni varsin ankaria syytöksiä Meletoksen puolelta, vaan syystä ett'eivät ne (asiat), Athenalaiset, yhtään koske minua. Todistajiksi kutsun useimmat teistä itsestänne ja vaadin, että kertomalla opetatte toisianne kaikki te, jotka joskus olette kuulleet minun keskustelevan. Sellaisia on kyllä useita joukossanne. Kertokaa siis toisillenne, onko kukaan teistä kuuna päivänä kuullut minun hituisenkaan sentapaisista aineista keskustelevan. Ja tästä voitte huomata, että niin on kaiken muunkin laita, mitä ihmiset minusta kertovat.

4. Vaan näistä kaikista syytöksistä ei mikään ole tosi enempää kuin myöskään on paikkansa pitävää, jos joltakulta olette kuulleet, että minä rahasta otan kasvattaakseni ihmisiä. Muuten näyttää tämä kyllä jalolta taidolta, jos joku kykenee ihmisiä kasvattamaan niinkuin Leontinilainen Gorgias, Keolainen Prodikos ja Eliiläinen Hippias.[2] Sillä näistä matkustaa jokainen, miehet, ympäri kaupunkeja ja osaa houkutella sikäläiset nuorukaiset, joilla on tilaisuus ilmaiseksi oppilaana olostaa minkä oman kaupunkilaisensa parissa hyvänsä, kuitenkin hylkäämään näiden seurat ja sen sijaan olemaan heidän kanssaan, suorittamaan tästä hyvästä heille maksua ja päällepäätteeksi vielä tuntemaan kiitollisuutta. Onpa täällä heitä paitsi myös muudan Parolainen viisas mies, jonka kaupungissa olo on tullut tietoihini. Minä, nähkääs, satuin kohtaamaan miehen, joka on sofisteille maksanut enemmän rahaa kuin kaikki muut yhteensä, nim. Kalliaan, Hipponikoksen pojan.[3] Tältä, jolla on kaksi poikaa, kysyin: "Kuules Kallias", aloin sanoa, "jos sinun poikasi olisivat varsoja tai vasikoita, niin voisimmekohan heille hankkia tai palkata kasvattajan, joka tekisi heidät oivallisiksi omassa lajissaan; tämä olisi siinä tapauksessa joko hevoshoidossa tai maanviljelyksessä taitava mies. Mutta koska he kerta ovat ihmisiä, niin kenenkä aijot ottaa heidän kasvattajakseen? Kuka on asiantuntija kysymyksessä olevain ihmis- ja kansalais-avujen alalla? Olet luullakseni poikiesi vuoksi tätä kyllä ajatellut. Onko ketään", lausuin, "vai eikö?" -- "Kyllä", sanoi hän. -- "Kuka niin?" lausuin edelleen, "ja mistä hän on kotoisin? ja mistä hinnasta hän opettaa?" -- "Euenos, Sokrates", vastasi hän; "hän on Paroksesta kotoisin, ja maksu on viisi mnaata".[4] Minä ylistin Euenosta onnelliseksi, jos hänellä todellakin oli tämä taito ja niin oivasti opetti. Myös itse siis upeilisin ja prameilisin, jos tämän osaisin; mutta nyt, Athenalaiset, en osaakaan sitä.

5. Tässäpä saattaa joku teistä tokaista: "Mutta, Sokrates, miten on sinun laitasi? Mikä on syynä siihen, että sinua on näin paneteltu? Sillä vaikk'et olekaan toiminut mitään yli tavallisuuden, niin ei kuitenkaan ole saattanut näin suurta puhetta ja huutoa syntyä, ell'ei toimintasi ole jotenkuten ollut toisenmoinen kuin ihmisten yleensä. Sano siis meille, miten laitasi on, jottemme aivan umpimähkään langettaisi arvosteluamme sinusta." Se, joka tämän tokaisee, puhuu minusta nähden siinä aivan oikein; minä koetan siksi myös _teille_ selittää, mikä minulle on tuottanut sen nimen ja sen huonon huudon, jotka minulla on. Kuulkaa siis! Kenties tulevat jotkut teistä luulemaan, että lasken vain leikkiä; siitä kuitenkin olkaa varmat, minä sanon teille täyden totuuden. Minä, nähkääs, Athenalaiset, en ole saanut tätä nimeäni muun kuin jonkunlaisen viisauden johdosta. Millainen on tämä viisaus? Juuri sellainen, jota ehkä voidaan kutsua _ihmisviisaudeksi_. Sillä itse teossa näyn olevan juuri sikäli viisas. Nämät sitävastoin, jotka vastikään mainitsin, ovat pian-aikaa _enemmälti_ kuin pelkän ihmisviisauden mittaan viisaita, tai sitten en tiedä mitä heidän viisaudestaan sanoa. Joka tapauksessa on varmaa, ett'ei minulla sitä ole, vaan jokainen, joka sitä väittää, valehtelee ja puhuu minua panetellakseen. Älkää, Athenalaiset, nostako melua, minä pyydän, älkää, vaikka teistä näyttäisinkin liian suurellisesti puhuvan. Sillä ne sanat, jotka tulen lausumaan, eivät ole omiani, vaan suhteutan ne lausujaan, johon voitte täysin luottaa. Mitä nimittäin "viisauteeni" tulee, niin sen, onko minussa todellakin mitään viisautta ja millainen se on, todistan teille -- Delphoin jumalan avulla.[5] Tiedättehän kyllä Kairephonin.[6] Tämä mies oli lapsesta pitäen minun seurustelukumppanini; hän seurasi teidän demokraattisen puolueen mukana, kun tämän viimein täytyi lähteä maanpakoon, ja yhdessä teidän kanssanne taas palasi. Myöskin tiedätte, millainen Khairephon oli, miten kiivas kaikessa, johon hän kävi käsiksi. Niinpä hän myöskin kerran Delphoihin tultuansa arvelematta kysyi oraakelilta seuraavaa. Älkää vain, kuten sanon, pitäkö melua, miehet. Hän siis kysyi, onko ketään minua viisaampaa. Silloin vastasi Pythia,[7] ett'ei kukaan ole viisaampi. Tämän voi teille todistaa hänen veljensä tässä, koska hän itse on kuollut.