Part 8
Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin ajatus.
»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?» kysyi hän.
»Ei, ei se vuoteelta kuulunut, vaan jostakin niinkuin ilmasta, tyhjyydestä — tai minusta itsestäni.»
»Siinä tapauksessa Mooses on kuullut omiaan, korvat ovat valehdelleet. Ajattelin jo, että olisiko Hilja ehkä valekuollut.»
»Ei se ole vale- eikä muu kuollut. Nythän se vasta elääkin. Nythän me vasta toisemme näemmekin, kun kumpikin olemme sokeita. Mitä ruumiin kuolemasta, kun henki elää», innostui Mooses.
Aletuinen koputti taas Saaralle otsaansa, kuin huomauttaakseen: mitäs minä äsken sanoin? Mutta eukko pudisti äskeistä jyrkemmin päätänsä. Hänen hermoilleen oli jo liikaa siinä, että itsensäsurmaaja lepäsi hänen kodissaan, mutta jos se vielä lisäksi rupeaa kummittelemaan, niin mihin tästä joudutaan. Hän alkoi kammoa Moosestakin, jonka koko elämä kuvastui hänelle nyt aivan uudessa valossa, tai paremminkin pimeydessä. Tuommoinen kummallinen, ainaisessa yössä eläjä, joka on itsekin kuoleman kynnyksellä käynyt ja lukee niin peloittavia kirjoja, voi hyvinkin seurustella kuolleitten kanssa. Sokean läsnäolo tuntui hänestä nyt yhtä vaaralliselta kuin kissan tai koiran läheisyys ukkosilmalla. Sillä niinkuin ne omalla sähköisyydellään vetävät taivaalta salamoita puoleensa, niin samoin saattaa sokean sielu vetää luoksensa ilmassa liiteleviä vainajien henkiä. Kuka tietää, vaikka Hilja juuri tällä hetkellä istuisi näkymättömänä tuossa penkillä hänen vierellään.
Vaikka Aletuinen ei ollut arkalasta kotoisin, horjautti Mooseksen kertomus kuitenkin hetkellisesti sen verran hänen uskoansa, että hän, ennenkuin uskalsi lähteä Hiljasta arkunmittaa ottamaan, meni, Saaran kintereillä seuratessa, kamariinsa ja kulautti pullonsa suusta pari pitkää rohkaisuryyppyä.
»Parasta olisi pysyäksesi poissa, mutta kun sinun nyt kuitenkin on pakko mennä, niin ota yksin tein raamattu kainaloosi ja pane se aukinaisena kamarin pöydälle tai mieluummin vainajan rinnan päälle», pyysi Saara.
»Voisithan sinäkin sen taian tehdä. Tule mukaani.»
»Minä! Ei, vaikka tuhannen tuhatta annettaisiin.»
»Turha vaiva, mutta voinhan sen mieliksesi viedäkin», lupasi Aletuinen.
»Tai ei, raamattu on tarpeen täälläkin. Ota tämä Mooseksen 'Paavalin epistola', jos tuo olisi siihen tarkoitukseen vielä tehoisampi.»
Aletuisen ruumishuoneesta lähdettyä Hilja jäi jatkamaan ikuista untansa, avattu sokeankirja rinnan päällä.
Iltaan mennessä oli yksinkertainen arkku kantta vaille valmis. Kaikki kolme rupesivat maata Aletuisen kamariin. Mutta kun Saara aamulla nousi vuoteeltaan miehensä vierestä ja avasi oven mennäkseen tupaan kahvia keittämään, säikähti hän niin, että oli lentää selälleen eikä hetkiseen saanut sanaa suustansa.
»Mikä on hätänä?» kysyi Aletuinen.
»Tässä tulee ihan hulluksi ja sydän pakahtuu pelosta... Siellä seh... nyt on... arkussaan», sammalsi Saara katkonaisesti.
»Kuka?»
»Hilja.»
Aletuinen nousi kiirettä pitämättä vuoteeltaan ja meni rauhallisesti tupaan. Piippunsa sytytettyhän hän alkoi varovaisesti herätellä Moosesta, joka valkoisissa alusvaatteissaan nukkui arkussa selällään kuin ruumis.
»Mooses nousee ylös — ei se ole elävien vuode.»
»Noustaanpa noustaan», sanoi Mooses herätessään puolivalveille ja koetteli käsin arkun kupeille, niinkuin etsisi jotakin. Hymähti sitten sille puuhalleen ja jatkoi puhumistaan, nousematta vielä arkusta:
»Yöllä ulkona käydessäni pisti päähäni oikaista tähän pitkäkseni koettamaan, millainen siinä on Hiljan maata, mutta nukahdin, ja siinä se loppuyö meni.»
»No millaiselta siinä lepääminen tuntuu?»
»Ahdashan tämä vähän on ja kova. Mutta arvatkaapa, setä, mitä minä tässä yöllä maatessani uneksin.»
»Kai niillä vuoteilla maatessa uneksitaan yhtä ja toista.»
»Uneksitaanpa niinkin. Olin makaavinani Hiljan kanssa haudassa yhteisessä arkussa. Meidät oli vasta vihitty, ja vietimme nyt ensi yötä häävuoteellamme. Tiesimme olevamme kuolleita ja puhuimme rakkaudesta, kunnes vihdoin nukahdimme, herätäksemme vasta viimeisellä tuomiolla. Eikä se tuomio ankara ollutkaan. Meitä kosketetaan hellästi olkapäähän ja puhutaan lempeällä äänellä: Lapset, nouskaa, on aika herätä. Kun sitten havahduin puolivalveille ja kuulin sedän äänen, oli se kuin jatkoa sille unessa kuulemalleni. Näin mahtanee Isäjumala herättää kuolleet viimeisenä päivänä.»
»Ehkäpä niinkin — vaikka kyllähän sen viimeisen heräämisen pitäisi, sanan mukaan, oikeastaan isommalla rymyllä tapahtua», sanoi puuseppä.
Kun Aletuinen parin päivän päästä vei vainajan kirkolle ruumishuoneeseen ja teki papille kuolonilmoituksen, hän hiukan kummastui, kun uutisensa ei näyttänyt rovastia erikoisesti hämmästyttävän. Tyyneen tapaansa tämä vain lausui valittelunsa:
»Minä otan sydämestäni osaa teidän kaikkien suruunne ja rukoilen Jumalaa antamaan teille voimia tämän raskaan koettelemuksen kantamiseen. Mutta muuten Aletuisen surusanoma ei tule minulle aivan odottamatta, sillä jotakin tämän tapaista minä jo viime sunnuntaina sitä avioparia vihkiessäni aavistin, vaikka en odottanutkaan seurauksia näin pian ja näin ylen järkyttävässä muodossa. Nähtävästi on niin, että yö ja päivä eivät sovi yhteen. Milloin olette ajatellut vainajan maan poveen siunattavaksi?»
»Että asianomainen itsekin voisi olla saatossa mukana, olemme, helteitten vuoksi, ajatelleet viedä Hiljan viimeiseen lepoonsa jo ensi pyhänä», ilmoitti Aletuinen.
Sen sanottuaan hän vaikeni ja katsoi rovastia silmiin kuin tutkiakseen, rohkenisiko hän ollenkaan esittää sitä, mikä hänen mieltänsä tässä hautaamisasiassa raskainna painoi. Katseen painuessa alas kuin häpeän ja syyllisyyden tunnustuksena hän vihdoin sanoi:
»Nöyrin pyyntömme olisi haudata vainaja koulua käyden, kellojen soidessa.»
Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:
»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain hiljainen hautaus.»
»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi _sitä_ kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»
»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.
»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.
»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.
Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan, puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului nyyhkyttävän.
Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä. Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen — kolmannen.
Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin äänen:
»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei pysy.»
Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista saarnanaihettakaan.
Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan, kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen hyvästijättöönsä.
XI
Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se, että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta, vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan. Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.
Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.
»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko hiukan pilkallisesti.
»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea tosissaan.
»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia. Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää. Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»
»Onpa hauska tavata kerrankin ihminen, joka ymmärtää, että minä nyt vasta soitan todellisia häitäni ja että minun oikea avioliittoni nyt vasta onkin alkamassa.»
»Ymmärtää? Totisesti, nyt minä en ymmärrä Mooseksen puheesta hölynpölyä.»
»Nähkääs: Hiljan henki on minun kanssani, tunnen sen omassa hengessäni.»
Jahnukaisen akka läiskäytti kämmeniään yhteen ja höräytti raikuvan naurun.
»Minun päiviäni!... Maatkoon rauhassa, mutta sen minä sanon, että Mooseksena minä viis mokomasta veisaisin.»
»Miten: mokomasta?»
»Heh! Onkos tämä nyt laitaa: karata miehensä luota hääyönään ja juosta järveen.»
»Lippo ei taida käsittää, että Hilja hukuttautui ainoastaan sen vuoksi, että kuolemansa kautta pääsisi likemmäksi minua, sokeaa.»
»Höh! Vai likemmäksi? Mutta Topin nimi sen huulilla kuuluu viimeisenä sanana olleen.»
»Topinko?»
»Nii-in. Ja Topille se kuuluu kalliolta viimeisen hyvästinsä viitanneen.»
»Topilleko?»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Sehän se... On tainnut Hiljan aitan ovi avautua Topillekin, ennen minun koulusta tuloani?»
»Vo-vooi! Vakituinen vieras, veikkonen.»
Mooses oli kuullut tarpeekseen, sanoi hyvästit ja läksi. Kotiin tultuaan hän tärkeän näköisenä kutsui Saaran kahdenkeskiseen keskusteluun vanhusten kamariin.
»Onko totta, että Topin nimi on ollut Hiljan huulilla sen viimeisenä sanana?» hän kysyi ja toivoi sydämestään kielteistä vastausta, sillä Jahnukaisen akan puheisiin ei ollut aina luottamista.
»Niin sanotaan», myönsi Saara yksinkertaisuudessaan, ymmärtämättä sokean kyselyn tarkoitusta.
»Sille se kuuluu viimeisen hyvästinsäkin viitanneen?»
»Lie hyvinkin viitannut.»
»Ja Topihan sen oman henkensä uhalla raahasi ylös järven pohjasta.»
»Ei kai siihen Mooses olisi kyennyt.»
»Miksi ei?»
»Noh — sokea.»
»Minkäs tähden minä olen sokea?»
»Jumala sen tiennee.»
»Kukas minun äitini on?»
»Herra senkin tietänee.»
Mooses vaikeni. Mutta hänen kasvojensa hermostuneesta nytkähtelystä ja tummenevasta väristä Saara näki, että sokean sisällä kiehui. Mummon aavistamatta hän yht'äkkiä iski molemmat nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi:
»Herra?! Perkele sen tietää paremmin. Ja te tiedätte myös, olen minä siksi paljon teidän ja muiden salaisia kuiskeita kuunnellut. Ne kaksi asiaa: äitini ja sokeuteni syyn minä tahdon tietää, nyt heti. Kuulkaa: nyt heti!»
Sokean mustat silmälasit välkähtelivät Saaraa kohti niin peloittavina ja uhkaavina, että mummo parka hätäytyi ihan neuvottomaksi. Kun hänestä lisäksi tuntui, että semmoinen mies, joka seurustelee kuolleitten henkien kanssa, on voinut hyvinkin sitä tietä saada salaisuudesta jotakin vihjettä ja kukaties saattaa jotenkin tietää hänenkin ajatuksensa, hän ei enää uskaltanut vedota ainaiseen Jumalan tietämiseen, vaan kertoi hädissään sokean synkän lapsuustarinan, ilmaisematta kuitenkaan tarkemmin, kuka ja missä Mooseksen äiti on.
Saaran kertomuksen päätyttyä oli kamarissa kotvan aikaa raskas hiljaisuus. Kasvojen merkeistä mummo voi jälleen havaita, että kiehuva tulivuori sokean sisällä odotti uutta purkautumistansa. Se puhkesi kuitenkin tällä kertaa jotenkin hillitysti, mutta kaameassa harvasanaisuudessaan sitä järkyttävämpänä:
»Minä kiroan äitini.»
»Herra Jeesus!» kuiskasi mummo kuin ukkosen jyrähtäessä ja pani vapisevat kätensä ristiin.
»Minä etsin sitä lapsensa myrkyttäjää niin kauan kunnes löydän ja tapan sen sikiönsä surmaajan.»
»Taivas varjelkoon!»
»Minä kiroan Hiljankin, saatanallisen valehtelijan, jonka petollista sormiluuta vielä senkin jälkeen, kun syntinen liha on jo mädäntynyt, minun vihkisormukseni tulee ympäröimään kuin iankaikkinen, kultainen valhe.»
Tämän keskustelun jälkeen Mooses ei puhunut enää sanaakaan äidistään, ei Hiljasta eikä paljon muustakaan. Hän makasi yönsä kamarissaan ja kulutti siellä yksinäisissä ajatuksissaan enimmäkseen toimettomat päivänsäkin. Joskus, kaikkein synkimpinä hetkinään, hän otti viulun käteensä ja soitti. Mutta se oli nyt toisenlaista kuin taanoinen henkien häiden soitto. Raskaasti sahaavan käyrän alla parkui yht'aikaa aina kaksi kieltä korvia repivinä epäsointuina. Mutta näytti siltä, kuin soittaja olisi jollakin tavoin nauttinut tästä tahallisesta viulunsa ja itsensä rääkkäämisestä. Viulun rääkyminen oli nähtävästi sopusoinnussa hänen sielunsa nykyisten sävelten kanssa.
* * * * *
Niin kului loppukesä. Mutta kun Aletuinen eräänä syyskuun aamuna meni Mooseksen kamariin kutsumaan häntä yhteiselle murkinalle, ei sokeaa siellä ollutkaan, ja vuode oli aivan koskematon. Vanhuksille tuli hätä käteen. He etsivät kartanolta ja lähiympäristöstä, löytämättä kadonneesta jälkeäkään, kyselivät tienvarressa asujilta, olivatko nämä heidän etsimäänsä huomanneet.
Mutta ei kukaan, ei edes Jahnukaisen akan valpas silmä ollut huomannut sokean maantietä ohi kulkevan — ja mitenkäpä olisi voinut nähdäkään pimeänä syysyönä.
Perinpohjaisen etsimisen ja tiedustelujen jälkeen päädyttiin lopuksi monen jo alunperin omaksumaan vakaumukseen, että sokea on hukuttautunut järveen. Kun Mooseksella lyhyen, onnellisen »henkisen avioliittonsa» aikana oli tapana kulkea sitä pyhää polkua, jolla Hiljan jalat olivat viimeisen kerran maan pintaa koskettaneet, ja istuskella sillä kalliolla, jolta vaimonsa oli järveen hypännyt, ei voitu muuten ajatella, kuin että Mooses on pudottautunut — tai ehkäpä sokeudessaan vahingossa luiskahtanut — syvyyteen samalta kalliolta kuin Hiljakin.
Useitten kylän miesten avustamana Aletuinen toimitti kallion juurella ja muuallakin naarauksia monta päivää, mutta otaksuttua hukkunutta ei vain löytynyt.
»Vaan jospa Mooses on lähtenyt äitiänsä etsimään, niinkuin minulle kerran uhkaili», huomautti Saara kahden kesken miehellensä.
»Onpa voinut senkin tehdä. Tässä ei kohta tiedä, mitä uskoo», sanoi Aletuinen väsyneesti.
* * * * *
Samaan aikaan kuin Kuore järvessä toimitettiin innokkaasti naarauksia, ajaa junnasi muuan karjalainen kaupustelija nelipyöräisillä vankkureillaan istuen tavarakuormaansa ylämaihin päin. Eräällä asumattomalla taipaleella hänen huomionsa kiintyi yksinäiseen kulkijaan, joka pää kekassa käveli kiivaasti häntä vastaan, kepin kärjen iskiessä maantien raiteeseen tuimasti ja nopeasti kuin ompelukoneen neula. Miesten lähetessä toisiaan kaupustelija näki, että vastaantulija oli sokea. Mutta se taisi olla lisäksi kuurokin, koska ei näyttänyt aikovankaan väistyä tien sivuun.
»Tpruu, tpruu!» kielteli ajaja, kun sokean rinta jo tuuppasi hevosen turpaan.
»Älä päälle aja!» ärjäisi Mooses ja hypähti kuin unesta heränneenä tiepuoleen.
»A siehää miun piällein tut ku noijan nuolj. Mihin siul on niin kiiru?»
»Helvettiin!... Viekö tämä tie Imatralle?»
»A sinne viep.»
Oli pimeä iltayö, kun Mooses läheni päämääräänsä. Kosken kohina kuului jo etäältä hänen korviinsa hiljaisena, maanalaisena jumuna. Välimatkan lyhetessä pauhina yhä koveni, mutta sokean vasta rannalle tultua se kohahti möyryävänä ja ärjähtelevänä yön hiljaisuudessa kuin raivostunut peto ja sylkeä räiskytteli vihaisena vesipärskeistä ylös kalliolla seisojan kasvoille. Mooses oli asiansa jo niin kypsyttänyt, että mikään epäröinti ei voinut enää tulla kysymykseen. Hän nakkasi hattunsa ja keppinsä kuin syötiksi karjuvan pedon kitaan ja heittäytyi niiden jäljessä itse kuohuihin.
XII
Vanhan Saara paran sydän oli ollut kylmänä aina Hiljan kuolemasta asti. Vaikka vainaja jo aikaa sitten lepäsi haudassa, ei mummo uskaltanut vieläkään käydä yksin Mooseksen kamarissa päivälläkään. Kun voi olla mahdollista, että myöskin Mooses oli hukuttautunut, alkoi hän nyt kaiken muun lisäksi pelätä Kuorejärveäkin. Mutta Aletuinen ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä pelosta niin kalpeana ja vapisevana, kuin eräänä aamuvarhaisena eukon palatessa tupaan ulkoa asioiltaan.
»No, mitä ihmeitä sinä nyt taas olet nähnyt?» kysyi ukko.
»Eh-en minä... mitään ole nähnyt, mutta kuh-kuullut olen. Jos Mooseksen kah-kamarissa ei ennen ole kummitellut, niin nyt kummittelee... Vah-vannon... Hoh-hommani jäi kesken...»
»Paras vannomatta. Mitä sinä, kuuhkelo, sieltä olit kuulevinasi?» kysyi ukko.
»Puh-puhetta: Hih-hiljan ja Mooseksen heh-ehhenget...»
Saaraa rauhoittaakseen ja voidakseen todistaa, mikä hupakko eukko taas oli ollut, Aletuinen lähti perkkäämään asiaa. Mutta mentyään uuteen tupaan tunsi puuseppäkin pelottoman sydämensä hiukan vavahtavan. Saara oli kerrankin oikeassa. Kamarista kuului todellakin puhetta. Aletuinen arveli ensin, että Mooses olisi yöllä tullut kotiin ja mennyt kamariinsa, avain kun illalla oli unohtunut ulko-ovelle. Mutta kun hän kuunteli tarkemmin, ei puhe, joka oli katkonaista, käsittämätöntä sekamelskaa, tuntunut ollenkaan Mooseksen ääneltä, pikemminkin jonkun unissapuhujan aavemaiselta honotukselta. Hän raotti hiukan ovea ja kurkisti sisään, mutta hämmästyi yhä enemmän, kun näki pöydällä oudon lippalakin. Pian hän kuitenkin karaisi luontonsa ja astui kamariin. Mooses makasi sängyssä selällään ja jatkoi yksinpuheluaan:
»Pauhaa... Korvissa kohisee... Auttakaa, auttakaa, minä hukun... Hilja, nyt virta venettä vie-----------Sievettä... myrkkyä... Ei, ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!... Juo itse!... Minä tapan sinut — äiti--------Hilja... Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi — kas näin... Kaunis... kaunis sinä olet... Topiko?... Tapellaan! Älä kurista, älä kurista kurkusta... Ähä — kettu-------------Topilleko se viittaa?... Hilja, älä tule likelle... Pois, saatana!... Sormus pois!... Oh! Minä tapan — itseni... Pauhaa... Pauhaa-----------»
Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja hoiti miten parhaiten taisi.
Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa, katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.
»Hm... Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi Mooses peittelemättä.
»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut löytyvän nestettä likempääkin.»
»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin, oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.
»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä matkastaan.
»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta, mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni. Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi, mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin, konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä, lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani, väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni ja... Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»
»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin katsottu», sanoi Aletuinen.