Part 6

Hän kätki kuvastimenpalasen ja valokuvan takaisin säilyyn. Kyynärpäät pöydällä, pää käsiin nojaten hän silmät suljettuina vertaili vielä muistissaan noita kahta kuvaa toisiinsa, voisiko niiden välillä olla mitään muutakaan yhtymäkohtaa, mutta huomasi suruksensa, että sisäinen eroavaisuus oli vielä suurempi kuin ulkonainen. Hän kulki kuvitelmissaan elämänsä aurinkoista alkutaivalta, lähtien niin kaukaa lapsuutensa aamusta kuin muisti jaksoi kantaa, vaikka tuntuikin pyhyyden loukkaukselta hänen nyt enää edes ajatuksissaan astua sitä polkua, jota hän viattomana oli vaeltanut. Se tie tuntui juontavan alkunsa aluttomuudesta, jonne muisti ei ulottunut, ja maan päälle päästyään jatkuvan puhtaana, valkoisena lankana aina siihen asti, kunnes tuli eteen jyrkkä raja. Siihenastisen Lainan jäädessä kauniina muistona sen taakse, syntyi solmu lankaan ja jatkui mustana eteenpäin, vääntelehtien kuin päähän isketty käärme, joka kuolleenakin lakkaa liikkumasta vasta sitten kun aurinko laskee. Mutta lakkaako hänen käärmeensä kiemurtelemasta vielä sittenkään, kun hänen aurinkonsa laskee? Tuntui siltä, että niinkuin sillä valkoisella langalla ei ollut alkua, niin ei myöskään tällä mustalla ole loppua, on vain avaamaton umpisolmu välissä... Vaan entäpä siihen voisi syntyä vielä toinenkin solmu, josta se taas alkuperäisen värisenä jatkuisi loputtomuuteen, ja musta olisi vain pienenä pätkänä kahden valkoisen välissä... »Taivaan isä antaa anteeksi.»... »Kristuksen veri puhdistaa...»

— Niin — niinhän se äiti. Mutta miksi se taas, erikoisesti tänään, niin kummallisen raskaasti painaa mieltäni, se lapsi-vainaja?

Hän aukaisi ison raamatun vahvoista vaskihakasistaan ja alkoi kuiskaavalla äänellä lukea sen viimeistä lukua:

»Ja hän osoitti minulle puhtaan elämän veden virran, selkeän niinkuin kristallin vuotavan Jumalan ja Karitsan istuimesta...»

Laina ei ehtinyt päästä luvun loppuun, kun hänen korviinsa helähti ulkoa kulkusen kilinää. Hän kääntyi akkunasta katsomaan ja näki pihaan ajavan valkoisella hevosella pari miestä, jotka näyttivät olevan outoja näillä tienoin. Turkinkaulukset pystyssä he istuivat korkealla isoon heinähäkkiin ladotun kuorman sevillä. Toisella oli mustat silmälasit päässä, ja aikamiehen turkkiin pukeutunut ajaja näytti vielä poikaselta. Hän sitoi hevosen piha-aitaan ja taluttaen toveriaan kädestä he menivät väen puolelle.

— Ketä lienevät, kaupustelijoita. Mies taitaa olla heikkonäköinen tai sokea, koska poika sitä kädestä taluttaa, arveli Laina ja jatkoi keskeytynyttä lukemistansa:

»Ja katso, minä tulen pian, ja minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullekin, niinkuin hänen työnsä on...»

* * * * *

»Hyvää iltaa», tervehti silmälasimies, pysähtyi tuvan ovensuuhun ja herrasväen tapaan otti lakin päästään.

»Saisiko talossa yötä olla?»

»Onhan lämmintä. Mistä kaukaa ollaan?» kuului isännän vastakysymys peräpenkiltä.

Kun vieras oli maininnut kotipitäjänsä, tutkaisi isäntä uteliaasti:

»Mistä sieltä?»

»Hirvaskylästä — ei isäntä taida tuntea niitä maita. Minä asun siellä erään puuseppä Aletuisen luona.»

Sen kuullessaan isäntä hiukan hätkähti ja ponnahti kuin pelästyneenä seisoalleen. Kasvoilla vastenmielisyyttä kuvastava ilme hän, käsi miettivästi korvallisella, katsoi pitkään ja terävästi vieraaseen. Käveli sitten ketterästi, vaikka jo hiukan kumaraisena, ovensuuhun, ojensi kätensä vieraalle ja sanoi:

»Iltaa — ei ole vielä lähemmin tervehdittykään.»

Heidän puristaessaan toistensa kättä isäntä tutki nyt läheltä vieraan kasvoja, ja näytti niinkuin hän samalla olisi ystävällisesti hymyillyt.

»Vieras käy tänne... kä-käydään tänne toiselle puolelle», pyysi hän.

Isäntä hiukan edellä, vetäen jäljessä harppailevaa sokeaa kädestä, he kävelivät pihan poikki vieraspuolelle niin kiireesti, että näytti, kuin taluttajalla olisi erikoinen hätä saada vieras piiloon mahdollisimman pian. Lieneekö ollut sattuma vai tahallinen tarkoitus, että isäntä johti sokean samaan kamariin, josta kaksikymmentä vuotta aiemmin eräänä syysyönä oli hänet pienenä kapaloraukkana pois kyydinnyt.

»Vieras istuu — tässä on tuoli. En ole vielä nimeäkään kysynyt.»

»Mooses minun nimeni on», sanoi vieras.

»Niinpä. Vaan entäs sukunimi?»

Mooses punastui, ja käsi kohoutui sokeitten silmien eteen kuin häpeän peitteeksi.

»Minä, hyvä isäntä, olen niitä semmoisia, joilla ei omaa sukunimeä olekaan, kun ei ole mitään sukuakaan. Kasvatusisäni Aletuisen nimellä olen kirjoissa kulkenut.»

Nähdessään sokean nuorilla kasvoilla kuin oman verensä häpeästä leimahtavan isännän sydämen yllätti voimakas säälinpuuska. Hänen huulensa tapailivat äänettöminä sanoja, niinkuin hän vastoin tahtoansa aikoisi hämmästyttää Moosesta ilmaisemalla hänen salatun syntyperänsä. Mutta melkein samassa hän huiskautti torjuvasti kättänsä ja yhteenpuristettujen huuliensa takaa mumisi kuin itsekseen:

»Hm... hmm...! Eihän nimi miestä pahenna Moo... vieras istuu, on vapaasti kuin kotonaan — ihan kuin kotonaan. Minä pistäydyn vähän asioillani, mutta tulen tuokiossa takaisin.»

Hän jätti Mooseksen yksin kamariin hieman oudolta tuntuvaa ystävällisyyttä kummeksimaan, meni tupaan ja sanoi tallimiehelle:

»Riisu vieraan hevonen talliin ja anna apilasta eteen. Ota lisäksi aitasta kauroja korvoon ja sipulia leipää joukkoon. Jos hevonen on hiessä, niin anna vettä vasta vähän myöhemmin, ettei saa köhää... Mikä sen tämän nuoren miehen nimi on?»

»Sehvania minä olen», sanoi poika.

»Vai Sehvania. Siellä teidän maanääressä taitaa ollakin vain pelkkiä rohveettoja. Miina vie Sehvanian keittiöön ja antaa suunavaukseksi jotain lämmittävää ja ruokaa niin paljon kuin makoon mahtuu.»

Isäntä palasi vieraspuolelle ja pysähtyi hetkiseksi salin lattialle miettimään.

— Se on ilmoitettava varovin lausein kuin odottamaton kuolonsanoma, sillä äkillinen ilo voi vanhoille sydämille olla yhtä tuhoisa kuin ylen suuri surukin, hän päätteli ja meni keittiöön, jossa emäntä ja Marjaana olivat parhaillaan iltapäiväkahvia juomassa.

»Sepä sattui. Herunee sieltä pannunne pohjasta kuppi kuumaa vieraallekin?» kysäisi hän.

»Vieraalle? Onko tullut vieraita? Ketä?»

»Koettakaapa arvata.»

Isännän äänensävystä ja koko olennosta uhosi niin outoa salaperäisyyttä, että vanhukset käsittivät tavallista harvinaisemman vierailun olevan kyseessä. Viitsimättä kuitenkaan ruveta arvoituksilla leikkimään he tiukkasivat isäntää ilmaisemaan vieraan. Mutta kun tämä ei heti siihen suostunut, katsoi Marjaana häntä kiinteästi silmiin ja sanoi:

»Ellei näin vanhan hupsun unet ole jo merkitystänsä menettäneet, niin se vieras ei voi olla kukaan muu kuin Änän.»

»Entäpä jos olisikin», myönsi isäntä.

»Voi, Herra jumala!» huudahti emäntä. »Mooses! Onko Mooses tullut? Missä se on? Minkä näköinen se on?»

»Siellä on omassa kamarissaan. Tulkaa katsomaan, niin sittenpä näette omin silmin. Mutta muistakaa: ei hiiskaustakaan, ei viittaustakaan siitä — tiedätte kyllä mistä. Eikä Lainalle halaistua sanaa.»

»Vai _omassa_ kamarissaan. Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka sinä samalla olet kova: eikö vieläkään äiti ja lapsi saa tavata toisiaan, vaikka poika tulee kuin Jumalan lähettämänä emonsa luokse? Mutta minä uskon, että vielä ne kerran... Kuule, Marjaana, älä jätä, älä jätä, mennään yhdessä. Pitele minua vähän kädestä — tuntuu niinkuin jalkani eivät jaksaisi pitää päällänsä ja päätäni pyörryttäisi. Älä, älä —, ei niin lentämällä.»

Isännän aukaistua kamarin oven tähystivät molemmat naiset sykkivin sydämin kynnyksen takaa hämärähköön huoneeseen. Odottamansa surullisen näyn asemesta nähdessään kauniin, hienosti pukeutuneen nuorukaisen, mustat silmälasit juhlallisina nenällä, istumassa tuolilla ryhdikkään suorana, he eivät olleet uskoa silmiänsä. Hilliten ilmoille pyrkivää iloansa mummot, huulet hymyssä ja päät maireina kallellaan, tyytyivät vain pari kertaa koskettamaan kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Anteeksi — viivähdin vähän — vieras saanut istua yksikseen. Täällä tulee pari naishenkilöä tervehtimään: emäntä ja talon vanha, uskollinen palvelijatar», esitteli isäntä.

Mooses nousi seisoalleen, kumarsi kohteliaasti ovelle päin ja ojensi kätensä tervehdykseen. Siihen tartuttiin kaksin käsin ja puristettiin niin hellästi, kuin siinä kosketuksessa olisi hehkunut välittömästi sydämen lämpö.

»Emäntä?»

»Niin. Noin nuori voisi sanoa minua mummoksikin. Jumalan terveeksi, Jumalan terveeksi ... ja terve tulemasta.»

»Kiitos. Teidän kätenne vapisee.»

»Me vanhat vapisemme. Onko hän ollut terve? Miten hän on matkoilla voinut? Ovatko ihmiset olleet hyviä — kotona ja kylässä?»

»Kiitos, kyllä. Ei minulla ole valittamista missään suhteessa — paitsi, tietysti... huomaahan emäntä sen.»

Käsi taputti häntä hellästi olalle.

»Niin, niin. Jumalalle kiitos, että on hyviä oltu.»

Marjaana, joka emännän takana kärsimättömänä vuoroaan odottaen oli tätä kiirehtien hihasta nykinyt, ei malttanut enää odottaa, vaan tarttui emäntää käsipuoleen ja siirsi hänet yksinkertaisesti syrjään.

»No tuohon käteen! Herran terveeks, sanon minäkin. Ja terve tulemasta minunkin puolestani.»

Mooses hiukan hölmistyi.

»Mutta emmekö me ole ennenkin tavanneet toisiamme?» kysyi hän.

»Vo-hooi! Montakin kertaa.»

Näin uhkaavan alun kuullessaan isäntä pui Marjaanalle kiivaasti varoittaen nyrkkiään ja pudisteli tuskaisena päätänsä, ja levottomalta näytti emäntäkin. Mutta Marjaana vain rauhallisesti huiskautti kättänsä: kyllä minä tiedän.

»Mutta mistä Änän... tuota... Mooses — sanotaan me vanhat noin nuorta poikaa vain ristimänimellä — mistä Mooses minut tuntee?»

»Äänestä ja... hm — hajusta.»

Marjaana nyrpisti nenäänsä hiukan loukkautuneena.

»Eipä minussa pitäisi liikoja hajuja olla, joka muutan puhtaan paidan ylleni joka lauantai.»

Alkuun päästyään hän selitti sokealle pääpiirtein koko sikäläisen sukunsa, maailmalle kulkeutumisensa ja tutustumisensa Moosekseen, tämän ollessa vasta mustalaispojan kokoinen. Kyseli kuulumisia: miten jaksaa vanha Aletuinen, miten Saara, Jahnukaiset ja muut hirvaset. Tokaisi lopuksi:

»Joko sitä on Mooseksella niinkuin kaveria?»

»Ei ole», kielsi Mooses, mutta samoin kuin äsken isännän tutkaistessa sukunimeä hän jälleen punastumisellaan ilmaisi, kuinka arkaan kohtaan tämäkin kysymys koski.

»Eikäkö vielä tiedossakaan? Sanoo suoraan vaan, ei me kielitä», ahdisti emännöitsijä.

»Mitäpä syytä olisikaan sitä teiltä näin etäällä peitelläkseni. Olen salakihloissa — ollut jo viime syksystä asti.»

Kuin tyrmistyneinä kuulemastaan vanhukset vilkaisivat toisiinsa, ja laajoin ihmetyksen elein läppäsivät mummot taas kämmeniään kuulumattomasti vastakkain.

»Herra isä! Kuka? Mistä?»

»Ette taida tuntea Lehtimäen Hiljaa?»

»Lehtimäen Hiljaa?... Sekö! Muistanhan minä, kun Saaran kanssa Aletuisen pihakoivun alla istuttiin ja katsottiin teidän sokkosilla leikkimistänne. Se lippari karkasi silloin Mooseksen käsistä, mutta näytätpä — sanon sinäksi, kun ollaan vanhoja tuttuja — näytätpä saaneen jälkeenpäin lujemman otteen. Mutta olekin kärellä ettei lähde uudestaan liesuun.»

Marjaana leväytti sylensä ja halata hätisti Moosesta hartioista.

»Eipä sitten muuta, kuin onneksi olkoon ja lapsia tulkoon.»

»Jumala siunatkoon, Jumala siunatkoon — teitä molempia», toivotti emäntäkin surumielisesti, ristiriitaisin tuntein.

Isäntä, mitä lienee miettinyt, ei puhunut mitään.

»Vai niin, vai sillä lailla on Mooseksen asiat. No, sittenpä juodaankin kihlajaiskahvit», sanoi Marjaana, meni keittiöön ja tuli pian takaisin tarjotin kädessä.

»Mitä tavaraa Mooseksella — sanotaan nyt sitten Moosekseksi — on heinähäkissä?» kysyi isäntä kahvia juodessa.

»Koriteoksia», vastasi Mooses.

»Myytävänä kai?»

»Niin. Ehkä isäntä ostaa jonkin?»

»Ties, vaikka ostaisinkin. Käydäänpä niitä katsomassa.»

Heidän kuormalle tultuaan Mooses kopeloi ensimmäiseksi viulukotelon käsiinsä.

»Onko sekin myytävänä?» kysyi isäntä.

Sokea pudisti kieltävästi päätänsä.

»Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Iso-Mannilassa, kuten kaikkialla muuallakin, herättivät Mooseksen työt ihailevaa ihmettelyä ja peitettyä epäilyäkin siitä, voivatko sellaiset mestariteokset olla ensinkään hänen itsensä valmistamia. Enemmän kuin tositarpeen takia saattoi moni saidempikin ostaa jonkin esineen vain sen vuoksi, että saisi näytellä sitä tuttavilleen kuin jonakin harvinaisena ihmekapineena, siksi että oli sokean tekemä. Isäntä aikoi ensi-innostuksessaan tyhjentää Mooseksen häkin pohjia myöten, mutta tarkemmin harkittuaan tyytyi kuitenkin ostamaan vain kaikki jäljelläolevat korituolit, jotka sijoitettiin isoon vierashuoneeseen. Sitten hän meni kamariinsa hakemaan rahaa ostoksiensa maksuksi, mutta naisten mielestä hän viipyi tarpeettoman kauan. Kun hän vihdoin palasi ja antoi setelit myyjälle, tutki tämä niitä kutakin erikseen sormeansa ja kättänsä pitkin mittaamalla. Tarkastuksensa tuloksena hän kummeksien huomautti:

»Isännälle on varmaankin tullut erehdys: satamarkkasten asemesta olette antanut pelkkiä viisisatasia. Tässähän on rahaa enemmän kuin minun koko kuormani ja hevoseni maksavat yhteensä.»

»Ei siinä ole erehdystä tullut», sanoi isäntä. »Kun tässä äsken kuulin, että Mooses aikoo avioliittoon ja tietenkin oman kodin perustamiseen, niin se, mitä summassa liikaa lienee, on tarkoitettu meidän kaikkien yhteiseksi huomenlahjaksemme tuleviin häihin.»

Kun naiset tiesivät isännän tavallisesti pitävän pennin syrjästä ehkä liiankin tiukasti kiinni ja kun he nyt lisäksi käsittivät, että hänen pitkällinen viipymisensä kamarissaan ei voinut johtua muusta kuin raha-arkun ääressä käydystä ankarasta kamppailusta kahden vastakkaisen voiman kesken, oli heistä isännän voitto mammonasta tällä kertaa sitäkin suurempi. Vesikierteet silmissä he nyökäyttelivät kiitollisina liikutuksesta tutisevia päitänsä. Mitä merkitsivätkään heidän tyhjät, kyyneleiset onnittelunsa isännän miehekkään uhrin rinnalla.

Vanhukset odottivat Mooseksen ilahtuvan ikihyväksi ja puhkeavan kiitoksiin niin kuninkaallisen runsaasta lahjasta. Mutta kävikin päinvastoin. Sokea seisoi setelit kourassa kuin lyötynä. Hän ymmärsi asian niin, että isäntä ainoastaan säälistä hänen sokeuttansa kohtaan antoi häälahjansa. Mutta hänen elämänsä raskaimpana taakkana oli tähän asti ollut yksinkertaisten, maitosydämisten ihmisten ymmärtämätön sääli, eikä hän halunnut sitä lajia lisää, ei ainakaan vierailta, tuntemattomilta ihmisiltä. Isännän olisi pitänyt nähdä ja ymmärtää, ettei hän kulkenut hääapua kerjäämässä, vaan myymässä kättensä töitä niille, jotka halusivat ostaa. Oltuaan aluksi kahden vaiheella, miten menettelisi, ettei loukkaisi hyvää tarkoittavaa antajaa, hän vihdoin päättävästi erotti rahoista tuolien hinnan lompakkoonsa ja laski ylijäämän kiittäen isännän eteen pöydälle.

Tämän jälkeen oltiin salissa kotvan aikaa ääneti, ja tuntui puolelta ja toiselta, niinkuin väliin olisi laskeutunut jotakin vierasta ja kylmää.

»Mooses taitaa olla hyvin rikas?» pisti Marjaana, suutahtaneena isännän puolesta.

»Eikä niin rikaskaan, semmoinen vain omillaan eläjä», vastasi sokea vaatimattomasti.

»On tainnut Mooses ennenkin omillaan elää ja kouluja käydä?»

Kuten taanoin pudisti isäntä Marjaanalle taas varoittavasti kättänsä ja estääkseen hänen jatkamasta puuttui itse puheeseen:

»Minä en tarkoittanut lahjallani loukata enkä antaa sitä miksikään vaivaisavuksi, mutta koska Mooses näkyy sen semmoiseksi käsittäneen, niin en minä liioin tahdo tyrkyttää. Olen aina pitänyt niistä, jotka, kuten minäkin, pyrkivät elämässään toteuttamaan sananlaskua: oma apu paras apu.»

Hän veti salin akkunoitten kierrekaihtimet tarkasti alas, sytytti tulen kattokruunuun ja haihduttaakseen välikohtauksen synnyttämää painostavaa tunnetta pyysi Mooseksen soittamaan viulua. Siihen tätä ei tarvinnutkaan kahta kertaa pyytää. Kotoisten kuulijoitten istuessa uusissa korituoleissa salin seinämillä sokea soitti seisoallaan — vanhoille enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja. Avarassa huoneessa mahtavina ja tunnelmallisina kaikuvia säveliä kuuntelivat naiset hartaina. Ja Mooseksen eläytyessä yhä syvemmälle soittoonsa alkoi isännänkin sielussa tuntua välitöntä kosketusta hänelle oudoista maailmoista, joissa seteleillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä. Vasta nyt hän saattoi ymmärtää perussyyn Mooseksen järjettömältä ja vähän ylpeältäkin näyttävään kieltäytymiseensä ottamasta lahjaa vastaan ja käsittää sokean soittajan kielteistä vastausta kysymykseensä viulun myynnistä: »Ei, hyvä isäntä — ei hinnalla millään.»

Kesken rauhallista soittoa vanhukset yht'äkkiä hätkähtivät ja vilkaisivat kysyvinä toisiinsa, samalla kuin heidän kasvoillaan kuvastui jännitystä ja levotonta neuvottomuutta. Heidän aavistamattaan astui Laina saliin ja pysähtyi eräälle sisähuoneisiin vievälle ovelle kuuntelemaan. Pään Hyökkäyksillä ja muilla eleillä koetti Marjaana salavihkaa tehdä isännälle ymmärrettäväksi, että odottamattoman kohtauksen selvittäminen jätettäisiin hänen huoleksensa, on hän ennen pahemmistakin pulmista suoriutunut. Kun vanhukset olivat Lainan läsnäollessa jo parikymmentä vuotta keskustelleet tilaisuuden vaatiessa osittain mykkien tapaan, oli heidän jotenkin helppoa silläkin tavoin ymmärtää toistensa ajatuksia. Sormi varoittavasti huulilla isäntä nyökäytti Marjaanalle myöntävän vastauksen. Tämä meni luvan saatuaan Lainan luo ja puhua sopotti hiljaa hänen korvaansa:

»Tämä nuori mies on syntyisin... hm — kotoisin minun synnyinseudultani. Sokea raukka, niinkuin näet. Ehkä haluat häntä kädestä pitäen tervehtiä?»

Saatuaan hyvin epämääräisen vastauksen Marjaana sanoi ääneen:

»Ei Mooses taida tietääkään, että täällä on nuorempiakin kuulijoita kuin me vanhat: talon tytär — haluaisi tervehtiä.»

Sokea pisti viulun kainaloonsa, kumarsi ja ojensi kätensä odottavasti tervehdykseen. Lainan lähtiessä hiljaa kulkemaan häntä kohti ei emäntä, vaikka juuri hän oli enimmän toivonut näiden kahden keskinäistä tapaamista, nyt voinutkaan olla heidän tervehdyksensä näkijänä, vaan pakeni kiireesti keittiöön. Isäntä käänsi katseensa poispäin ja liikutuksesta tärähteli hänen leukansa. Mutta Marjaana vain hymähteli ja hykerteli tyytyväisenä käsiään.

»Hyvää iltaa. Teidän kätenne vapisee — niinkuin emännänkin», sanoi Mooses.

»Niin. Äiti on vanha ja minä olen sairas», selitti Laina niukasti, ikäänkuin siten huomauttaakseen, että hän ei haluaisi ryhtyä pitempiin keskusteluihin.

»Onko neiti jo kauankin sairastanut?»

»Hm!... Yli kaksikymmentä vuotta.»

»Niin kauan! Anteeksi — mikä neitiä vaivaa?»

Laina mietti hetkisen.

»Sydämessähän se taitaa suurin kipu olla.»

»Eivätkö lääkärit voi sitä parantaa?»

»Ei muut kuin se yksi, joka meidät kaikki tekee terveiksi.»

Niin toivottoman vastauksen kuullessaan joku muu olisi voinut valittaa ja surkutella, mutta omien kokemustensa opettamana Mooses piti parhaana vaieta.

»Laina, tuleppa tänne», kutsui Marjaana. »Istuppa tähän poi... (poikasi tekemään tuoliin, aikoi hän sanoa). Et ole tainnut huomatakaan, ne on tuon sokean pojan tekemiä.»

»Niinkö? Ihmeellistä. Ne ovat kauniita.»

»Ehkä haluat sinäkin yhden kamariisi? On siinä mukava istuaksesi.»

»Kyllä — jos vain annetaan.»

»Si-sinua vartenhan minä...» alkoi isäntä, mutta sai niin äkillisen tarpeen niistää nenäänsä, että lause jäi kesken.

Kun Laina oli istuutunut poikansa tekemään korituoliin, värähti hiukan Marjaanankin ääni hänen sanoessaan:

»No, Mooses, annappa nyt tulla viulustasi mitä siitä parasta lähtee.»

Mooses antoi. Isäntä ja Marjaana olivat ymmärtävinään, että sokea soitti nyt erikoisesti viimeksi tulleelle, että hän sen osanottonsa, minkä äsken jätti suullisesti sanomatta, nyt lausui viulullansa. Ja saattoihan siinä käyrän alla valittaa osa hänen omaakin kohtaloansa. Miten hän olisi mahtanut soittaakaan, jos olisi edes aavistanut osankaan siitä, minkä he tiesivät. Tai, kuka ties, olisi hän siinä tapauksessa iskenyt viulunsa säpäleiksi. Kun soitto oli lakannut ja sen viimeinen sävel irrallisena kaikuna ilmassa värähtänyt, oltiin salissa ääneti tovin aikaa.

»Kiitos. Hyvää yötä», sanoi Laina vihdoin ja poistui kamariinsa yhtä aavemaisen hiljaisena kuin oli tullutkin.

Talvinen ehtoo oli jo pitkälle kulunut. Iltasen syötyä Mooses vietiin maata »omaan kamariinsa». Emäntä itse oli laittanut vuoteen, ja pehmeä se oli. Valot sammutettiin, ja talossa oli taas hiljaista ja pimeää. Mutta Lainan kamarin akkunasta tuikki tuli myöhäiseen yöhön asti. Soiton innoittamana hän pöytänsä ääressä Marjaanan viemässä korituolissa istuen luki isosta puukantisesta perheraamatusta Ilmestyskirjan näkyjä Uuden Jerusalemin ihanuuksista.

IX

Kevättalvella eräänä maaliskuun aamuna lähti joukko talkoomiehiä kirveet olalla hankiaista myöten sydänmaahan kaatamaan hirsiä Mooseksen uutta asuinrakennusta varten. Silmiä häikäisevänä hohti valkoinen hanki aamuauringon kirkkaassa valossa. Harmaana hämäränä huomasi sen sokea Mooseskin, joka Aletuisen taluttamana oli myös mukana. Perille päästyä alkoivat kirveet paukkua petäjien kylkiin, ja katkeamattomana raikuna soi kaikuva metsä. Humahtaen kaatua rysähteli petäjiä hangelle. Kaikki tämä oli Mooseksen sydämelle kuin suloista soittoa. Mutta vanha Aletuinen oli sokean tulevaisuudenunelmista, joista muut miehet eivät vielä mitään tietäneet, hiukan alakuloisella mielellä.

Aletuisessa alkoi nyt työ ja touhu, kalke ja nakutus. Hankiaista myöten ajettiin hirret talkoolla kotiin. Mooses palkkasi muutamia miehiä veistämään ne kuivamaan, toisia halkomaan kiiloilla kiviä perustusta varten. Pari miestä veteli lankkusahalla pukkien päälle nostettuja hirsiä lattia- ja laipiotarpeiksi. Aletuinen teki ovia ja akkunankehyksiä, ja Mooses itse kutoi öin päivin korihuonekaluja uuteen kotiinsa. Siitä oli muuten määrä tehdä samanlainen kuin vanhakin rakennus, paitsi että tuvan ja kamarin piti tulla hiukan kookkaampia ja akkunoiden isompia.

Heti lumen sulattua ryhdyttiin rakennusta salvomaan Aletuisen pihan perälle. Hirsikertojen kohottua niin korkealle, että oli ruvettava akkuna-aukkoja suunnittelemaan ja mittailemaan, sanoi muuan työmiehistä puoleksi leikillään, puoleksi tosissaan:

»Sitä minä tässä olen itsekseni tuumaillut, että sen täytistäkö tämä rakennus tekee akkunoilla ollenkaan, kun Moosekselle ei niistä kuitenkaan ole mitään hyötyä, ja huoneet pitäisivät umpinaisina paremmin lämpimänsä.»

»Onhan tuolla akkunat omallakin nokallaan, vaikk'ei hänelle niistäkään liene mitään hyötyä», arveli toinen.

»Silläpä. Voisihan tämän rakennuksenkin ulkoseiniin maalata tuhria näön vuoksi mustat valeakkunat.»

»Kuka ties, vaikka Mooses tähän piankin emännän kemmertäisi, kun niin tulista hoppua pitää tämän palatsinsa valmistumiseksi.»

»Ties hänen senkään. Ne on tuommoiset aistivialliset useinkin hanakampia naisväkeen kuin tavalliset meikäläiset miehet, joista monikin jänishousu pelkää hametta pahemmin kuin ruttoa.»

Mies nurkallaan kohosi rakennus ennen pitkää vesikattoon. Viimeisiä päreitä naulattaessa ruoteisiin ylhäällä katonharjalla iskettiin jo alhaalla permantopalkkeja niskasiin kiinni, ja uunien muuraajat läiskivät kauhoillaan saviseosta tiilien väliin sen kuin kerkisivät.

Jo paljon ennen ajateltua määräaikaa oli Mooseksen rakennus valmis vastaanottamaan nuorta emäntää.

* * * * *

Kun sokean olisi ollut hiukan vaikeaa ja oudoissa ihmisissä kiusallista huomiota herättävää mennä pappilaan vihittäväksi, oli Aletuinen käynyt pyytämässä papin tulemaan heille. Mutta kun olisi voinut näyttää liian vaateliaalta yksistään heikäläisten vihkimisen takia vaivata pappia niin pitkän matkan taakse, hän oli esittänyt raamatunselityksen pitoa samassa yhteydessä. Ehkäpä tuotaisiin joku lapsikin kastettavaksi.