Part 2

»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»

»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?» kysyi isäntä neuvottomana.

»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman halon.»

»Millä tavoin?»

»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»

Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi hän siitä huolimatta jyrkästi:

»Ei koskaan!»

Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:

»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»

Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä, ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa. Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee turha odottaa.

Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt, seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan. Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda, niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.

Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan. Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua. Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa enemmän hautaan päin.

— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän, huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten mikään muukaan.

Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään sydän ei voinut järkkymättä kestää.

Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä. Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:

»Sokea!»

Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä sana.

»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.

Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt, eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.

»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi isäntä taas.

»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen», epäsi Marjaana.

»Mitäs minä taanoin sanoin: _Kun_ kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.

»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin paljon yhtyä isännän sanaan, että _näin_ ollen se ehkä olisi ollut onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.

»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.

Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.

* * * * *

Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä, kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta, mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.

»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana — ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta, että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat köyhänpuoleisia, niin... Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni pojan heille.»

»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli tuntui olevan tärkein.

»Niinkuin hauta.»

»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa:

»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata... uhrata koko Iso-Mannilan talo.»

»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle:

»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»

»En!»

Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen.

Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille.

Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä:

»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?... Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään... Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»

»On, on.»

»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»

»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt...»

»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?... Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?... Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä... Voi, kyllä tämä nyt on... mutta ei auta, ei auta... Hyvästi nyt — hyvästi nyt... ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.»

Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.

III

Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika, jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea, ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.

»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.

Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli, ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi, ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui, ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen saksien ulottuville.

Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä salatakseen.

Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää kuvittelua, leikin leikkiä.

Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta, vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut — hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista, jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.

Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus. Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.

Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu. Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet hartaina helmassa.

»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.

»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan. Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.

»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»

»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan, toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»

»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset kahlevangit?»

»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän rikkaita he itse ovat.»

Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:

»Eikähän ole aina Jumalan syy...»

Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:

»Jumalan syy?... Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani, oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa. Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään. Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä ja alkuvaiheet pohjia myöten.»

»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.

»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»

»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika on merkitty kirkonkirjoihin?»

»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»

»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»

»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»

Marjaana mietti hetkisen.

»Niin... no niin... hm!... Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman Änän.»

»Häh? Mikä Änän?»

»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen, mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä, tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»

»Varmempi on.»

»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»

»Miten niin: _sille_ pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä pelastettu?»

Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle, ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.

Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa». Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.

Näiden kiinni saaminen oli Moosekselle niin helppoa, että Marjaana, joka ei ollut tätä hänen taitoansa ennen nähnyt, epäili hänen näkevän. Kuitenkin hänestä näytti Mooseksen innostus odottamattoman laimealta. Pojan kuullessa aina uudelta Eevalta ilmeisellä mielenkiinnolla odottamansa vastauksen tavanmukaiseen kysymykseensä: »Missä Eeva?» näytti hänen kasvoillaan joka kerta kuvastuvan pettymystä.

Kaikki tähän asti mukana olleet tytöt olivat kilvan pyrkineet sokoksi, mutta joukossa oli muuan vaaleaverinen tyttönen, joka aina uutta Eevaa valittaessa kyyristäytyi muitten taakse piiloon, ikäänkuin siten koettaen tehdä itsensä näkymättömäksi. Mutta kun kaikki muut tytöt tulivat vihdoin osansa suorittaneiksi, ei hän enää voinut välttää kohtaloansa: puoliväkisin, silmät sidottuina talutettiin hänet vastaanhangottelusta huolimatta paratiisiin.

»Missä Eeva?» kysäisi Mooses entiseen välinpitämättömään tapaansa.

»Täällä!» kuului piirin vastakkaiselta laidalta heikosti hänen korviinsa.

Kas, se ääni vaikutti. Mooses ryntäsi viivyttelemättä sitä kohti, mutta tyttö vältti taitavasti hyökkäyksen. Näki heti ensi alusta, että tällä kertaa oli tosi kysymyksessä: Aatamilla oikeata kiinnisaamisen intoa ja Eevalla todellista pakenemistahtoa, jota ei suinkaan voinut sanoa olleen kaikilla tytöillä. Mooseksesta tuntui päinvastoin, kuin monet heistä antautuisivat tahallaan kiinni, niin että ei oikein tietänyt, tavoittiko hän heitä vai he häntä — seikka, joka hänen muutenkin laimeaan intoonsa vaikutti erittäin tympäisevästä Mutta kun Mooseksen hyökkäykset tällä kertaa, liiallisen kiihkon takia olivat harkitsemattomia ja askelet liian kuuluvia, onnistui tytön aina livahtaa pakoon melkein läpi käsien, ja Aatami sai joka kerta kahmaista syliinsä tyhjää ilmaa. — »Missä Eeva?» — »Täällä!» vaihtelivat kysymykset ja vastaukset tuhkatiheään. — »Polttaa, polttaa!» — »Polttaa, polttaa!» rähähti varoittavana milloin mistäkin piirin kohdasta, sokkojen ryntäillessä hehkuvin poskin tätä elävää, käsin sidottua raja-aitaa vasten.

Kamppailun käydessä yhä jännittävämmäksi jakautuivat leikkitoverit kahteen vastakkaiseen puolueeseen, poikien toivoessa voittoa Aatamille, tyttöjen Eevalle. Kun Mooseksen tuloksettomien hyökkäysten johdosta poika-puolueen kesken oli jo pääsemässä valtaan masentava epäilys siitä, että tämä ei saisi tyttöä ollenkaan kiinni, kivahti piiristä vihdoin äkäisellä äänellä lausuttu sana:

»Nuuski!»

Tämän huomautuksen kuultuaan tytöt tahtoivat, että Aatamin sieraimiin pitäisi pistää tappuratukot, hän kun näkee nenällään, mutta poikien ulvova vastalause tukahdutti moisen sääntöjenvastaisen ehdotuksen alkuunsa. Mooses muutti oitis menettelytapansa sellaiseksi, että se entisten kokemusten perusteella herätti yhtäällä iloista voiton toivoa, toisaalla pelokasta levottomuutta. Saadessaan jälleen vastauksen kysymykseensä: »Missä Eeva?» hän alkoi nyt kissan askelin hiipiä ääntä kohti, samalla nuuskien sieraimillaan ilmaa kuin saalista vainuava metsäkoira. Sen Eevakin näytti aavistavan. Kuulumattomasti koskettivat hänenkin varpaansa pehmeää nurmikkoa, ja äärimmilleen hän herkisti kuuloansa, samalla kuin hän käsin koettelemalla pysyttelihe piirin lähellä, koettaen siten sekoittaa omaa erikoishajuansa joukon yhteishajuun. Aikansa näin kierreltyään ja kaarreltuaan sokot alkoivat vihdoin toistensa tietämättä kulkeutua vastakkain ja sivuuttivat toisensa niin likeltä, että olkapäät miltei hipaisivat toisiaan, koko piirin painautuessa jännityksestä hiukan kyykkyyn ja pidättäessä hengitystään. Tuskin oli tyttöpuolue ehtinyt helpotuksesta hengähtää, kun Aatami yhtäkkiä pyörähti ympäri, niinkuin olisi nyt vasta saanut hajua etsimästään, ja kaappasi säikähdyksestä kirkaisevan Eevan syliinsä. Tämä koetti kaikin voimin rimpuilla irti, mutta Mooses painoi häntä niin kiinteästi rintaansa vasten, että näytti siltä, kuin hän ei niin vaikeasti pyydystämästään saaliista aikoisi luopua ollenkaan. Mutta kun hän tytön petollisesti rauhoittuessa hellitti hiukan otettansa, riuhtaisihe tämä äkillisellä tempaisulla vapauteen. Nyt alkoi entistä kiivaampi ottelu, joka kuitenkin päättyi leikki-Aatamille melkein yhtä surkeasti kuin alkuaikojen oikealle Aatamillekin. Kun hän kiihkeässä takaa-ajon innossaan teki erään kaikkein rajuimpia hyökkäyksiänsä, osui hän törmäämään piiriä vastaan niin voimakkaasti, että se murtui, ja hän syöksyi samaa vauhtiansa keskelle läheistä, isoa nokkospensaikkoa. Siellä hän yhdessä kohti sätkytti paljaita sääriänsä, kun hätäännyksissään ei tietänyt, minne päin pitäisi mennä viholaisista vapautuakseen.

»Polttaa, polttaa!» leukaili leikkiä matkien muuan irvihammas.

Mutta silloin eräs pitkä poika tarttui kiivaasti pilkkaajan niskaan ja nakkasi hänet Mooseksen seuraksi samaan nokkospensaaseen. Tästä teostaan hän sai kaikilta muilta hyväksyvän, kiitollisuutta ilmaisevan silmäyksen.