Part 1

"Soitto on suruista tehty".

Historiallisia runoelmia:

I. Pilatus.

II. Piispa Tuomas.

Kirjoittanut Aliqvis.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1902.

"Soitto on suruista tehty".

Soitto on suruista tehty, Laulu tuskista ta'ottu -- Siksi soitto on tulinen, Teräpäiset sen vasamat, Nuolet kaikki käytyänsä Tuntehitten polttavassa Ahjoss' aina hehkuvassa, Sitten sieltä siirrettynä Tuonen kylmihin vesihin, Jäissä kärki karaistuna.

PILATUS.

HISTORIALLINEN RUNOELMA.

(Jylhä vuorenrotko Galliassa talvis-aikaan v. 38. Lähinnä näkyy kalju kalliokukkula; kauempana kohoavat lumipeitteiset vuoret; rotkon pohjalla juoksee kuohuva virta).

PILATUS (seisoen louhuisella kalliopaadella kaljun kukkulan alapuolella):

Oi, Jupiter, ja koston jumalat, Joill' asehina säihkysalamat Syöstessä sielut rikollisien Tartaron ikuisehen tulehen! Tääll' olin virvoitusta toivonut, Miss' elon tuli lähes sammunut: Vilu on luonnon povi luminen; Hallaa halaten kuoli kukkanen. Voi, turhaa! Kallio tää kaljupää Taas sieluhuni tulta virittää, Tuskien tulta ikipolttavaa, Jott' ei voi valtameri sammuttaa. Siinä se on taas sama Golgatha, Jot' olen kauhistunut vuosia! Voi, eikö päiväks'kään sen kirous Minulta poistu -- kova kadotus! Turhaan ma Kaanaan jätin meren taa: Sen kummut silmissäni haamottaa Miss' ikään liikun, minne käännähdän, Golgathaa kaikkialla säikähdän. Voi, miksi tuomitsinkaan vanhurskaan, Pyhimmän ihmisistä kuolemaan! Haa! Muistan katsehesi, Kuningas Totuuden maasta tullut, armias Kaikille, hellä, nöyrä, kärsivä, Kuitenkin jalo, uljas, ylevä Kuin jumalista joku tullunna Ihmiseks' oisi -- oi, ken katsoa Voi silmihisi -- taivas, puhtaus, Kuin Jupiterin pyhä leimaus Polttava tulikiivaudessaan, Niin oli katsehesi ainiaan Tutkiva sydänjuuriammekin, Vaikk' ihanasti säälin kyynelin Katselit läpi sielun syntien, Anteeksi annoit erehtyvillen. Kuitenkin, mikä kumma vavistus Niin värähytti -- sielun kirkkaus Niin loisti otsallaan, kuin aurinko -- Ijäti uusi silmän nautinto -- Loistavi kirkkahinna, noustessaan Ylitse Vesuvion, hehkullaan Purpurahohtehesen läikkyvään Verhoten maat ja meren siintävään Kylväen kultaa aalto-aavikkoon, Yleten taivaan sinikuvukkoon, Jot' ihmis-silm' ei kestä katsoa -- Sokeaks' saisi uhkarohkea, Ken sitä tohtis' edes yrittää -- Niin minun täytyi pääni käännältää: Silmäin taivahissa silmiensä Huikenivat, eivät ennellänsä Enää konsa voine parantua. -- -- Mutta kuka tuolla? Vanha tuttu.

KAIFAS (tulee, huomaamatta Pilatusta, tähystää kaljua kalliota ja lausuu):

Hyi, kuinka sydäntäni puistattaa! Onko täm' ilkeätä unelmaa? Vai joko alantehet Gehennan Aukenevat eteheni ihalan? Sydäntä jäätää, mieltä viluttaa Muistaissa ristiä -- ja kamalaa! Povessa tuntuu orjantappuraista, Pistoa skorpioonin polttavaista; Kuin munaskuita puris käärmehet Ja söisi maksaa madot tuliset! Oi, orjantappuroilla kruunattu Ja säälittä verihin ruoskittu Jeesus Natsareenus! Kuin lempeä Kärsivä muotosi -- sitä näkyä _En voi_ -- oi, _en voi_ kons' unhottaa -- En päivän pimennystä kauheaa, Maanjäristystä, koska valkeus Silmies sammui -- mikä kauhistus! -- Kuin veren ääni maasta nouseva Jumalan luokse vastaan minua! Haudattu ruumis kovaan kallioon Kätketty sotilaitten vartioon, Sinetillämme kiven lukiten. Turhaan! Sotilahat paeten Juoksivat kaupunkihin kertomaan Nähnehensä vartioina ollessaan Pitkäisen leimauksen muotoisen Enkelin tullehen ja Jeesuksen Noussehen elävänä ilmoillen!

-- -- -- -- -- --

Mik' on tää kukkula, mi tuijottaa Vastahani, muistuttava Golgathaa? Pakeninhan maasta luvatusta Ylitse meren Rooman kunnahille; -- Etsin sielulleni virvoitusta -- Roonen rannikoille kukkiville. Mutta viel' en lohdutusta löynnyt -- Luulin löytäväni edes täällä, Missä luonnon jylhän syvyydessä Rauhan henget asustavat -- mutta Täällä sama näky kangastaapi Silmihini; kirottu se päivä, Jona synnyin, jolloin äiti armas Ensi kerran näki esikoisen, Pojan, ylpeyden äidin lemmen! Kirottu se hetki, milloin loime Papiksi ja tulin tuomariksi, Jolla valta oli neuvostossa Syyttää Sinua, oi Natsareenus! Sinun tulisilmäs sieluhuni Iski taivahasta tulipalon, Jonk' ei liekit konsa sammu. Herra, Suuri Jehova Sa taivahissa Näet tuskat kurjan Kaifas papin.

PILATUS:

Haa! Sa peto verta janoova, Tunnetko sa tunnon tuskia?

KAIFAS (katsoo hämmästyneenä ympärillensä ja huomaa Pilatuksen):

Pilatus! Kurja ihmispelkuri, Sinun on syysi murhatekoni.

PILATUS:

Minunko syyni, konna katala? Sinähän yllyttäen kaikkia Kansasi nostit raivoon veriseen, Mi vaati Natsareenon uhrikseen.

KAIFAS:

Sinulla valta -- mulla viekkaus; Yllytys turha oli pelotus, Jolla en voinut olis mitäkään Ellet sa pelkurina pesemään Ruvennut käsiäis -- turha ilve! -- Ken tieten tuomitsevi syyttömän, Ei verta tunnoltansa lipeän Kautt' eli veden koko maailman Puhdista; tuomiolla Jumalan Saa vastata kuin konsa murhaaja.

PILATUS:

Tää onko palkintosi, utala, Avusta, mink' annoin asialles? Sinä konna veriruskea, Ulkokullattu ja kavala, Jonka juonet minut rikkomaan Sekä kansas saattoi kapinaan!

KAIFAS:

Asiamme oli erehdystä; Tarkotuksenamme oli valta: Pitää käsissämme kansan ohjat, Tiedon avaimet ja jumalaisen Herran tuntemisen salaisuuden, Minkä kautta kansakunnallemme Oli suotu eri asemansa, Pakanoille valon antajana. Luulimme -- oi, kurjaa sokeutta! -- Jeesuksen, tuon Natsaretin pojan, Viettelevän kansan, kukistavan Valtamme ja Fariseusten lahkon, Isänmaallisuuden tukipylvään. Pilatus! me aina vihasimme Sinua ja Rooman väkivaltaa; Rautakytkyessä verisessä Raadeltu ja rusikoitu kansa Katkoa jo tahtoi kahlehensa. Mutta Natsareenon opetukset Oudon leiman painoi henkehemme, Herättäen uuden elon-ilmeen: Synnintunnon rajun intohimon, Sekä armon valon ihanaisen, Jonka taivahinen, hellä mieli Poisti kaiken vihan vihollista Vastahan ja kylvi rakkauden Unijuomaa verihaavoihimme, Joihin katkerata, kirvelevää Ruohoa koin koetimme kylvää. Voi! me luulimme myös näkevämme Oudoss' ilmehessä salavoimat Paholaisen, niissä ihmetöissä, Joita Hän niin aulihisti teki! Luulo tämä oli eksytystä, Jolla lumos' silmiämme käärme Helvetistä, henki ikivaiheen. Sillä nyt ma näen liian myöhään: Tosi hengen-elämän Hän tulta Sytyttäen, nosti kansan hengen Katsomahan ikikirkkautta Jumalan, ja Hänen armossansa Omistamaan uuden elonvoiman, Minä kansalleni pimeyttä Tahdoin tyrkyttää ja kuolemata, Enkä voinut tietystikkään hurja -- Mitä voisi ihmistoukka kurja Vastaan Jehovaa! -- Niin meidän työmme Vain täytti ennustukset aikaisemmat.

-- -- -- -- -- --

Pilatus! sa Rooman edustaja! Jospa totuutt' oisit totellunna, Minuakin oisit auttanunna Kuulemahan oikeuden ääntä!

PILATUS:

Vanha kettu! Etpä parannusta Todell' oisi tehdä tahtonunna. Jollet olis saanut Pilatusta Kieltäs kuulemahan myrkyllistä, Toiset keinot oisit keksinynnä Surmatakses Elon Ruhtinahan.

KAIFAS:

Ehkä! Olkoon! Kirottu se päivä, Jolloin ensin kuulin Jehovasta, Totuudesta taivaan kirkkahasta, Jonk' en oppia ma ymmärtänyt, Kosk' en antanut sen pyhän kärjen Käydä sieluhuni sisimpähän, Siellä tuottamahan tuomiolle Halujani, pahan alkujuurta Kuolettamaan armonsanomalla, Jonka Messias on maailmahan Tuova -- ehkä tuonut -- kirousta Monenkertaisesti minulle; -- ma Syöksyn Gehennahan tulisehen -- Tuonne virran veteen vilpoisehen, Sammuttaos tuskieni tulta!

(Syöksähtää kalliolta virtaan ja hukkuu).

PILATUS:

Vääryyden palkka, kruunu rikoksen On kosto saavuttava syyllisen. Ma etsein valtaa, perin kurjuuden; Kunniaa, saaden ylenkatsehen. -- Häntä seuraisinko? Maailmalle Tehden tilin lyhyen: sen loisto Eipä paljon maksa, madon syömä On jo kunniasi, Rooma suuri! Väkivalta sijass' oikeuden, Verinen ja julma sortovalta Imee voiman kansan ytimistä, Kuni verimadot jäsenistä Nukkuvaisen rauhallisen yöllä, Joka herää vasta tuskihinsa, Koska verenvuoto-kuumehessa Polttaa päätä, kieltä karvastelee, Sydän voimatonna hytkähtelee, Silmät peittävi jo kalman kelmi, Henki juopi Lethen pimennosta.

(Rotkon pohjalta nousee Juudas Iskariotin haamu).

Uh! Ken tuolla, kumma kuvatus? On muoto musta kuni Erebus, Ja katse kolkko, tuima, toivoton! Ken olet, lausu, kurja onneton? Jo lienee täyteen tullut kadotus, Kosk' ulos sieltä sinut oksentaa, Voimatta niellä palaa kauheaa!

JUUDAS:

Ei syökse helvettikään kidastaan Mun kaltaistani toista maailmaan: Ma olen mustempi, kuin saatana, Sill' olen ollut läsnä Kristusta. Kuin käärme koettelin myrkyttää Ma taivahista, pyhää elämää; Ma skorpiooni Pyhän povella, Noin sydänjuuriin salaa pureva. Mutt' itseheni myrkky kohdistui, Hän kavalluksen kautta kirkastui, Verellä pesi synnit ihmisten, Sovitti kaikki -- itsens' uhraten. Minulle yksin ikipimeys -- Min' olen ihmisnimen häväistys.

PILATUS:

Juudas! Haa! mua katsees kauhistaa! Miks' olet tullut, haamu veretön?

JUUDAS:

Ma tulin toveria noutamaan: Helvetin ahjoon lisä-sytykkeitä.

PILATUS:

Toverus julma! Ken on toveris?

JUUDAS:

Sinä myöskin, sekä pappi Kaifas!

PILATUS:

Minäkö sun toverisi, julma!

JUUDAS:

Jumalan Pojan sinä tuomitsit, Verihin ruoskit, ristiinnaulitsit. Minäpä, kurja, kultaa himoten Vain Hänet myin, kuin orjan alhaisen, Kuni rosvo varastetun aasin, Peljätessään kiinni joutuvansa. Kaifas osti, veren maksoi hinnan. Kirottu yöhyt -- musta -- ikuinen! Vihollisjoukon verta janoovan, Kuin susilauman saatoin ulvovan Oi, Getsemanee, pyhään puistohois! Hän oli tyyni, hellä minulle -- Voi, se hellyys sieluani polttaa! Siin' oli suru jumalallinen! Ei rohkeutt' ois' ollut petokseen, Mutt' oli käärme saanut satimeen Sieluni kurjan -- uh! taas puistattaa -- Voi tuskan tulta ikikauheaa! On kuni ilma öinen, viileä Liehuisi, tuuli puitten lehvissä Hiljainen värähdellen suhahtais, Kuin öljypuitten siimeksessä silloin -- Siell' olin ennen ollut juhla-illoin -- Yhdessä kera rakkaan Mestarin Hartaudessa mielin puhtahin -- Nyt kuljin joukon julman edellä: Kas, tuolla näen Hänet lähellä! Ma ehdottomast' ensin vavahdan -- Voi, sydän julma, mikset särkynyt; Oi, verilähde, mikset kuivunut? Kirottu jalka sinä kannatit! Niin, minä astuin Häntä lähelle -- Kirottu kas skorpiooni pisti, Mutt' oka myrkyllinen kääntyvi Sydämmeheni, jossa polttavi Tulihaava ijankaikkisesti! Taivahan puhtaan sulohuulille -- Joist' armo, autuus vuosi virtana -- Suutelon annoin -- musta perkele! Opetuslapsi kavaltajana! Nähden ihmeteot, opetukset Kuulin, sanat armon ihanimmat, Muistihin kätkein osat parahat. Voi! mutt' annoin sijaa synnille. Sydäntä ensin kalvoi katumus, Vaan vähitellen kypsyi paatumus, Ennen kuin ma sitä ajattelin -- Noin vain vähitellen varastelin Kukkarosta kiiltäväistä kultaa. Niin himo kullan petti sydämmein, Myrkytti mielen, riisti autuutein. Kirottu kulta! Hehkus helvetin On tuli-ahjost' enne alkusin, Sokaisevainen silmät ihmisten; Saatanan syötti sielun-onkehen. Voi, josp' en oisi konsa syntynyt, Josp' äidin kohtu oisi ehtynyt, Ennenkuin tuotti minut ilmoillen, Kirouksen lapsen ijankaikkisen!

PILATUS:

Voi sua Juudas! Osas kamala! Voi -- voi yhtä kurjaa minua!

JUUDAS:

Kaifaan raadon korppikotka syö, Sielua peittää kadotuksen yö. Sinulle myöskin hauta aukenee, Ennenkuin uusi aamu valkenee.

(Katoo).

PILATUS:

Todella kurja olen onneton: Ijäti kirottu se hetki on, Jolloin ma ryhdyin tähän asiaan! Miks'en ma koito kuollut aikanaan Sodassa Parthilaisten julmien Raatelemana, tahi susien Hampahissa Dalmathian metsän, Pimeässä kohduss' eksyneenä, Käydessäni karjanpaimenessa Oman äidin evähiä syöden?

(Proculan, Pilatuksen vaimon, haamu ilmestyy).

-- Oi, mitä näen? Taivaan ihanaa! Voivatko henget myöskin kangastaa? _Procula!_ Joko totta vainajat Kaikki mun luoksein tänne saapuvat, Vai joko siirryn maasta Manalaan? Olenko Proserpinan nurmilla, Joilla hän poimiskeli kukkia, Pluto koska hänet maasta ryösti? Alcestis kuin ennen ihanainen Takaisin saapui Tuonen alhosta Herkules saaliin riisti kuoleman, Miehelle antoi rakastavalle, Jonk' edest' uhrannunn' elämänsä Esikuva naisten iki-ihana -- Saavuitko siten myöskin, Procula Kallihin, vaiko tulit ottamaan Hyvästit ijäiset, kun astumaan Sa näet joutuvani Tartaroon Tuskia julmempia Tantaloon Kestämähän iki-ankaroita? Puhu, kallis, vaikk'en säveliä Äänes' armaan kestäisikkään kuulla -- Puhuthan kuolemattomalla suulla -- Mutta sun muotos puhdas taivahan Loistoa luokoon ikivaivahan, Jonne mun täytyy, konnan verisen, Syystäni mennä kautta rikosten. Lausuos; ennen tahdon suloisimman Äänes' armaan kautta ikikuolla, Eläisin kuin sitä kuulematta. Naiset on toiset käärmeinä tiellä Jaloissa miehen myrkyllisinä. Sinussa yksin puhtaus sielun Ain' oli mielen ylentäjänä. Suo minun nähdä lilja valkosin: Aaltova poves lumipuhtahin; Silmies tumma tuli suloisin; Kutries musta yöhyt ihanin! Oi, sinä ihmisistä ainoa, Jok' olet ollut mulla sieluna -- Elämää kallihimpi kuollehena! Miks' olet haamu -- juo'os vertani, Tässä ma avaan sulle rintani Hehkuvan, kuuman elonlähtehen.

(Iskee miekalla rintaansa, josta verivirta kuohahtaa esille).

Kas niin, juo -- ja puhu armahin!

PROCULA:

Pilatus, ei voimaa verelläs Pois ole pestä sinun syntiäs. Se veri yksin synnin puhdistaa, Mi vuosi Golgathalla. -- --

PILATUS:

Kauheaa, Ällös, sa armas, verinäytelmää Muistuta mulle.

PROCULA:

En; vaan ylevää Uhria, synnin ikisovinnoksi Mik' annettihin.

PILATUS:

Mulle tuomioksi.

PROCULA:

Varoitinhan, rakas, sua kerta, Ettet sa vuodattaisi Pyhän verta. Mutt'et sä raukka siitä huolinut; Untani et sa muka uskonut.

PILATUS:

Enhän silloin järkimiehenä Tahtonut unelmia peljätä.

PROCULA:

Eihän se ollut unta hourivan, Vaan oli ilmoitusta Jumalan. -- -- Oi, ma aina muistan elävästi, Kuink' olin Galilean profeetan Luona vuoren ruohorintehellä Kapernaumin lähikunnahilla. Genesaretin vedet välkähtelit Aamu-auringossa kirkkahassa. Kirkkahammat vielä opetukset Tulvailivat hänen huuliltansa. Kansa kaikki kuuli ensi kerran Jumalaisen rakkauden ääntä, Jonka kosketusta joka rinta Sykähteli, aaltoeli kilvan, Pidättäen koska hengitystä Korkeinta armon julistusta Ahmiellen äänetönnä istuit. Oi, se näky eipä mielestäni Konsa haihdu; silloin ensi kerran Povessani tulen tunsin oudon, Liekin, sytytetyn taivahasta: "Tämä Herra, pyhä Vapahtaja Ihmiskunnalle on lähetetty", Niin se kuiski ääni tunnossani, Jota ensin mielin tukehuttaa. Mutta syntieni muisto musta Särki sydäntäni, elämäni Näkyi kaikki hukkaan eletyltä. Turhuus irvisteli vastahani Joka askelella kodissani. Voi sit' yötä, jolloin tunnontuskat Polttavaiset nostit syntieni Haamut julmat piilopaikoistansa, Muiston kammioista, tuomiolle Vaativaiset sieluani kurjan! Silloin ajattelin uudestansa Sanoja, joit' olin eilen kuullut; Niiss' oli lohdutusta syntiselle, Kurjimmalle anteeks'antamusta, Kun Hän luokseen kaikki kutsui kurjat, Antoi anteheksi armoisesti Naisillekkin syvään langenneille. Silloin syntyi usko sydämmeeni: Rukoilin ja kiitin Jumalata, Joka armon ikilähtehestä Voitehet nyt lievittävät laski Sielun haavoilleni polttaville.

PILATUS:

Oi, sa autuas -- minä katala Kautta rikostein kaiken särkenyt Olen toivonkin mahdollisuuden. Monet veriset, raskaat rikokset Elämäni tietä synkistyttää. Ristiinnaulitsin Pojan Jumalan, Se on totta teko kauhistavin. Mutta rikostein on se kukkura, Loppukehitys sielun paatuneen. Galilealaisten murha julma, Moninaisimmat virka-uralla, Sotilaana myös tehdyt vääryydet Painaa sieluain; kaikki nousevat Korppikotkat kuin raatelemahan Kurjaa sieluain, enkä väistyä Voi, en paeta, vaan Prometheys Kuni kytketty teräskallioon Korppikotkan' antaa joka aamu Uuden maksansa yöllä kasvaneen: Petolintu julma teräskynsin Iskee, repelee, syö ja maistelee, Kuni Lucullus herkkupöydässään; Niinpä sieluain synnit polttavat Ahnahat kuin pedot raatelevat.

PROCULA:

Sitten onnellisna, autuaana Elin, kunnes murha-aikehista Juutalaisten kuulin kuiskattavan. Mutt' en tiennyt, että aikoisivat Vedota sun tuomiohos tässä; Enkä yönä sinä onnetonna Aavistanut rikostyötä mustaa, Herran pyhän kiinniottamista. Nukuin linnassamme untuvilla, Yöhyt rauhaa henki ihanainen. Mutta unessani ilmestyvi Eteheni Herra kärsiväinen Kruunattuna orjantappuroilla, Ruoskittuna, vertavuotavana, Kuni pahin rosvo surmattava. Oi, ma kauhistuen alas vaivuin, Mutta Hänen katsehensa hellä Kyyneleistä katsettani kohtas, Ja Hän lempeästi lausueli: "Sinun kannan syntiesi kuorman." Voi, ma tunsin tuskaa polttavinta: Täytyikö mun syntieni tähden Hänen, ihmisistä puhtahimman, Jumalaisen kärsiä? Hän silloin Käänsi kasvot verta vuotavaiset Minuhun ja rakkahasti virkkoi: "Verein sinun sovintos on uhri, Sinull' anteeks'antamus ja rauha." Siitä iloitsin -- vaan tuokiossa Näin sinun Hänet tuomitsevan Kuolemaan ja kansan raivokkahan Ristiinnaulitsevan Hänet, pyhän. Yöhyt musta peitti auringonkin, Maahut järisi ja vuoret halkes' -- Kansa parkui paetessaan kurja -- Lyöden rintoaan -- ma peljästyen Heräsin ja sanan sulle laitoin Kiirehesti, koska sain ma kuulla Että Herra oli edessäsi Tuomittavaks' annettuna aivan Kuten olin uneksinut koito.

PILATUS:

Metallia hehkuvaista kaadat Sydämmeeni -- mutta jatka, armas.

(Vaipuu pitkällensä).

PROCULA:

Sanan annettuain saattajalle, Näin vielä unta uudestansa: Seisoin yöllä aivan pimeällä Öljymäen sulorintehellä, Silloin kuulin soiton suloisimman Taivahasta, mikä sielun nosti Ylös maasta, kuni kotkan siivin, Taivahien taivahisin asti. Samall' äänen kuulin voimakkaimman, Joka värähytti sydäntäni, Särki kalliot ja haudat aukas', Kutsui kuollehetkin elävinä Esiin haudan varjo-kammioista. Pilvet repesivät taivahalla, Valo tuhansia auringoita Kirkkahampi, koitti iki-aamu: Heleästi loisti Herran haamu Pilven säkenöivän keskustassa, Josta jyrinä ja leimaukset Kävi halki äärettömyyksien. Henget säteilevät kirkkautta Häntä ympäröivät palvelevat Lukemattomat ja voimalliset. Kansat kutsuttikin tuomiolle: Syntiset, nuo julmat paatunehet, Alas ikituleen tuiskuvahan Vajosivat -- mutta autuahat Puvun puhtahamman aamukoita Saivat sekä sädehtivät kruunut Valtakunnass' ijankaikkisuuden.

(Katoo).

PILATUS:

Mihin jouduit, Procula sa armas? Miksi pakenit, sa haamu kallis? Tule takaisin, oi, älä jätä, Procula -- oi, elämäni, viivy!

-- -- -- -- -- --

Oi, ei viivy -- palaja, ei kuule! Julma kohtaloni lähestyvi. Huu! Ken tuolla? Herodes ja Kaifas! Julma Juudas! Miksi lähestytte? Sotilahat -- ristiinnaulitsijat, Pilkkaajat -- ja Tiberius -- Sejanus -- Katsehenne veren jäädyttävi! Oi, Pluto -- Jupiter, syökse, syökse Tulisilla vasamoillas alas Nämät mustat henget! uh! ja tuolla Galilean miehet verissänsä! Älä katso minuun, julma rosvo, Barabbas -- oi miksi tungeksitte Lähelleni? Pois te pahat henget! -- Voi! ma vaivun -- alas -- Tar-ta-ro-hon Sinne -- iki-heh-kuva-han vai-i-vun.

(Kuolee).

PIISPA TUOMAS.

HISTORIALLINEN RUNOELMA.

I.

(A. D. 1248. Kaunis kesäpäivä Gottlannissa).

TUOMAS (yksinänsä istuen kalliopaadella louhuisella merenrannalla, katsellen haaveksivasti Suomea kohden, siintelevälle merelle):