Part 9

"Ja laajuus suurenee -- voima nousee. Kaihoisan katkerana kohoo rikkaan sielun maailma sulattaen epäsointujen katkeruuden miehekkääksi hymyksi -- -- --"

"Meri nousee kuohuen ja aaltoillen, puhtauden tulipalona, joka herättää kaiun nuoren naisen palavassa sydämessä, kun taas ihmisten ymmärtämättömyys ja tyhmyys on vain häilyvää vaahtoa, mikä merkityksetönnä hajautuu rantaäyräille!"

"Niin on myrsky tulossa. Se huutaa merelle ja meri vastaa. Mutta vastaaja ei olekaan villi, väkivaltainen meri, joka ei tunne oman raivonsa rajoja. Se on suuri kuin ihmissydän kiihkossaan ja pyrkimyksessään autuutta kohti."

"Autuutta, joka ostetaan vain tuskalla -- häviöllä!"

"Ja silloin se riemuitsee ja laulaa. Silloin kumisevat kaikki orkesterin äänet kuin istuisi itse kuningas David, sävelten mestari, pilvien yläpuolella, ja ojentaisi kätensä paljaina ja loistavina sen maan yli, joka huusi: Hosianna, Halleluja -- -- -- minä sorrun, taas noustakseni!" -- -- --

Ja kun Grethille nyt selvenee, _minne_ pyrkimys käy, tarttuu hän itse innoissaan manubrioihin, urkujen rekisterinappeihin.

Itse aukaisee hän rekisterin toisensa jälkeen, Silläaikaa kun hänen rakas mestarinsa soittaa, aivankuin haluaisi voittaa ukkosen jyrinän ulkona.

Sillä rajuilma on taas alkanut ja kohta ei kumpikaan voi erottaa taivaan ukkosta urkujen pauhusta.

Urut vapisevat, kirkko vapisee -- on kuin parven permanto kuohuisi ja pyörisi. On kuin valtameri tulisi raivoten kaukaisimmasta etäisyydestä, tahtoen nostaa! -- -- --

Ja Grethi katselee ylöspäin -- Isän Jumalan silmä lepää hänessä -- suurena -- tutkimattomana, rauhallisena ja lempeänä meren kuohussa.

Ja kas: luukku silmän alla aukenee. Ensin tempauksella -- sitten hitaasti -- -- -- ja hän näkee kuoleman viikatteineen ja aikamittareineen -- ensin jalan ja sitten ojennetun käsivarren. -- -- --

Mutta alhaalta kirkosta kuuluu Sidsel muorin kimeä ääni: "_Harmaat_, Bengt! _Hiiret_ pakenevat kirkosta, Bengt!"

Ukko ei kuule mitään.

Grethi lepää mestarin rinnoilla -- käsi hänen sydämellään: "Rakastatko minua?" kysyy hän.

"Minä rakastan sinua ja siksi me kuolemme!" kuuluu hänen vastauksensa.

Ja he huusivat intohimoisia sanoja toistensa korvaan, kun heidän sydämensä syleilivät toisiaan. -- -- --

Kuin tuomiopäivä tuli se heidän ylitsensä. Katto, torni, kaaret, muurit, urut ja parvekkeet; kaikki kiertyi ja kietoutui kuin helvetin puuskassa ympäriinsä ja molempien yli.

Ja kuului kuin ukkosen jyräys ja valkoinen patsas kalkintomua nousi maasta ja kietoutui kuin rakkauden viitta pelon ympäri. -- -- --

Sitten tuli hiljaisuus.

Tomupilvi häilyi yhä ilmassa tuulen repimänä ja pirstomana -- -- -- Kuului vain yksinäinen kirkaisu.

Sen päästi Sidsel muori, joka pakeni kirkonmäkeä alas, ja jonka tapasi tornin kaatuessa hänen jälkeensä singonnut kivi.

Kirkon kostava henki kaatoi viimeisen kirkon kummituksista.

Tomupilvi oli haihtunut. Mykän hautakummun, sekaannuksen ja hävityksen suunnattoman kasan alla ei mikään elämä sykkinyt. Ei kuulunut valitusta, ei huokaustakaan.

Mutta sekaantuneiden, käyristyneiden, taittuneiden ja murtuneiden osien keskeltä kohosi himmeänvalkea, hopeinen kaksoispatsas: kaksi suoraa urkupilliä -- toinen miehekkään vahva, toinen naisellisen hoikka, ylös ilmeikkäässä yhteydessä -- kohti vaaleansinistä aukkoa kiitävissä myrskypilvissä.

Ja tuntui siltä kuin olisivat kuolleen kirkon urut laulanneet vanhan kirkonmestarin iloista kevätkantaattia:

"Nyt riemuitse mielen, ja laula mun kielen -- mun uskovan mielen!"