Part 8

"_Kaiken_, mitä elämässä harmenneella miehellä vielä on lakastumatonta, tervettä, voimakasta -- tahdon minä kääriä kuin aatelisviitan hänen nuoren, koskemattoman ruumiinsa ympärille -- kun hän käypi kohti -- kohti...

"Uhrialttaria!

"Hyss, hiljaa, te sydämen vahvat urut siellä sisällä! Etkö tiedä, että asuntosi holvit kaipaavat tarkkaa huolenpitoa... Heikkous on naurettavaa. -- Naurettavuus on harmaapäisen miehen kuolema keskellä elämää! Vain nuoruudella on _se_ etuoikeus, ettei sen koskaan tarvitse nähdä omaa pilakuvaansa!

"Ja nuo tuhannet nuoret naiset, jotka vuosittain käyvät saman matkan uhrialttarille!...

"Joko loukataan heitä kaikkia -- tai ei loukata ketään!

"Missä ovat ne lapset, jotka punastuvat äitinsä tähden, mainitessaan hänen häpeäuhrinsa?

"Maailma vaatii sitä. -- Elämä vaatii sitä!... Naistenkin täytyy _palvella_!

"Hyss, hiljaa, te raivokkaat, vihaiset urut! Jos sinä voisit ottaa päällesi itsellesi ominaisimman muodon, muuttuisivat pillisi käsiksi ja jaloiksi -- vahvat puhaltimesi keuhkoiksi -- ja kirkon kaikupohjasta tulisi sinun vapiseva sydämesi -- ja kokonaisuuteen nähden tulisi sinusta _mies_.

"Ikävöivä, myrskyisen intohimoinen David, vaikka laulaisitkin Herralle sulavimmat virtesi -- mies, jonka leveään rintaan sopii vain _Eeva_, nainen, joka ei tyydy pienempään tilaan kuin maailman kaikkeus.

"Kuningas David, joka aina petti Herraa, petti hän sitten itseään kuinka paljon hyvänsä.

"David, mies, joka, omistaakseen Bathseban, lähetti heetiläisen Uurian teurastuspenkkiin...

"Ja kukisti Grethi Birgerin tähden herra Peer Pommerenckin, sen teeskentelijän -- -- --

"Hiljaa! Missä on Herran palvelija?

"Hän on täällä, tällä hetkellä, Ollivier de Rochefière! -- -- -- Minun sukuni tuli aina kutsuttaessa.

"Ja se taisteli itsensä kanssa, siksi kunnes siitä tuli pienten turva, heikkojen lohduttaja -- pakenevien tien turvaaja -- rohkeiden pyrinnöiden innostaja.

"Minä olen valmis: Minä kirjoitan hänelle, neuvon ja lohdutan häntä, vahvistan hänen rohkeuttaan, valmistan tietä hänelle -- yksin niinkuin tullessanikin!" -- -- -- -- --

Hän istui vielä kauan kädet ristissä polvellaan.

Hänen yläpuolellaan tummeni taivas. Pilvet olivat korkeudessa yhteen sullottuina kuin ahtojää. Mutta alempana riippuivat ne matalalla kusin äärettömän suuret sienet, janoten, ukkosenterinä, purkaa kyyneleensä ja vihansa.

Äkillinen kylmä tuuli heittäikse maan yli tempauksella, mikä sai poppelin latvan vapisemaan ja hiedan hyppelemään raivotanssia.

Urkuri teki kärsimättömän liikkeen, mutta jäi paikoilleen.

Ja minne olisi hän mennyt? Kotiinko? -- -- -- Nyt vasta tunsi hän, ettei hänellä ollut minkäänlaista kotia.

Olihan hänellä yö, pitkä yö kirjoittamiseen käytettävänä.

Niin putosivat ensimäiset, raskaat pisarat räiskähdellen hänen polvilleen, käsilleen, kasvoilleen, ja hän katsahti ylöspäin.

Miksi kirjoittaa? Kirjoittamalla ei päässyt irti mistään -- upposi vain syvemmälle aiheeseen! Ei -- nyt _heti_ -- kotiin -- laukku selkään -- sauva käteen -- pois!

Niin pois! Myrsky-yönä ei kukaan näkisi hänen pakoaan...

Ylhäältä putosi jotain ja sattui häneen, jotain, mikä ei ollut vesipisara.

Pieni, pienen kiven ympäri kääritty paperipala...

Hänestä näytti, että joku liikkui pensaikossa ylimmällä harjanteella... Olikohan tuo vastenmielinen Sidsel taas siellä?

Odota hiukan! Kyllä minä sinut saavutan -- rankaisen... Hän tunsi myrskyn ja ukkosen sielussaan... Oli vihoissaan ihmisille... Grethillekin!

Hän avasi lapun ja luki sen illan viimeisessä, arkana pakenevassa valossa:

"Tulen aikaiseen ylihuomenna luoksenne kirkkoon. Tahdotteko soittaa minulle hiukan -- viimeisen kerran?

Grethi."

Hän vei lapun huulilleen. Kaikki tyyntyi hänen rinnassaan.

Maiseman läpi kiemuroi kaukainen salama.

Sen valossa näki hän pikku Bablin kiitävän pois, ylimmällä harjanteella, helmat hartioilla.

Hän kulki hitaasti kotiinpäin välittämättä sateesta ja tuulesta ... katsellen syvälle palavaan silmäpariin ja mutisten: "Jumala sinua siunatkoon; minä soitan ... soitan viimeisen kerran".

XXII.

Jokaisella pienellä kylällä, joka pitäjällä on omat tarinansa.

Nuo tekijättömät, jotka piirtävät muistiin tapauksen, onnettomuuden, tapaturman, vaikka kukaan ei tunnekaan _sitä_ miestä tai naista, joka "ei muistaisi nähneensä surullisempaa, tai ilahuttavampaa sitte iso-isän päivien."

Miesmuistiin ei kukaan paikkakunnalla ollut nähnyt tällaista kaksipäiväistä rankkasadetta ja raju-ilmaa -- juuri ennen pyhää Helluntaijuhlaa.

Kaikki juuri puhjenneet hennot, nuoret lehdet, kaikki valkeat kirsikka- ja omenapuun kukkaset, kaikki oli sade piessyt pois, kaikki oli säälimätön myrsky temmannut mukaansa pyörryttävässä tanssissa.

Kuinka monta puuta oli kaatunut isännättömän herraskartanon metsissä ei kukaan tiennyt, mutta paljon niitä kai oli.

Sinä yönä ja päivänä ja taas seuraavana yönä uskalsivat ani harvat mennä ulos.

Läpi raskaan, harmaan päivän riehui ja raivosi sade vedenpaisumuksen voimalla, vain ukkosenjyrinän keskeyttämänä, jyrinän, joka jätti jälkeensä tulikiven hajun kuin märkä ruuti, pannen ruudut tärisemään ja seinät vapisemaan. Kahlekoirat ulvoivat -- syöksyivät ulos ja ryömivät taas märkiin komeroihinsa. -- Ihmiset olivat pelon vallassa -- -- -- Sanomia tuli. Ei kukaan tuonut niitä, mutta kaikki uskoivat niihin: "Nyt on tuli irti kaupungissa, nyt iski salama myllyyn ... nyt palaa kirkko yhtenä roihuna! -- --"

Kun vähitellen uskallettiin mennä ulos, kävi selville, ettei mylly eikä kirkkokaan ollut tuhkana.

Mutta joki oli paisunut virraksi ja kiehui keltaisena ja savisena padon yli vieden portaat mukanaan, kuljettaen aitoja, lautoja, ja pajupensaita vihaisissa pyörteissään.

Kylän puistossa oli vanha poppeli kaatunut. Se oli kaatuessaan särkenyt penkin, jolla moni rakastava pari oli hiljaisina, tummina syysiltoina vannonut ikuista rakkautta ja missä viimeksi vanha urkuri oli tehnyt tiliä itsensä kanssa.

Hiekkaisen mäen olivat vesijoukot uurrelleet rikki -- ylin harja oli kuin tykin kuulien kyntämä ... mutta kamalin oli hävitys itse kirkkomäellä.

Nuolipajut olivat painuneet kumaraan hautakiviä vasten, muistokivet ja ristit kaatuneet, aivan kuin yön aaveet olisivat pitäneet juominkeja hiljaisten asukkaiden päitten päällä. Matala muuri, joka ympäröi kirkkomaata, oli tuulen puolella luhistunut maahan...

Näytti siltä kuin kronikka tosiaan olisi oikeassa sanoessaan: "Täällä on kolmenkymmenvuotisen ja seitsenvuotisen sodan, vallankumouksen ja Napoleonin sodat taisteltu." -- -- -- -- --

Kirkko pysyi pystyssä.

Ainakin _näennäisesti_.

Mutta täälläkin näkyi tuulen puolella todisteita myrskyn kiukusta ja ukkossateen voimasta.

Katosta oli osia poissa ja kattoparrut paljaina. Seiniä ja tukipylväitä pitkin juoksi alituinen märkyys. Myrskyn käsi oli temmannut mukaansa tornin huipputangon tuuliviireineen kuin voittosaaliin... "Paha enne" oli Bengt urkujenpolkija sanonut.

Ja tornin juurta ja kuorin pyörylää ja keskilaivan sammaleisia peruskiviä huuhteli oikea järvi, jonka mutaista peiliä vielä toisena myrkkyaamuna tuulen ja sateen vihurit uurtelivat.

Arviolautakunta olisi ehkä olosuhteihin nähden lausunut "että kirkkoa kaikesta päättäen uhkasi häviö."

* * * * *

Mutta tänään ei sinne lähetetty mitään lautakuntaa.

Sen toiminnan oli Peer Pommerenck raju-ilman kestäessä määrännyt alkavaksi Helluntain jälkeisenä päivänä.

Tänään, perjantaina Helluntain edellä, pidettäisiin hänen häänsä.

"Ei kukaan vietä häitä perjantaina!" mutisi Bengt ... mutta sillä kertaa ei kukaan kuunnellut häntä.

* * * * *

Aurinko ei kirkastanut aamun koittoa.

Harmaana ja raskaana saapui se, niinkuin syylliseksi havaittu ja tuomionsa saanut vanki unettomien öiden jälkeen.

Sade lotisi, tuuli humisi sysäyksittäin kuin urkujenpolkijan puhe. Silloin tällöin kaikui kaukainen ukkosenjyrinä, niin kuin Bengt olisi vetänyt tornikelloa raskaiden lauselmiensa välissä.

Molemmat kirkon irvihenget olivat paikoillaan, sekä Bengt että Sidsel muori.

Jos ilma oli kylmää ja raakaa ulkona, oli se jäätävän kosteaa kirkon sisällä.

Vain hämärtävä valaistus lankesi sisään pienistä, sumeista ruuduista, joista useita oli särkynyt.

Ja kirkon autiudessa tuntui kosteita tuulahduksia ja kuului valittavaa vinkunaa.

Bengt istui kumarassa leukapielet jauhaen ruokavakkansa edessä.

Hän oli tuonut mukaansa lisäpullon "miestäväkevämpää" pahan ilman takia.

Sidsel muori seisoi hänen edessään, ainainen, keltainen hymy huulillaan, puettuna vanhaan, villavuoriseen viittaansa, katsellen ukkoa ja pulloa.

Sitten teroitti hän korviaan:

"Minusta tuntuu kuin harmaat vikisisivät, Bengt!"

"Lörpötät. -- Minä en kuule mitään!" mutisi ukko.

Sidsel kuiskasi itsekseen: "Mokomakin kuuro aasi!" Mutta ääneensä sanoi hän ystävällisesti: "Kirkkohiiret, mies hyvä! Äsken kun minä tein kierrokseni laivan kautta, kuulin minä, että ne alkoivat liikkua, höö! Häät ehkä häiriytyvät ... ja ilma on vaarallinen... Niin, niin, Herra nähköön!" -- -- --

Hänen lörpötyksensä ei näyttänyt loppuvan ja Bengt sulki hänen suunsa raamatunlauseella: "Ja he astuivat laivaan, ja katso! myrsky taukosi!"

"Mistä sinä sen löysit, Bengt rukka?" kysyi Sidsel hyvin ystävällisesti.

"Matheuksen neljästoista luku, toinenkolmatta värssy", kurisi ukko.

"Niin, niin -- Herra tuntee kyllä omansa! Kun rikkaat viettävät häitä kirkossa, saavat pienet harmaat mukautua siihen", huokasi hän pulloa katsellen: "Voisitpa tänä aamuna tarjota minullekin lasin tai pari. Täällä seistessään voi saada vilutaudin, niin kuin vanha sananlasku sanoo: Sairaus tulee juosten ja lähtee ryömien."

Bengt ei vastannut.

Hän otti tapansa mukaan pikarin eväsvakastaan, täytti pyöreän, ympyräisen lasin kolme kertaa viinalekkeristä, tyhjensi sen kolmesti samalla kun hän juhlallisesti venyttäen sanoi: "_Aperiens_ -- kluk! _Intermedium_ -- kluk, kluk! Ja _Clauditur_, kluk, kluk, kluk!"

Nuo urkujen etu- ja jälkisoittojen vanhat nimitykset tuntuivat loitsuilta ja halutun miehen oppineisuus synnytti Sidselissä hartautta herättävää kunnioitusta.

Ukon ryppyiset kasvot saivat väriä -- hän _hymyili_ nyt, ensi kertaa elämässään. Ja hän uskalsi laskea hiukan leikkiä.

Hän otti lasin ja pullon, silitteli hellästi kumpaakin ja sanoi kaataessaan:

"Mitä on kirjoitettuna Esaiaksen viidennenneljättä luvun toisessakolmatta värsyssä? 'Käänny minun puoleeni, sillä minä olen lunastanut sinut.'" --

Sitten ojensi hän lasin Sidselille. Sen sisältö katosi hänen ikeniensä taa, hän nuoleskeli huuliaan -- ja hymyili.

"Sinä Bengt olet suuri velikulta! _Sinä_ tiedät kai mitä tarkoitetaan vanhalla sananlaskulla: Mihin käärme on saanut päänsä sopimaan, sinne vetää se kohta pyrstönsäkin!"

Bengt kurottautui ottamaan lasin, kuivasi "käärmeen" sormillaan, asettautui istumaan selkä urunreunustaa vasten, hyrisi ja sanoi:

"Päästäppä jo kuuluville, mitä sinä siinä mietit. Sillä sinulla on jotain sanomista minulle eilisestä!"

Sidsel asettautui hänen eteensä, niin lähelle, että hän helposti kuuli. Hän hymyili koko leuoillaan: "Höö, höö, enkös minä _sanonut_, että notaario löisi häntä? Herra hallitkoon! Minä en _sano_ mitään, mutta hän oli unohtanut oven auki, tai oli tuuli temmaissut sen irti lukosta. Ja niinä tirkistin tupaan. Ja siellä oli _hän_, kirjuri, polvillaan tytön edessä, mokomankin nuken, ja pyysi ja rukoili häntä antamaan anteeksi ja lupasi hänelle kuun kullat ja päivän hopeat, sillä tyttö oli saanut hänet pois suunniltaan ja hän oli lyönyt. -- -- -- Mutta hän rakasti tyttöä ja _tahtoi_ saada hänet vaimokseen!

"Ja _hän_ seisoi seinää vasten, valkeana kuin seinä, ilkeä, punainen läikkä poskillaan ja tuijotti tyhjään ilmaan kuin mielipuoli!

"Sitten näki kirjuri minut. Minä luulin, että hän löisi minuakin, mutta hän vei minut vain syrjemmäksi ja haukkui minua ensin suut ja silmät täyteen ja lopuksi antoi hän minulle kolmekymmentä hopeataalaria suun tukkeeksi!" -- -- --

"Judaksen kolmekymmentä hopeapenninkiä!" narisi Bengt ja veti tornikelloa.

"Niin, niin, Herra nähköön! Raharaukat ovat syynä kaikkeen, ja kuitenkin ovat ne yhtä pyöreitä, sileitä ja tyytyväisiä", naureskeli Sidsel.

"Onko sinulla ne mukanasi Sidsel?" kysyi Bengt varovasti.

Vastauksen asemasta nosti Sidsel hamettaan ja osoitti villatöppösiään:

"Tuolla!" -- -- --

Nyt _hymyili_ Bengt, toisen kerran, eikä vetänytkään kelloa, vaan pienen nahkakukkaron ruokavakastaan ja puristeli sitä paksuilla sormillaan:

"Tässä on juuri yhtä monta, jotka hän antoi minulle muutamista pienistä ilmoituksista, ja että pitäisin tyttöä hyvästi silmällä, ettei hän saisi puhella urkurin kanssa -- ja karata!"

"Hm, Hm! Tuolla hän on!" varoitti Sidsel.

XXVIII.

Mestari Ollivier tuli sisään katsahtamatta pariskuntaan, istuutui urkupenkille, aukaisi sormion kannen ja pyyhki koskettimet tarkasti nenäliinallaan.

Kosteaa ja kylmää oli kirkossa sinä aamuna.

Aivan kuin tuona maaliskuun aamuna, jonka hän nyt muisti tavallista kirkkaammin ja selvemmin. -- Kirkon ilma ei ollut hyvää päälle eikä sydämelle.

Tuuli suhisi ulkona, puristautui sisään myrskyn rikkomista ja vinkui oudosti pitkin kirkonlattiaa ja tyhjien tuolirivien välissä.

Silloin tällöin kuului kaukainen ukkosenjyrähdys. Myrskyn voima ei vielä ollut nuutunut. Urkurilla oli ollut se luulo, kun hän lähti kotoaan. Pikku Babli oli seisonut tohvelintekijän ovella muitten nuorten tyttöjen kanssa, kun hän tervehtien kulki ohi. He aikoivat "koristaa kirkon", kuuli hän, mutta he eivät oikein tainneet uskaltaa ulos... Sotatyttökin näytti tänään kadottaneen rohkeutensa.

Entä hän itse? Oliko hän iloinen? Ei! Rauhallinen? Tuskin! Hän oli täällä siksi, että Grethi oli pyytänyt häntä. Eilen illalla oli neito kai saanut hänen kirjeensä. Pikku Babli oli tekosyyn nojalla tullut hänen luokseen -- läpimärkänä ... ja oli luvannut viedä kirjeen perille.

Jo silloin oli sotatyttö ollut vakavan näköinen, kun hän istui lattialla silittäen kissan "vastakarvaa."

Hän oli varma siitä, että Grethi tulisi. Oliko hän lukenut kirjeen -- mistä he keskenänsä puhelisivat -- osaisiko hän soittaa -- ja kuinka saisivat he sanotuksi jäähyväiset toisilleen? Ei -- hän pudisteli harmaata päätään -- kumarsi sen käteensä ja nojasi kyynärpäänsä koskettimiin. Ulkona kohisi myrsky -- kirkon sisällä vinkui tuuli raoissa ja halkeamissa. Joka hetki loi hän silmäyksen mustaan tornioveen, joka muistutti huonosti liitettyä ruumiskirstun kantta, ja aavemainen verho liehui ulos ja sisään.

Miksei hän jo tullut?

Etsikö joku ehkä häntä?

Urkurin siniset silmät paistoivat mustina täällä puolipimeässä ... hän kiinnitti ne vihaisesti kysyen kumpaankin ilkeään "kirkkohaltiaan" tuolla nurkassa palkeitten ääressä.

Bengt mutusti, Sidsel muori mutisi...

Hän ei viitsinyt kysyä heiltä. -- Häntä harmitti, että hekin ehkä tiesivät jotain... Hänen silmäkulmansa vetäytyivät tuimempiin ryppyihin ... käsi poskella puristui nyrkkiin...

Missä oli "nöyrä" urkuri? Miksei neito tullut? Miksi, Jumalan tähden! pidätettiin lasta, kun hän tahtoi vain hänen parastaan!...

Ulkona kohisi myrsky syvänä ja mahtavana. Joskus korotti ukkonenkin äänensä -- ja taas hiljeni tuuli valittavan huilun pehmeäksi huokaukseksi.

Olivatko hänen urkunsa, kirkon urut, Jumalan urut, siirretyt tänä kauhistuksen yönä ulos luonnon keskelle ... ja soivatko ne sieltä principalin, bordunan ja fugaran mahdilla "erotetulle" mestarille?...

Ei! Hän ei ollut erotettu, ei ainakaan vielä.

Pienellä kylällä ei ollut voimia siihen -- ihmiset eivät tahtoneet sitä.

Hän soittaisi tuolle suloiselle lapselle -- tuolle sielukkaalle olennolle, joka oli tullut hänelle sangen rakkaaksi...

Ja sitten lähtisi hän, _itsestään_! Mutta hänen työnsä säilyisi _neidon_ sielussa! -- --

Hänen katseensa liiteli pitkin urkuja kuin hyvästellen.

Yhtä kiinteäksi valettuna kuin nuo nerokkaasti yhteen sovitetut pilliryhmät -- yhtä majesteetillisen ylväänä pyrkisi hänen soittonsa ylöspäin -- -- -- läpi raa'an, kostean ilman, puhki pelottavien pilvien -- kantaen heidän yhtyneitä ajatuksiaan _Isän silmän_ eteen, tuon aina avoimen, kaikkinäkevän, anteeksiantavan, armeliaan katseen luo, -- -- -- tuolla kaikkein korkeimmalla...

Ja jos hartauden tuli silloin tarttuisi vanhaan mestariin, jos hän neidon katseen alla unohtaisi muurit, holvit ... unohtaisi oman, raihnaisen olemuksensa ... ja jos hän näkisi pienen, tumman aukon -- aivan Isän silmän alapuolella -- aukenevan ... ja näkisi kuoleman ilmestyvän viikatteineen ja tuntilaseineen -- kun kirkko vapisisi? -- -- --

Mitä sitten? -- -- --

Hän toisti kuiskaten itsekseen kun hikipisara putosi hänen kädelleen: "Mitä sitten?" -- -- --

* * * * *

Tornin ovi aukeni. Verho temmattiin syrjään.

Pitkään viittaan pukeutuneena, verhottuna päästä kantapäihin saakka, näkyvissä vain pienet kalpeat kasvot, ja nekin melkein vain silminä, jotka loistivat harmaassa valossa, seisoi Grethi Birger siinä...

Hän piti jotain toisessa, nyrkkiin puristetussa kädessään ... tervehti mestaria urkupenkillä nyökäten, puhumatta -- astui lyhyin, tarmokkain askelin parven rappeutuneen lattian valittaessa suoraan Bengtiä ja Sidseliä kohti... Hän pisti jotain heidän käsiinsä, kaksi kiiltävää esinettä ... ja mestari kuuli ihmetellen äänen, jota hän tuskin tunsi, sanovan:

"Minä tiedän, että te vartioitte minua, että te pidätte minua silmällä, että te kauan olette tehneet niin -- tiedän kaikki -- ja annan teille nyt isäni kultakellon ja äitini kaulakoristeen! Molemmat ovat ne paljon arvokkaampia kuin ... kuin se mitä te olette saaneet! Minä _pyydän_ vain, että saisin puolisen tuntia häiritsemättä puhutella ja kuunnella mestari Olliviertä tässä urkujen luona! Muuten saatte tehdä mitä haluatte!" -- --

Mestari Ollivier tahtoi asettua väliin. Grethi vastasi lyhyesti ja kunnioittavasti, mutta määräävästi, ettei sitä voinut peruuttaa. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttäisi noita muistoja onnellisilta vuosilta.

Urkuri kumarsi vaieten. Sidsel muori kurotti kaulaansa kuin kurki ja meni saaliineen hymyillen alas... Bengt oli kiivennyt ylöspäin kuin hietakivestä veistetty lohikäärme ja nojasi poljinparven reunaa vasten...

Autiossa kirkossa kuului heikkoa piipitystä -- ulkopuolella kohisi tuulen virsi. Grethi sanoi urkurille:

"Minä kiitän teitä!"

"Oletteko saanut kirjeen?" kysyi hän hiljaa.

"Olen lukenut kirjeenne, ja kiitän teitä", kuului vastaus.

Grethi otti tuolin ja istuutui urkurin viereen. Bengt kuului työskentelevän hiljaa palkeiden luona; urkujen sisältä kuului hiljaista ääntä kuin sarja heikkoja huokauksia. Mestari Ollivier odotti että Grethi alkaisi puhella kirjeestä -- kahden yön työstä. Grethi oli vaiti. Mestari Ollivier muisti rivin riviltä ... ja vihdoin, ikäänkuin kooten pääsisällön yhteen lauseeseen, kuiskasi hän:

"Minä olen vanha, Grethi!"

Hän ei ollenkaan tuntenut sitä leimahdusta, mikä hulmahti häntä vastaan tytön silmistä. Oliko hän tullut vuosia vanhemmaksi näinä päivinä, puhuiko nyt täysi nainen eikä lapsi?

"Olenko pyytänyt teitä olemaan nuori?" kysyi Grethi ja hänen suupielensä värisivät: "Herra Pommerenck on nuori" -- häntä puistatti -- "ja se riittää!" -- -- --

"Grethi!" kuiskasi urkuri.

"Minä pyydän teiltä", jatkoi neito, "vain yhtä: ottakaa minut mukaanne lähtiessänne, kaikkialle minne menette! Kuuletteko, Herran tähden! -- Älkää toki luulko, että minä olen lapsi, minä pyydän, minä rukoilen teitä!"

"Mutta -- -- -- minä lähden -- -- -- minä lähden _heti_ -- juuri nyt!" huusi mestari.

"Ja minä seuraan teitä -- jään teidän luoksenne -- kunnes te ajatte minut pois!"

Tyttö painautui urkuria vasten, aivan kuin ei koskaan aikoisi päästää häntä.

Mestari tarttui hänen käsivarsiinsa -- -- -- tyttö kumartui vastustellen saadakseen pitää sen paikan _hänen_ rinnallaan, jonka hän oli valinnut, ja jonka hänen silmiensä selvästi puhuva kieli ilmaisi hänen haluavan pitää henkensä uhallakin.

"Minä en ole ensimäinen, paras pikku tyttö", kuiskasi hän punnitsematta ajatuksiaan tai sanojaan: "Ehkäpä on moni tullut luoksenne, ehkäpä ei kukaan! Minä en tunne tekojanne, en ikäänne, en suunnitelmianne itseenne tai muihin nähden -- minä tunnen koko teidän _elämänne_ sellaisena kuin se puhuu minulle teidän silmistänne, sanoistanne, soitostanne! Minä luulen, että minä olen samanlainen kuin äitinikin. Muistatteko, mitä minä kerroin teille... 'Minä heittäydyn ikkunasta hänen syliinsä!' Muistatteko sitä? Minä en _tahdo_ olla täällä, en tahdo mennä naimisiin, minä tahdon mennä sinne, minne te menette ... tai minä heittäydyn parven reunan yli kirkon permannolle! Sen vannon minä elävän Jumalan nimessä, johon te uskotte niinkuin minäkin". -- --

Hän tunsi norjan, täysin kehittyneen, pehmeän tytönvartalon värisevän sylissään... Vielä kerran sai hän itsensä hillityksi, pakotti hänet irroittamaan kätensä ja sanoi:

"Minä _olen_ vanha, Grethi. Ja te etsitte nuoruutta ja voimaa tietämättänne. Te olette voimakas kuin elämä. Vain kuolema kykenee voittamaan teidät. Minä _näen_ sen ja pelkään! Sillä otaksukaapa, että me lähtisimme pois yhdessä, silloin tulisi päivä, hetki, jolloin te --"

"Ei, ei!" keskeytti Grethi kiihkeästi.

"Te ette usko sitä nyt, ja ette ehkä pettäisikään minua. Mutta te rupeisitte kerran miettimään, ja se on intohimon surma. _Minä_ tiedän, mitä elämä saattaa antaa meille molemmille: kerran olen minä pettänyt ja kerran on minut petetty. Ja se on yhtä kauheaa. Minä en voi uskoa ihmeeseen. Meidän täytyy erota -- -- -- ja teidän täytyy _antaa elinvoimanne_ minulle mukaan matkalle vannomalla minulle, että te säilytätte elämänne itseänne varten ja -- lapsianne varten!"

"En koskaan!" huusi Grethi. Ja hän repäisi kiihkeästi yltään pitkän viittansa, niin että se lensi kauas parven reunan yli kirkon permannolle.

Hän oli kokonaan valkeihin puettu -- hän oli morsian. Ja aaltoilevalta, neitseelliseltä poveltaan otti hän myrttiseppeleen ja pani sen mestarin käsiin.

Hänen äänensä oli murtunut kun hän seppelettä katsellen kuiskasi:

"Ottakaa se! Se ei enää kuulu minulle. Minä en kuulu itselleni -- minä olen teidän. Kahtena viime päivänä olen ollut teidän. Oi, älkää antako minun sanoa enempää kuin mistä voin vastata. Mutta älkää myöskään antako minun salata teiltä, ettei minulla enää ole minkäänlaista hävyn tunnetta. Te olette saanut sen. Te olette saanut kaiken sen, mitä minä itselleni kätkin, kun minä vielä olin viaton! Te olette minun herrani, minun Jumalani!"

Hän oli vaipunut polvilleen tarttuen mestarin käsiin ja jalkoihin, peittäen ne suudelmilla ja kyynelillä.

Silloin kävi leimaus hänen silmissään, hän veti tytön luokseen ja heidän huulensa yhtyivät. Ja maailma pimeni hänen silmissään, mutta hän piteli ... piteli tyttöä sylissään.

Ja täti Birgerin seppele oli permannon tomussa, ja he tallasivat sitä jalkoineen, eivätkä tienneet sitä.

Hän päästi tytön, joka taas vaipui alas. Hänen päänsä lepäsi mestarin polvilla.

Mestari levitti kätensä koskettimille, katseli kattokaarta seuraten urkupillien suoraa pylvästöä kuin olisi hän katsellut hopeakieliä -- -- -- ja hän näki taivaan avoinna.

"_Nyt_ soitan minä", kuului hänen äänensä.

Ja kädet vaipuivat koskettimille -- eivät _vaipuneet_, vaan painuivat voimakkaasti kuin käskyllä, missä hänen tahtonsa tuli moninkertaiseksi.

Urut tottelivat mestariaan.

Kirkko valmistautui kuuntelemaan ja kuului ääni, mikä sai Grethin pelkäämään.

Vain sekunniksi pelkäämään.

Niin olivat nuo kaksi löytäneet toisensa katseet innostuksessa ja tuskassa ja samassa rohkeudessa ja lopuksi korkeimmassa antaumuksessa välttämättömyyteen.

He tiesivät kumpikin minkä tien he olivat valinneet.

Hänen soittonsa ilmaisi vain matkan suunnan.

Ja se kaikui:

"Kuin salaperäisen lehdon hiljainen suhina, jota nuori neito kuuntelee, kun hän sen keskeltä luulee kuulevansa armaansa askeleita..."

"Ja ääni muuttui kaukaiseksi hellyydeksi, kuin meri ruumiittomassa kaihossaan: meri, jonka aaltoilevalla rinnalla nuori, kirkas auringonsäde on välähdellyt, ja joka ei koskaan voi unohtaa sitä harmaassa syvyydessään -- ja joka tuutii säveltä säveleen jälkeen äärettömyyttä kohti."