Part 6

Ja Herra kuunteli, kaikki enkelit kuuntelivat ... samaa hyönteisten hyminää, samaa iloista linnunliverrystä, kaikkien eläinten suurta, ahkeraa hyörinää niityillä ja metsissä, vuorien välissä ja järvien ja jokien partailla -- muttei _kaikuakaan_ enkelien Jumalalle virittämästä ylistyslaulusta, jonka hän nyt kuudentena päivänä oli kuullut raikuvan taivaan holvien kautta -- kirkkaasti ja ihanasti, vaikka hiukan yksitoikkoisesti.

Herra pudisteli päätään ja vaipui ajatuksiin.

Nuo ajatukset olivat niin voimakkaita, että häntä lähinnä seisovat palvelijat saattoivat lukea ne -- ja Herra käänsi suuret, kaikkinäkevät silmänsä Rafaeliin ja sanoi:

"Olemmekohan tehneet kaiken täydelliseksi? Nuo olennothan ilmaisevat vain oman maisen ja rajoitetun, elämänsä riemua, mutta kiitos ja kunnia jota heidän tulisi osoittaa Luojalleen ja yllapitäjälleen, se kuuluu vain epäselvänä huminana minun korviini, se ei vaikuta mieleeni, eikä tuota minulle lepopäivänäni ihastusta, jota olen odottanut!"

Rafael loi silmänsä alas. Kun hän taas nosti ne, oli pitkä aika kulunut ja Herran katse lepäsi hänessä.

"Herra", sanoi Rafael. "Sinä et ole luonut noita olentoja meidän, sinun palvelijoittesi kaltaisiksi ja vielä vähemmän omaksi kuvaksesi!"

"En kyllä!" sanoi Herra.

"Niinpä et voikaan odottaa parempaa!" vastasi arkkienkeli kunnioittavasti.

Nyt laski Herra kätensä raskaasti palvelijansa käsivarrelle:

"Mutta minä tahdon, että tuon ihanan maan tulee avata suunsa ja ylistää minua; minä tahdon, että sen sydämestä nousee riemun virta minua vastaan -- minun oman sydämeni kuultaviin ja tunnettaviin. -- Ylistysvirsi, joka on sidottu maahan ja maisiin pyyteihin, ja joka kuitenkin ilmaiseisi enkelien taivaallisen ilon -- enkelien, jotka ovat korotetut maan melun yläpuolelle yhtä paljon kuin minä itse olen enkeleiden sotalaumoja korkeammalla! Sitä tahdon minä -- ja sitä _ennen_ en minä tahdo levätä!" sanoi Herra.

Ja Rafael kiinnitti puhtaan, väkevän, viisaan katseensa kaikkivaltiaaseen -- ja näki, että hänen otsansa oli hien peitossa.

Rafael vastasi:

"Kutsukaamme siis musta enkeli -- _hänet_, joka ei saavu kutsumatta!"

"Antakaa hänen tulla!" sanoi Herra.

"Taivaista on hänet syösty, oi Herra..." sanoi arkkienkeli hiljaa.

"Tahdomme tavata hänet maan päällä!" kuului kaikkivaltiaan vastaus.

Ja Herra ja hänen palvelijansa astuivat yhdessä maan päälle.

2.

Musta enkeli seisoi jättiläispuun varjossa ja katseli tarkkaavasti maan vilisevää elämää.

Häntä nimitettiin Luciferiksi ja hän oli kaunis katsoa, suuri ja säteilevä ja kirkas niinkuin muutkin enkelit.

Vielä _säteilevämpikin_ -- sillä hänen seisoessaan puun juurella levisi hehkusta hänen sielussaan niin kirkas loimu, että se antoi pienimmillekin esineille hänen ympärillään kaksinkertaisen määrän elämää, säälimättömän, pistävän kirkkauden, jota hänen syvät, tummat silmänsä vartioivat.

Näitten silmien pohjattoman värin tähden oli hän saanut _mustan_ enkelin nimen, valkeiden, autuaitten joukossa.

Hän kumartui Herran edessä -- kiinnittämättä palvelijaan mitään huomiota ja sanoi:

"Olette kutsunut minua, Herra! Minä ihmettelen juuri teidän työtänne!"

"Se ei ole täydellistä -- ja sinä et ihaile sitä. Minä näen sen sinun silmistäsi!" sanoi Herra.

"Te erehdytte, Herra! Minä en olisi koskaan saanut tällaista aikaan!" sanoi musta enkeli kunnioittavasti.

"Et", vastasi Herra ankarasti, "sillä sinulta puuttuu luomisen _ilo_. Sinä saatat huomata vain teoksen viat, kun se on valmis. Mutta työ ei ole täydellinen -- sillä minä kaipaan luomakunnan kuuluvaa kiitosta suuresta lahjastani!"

Mustan enkelin kauniiden piirteiden yli kulki hymy -- joka ei kaunistanut häntä.

"Minä olen, -- jos saan puhua suoraan -- luullut kaikkivaltiasta ylevämmän välinpitämättömäksi", sanoi Lucifer. "Mutta siitä onkin jo kulunut ääretön aika, kun te loukkaantuneena karkoititte minut luotanne. Me olemme kai molemmatkin hiukan muuttuneet. _Sen_ minä vain tiedän, että jos minä olisin tehnyt sellaisen työn ja niin verrattain lyhyessä ajassa, lepäisin minä rauhassa varjossa -- huolimatta siitä sisältyykö härän mylvinään, kakadulinnun huutoon, tai kaislan kuiskailuun kiitosta vai ei! -- -- --"

Silloin sanoi kaikkivaltias:

"Sinun silmiesi tummuus on pohjaton, Lucifer! -- Mutta minä näen niiden läpi. Sinä tiedät aivan hyvin mitä minä kaipaan -- ja ettei sitä voi hakea mylvinnästä, huudosta tai kuiskauksesta! Minulla on enkeleitä ympärilläni, ja _sinä_ kuuluit kerran rakkaimpieni joukkoon. Mutta sinä loittonit minusta -- etkä ole palannut.

"Minä kaipaan tässä maassa jotain, mikä voisi päästä minun kanssani lähimpään, rakkaimpaan yhteyteen -- joka ei palvelisi minua sokeasti, ei kiittäisi minua orjallisesti -- vaan toisi minulle sanoissa ja töissä takaisin sen ilon, mikä asui minussa, kun minä suunnittelin ja valmistin työni.

"Minun palvelevat henkeni kuuluvat minulle -- he palvelevat minua hengessä, ja heitä minä en voi lähettää maan päälle. _Sinä_ ja sinun kaltaisesi sitävastoin olette lähempänä maatani. Ja koska minun toimintani täytyy käydä siihen suuntaan, että sinä pysyisit mahdollisimman kaukana töistäni, niin tahdon minä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni sinun viisauttasi ja voimaasi saadakseni työn täydelliseksi!"

Ja kaikkivaltiaan silmissä paloi sellainen tahdon voima ja valtavuus, että Lucifer peitti katseensa, laski sormen huulilleen ja mietti.

Sitten sanoi hän:

"Pitäisi luoda jotain -- eläinten keskelle -- kaitselmuksen johdatuksen ja voiman alaiseksi -- vieraaksi enkeleille, mutta kuitenkin hiukan heidän muotonsa jälkeen -- ja hiukan, hiukan minun kaltaisekseni!" -- -- --

"Viimeiseen ehtoon ei suostuta!" kuului Herran sana.

"Minun ehtoihini täytyy myöntyä, jos Luoja tarvitsee minun apuani!" vastasi Lucifer lyhyesti.

"Myönnetty siis! Ja mitä me nyt luomme yhdessä?" kysyi Herra.

"Ihmisen!" vastasi Lucifer.

3.

"Alkakaa te, Herra!" sanoi Lucifer. "Minä seuraan jälessä ja korjaan mahdolliset puutteet."

Ja Herra katsoi korkeaa, solakkaa seetripuuta, joka huojui siinä, juuret maan sisällä, latva vapaasti kohotettuna raikkaassa tuulessa. Ja puusta siirtyi Herra katselemaan palvelijaansa, valkoista enkeliä, joka seisoi kauempana, kauniina, lujana ja kunnioittavana.

Ja Herra sanoi näystä iloiten:

"Minä tahdon luoda yhdeksi sen, mikä mielessäni erillisenä kangastelee: kuvan, joka kumpuaa maan voimasta palvelijani, valkean enkelin kaltaisena."

"Älkää unohtako minun osaani, Herra!" lisäsi Lucifer.

Mutta Herra ei ollut kuulevinaan sitä, ja hän muodosti ja loi kuvan maan voimasta, ja teki sen miehen kaltaiseksi ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen.

Ja enkelit yrittivät alottaa ylistyslauluaan...

Herra viittasi kiivaasti ja he vaikenivat.

"Entä nyt?" sanoi kaikkivaltias katsellen Luciferiä.

"Nyt!" vastasi Lucifer katsellen Herraa ja hänen luomaansa...

Siinä seisoi ihminen, mies, korkeana ja hoikkana kuin seetripuu, leveärintaisena, kapeavyötäröisenä, vankkana ja lujana, väkevänä ja suurena ... mutta jalat olivat kuin kiinni maassa ja pää katseli syrjään, aina syrjään, aivan kuin silmät olisivat hakeneet jotain...

"Hän ei katsele meitä!" sanoi kaikkivaltias kuin pettyneenä.

Lucifer vaikeni.

Hiukan sen jälkeen sanoi Herra: "Ihminen, mies tuossa, on hyvin kaunis katsella. Mutta ylistysvirttä minä en kuule ... kuuletko sinä, Lucifer?"

"Minä kuulen vain teidän omat ajatuksenne, Herra!" sanoi Lucifer kunnioittavasti. "Saanko pukea ne sanoiksi?"

Kaikkivaltias nyökkäsi.

"Te ajattelette: ei ole miehen hyvä yksinänsä olla; antakaamme hänelle auttaja, joka olisi hänen luonansa!" sanoi Lucifer.

Herran suuret, kaikkinäkevät silmät tarkastelivat Luciferiä -- -- -- Sitten astui hän alas miehen luo, ja laski sormiensa päät hiljaa hänen olkapäilleen -- ja mies vaipui polvilleen kosketuksesta ja Herra puhui luomakunnan esikoiselle:

"Sinut pitää nimitettämän nimellä Adam, se, joka ensimäisenä luotiin maasta. Ja me annamme sinulle toverin ja hänet pitää nimitettämän Eevaksi -- se, joka seuraa. Ja teidän tulee olla pari, ja kuitenkin kumpikin erikseen, ja teidän tulee tehdä maa alamaiseksenne, sen eläimet ja linnut, sen kalat ja kaikki, mitä sen päällä on.

"Mutta teidän pitää olla _minun_ lapsiani -- ja teidän tulee ylistää minua, luojaanne ja Herraanne!" -- -- --

Lucifer nyökäytti päätään.

Silloin näki Herra nuoren, valkean, uteliaan antiloopin, joka juuri oli pysähtynyt sen paikan luo, missä mies oli polvillaan.

Ja sillä, tuolla kauniilla, valkealla antiloopilla oli kysyvät silmät, hienot ja pehmeät liikkeet.

Ja Herra vangitsi sen katseellaan ja sanoi joutuisasti Luciferille: "Uuvuta uneen mies tuossa. Tahdon luoda hänelle Eevan hänestä itsestään -- tuon nuoren antiloopin kuvan mukaan -- ja kuitenkin lihaksi hänen lihastaan ja luuksi hänen luustaan. Ja hän on rakastava naista kuin omaansa, ja he tulevat kiittämään ja ylistämään minua!"

Lucifer nyökkäsi vaieten ja uuvutti miehen uneen.

Herra tarttui mieheen, taivutti kylkiluun ulos hänen rinnastaan, piteli sitä tuulessa ja auringossa, puhalsi siitä tippuvaan vereen, kunnes veri hyytyi...

Ja Herra muodosti ja loi -- taivaan auringon kuvaa suudellessa ja maisten tuulien sitä tuudittaessa ja lintujen laulaessa pieniä, sanattomia ilolaulujaan ympärillä...

Ja kas: siinä seisoi Eeva -- valkeana ja pehmeänä, täyteläisenä ja solakkana, loistaen lehvikössä, kapeahartiaisena, korkea rinta jakaantuneena kahteen keinuvaan laineeseen, kaarevin lantein, lapsellisin polvin. -- Hänen jalkansa olivat pienet, kuin tanssimista varten yli kenttien -- kätensä sirot, kuin kukkia tavotellakseen ... ja kullanruskea hiusvirta laskeutui niskasta ja takaraivolta selkään ja lanteille.

Enkelit alkoivat veisata ylistysvirttä -- -- --

"Pysähtykää!" viittasi Herra.

Ja Lucifer katseli, kuinka hän kumartui Eevan puoleen ja, puhaltaessaan hänen sieraimiinsa elävän hengen, kosketti hänen huuliaan omillaan.

"Tämä on hyvin kaunis katsella!", sanoi Herra ja hän kääntyi Aatamin puoleen aikoen sulkea haavan, josta kylkiluu oli otettu -- -- --

Silloin ojensi Lucifer kätensä, pysäytti Herran ja sanoi:

"Älkää sulkeko ... te olette ottanut häneltä paljon -- hänelle täytyy antaa jotain sijaan. Sylkekää, Herra, sylkekää maahan, ja käskekää enkeleitä tekemään samoin!"

"Onko se tarpeellista?" kysyi Herra viivytellen.

"Kyllä, jos miehen tulee rakastaa naista. -- Ja jos hänen sen vuoksi tulee kiittää teitä!" vastasi Lucifer peittäen katseensa.

Niin sylki kaikkivaltias -- ja hänen enkelinsä sylkivät -- ja Lucifer sylki viimeksi -- ja teki syljestä multakokkareen maahan -- ja tällä mullalla täytti hän paikan, mistä kylkiluu oli otettu -- -- --

Sitten sulkivat Herra ja Lucifer yhdessä suuren haavan -- eikä jälkeenpäin voinut ollenkaan huomata, mistä Eeva oli otettu.

Ja he ottivat pois unen miehen silmistä ja hänen aisteistaan.

Ja hänen silmänsä ja aistinsa aukenivat ... ja hän nousi seisomaan suoraksi kuin ei hänelle olisi tapahtunut mitään.

Ensin katseli hän suoraan eteensä -- mutta Aatamin katse ei näyttänyt kiintyvän Herraan, ei hänen enkeleihinsä, eikä Luciferiin.

Silloin katsahti hän sivulleen ... ja hänen suuret hirvensilmänsä suurenivat äkkiä voimakkaasti -- ja hän tempasi jalat puoleensa nykäyksellä kuin olisi hän tahtonut repiä maan rikki -- ja hän astui askeleen Eevaa kohti ... ja seisattui paikoilleen, tuijottaen.

Hän oli liittänyt kätensä lanteilleen -- ei katsellut miestä, eikä toisia -- ei mitään ... mutta hän hymyili raskaasti kuin unessa.

"Mies ei näe meitä -- nainen ei näe häntä eikä meitä... Missä viipyy minun ylistyslauluni?" kysyi Herra Luciferilta.

Ja kaikkivaltiaan ääni kuului kovalta ja moittivalta: "Täytyykö minun katua, että minä taas kutsuin sinut luokseni ja pyysin sinun apuasi? Kas mitä hyötyä sinun avustasi on ollut! Nuo molemmat tuossa ovat kuin muutkin puhumattomat!"

"Älä vihastu, Herra, vaan ole kärsivällinen; Eevasta puuttuu vielä yksi seikka."

"Tarvitseeko hänkin multaa? Sen olisit voinut heti sanoa!" puhui Herra ja varjo verhosi hänen otsaansa.

Enkelit painoivat silmänsä alas. Ja maan yli kävi humina -- ja aurinko poltti -- ja ukkosilma oli tulossa. Lucifer muisti sen viimekerrasta, kun salama syöksi hänet taivaasta.

Mutta hän ojensi rauhallisesti vasemman kätensä; otti oikealla terävän okaan -- piirsi okaalla naarmun käsivarteensa -- nosti sen Eevan pään yli ja sanoi:

"Katso ylös!" -- -- --

Eeva kohotti silmänsä, nuo lämpimät, nöyrät silmät ja työnsi pehmeällä ja sulavalla liikkeellä tukan aaltoavan virran pois päälaelta -- -- --

-- -- -- Silloin putosi yksi ainoa pisara Luciferin verta ja sattui hänen silmäkulmaansa. Ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi; hänen katseensa tuli suureksi ja loistavaksi -- hymy levisi poskille, huulille ja leualle -- niin kuin aurinko kohottautuu aivan vähän merestä ja kiinnittää ensimäiset etsivät säteensä rannan korkeihin seetripuihin.

Hän _näki_ heidät kaikki: Herran, Luciferin, enkelit -- mutta hänen katseensa kiintyi Aatamiin.

Hän sai hänen ensimäisen hymynsä.

Ja kun Eeva näki sen vaikutuksen, pakeni hän -- hymyillen ja sentään peloissaan kuin nuori antilooppi -- hypähtäen korkealle yli kallion -- kiiruhtaen ja kimmeltäen -- tukan levitessä viittovina siipinä -- pois metsää kohti.

Hypähtäen ja huudahtaen syöksyi Aadam kuin hirvi hänen jälkeensä -- -- -- -- --

Ja nyt kuului vierivien kivien jyminää, taittuvien oksien paukkinaa, jokien ja purojen loiskinaa ... ja puitten pimento sulkeutui heidän jälkeensä.

Nyt lauloivat enkelit. Ei, ne riemuitsivat -- tunkeutuivat joukottain esille -- tahtoivat seurata paenneita -- -- --

Herra kutsui heidät takaisin kuninkaallisesti hymyillen.

Hän kääntyi Luciferin puoleen:

"Kuulitko -- hän huusi? Ja näitkö -- hän hymyili? Ja tiedätkö mitä se hymy ilmaisi?" kysyi Herra ja hänen katsantonsa oli taas iloinen; hän muistutti omaa kesäpäiväänsä.

Lucifer hymyili, ja hänen hymynsä oli pilkallista: "Sinun ylistysvirtesi ei vielä kaikunut -- ja me saamme kaikki odottaa sitä hieman. Mutta ennen kuin se kaikuu, oi Herra -- tahdon minä poistua ollakseni turvassa!" sanoi Lucifer, ja hänen kauniit huulensa ohenivat, ja hänen tumma katseensa paloi.

"Mene!" sanoi kaikkivaltias tyynesti. "Mene rauhassa sinne, mistä olet tullut! Se olkoon meidän lahjamme avustasi, että sallimme sinun lähteä rauhassa luotamme. Sillä sinä tarkoitit pahaa -- ja pahuuteen sinä pyrit niinkauan kuin minun kaunis maani seisoo. Älä luule, että tarkoituksesi jäi meiltä huomaamatta. Me rakastamme sinua tänä suurena päivänä -- niinkuin me aikojen alussa sinua rakastimme. Emme tule koskaan olemaan välinpitämättömiä sinuun nähden -- sinun viisautesi on liian suuri, sinun voimasi monessa meidän voimamme kaltainen. Mutta me olemme nähneet sinun lävitsesi -- niin pohjattomalta kuin katseesi näyttääkin. Meidän katsettamme ja ajatuksiamme et sinä koskaan alusta alkaen nähnyt -- ja sinä et koskaan saa nähdä niiden loppua."

Niin puhui Herra.

Lucifer kumartui -- astui esiin -- ojentautui ja sanoi hillitysti, uhmaavasti:

"En kiitä kiitoksestasi!

"Minä tiedän, että sinun täytyy käyttää hyväksesi minua ja meikäläisiä. Muuten olisi sinun valtasi aikoja sitten kukistanut minut.

"Palvelijoillesi tuolla, jotka näyttävät minusta aivan tarpeettomilta, voit antaa rauhasi.

"Se on laiha palkkio, mutta se näyttää riittävän heille.

"Sinä otit minut avuksesi luomisen mestarityössä. Mutta sillä jaoit sinä maan meidän kesken. Minä osaan suojella omaa osaani.

"En saavu koskaan kutsumatta. Mutta jos minua kutsutaan, vaadin minä palkkani.

"Tämä on rehellistä peliä. Kysy tyhmiltä palvelijoiltasi, jotka nimittävät minua valehtelijaksi.

"Hekin ottavat kerran maksun -- niinkuin sinä, oi Herra, otit maksun ihanasta työstäsi suutelemalla lastasi.

"Minulta, yhtä vähän kuin sinulta, ei mikään jää huomaamatta. Sinä olet suurin, mutta minä seuraan kohta jäljissäsi.

"Ja sinun ja minun välilläni on maa, joka on minusta yhdentekevä -- ja ihmiset, joille minä uhraan kaikki toimeni ja ajatukseni.

"_Heissä_ me kohtaamme -- heistä me taistelemme, Herra!

"Ja nyt tahdon sanoa sinulle tämän:

"Sinä saat nauttia maan ihmisten ylistyslaulusta!

"Ja se on kutkuttava korviasi ... niinkuin kevään raitis henkäys kutkuttaa sinun sieraimiasi, mistä miehen ja naisen elämä tuli esiin -- tuo onnellinen sattuma. Se tulee ilahuttamaan sinun sieluasi, niinkuin tämän kesäpäivän loiste, jonka keskellä sinä tunnet itsesi suureksi ja mahtavaksi, iloiseksi ja oikeamieliseksi -- -- --

"Sitten saapuu syksyn karvas maanhaju -- kirjavien lehtien lakastunut kauneus -- _minun_ tuoksuni, _minun_ kauneuteni!

"Sekin on ylistyslaulua ... naisen kirkuna synnytystuskissa ... miehen hätäkarjuna raatelevien petojen ahdistaessa ... miehen raivonhuuto, kun mies tappaa miehen naisesta taistellessa -- naisten kiljuna, kun naiset vihaavat ja ahdistavat toisiaan... Lasten huuto vanhempiaan vastaan -- -- -- vanhempien kiroukset lasten yli -- -- -- koko tuo halpa, julma, ähkyvä, lepertävä laulu kovasta leivästä, suloisesta intohimosta, katkerasta puutteesta ja talvesta, autiosta, autiosta, autiosta talvesta!

"Sekin on ihmisten ylistysvirttä -- ei _minun_, vaan _sinun_ Luojan, Ylläpitäjän, Isän, Herran kunniaksi" -- -- -- -- --

Ja nyt kuului suhina. Lucifer oli näin sanoen kohottanut suuret, mustat siipensä, jotka heittivät varjon kauas maan yli -- sinne, missä karkoitettu enkeli pakeni Herran vihaa peljäten.

"Ottakaa kiinni hänet, tuo röyhkeä pilkkaaja!" huusivat taivaan sotajoukot, Rafael etunenässä.

"Olemme myöntäneet hänelle vapaan lähdön. Antakaa hänen mennä rauhassa!" -- -- -- sanoi Herra.

Ja tyynenä, käsittämättömänä suuntautui hänen katseensa metsää kohti, joka oli sulkeutunut hänen lapsiensa takana.

XVIII.

Lukeminen oli lopussa.

Kukaan ei sanonut mitään. Saattoi -- niinkuin herrojen shakkia pelatessa -- kuulla "kuolemankellon" naksahtelevan mädänneessä seinälaudoituksessa.

Grethi seisoi ikkunalautaan nojaten; hän katseli ulos kultaiseen kevätiltaan; hän ajatteli ja ajatteli taas, muisteli, kuinka kartanon hiljaisuus oli tuntunut hänestä kaksinkerroin ylevämmältä ja ylhäisemmältä, kun hän ensikerran oli nähnyt urkurin.

Hän ei voinut kääntyä mestariin päin, vaikka kokonainen tunnemaailma veti häntä sinne...

Niin seisoi hän ikkunan luona hiljaisena, kullanhämärtävänä kevätiltana, itsekin vienon kajastuksen ympäröimänä. Kädessään oli hänellä punertavalla kultauksella koristettu kirja, pientä oktaavikokoa; hän oli lainannut sen Rachelille ja saanut sen takaisin tänään.

Grethi osasi sen kirjan melkein ulkoa -- samoin kuin hänen äitinsä oli osannut sen. Sen oli nimineuvos antanut lahjaksi vaimolleen: --_Faust_. Eine Tragödie von Johann Wolfgang _Goethe_. Erster Teil.

Grethi selaili lehtiä hajamielisesti siinä seisoessaan ja pysähtyi Gretchenin sanoihin:

Ich weiss zu gut, dass solch erfahrnen Mann Mein arm Gespräch nicht unterhalten kann. [Tiedän liiankin hyvin, ettei yksinkertainen puheluni voi huvittaa noin kokenutta miestä.]

Hän kuuli molempien herrojen äänet. Mestari Ollivier oli istuutunut herrasmiehen tuolin viereen ja laskenut kätensä kevyesti sairaan, väsyneen miehen käsivarrelle.

"Kevät on vaikeaa aikaa", kuului urkurin ääni -- "koska se on koko maan vaikein aika, ja koska me vähitellen vanhenemme niinkuin maakin. Mutta kun olemme sivuuttaneet vaarallisen tasauspäivän, alkaa meissä versoaminen -- alkukesää odotellessamme. Ja kauniina päivänä lankee meidän päällemme kirkastus kuin loistava meteori pilvien pihoilta, ja me hämmästymme kuin lapsi, kuin nuori ihminen, joka ei ole tottunut siihen, että taivas ilmaisee salaisuutensa!"

"Ei, monseigneur", vastasi herrasmies koettaen hymyillä, vaikka ääni kuulosti sammuneelta -- "Meteorioppi ei enää lohduta minua. Minun vaivainen taivaallinen ruumiini on heittänyt liian monta kuperkeikkaa, se on 'törmännyt Jumalaa vasten' ja särkynyt kappaleiksi! Teidän ei tarvitse soittaa minulle: 'Mä kuljen kohti kuolemaa' -- sillä minä _tiedän_ sen!" --

Grethistä tuntui, että molemmat miehet hyvästelivät toisiaan leikkiä laskien.

Nyt seisoi urkuri Grethin takana.

"Luetteko?" kysyi hän lempeästi.

Tyttö ei vastannut.

"Saanko nähdä?" ja mestari otti kirjan.

"Ah Faust -- pieni tübingiläinen painos -- vuodelta 1808. Harvinainen kappale!"

"Se on minun isäni morsiuslahja äidille!" sanoi Grethi.

Hän kumarsi kirkkaat, siniset silmänsä syvälle yli kirjan, tarkastellen sitä tuntijan katseella. Grethi piti sitä kädessään. Mestari piti kättään hänen kätensä ympärillä ja tytön käsi vapisi.

"Saanko kiittää teitä", kuiskasi hän, "siitä, mitä te luitte meille. Se oli -- se oli niin uutta!"

Hän ei kuullut, tai ei ollut kuulevinaan, ja selaili kirjaa.

"Alkuunhan on kirjoitettu runo", sanoi hän. "Saako sen lukea?"

Grethi nyökkäsi myöntävästi. "Näettekö?" kysyi hän. Mestari nyökkäsi.

"Sen runon on isä kirjoittanut", sanoi Grethi. "Äiti kertoi minulle usein, että hän sai kirjan morsiuskukkiensa joukossa juuri kun hän pukeutui kirkkoon lähteäkseen. Isä odotteli vaunuissa ikkunan alla -- kärsimättömänä -- ehkä vastoin tapoja ja sopivaisuutta. Äiti luki runon, lähetti palvelijat hetkeksi ulos, irroitti kimpun morsiusseppeleestään, avasi ikkunan raolleen ja heitti pienen, vihreän oksan isälle. 'Olisin itse voinut heittäytyä ikkunasta hänen luokseen', kertoi hän minulle. Ja aina hänen sitä kertoessaan säteilivät hänen silmänsä. Minun sanotaan olevan äitini näköisen", lisäsi Grethi välittömästi katsomatta mestari Olliviertä.

Mestari katseli häntä ja noita pieniä kirjaimia, jotka olivat kömpelöitä, avonaisia, pyöreitä ja hiukan epävarmoja kuin nuorukaisen liikutuksen vallassa kirjoittama kirje.

"Nyt luen teille ääneen -- Saanko minä?" kysyi hän hiljaa, pehmeästi.

Grethi vastasi katsellen odottavin ilmein hänen huuliaan.

Runo kuului näin:

_Kuoleva on_ -- -- --

Kuoleva on elo varhain, kuihtuva kauneus parhain! Suutelot, kyynelet kuivaa tuuli, nimen, min lausui vapiseva huuli! Kuoleva on elo varhain: se on laki saarella harhain.

Ja sentään lempemme palaa, kun syli syliä rakkahan halaa! Tartumme onneen, ootamme uutta! Toistuu, uhmaten ijankaikkisuutta Romeon, Julian, Gretchenin satu.

Huuhtele kasvosi rakkain, voitele kylkesi öljyllä vakkain, voitele rintas, mi liekkinä palaa! Oottele etsikkoaikaa! Kuunnella soittosi taikaa lempeä lehto vaieten halaa.

Tiedäthän: taittuva on elon latu!

XIX.

Grethi tunsi, että mestarin käsi taas tarttui hänen käteensä, ja että toisen käsi nyt vapisi.

Hän tuli taas hämilleen ja veti kätensä hiljaa pois. Mestari selaili kirjaa ja nyt valoi illan rusko hohteensa häneenkin.

Grethi haki pikku Bablia. Hän huomasi Rachelin käytöksestä, että herrasmies tarvitsi välttämättömästi lepoa.

Hän löysi Bablin viereisestä huoneesta, nurkasta, missä Grethi oli kuunnellut urkurin soittoa. Pikku Babli oli pujahtanut sinne lukemisen kestäessä.

Hän nukkui raskaasti.

Rachel vei urkurin herrasmiehen makuuhuoneeseen... Ukko oli kovin rasittunut, eikä halunnut toisten apua, vaikka hänen päänsä vaipui raskaasti Rachelin olalle.

Rachel kuiskasi Grethille: "Me pidämme Bablin täällä yötä -- hän saa nukkua minun vuoteessani -- minä jään tänne!"

Sitten toivottivat Grethi ja mestari Ollivier "hyvää yötä". Heillähän oli sama matka.

Vielä kerran kysyi urkuri: "Enköhän jäisi teidän luoksenne Rachel? Istun tuolilla ikkunan ääressä -- minä olen tottunut valvomaan!" -- -- --

Mutta Rachel vain taputti hänen käsivarttaan, silitti Grethin tukkaa, räpäytti pitkiä, mustia silmäripsiään ja sanoi nyökäten: "Jumala siunatkoon teitä kumpaakin! Asiat ovat niin kuin olla pitääkin."

He lähtivät.

He kulkivat yhdessä lehtokujan kautta, kumpikin omalla puolellaan tietä lehmuksien vieritse, joiden juurella kasvoi niin runsaasti vesoja, keisoja ja villiä hirssiä, että näköala sulkeutui.

He eivät puhuneet mitään.

Mutta ilta puhui heille. Ja ilta värisi punertavan kultaisena uneksivassa hämärässä, mikä tyynnyttää tuulen, hiljentää eläinten äänet --. Koko luonto aivan kuin aavistaa yliluonnollisen läsnäolon.