Part 5

Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti, pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään urkujenpolkijalle: "Kun _hän_ selittää minun urkujani, tiedän minä että minä pääsen siitä! -- -- --"

Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle hän varovasti istuutui odottamaan.

Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.

Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen huokaus.

Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään. Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen otsalleen ja olkapäilleen... Grethi näki hänet puoleksi sivulta. -- Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois käännetyt... Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta päätä.

Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään...

Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.

Oli kuin urkuri olisi herännyt.

Hänen vasemman kätensä ottaessa soinnun -- tuskin kuuluvassa pianissimossa -- sanoi hän yhä nojaten päätään oikeaan käteensä samalla kun hänen sinisten silmiensä katse viivähti Grethissä:

"Te tulitte siis! Minä olen odottanut teitä. Mutta minä olin sairaana muutamia päiviä. Minä voin väliin -- ei usein, vain joskus -- hiukan pahoin! Ja te ette koskaan ole sairas -- luonnollisesti: Te olette niin siunatun nuori. Nuoruus on Jumalan lahja ihmisille. Ja hänen käskynsä on, että heidän tulee ystävällisesti muistaa häntä, kun hän vähitellen laskee iän taakan heidän hartioilleen.

"Hän ei koskaan kiiruhda -- ei tässä, eikä muussakaan. _Hänellä_ on suuri aika -- ja niin -- no! Nehän ovat urut!

"_Nekin_ on hän luonut, että hän ja me voisimme yhdessä iloita hänen lahjastaan. Ja ne olivat silloin aivan nuoret kun hän ensi kertaa puhalsi niihin elämän hengen.

"Ja sitten myöhemmin olemme me, hänen palvelijansa, kehittäneet ne siihen, mitä me sanomme 'täydellisyydeksi'.

"Niin -- suurin ja täydellisin soittokone mitä on olemassa, ovat urut.

"Ne elävät kauemmin kuin kirkko.

"Niillä on se vika, ettei esityksessä saa sitä sielua yksityisääniin kuin puhallus- ja jouhisoittimilla. Mutta se on suunnattoman rikas soinnuista ja yksityistä ääntä voi jatkaa vaikka loppumattomiin.

"Se on ainoa kone, jossa on nykyaikaisen säveljärjestelmän kaikki äänet, ainoa, jossa mitä erilaatuisimpien sointuväritysten moninaisuus yhtyy.

"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää häntä mestariksi! Hänen _pitäisi_ istua siinä mestarina -- ja edessään on hänellä orkesteri -- koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen, rumpuineen torvineen -- ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka tottelevat _häntä_.

"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia, juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan jalkioiden henget ulos syvyyksistä... Ja parilla pehmeällä huiluäänellä kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut, eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!

"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.

"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa -- tai ei mitään.

"_Sana_ ei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman...

"Ja silloin _kuohahtaa_ -- niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph Vogler huudahti -- silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon, silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin tulta, joka polttaa ajatukset -- --. Silloin ovat ne kuin itse David, veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa riemun miehekkäässä Hallelujassa:

"Kiittäkäät herraa pasuunaäänin, kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin! Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein, kiittäkäät häntä kielin ja huiluin! Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin, korkeesti kaikuvin rummuin! Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa Halleluja!" -- -- --

XV.

Mestari soitti Grethille. Hän kuvitteli preludiumin. Hän antoi sävelvirran viedä itseään kuin kuiva lehti antautuu virran vietäväksi, antoi sävelten hyminän vallata itsensä kuin metsän läpi tuulessa lentävä lintu.

Ja Grethi istui paikoillaan liikahtamatta -- jääkylmänä ja tulikuumana; hän tunsi itsensä yhtä onnelliseksi kuin vain kerran ennen elämässään -- kun äiti myöhään eräänä iltana oli tullut konsertista, oli soittanut puoli yötä ainoalle lapselleen ja lopuksi suudellut häntä tulisesti puhuen elämästä ja kuolemasta ja musiikista, joka on elämä ja kuolema.

Ah, äiti! -- Grethi huomasi kyynelien valuvan silmistään; kuinka hän oli yksinäinen!

Kun mestari soitti, liiteli neidon katse ympäriinsä kirkossa ... hän ei jaksanut siirtää ajatuksia aivoissaan toisesta nurkasta toiseen määrätyssä järjestyksessä -- -- -- hänessä kuohui jotain tuskallista ja riemukasta, välinpitämätöntä ja jännitettyä.

Hän katseli kuin sumun läpi kirkon laivaa -- pysähtyi kostean vihreihin koristeihin, jotka kaikkine leikkelyineen, kirjailtuine kankaineen, vertauskuvineen ja enkeleineen, kasvoineen ja merkkeineen eivät _ilmaisseet_ kerrassaan mitään ... yhtä vähän kuin leikelty ja kullattu alttaritaulukaan. -- Vain kaari-ikkuna kuorin holvissa kiilsi himmeänä ja kaukaisena maalattuine ruutuineen, keltaisena, sinisenä, vaaleanpunaisena -- ja _jutteli_ hänelle, niinkuin metsän kukkaset ja taivas olivat puhelleet hänelle hänen omista salaisuuksistaan, siitä salaisuudesta, jota hän ei voinut uskoa kellekään -- joka oli niin suloinen ja raskas, mahdoton, kiusallinen -- ja josta hän ei millään ehdolla olisi tahtonut luopua! -- -- -- Kun ei ollut ketään ihmistä, jolle hän olisi voinut ... niin, sillä pikku Babli ei ollut _vielä_ oikea ihminen -- ja Rachelilla oli itselläänkin liiaksi vaikeuksia -- ja sitäpaitsi oli hän -- ehkä liian "tukeva".

Entäs täti Birger kotona? Ei, Grethin mieli muuttui oikein kiukkuiseksi, kun hän ajatteli tuota saamatonta naista -- tuota luulosairaaloista surun ärsyttämistä ja pistelemistä, mikä esti häntä millään lailla ymmärtämästä tai ottamasta osaa toisen suruihin -- -- -- kun taas todellinen syvä _sydänsuru_ tekee naisesta toisten naisten sielun vaalijan ja armeliaisuussisaren! Ei, hän ei uhrannut muuta kuin nuo myrttiä kastelevat kyyneleet, myrttiä, jota Grethi ei voinut suvaita -- koska se jokapäiväisenä muistomerkkinä huomautti hänelle alituiseen _sen_ hetken lähestymisestä...

Oi, kuinka yksinäinen ja avuton hän oli!

Näkihän hän -- aivan elävästi täällä kirkossa -- neiti Marguerite Birgerin täydessä morsiuspuvussa huntuineen ja seppeleineen, joka on liikuttavan hieno ja viaton uneksivassa vehreydessään, niinkauan kuin lehdet, oksat ja runko ovat yhdessä huonetta koristamassa ... mutta joka on valehdellut, valehtelee ja tulee aina valehtelemaan kaikkialla maailmassa siitä hetkestä saakka kun lehdet, oksat ja runko sidotaan "seppeleeksi" -- uhriseppeleeksi! -- -- -- -- --

Grethi väänteli hoikkia sormiaan. Siinä sormessa, missä kihlasormus oli, kiilsi veripisara. --

* * * * *

Hän soitti Grethille.

Hän oli tarkannut tyttöä, kun hänen katseensa liiteli ympäriinsä, oli nähnyt hänen innostuksensa -- surun, jonka hän kätki, sen levottomuuden ja hädän, joka kuvastui hänen kiinteässä katseessaan. -- -- -- Mestari soitti _hänelle_.

Ja sillä aikaa kun hän soitti, selin tyttöön, eläytyivät tytön kasvot ja niiden äänetön puhelu vanhan mestarin silmien edessä -- hiipivätpä hänen sydämeensäkin, jota hän kauan sitten oli pitänyt panssaroituna, ainaisesti.

Mutta panssariin oli hänen huomaamattaan tullut aukko ... pisara nuorta verta oli tunkeutunut siitä sisälle sekoittuen hänen omaan vereensä, ja hän huomasi sen nyt nuoremmaksi kuin oli aavistanutkaan -- ja lisäsi: nuoremmaksi kuin luvallista oli!

Sillä hän oli _tahtonut_ unohtaa, ja siinä oli hän kauan onnistunutkin.

Hänen ruumiinsa oli ehkä antanut apua ... hän oli varustautunut lujalla vakaumuksella vietteleviä mielikuvia vastaan, joita ikä ei kuitenkaan aina voi torjua.

Hän oli -- sen hän tunsi -- samalla kertaa tuo rappeutunut kirkko ja vankka soitin! Etenkin kuin tuo _rappeutunut_ kirkko, joka vaati vankoilta uruilta kaikenlaista hienotunteisuutta, vieläpä suuren kieltäymyksenkin: täydestä soitosta pidättäymisen!

Hän soitteli _itselleen_.

Ainakin luuli hän tekevänsä niin. Hän oli nyt unohtanut tuon nuoren naisen takanaan, tyttösen ihastuksineen ja murheineen.

Hän tarkasteli mennyttä elämäänsä -- -- -- mutta tänään kuulosti se katkeralta.

Vuodesta vuoteen -- tässä pimeässä vankilassa -- yksin, aina yksin, näitten muurien sisällä, jotka _saattoivat_ särkyä -- heikkona intohimon hetkenä kun sydän tahtoi soida "täysin soinnuin"... Mutta silloinhan särkyisi kaikki: taide, sielu, urut -- -- -- ja Herra oli auttanut hänet tälle paikalle -- -- -- suurten urkujen ääreen ... ja hän oli Herran palvelija! -- -- --

Miksi, miksi tulivat nuo nuoret naiset tänne? -- -- -- Miksi juuri tuo nuori nainen lämpimine, palavine silmineen? -- -- --

Hänhän oli lopettanut kaiken -- maksanut suuren velan -- sovittanut sovitettavansa -- haudannut -- peittänyt mullalla -- tukahuttanut soinnuilla sieluntuskat ja itsesyytökset, valituksen ja katkeruuden ... mutta, hyvä Jumala, miksi on _kaikilla, nuorilla, puhtailla, hyvillä naisilla_ samat lämpimät, syvät, polttavat silmät? -- -- --

Siksi että on miljoonia ja taas miljoonia miehiä, jotka sinkoavat sukukuntien vaihtelun rajutuulessa maan ympäri kuin kirjavat lehdet -- -- -- tomuna ja tuhkana vielä eläessäänkin -- -- -- ja vain _yksi_ nainen: Eva -- äiti ja neitsyt, joka yksin seisoo paikoillaan korkein povin, kädet riippuen -- palavat silmät etsien, kysyvästi katsoen Jumalaa kasvoista kasvoihin -- -- -- -- --

* * * * *

Hän soitti _Grethille_.

Ja Grethi kuuli sen -- ja nousi -- ja meni urkurin luo, aivan kuin hänen paikkansa olisi urkurin rinnalla -- kuin se aina olisi ollut siellä.

Hän ei ollut vähääkään hämillään. Urkuri katseli alhaalta ylös häneen, kun tyttö kumartui katsomaan nuottilehteä, joka oli avoinna. "Orpheus!" Mestarin surullisissa, sinisissä silmissä oli kostea kiilto -- hän hyräili -- Grethi hyräili ... hän ei näyttänyt ollenkaan ihmettelevän sitä, -- -- -- nyökkäsi vain kehottavasti sanoen: "Gluck on kuitenkin se mestari, joka osaa valittaa ilman katkeruutta ja rikkonaisuutta."

Hän hyräili:

J'ai perdu mon Euridice, Rien n'égale mon mahleur; -- -- --

[Olen kadottanut Eurydiceni ja suruni on vertaa vailla.]

Grethi jatkoi:

Sort cruel! quelle rigueur! Je succombe à ma douleur.

[Kuinka ankara olet, julma kohtalo! Minä sorrun suruuni.]

Ja mestari Ollivier:

Euridice! -- -- -- Euridice! Réponds -- moi -- -- --

[Eurydice, Eurydice! Vastaa minulle!]

Grethi kumartui hänen otsansa yli. Hän tahtoi kiitollisen ihailun vallassa painaa huulensa tuota viisasta, tyyntä otsaa vasten -- mutta mestari nosti päätään ylöspäin ja tytön lämpimät huulet liukuivat hänen poskeaan pitkin.

Oli kuin olisivat äsken puhjenneen kukkasen silkin hienot terälehdet kosketelleet häntä ... ja hän tarttui Grethin molempiin käsiin, ja hänen silmänsä etsivät hänen silmiään.

Grethi katsoi hänen silmiinsä ja luki niissä hämmästystä, melkein pelästystä -- ja syvää iloa -- -- --

Grethi ei uskaltanut katsella kauemmin -- käänsi päänsä pois, ja tuolla oviaukossa, missä haalistunut verho häilyi tuulessa -- huomasi hän Sidsel muorin veikeät kasvot, jotka tuijottivat, liikkuivat, hymyilivät ... Sidsel muorin, joka ei ollut näkevinään, ja kuitenkin paraiksi näki sen, mitä halusikin.

XVI.

-- -- -- "Rachelin kansalle", sanoi mestari Ollivier, nojaten kyynärpäänsä hohtavan valkoista liinaa vasten viinilasi koholla kädessään -- "Rachelin kansalle olkoon tämä viinilasi pyhitetty rakkaan ystävättäremme nimipäivänä! Hänelle itselleen saatamme me tuskin sanoa muuta kuin ilmaista sen kiitollisuuden, jota meidän isäntämme ja ystävämme häntä kohtaan tuntee -- useiden hyvien ja huonojen vuosien sydämellisen alttiuden kaunistamana.

"Meitä on tänään neljä hänen hohtavan valkean liinansa ympärillä, jonka kevät on koristanut ensimäisillä lehdillään, ensimäisillä kukkasillaan. Me tunnemme kaikki neljä olevamme 'vieraita maan päällä', tuskin tietäen, minne matka huomenna vie: Me vaellamme, niinkuin Rachelin kansa, lakkaamatta.

"Omasta puolestani kuulun minä pieneen ryhmään suuressa, pieneen seurakuntaan kuuluisassa kansakunnassa, joka on tehnyt raskaaksi sukuni elämän -- ja taistelun sen puolesta rakkaaksi. Minä luulen, että meidän pienen ryhmämme henki on tunkeutunut suuren, rikkaan kansan sieluun -- murtaen huomaamatta, mutta varmasti ja sitkeästi sen tavat, syventäen sen uskon lähteitä, heikontaen sen ylpeyttä.

"Olisin lukenut historiaa huonosti, jollen olisi huomannut, että nuo harvat ovat olleet joukon kasvattajia -- niinkuin tuo _ainoa_ eli sen vuoksi ja kärsi sen painon alla.

"Sellainen on Rachelinkin kansa! Hapatus maailman leivässä -- suola maan ravinnossa.

"Terävässä, kirkkaassa päivän valossa katsottuna on Israelin kansalla kärsimystä tuottavia vikoja -- jalkineihin erämaan vaelluksen aikana tarttunutta hietaa.

"Se Jumala, joka johti joukkoa, oli silloin kuin hietamyrsky.

"Mutta yöllä -- Itämaiden yössä, joka on syvä, lämmin ja uskollinen kuin Rachelin silmät -- yöllä kulki Jehova edellä tulipatsaana." -- -- --

Tässä pysähtyi urkuri hiukan. Juhlallisesti katetun pöydän ympärillä herrasmiehen huoneessa vallitsi harras mieliala. Kaksi ylintä akkunaa oli auki vanhaan puistoon päin -- ja aivan kuin sinisestä taivaasta ojensivat korkeat puut vaalealehtisiä oksiaan tervehtien sisään. Tuoreen vehreyden tuoksu levisi huoneeseen, lintujen liverrys sekaantui siihen... Grethi nosti iloisena ja onnellisena silmänsä lautasestaan. Mestari Ollivier katsahti Grethistä Racheliin ja jatkoi:

"Tuossa ovat nuoret, palavat silmät, joiden syvyydessä elämän kaihot kirkkaina ja puhtaina kimmeltävät niin kuin se tähti, joka _ei koskaan_ sammu. Ja on vanhempia silmiä, lämpimiä ja lempeitä, syviä kuin lapsen, joiden katse liitelee sen kirjavan kuvakirjan lehdillä, mihin itämainen elämän viisaus on tarinain muodossa kätketty.

"Rachelin elämä -- samoinkuin jokaisen hänen heimolaisensa elämä, on kertomus Jumalan valitusta kansasta.

"Tässä, keskiajan murenevassa linnassa, on hän meistä kuin suuri, äidillisen sisarellinen lapsi, joka sulkee meidät kaikki sydämeensä!"

Hän nousi, ojensi lasinsa Rachelia kohti, kumarsi sirosti ja sanoi:

"A votre santé, Rachel!" [Maljanne, Rachel!]

Rachel joi vaivaloisesti kulauksen ihanaa, vanhaa viiniä, jota pikku Babli "sattumalta" oli löytänyt pullollisen kellarista.

Hän oli liian liikutettu -- hänen rintansa nousi ja laski -- hän haki herrasmiehen katsetta -- -- -- ja se oli tänään väsynyt -- väsynyt -- mutta siinä väikkyi himmeä, lempeä hymy, joka näytti pyrkivän kauaksi -- jonkin ystävällisen ja kirkkaan puoleen ... ja se sai hänen ystävättärensä vuodattamaan kyyneliä.

Rachelin käsi vapisi kun hän lähensi lasiaan vanhan herran maljaa kohti -- kristalli helähti kristallia vasten. -- Herrasmiehen perintömalja oli hauraampi; se putosi sirpaleina pöydälle ja viini punersi liinan ja vaaleanvihreät, lautasia seppelöivät lehdet.

"Se oli kuin _Amen_!" sanoi urkuri.

"Se ennustaa onnea", sanoi Grethi hiljaa.

"Se ennustaa loppua!" sanoi herrasmies koettaen nauraa vanhaan tapaansa. "Abmarschieren, rechts rum!

"Heute mein Glas in Scherben, Morgen im Grase sterben!"

[Lähtekää, oikealle! Tänään on lasini pirstaleina, huomena kuolen ruohokkoon!]

"Ei, ei, Herran tähden!" huusi Rachel nauraen ja itkien yht'aikaa.

Babli kaatoi suolaa viinitahran päälle, huuhtoi jäljet pois ruokaliinallaan ja nauroi:

"Se merkitsee vain sitä, että minä pesen liinan tänään ja kuivaan sen huomenna!"

He koettivat kaikki parhaansa pitääkseen raskaita ajatuksia poissa Rachelin pienestä juhlasta. Hänen itsensä oli kuitenkin vaikea salata huoliaan. Herrasmiehen huomaamatta tarkkasi hän huolestuneesti ilmettä hänen kasvoillaan, niissä kuoleman kalpeus poistui äkillisen punan tieltä -- hän antoi hänen haistella hajuvettä ja mies irvisteli, hymyili raskaasti ja suuteli hänen valkeaa, pulleaa kättään, jonka teerenpilkuista hän vaivaloisesti keksi pieniä pilapuheita.

Kaikki kulki Grethin silmien ohi kuin kaukaisuudessa. Niin usein kuin hän huomiota herättämättä saattoi tehdä sen, ojensi hän vadin tai maljan, tai virkkoi sanan mestari Ollivier'lle.

Urkuri taivutti kiittäen päätään. Hänen kasvojensa ilme ja väri tuottivat Grethille suurinta riemua. Sellaisena ei hän koskaan ollut nähnyt häntä -- ei edes ajatellut -- -- --

Hän ohjasi puhetta kuin näkymättömällä rihmalla, tehden pilaa jokapäiväisimmistä seikoista, jotka rupesivat elämään uutta, outoa elämää, kertoen juttuja, valiten ranskankielisen kärjen kevyesti, kuin sattumalta -- tarinoiden tapauksista ja henkilöistä soinnulla ja korostuksella, joka verhosi ne omituisen edesmenneisyyden vaippaan vanhojen puutarhojen, leikattujen pensasaitojen, kähäräisten nurmikenttien, joita lavendeli ja satakaunot reunustivat, vienosti tuoksuessa.

Ja Grethi tunsi nuoren, yhä karttuvan ilon kuohuvan esiin syvältä lämpimästä sydämestään ja se nousi ja kohosi hänen poskilleen, hänen silmiinsä -- -- -- Rachel katseli häntä, pikku Babli katseli häntä. Oli kuin molemmat olisivat sanoneet: "Voi, kuinka kaunis hän on tänään!"

Mutta hän itse istui paikoillaan katsellen avonaisia ikkunoita, sinistä taivasta, joka alkoi tummeta -- vaaleita, hiljaa väriseviä lehtiä, joita puiston vanhat puut ojentelivat sisään ikkunoista tervehtien ja siunaten pientä juhlaa, harvinaista, ehkäpä viimeistä vanhassa linnassa. -- -- --

Tarjottiin kahvia. Pikku Babli sai juoda ruokamaljasta. Kuppeja ei riittänyt.

Sitten tuli hiljaisuus.

Grethi rohkaisi itsensä äkkiä, katseli mestari Olliviertä ja sanoi:

"Soitattehan meille nyt -- eikö niin?"

"Mahdotonta tänään!" -- -- -- vastasi hän hymyillen ja näytti rannettaan. "Minä olen kevään uhri. Hyvin vihainen sääski tai paarma on pistänyt minua yöllä. Tahdotteko nähdä kuinka turvonnut se on."

"Ai, te olette raapinut sitä. Niin minäkin teen unissani!" huusi Babli.

Grethi ja Rachel nauroivat. Herrasmies yski. Hän oli petollisella viekkaudella saanut käsiinsä Rachelin lasin ja tyhjentänyt sen. Rachel torui. "Hän _ei saisi_ juoda viiniä, siitä saattaisi olla mitä kauheimmat seuraukset... Kuinkas sanoi mestari Aldubrand, kylän juoppo, vanha välskäri 'sodan ajoilta', hän, joka kuppasi ja laski suonta kaikilta paikkakunnalla ja 'teoreettisesti' puolusti kylmää vettä sisällisesti, ja lämpimiä jalkakylpyjä ulkonaisesti..."

Herrasmies tuli äreäksi kuin lapsi -- alkoi sitten siristellä silmiään ja sanoi: "Oltiinpa sitä kerran oikeita ihmisiäkin -- tuollaisia esihistoriallisia olentoja syntiinlankeemuksen ja raihnaisuuden päiviltä. -- Muistatko Rachel, meillä oli neljä pulloa vanhaa Baunea päivälliseksi jokaisena kauniina kesäpäivänä -- ja sitten leikimme me Aatamia ja Eevaa yhdessä vuoriston metsiköissä!"

Rachel suuttui, pisti kätensä hänen suunsa eteen ja huusi:

"Bist du doch verrückt Mann! Die Kinder!" [Oletko mieletön, mies! Lapset!] Pikku Babli nauroi täyttä kurkkua. Grethi ei ymmärtänyt mistä oli kysymys; hän kuunteli yleensä vain mestari Ollivier'n puhetta. Hän katseli häntä lakkaamatta.

Rachel sanoi:

"Soittakaa meille jotain, herra Ollivier! Nyt pitää meidän kohta viedä mies vuoteeseen -- hän nuortuu liiaksi!" Mutta itsekseen kuiskasi hän: "Tuskin, tuskin, mies parka! Hänhän kuolee minun käsiini!"

Mestari Ollivier oli hiljaa katsellut Grethiä. Hän nyökkäsi itsekseen päätään, otti pienen, kiinniköytetyn paperipakan takkinsa taskusta, levitti laput pöydälle kaataen lasinsa täyteen vesiastiasta.

Sitten sanoi hän pehmeällä, hitaalla äänellä:

"Soittaa minä en voi, kuten sanottu! Mutta minä luen jotain. Arvelin lopettaa pienen, sievän juhlamme tänään pyytämällä seurueen tarkkaavaisuutta -- hetkeksi vain... En tahdo väsyttää rakasta ystäväämme -- kehoittaapa hän minua esiintymäänkin leikillisillä nuoruuden muisteluillaan... Olen jo kauan sitten alottanut sävelrunon, joka ei pyri pienempään kuin vanhan mestari Haydnin ikinuoren 'Luomisen' uudistukseen. -- Mutta koska minä luultavasti kuolen paljon ennemmin kuin minun teokseni astuu ulos elämään, olen minä vapaa-aikoinani _pannut muistiin_ jonkunlaisen selonteon siitä näystä, joka on väikkynyt silmissäni, ajatukset, jotka puhuvat minun urkusävellykseni kautta -- -- -- Ja tämän näyn Vanhasta Testamentista tahdon lukea teille tänään -- -- -- ennenkuin eroamme!"

Hän joi suullisen vettä, järjesteli papereita sirosti ja siististi kuten aina. Grethi oli jo edeltäpäin oudon haltioitumisen vallassa: "Mitähän tuohon kauniiseen otsaan oli sopinut, millä ääriviivoilla olivat nuo siniset silmät levänneet, mitähän mestari lukisi, hän, joka Grethin mielikuvituksessa aina esiintyi soittaen?" -- -- --

Hän kurkistaikse katsomaan. Päällyslehdelle oli hienoilla, pienillä kirjaimilla piirretty: "Kun maailma luotiin."

Mestari käänsi lehteä ja lausui: "_Genesis_."

XVII.

GENESIS.

1.

Enkelikuorojen ylistyslaulut mykkenivät.

Kerubit, serafit, sotajoukkojen sotajoukot vaikenivat äkkiä.

_Herra Jumala_ oli nostanut kätensä ja vaatinut hiljaisuutta.

Hän istui taivaallisella istuimellaan; hänen hohtavien, käsittämättömien kasvojensa ilmeessä kuvastui hymy, niinkuin auringonläike välähtelee pilvenkorkuisten vuorten päällä.

Hänen ympärillään olivat enkelien kuorolaulut kaikuneet Luojan kunniaksi.

Alhaalla, hänen jalkojensa astinlautana, lepäsi maa, jonka hän juuri oli luonut.

Höyryten aamun ensimäisessä kosteudessa, juuri kummunneena suuren tyhjyyden hämärästä yöstä, lepäsi siinä maailma valmiina, täydellisenä Luojan katseen alla.

Se oli niitä hetkiä, jotka eivät koskaan palaa takaisin lukemattomina, ajatuksen saavuttamattomina vuosisatatuhansina.

Ja näyn uutuus ja tuoreus oli sellainen, että Herra Jumala katseli kaikkea mitä hän oli tehnyt: _ja katso, se oli sangen hyvää!_

Hän viittasi luokseen lähimmän palvelevista hengistään, enkelin, jonka katse oli niin puhdas, niin voimakas ja niin lahjomaton kuin viisaan lapsen.

"Kuuletko ääntä tuolta alhaalta, Rafael?" kysyi Herra, joka oli tarkkaan kuunnellut hiukan aikaa.

"Minä kuulen hyönteisten iloisen hyminän, lintujen iloisen liverryksen, kaikkien, päivän eloon heränneitten eläinten ahkeran hyörinän!" vastasi arkkienkeli.

Taas kuunteli Herra; ja oli kuin pilvi olisi kulkenut hänen otsansa yli.

"Rafael! Käske enkeleitten laulaa minulle ylistyslauluaan!"

Enkelikuorot alottivat taas laulunsa. Ja taivaan laaja kaari vapisi.

"Hiljaa", keskeytti Herra... "Nyt on kai maani jo oppinut sen!"