Part 4

Hän alkoi poimia poimimistaan, kädet täyteen, hameen helmat täyteen ... Hän aikoi koristaa kirkon, _hänen_ kirkkonsa ja urut... Suuri seppelkiehkura levittäisi kevättä ja tuoksuvaa auringonvaloa autioon, kylmään huoneeseen -- minne vain _hänen_ säveleensä toivat viestejä lämmöstä ja valosta!

Sepä oli ajatus!

Hän olisi voinut syleillä koko metsää sen ajatuksen vuoksi ... ja kun kartanon hassu isäntärenki -- "hullu" -- kulki hoiperrellen ohi, ja suu ammollaan ja katse tuijottavana sieppasi tervehtien hatun meloonimaisesta päästään, pisti hän kätensä hameen taskuun, löysi pienen helmikutoisen kukkaronsa ja pani koko pienen säästönsä lyypekkiläisiä hopeakillinkejä rengin kuraiseen kouraan -- niin että hupsu tuli vielä hupsummaksi ihmetyksestä.

"Ota ne Hans! Ne ovat sinun. Pidä ne -- kuuletko!" huusi neitonen iloisena.

Ja mies kompuroi tiehensä käsittämättä, onnellisena aarteestaan niinkuin ehkä vain vähäjärkinen voi olla.

Mutta tyttö itse tuli äkkiä surulliseksi.

Oli kuin ei metsässä enää olisikaan kukkia, kuin ei aurinko enää paistaisikaan.

Se oli nimittäin paistanut hänen sormilleen, juuri kun hän taas piilotti pienen kukkaronsa.

Ja nuoren tytön sormessa oli kihlasormus -- herra Peer Pommerenckin sileä kultasormus.

Nyt huomasi hän sen; ehkäpä huomasi hän vasta _nyt_ sen suuren merkityksen. Hän oli syksyllä ollut kovin masentunut raskaiden kuolemantapausten vuoksi, aivan kykenemätön vastustamaan "pelastajan" ehdotuksia, tarjouksia tai käskyjä.

Hän oli tullut täysi-ikäiseksi yhdessä päivässä, silmänräpäyksessä.

Vastenmielisyyden tunne vieri kuin vavistus hänen lämpimän, vahvan sielunsa läpi. Kuin ilkeä hyönteinen oli inho ryöminyt hänen sormensa yli.

Hän tahtoi vapautua -- sekä sormuksesta, että herra Peeristä. Ja hän kiskoi, hieroi ja kierteli -- repi sormensa veriin. Sormus ei lähtenyt irti.

"Saan kyllä viilan kotoa", mutisi hän.

Hameentaskusta löysi hän pienen rievun, mallitilkun. Sen kietoi hän sormensa ympäri -- ja lähti nopeasti menemään pitkin herraskartanon lehtokujaa.

Kukat oli hän jättänyt maahan. Hän, joka ei koskaan unohtanut mitään, kaikkein vähimmän kukkasia.

Kun hän aikoi kulkea kartanon ulkohuoneiden ohi, pysähtyi hän nähdessään Rachelin.

Rachel seisoi kanatarhan luona, ankkalammikon vieressä ruokkimassa siipikarjaa.

Se narisi, kaakotti ja piipitti juutalaisnaisen ympärillä, aivan kuin valittaen saavansa liian vähän ruokaa.

Rachel heitti viimeiset murut ja puuron jätteet joukkoon, kyynelvirran valuessa hänen poskiaan pitkin. Hän pudisteli esiliinaansa ja kuivaili sen kulmalla silmiään:

"Voi Grethi", nyyhkytti hän. "Tämä oli ankara yö, tämä. Luulimme, ettemme saisi miestä pysymään hengissä aamuun saakka. Ja sitten tuo myrsky ja rankkasade, koko yön. Se rasitti meitä. Oli kuin Jehova olisi ottanut kätensä päältämme. Ja nyt perjantaina on minun nimipäiväni! Miehellä on aina ollut tapana viettää sitä _minun_ kunniakseni, vaikka hän laskee leikkiä sanoen, että olisi ollut parempi jos Iisakin ja Jaakopin Jumala olisi pitänyt minut ja kaikki muut Eevan tyttäret luonaan taivaallisessa Kaanaan maassa! Oi, siitä päivästä iloitsen minä koko vuoden! Ja nyt minä tuskin tiedän, mistä minä saisin hankituksi ruokaa pikku elukoille. Ja miehenhän _täytyy_ saada munia joka päivä, ainoita, mistä hän oikeastaan elää!... Mutta mikä sinun on Grethi? Sinähän olet sen näköinen kuin ei pussissa olisi ruokaa _sinullekaan_ enää! Näytäs! Mitä sinä olet tehnyt sormellesi? Haluatko sinäkin säikyttää vanhaa ystävääsi?"

Ja juutalaisnaisen mustat, lempeät silmät kuivuivat äkkiä; ja hymy pisti esiin, kun toinen oli lohdutuksen ja neuvon tarpeessa.

Hän repi pienen tilkun Grethin sormesta, katseli sormea, katseli sormusta, katseli syvälle hämillään olevan tytön silmiin.

Rachel kasteli sormensa ja kiersi sen Grethin sormen ympärille ... ja juutalaisnainen näki selvään nuoren tytön läpi ja sanoi hiljaa:

"Ah, äläppäs, pikku raukka! Ei saata noin vaan kiskoa pois sitä, minkä itse ja muut joka päivä näkevät -- ja jonka mieluimmin heittäisi viimeiseen nurkkaan!"...

Grethi vastasi reippaasti:

"Minä en ajattele sellaista. -- Minä en voi kärsiä että ... että... Nyt täytyy minun mennä!" keskeytti hän lyhyesti.

Rachel hymyili, taputti hänen kättään ja sanoi:

"Tiedätkö, mitä Job sanoi? Hän vastasi ja sanoi Jumalalle: Ja vaikka sinä kätketkin sen sydämeesi, tiedän minä, että sinä ajattelet sitä."

Grethi riisti kätensä irti ja lähti juoksemaan.

Rachel huusi hänen jälkeensä: "Me tapaamme perjantaina -- Jumalan avulla! Sinä ja Babli ja Monseigneur ja minä saamme syödä yläkerroksessa, miehen huoneessa" -- -- --!

Loput vei tuuli, aurinko ja heiluvat, versovat oksat.

Grethi juoksi.

XII.

Kun hän tuli kirkon luo, pysähtyi hän. Asehuoneen ovi oli yhä suljettuna; hän tarkasteli lähemmin ja huomasi, että pieni sivuovi tornin vieressä oli raollaan.

Hän avasi sen, ja tuli neliskulmaiseen huoneeseen, jossa oli kovaksi poljettu savipermanto; kuokkia ja lapioita nojallaan karkeaa, rappaamatonta seinää vasten. Muurissa oli pitkiä, syviä repeämiä, niin suuria, että käsi mahtui niihin. Hautauskalut koettivat turhaan peitellä vajavaisuuksia -- elämän haavoja ja arpia.

Sitten huomasi hän toisen pienen oven, joka myöskin oli raollaan.

Oli kuin kirkon torni olisi pyytänyt häntä vierailulle.

Hän epäröi vielä, epävarmana.

Oven yläpuolelle oli ripustettu taulu, johon oli piirretty jotain maalatuilla, koukeroisilla, epäselvillä kirjaimilla.

Hän tavaili kirjoituksen läpi. Se kuului:

Tän' oven eessä muinen ol' rappu kaita, puinen. Mutt' lahona se murtui ja kohta maahan sortui. Mutt' Herran armo syvä soi taaskin nousta jälleen sen maasta torniin tälleen: Ja nyt on rappu hyvä.

Grethi hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän kun hän oli aukaissut oven kokonaan ja näki edessään melkein kohtisuorat, kapeat, kierot ja viheliäiset portaat, jotka ylhäällä katosivat puolipimeään.

-- Jos nämä ovat uudet, hyvät raput -- ajatteli hän -- niin minkälaiset mahtoivatkaan entiset olla? --

Mutta ylös tahtoi hän nousta. Nyt tahtoi hän nähdä koko tuon pienen kirkon, jossa hän oli ollut pari kertaa joulun aikana täti Dorothean kanssa Birgereiden vanhassa perhepenkissä.

Ehkä raput veivät aivan urkujen luo!

Hän muisteli, että hän alhaalta permannolta oli nähnyt komeat urut -- aivan liian voimakkaat niin pieneen kirkkoon. Ne olivat sillä kertaa olleet hänestä kuin tunturi, jonka juuren parvekkeen veistelty reuna peitti, ja jonka jakaantunut huippu tuntui tavottelevan korkeimpia kattokaaria; tunturi, uponneena taustan salaperäiseen hämärään -- himmeästi kimaltelevat urkupillit hopeisina lähdepuroina, joista sävelet kumpusivat ja kuohuivat hillitysti seurakunnan päiden ja sydänten yli.

Sellaisina oli hän nähnyt urut ja sellaisina kuunnellut niitä alhaalta permannolta.

Nyt nousi hän ylös tornin portaita pitkin.

Se oli kuin tunturille kiipeämistä. Hänen täytyi nostaa nuorta ruumistaan ylöspäin vavistuneiden käsipuiden avulla -- ne natisivat hänen kevyen painonsa alla. Kanakopin portaat olisivat tuskin voineet olla jyrkemmät ja viheliäisemmät.

Saisiko _hän_, tuo vanha mies, joka päivä tehdä saman mestaritempun?

Ensimäisessä käänteessä pysähtyi hän. Hän ei pelännyt omasta puolestaan, hän ajatteli _häntä_.

Yhä enemmän ajatteli Grethi häntä oudon, tukahuttavan hädän vallassa.

Ravistuneessa, rappaamattomassa muurissa oli kapea, soikea aukko, niinkuin ampumareikä vanhassa linnassa.

Siitä pääsi sisään auringon säde ja puhtaan ilman leyhkä. Molempia tarvittiin täällä.

Pimeässä komerossa hämärsi joukko rojua: puukuvia, joista väri ja kultaus oli kulunut pois, nenät olivat taittuneet, jäsenet katkeilleet. Grethin oli vaikea katsella niitä ... hänestä tuntui, että ne olivat nukkeja lapselliselta aikakaudelta. Ne olivat luultavasti koristaneet saarnatuolia tai hautapatsaita kirkon laivassa.

Siinä lepäsi ikivanha Marian kuva, runneltuna, lapsi yhä sylissään. Näytti siltä kuin rotat ja hiiret olisivat pitäneet juhla-aterian nakerrellen pyhiä kuvia.

Ja Grethiä puistatti.

Hän nousi seuraavaan käänteeseen. Siellä oli kolmas ja viimeinen ovi, vain pari ohutta, kapeaa lautaa kuin ruumiskirstun kansi. Ovessa ei ollut lukkoa eikä hakaa, ja se käännähteli kostean kylmässä vedossa. Ja sisälläpäin heilahtelivat kellastuneen verhon repaleiset reunat, kuin olisi se ollut jonkun kirkon "arvoisan" suojelijan hautakääre.

Raput, muurit, seinät, ovet, puukuvat, verhot: kaikki rappeutuneita, kaikki tomun peittämiä, kaikki näyttivät kuiskuttelevan tomun ja tuhkan oppia, tuota oppia, joka on erottamattomasti yhtynyt kirkkorakennuksiin, niin pian kuin ne kallistuvat häviötä kohti, tai nousevat uusina ja vahvoina menneisyyden raunioilla.

Grethi olisi kai kääntynyt takaisin, jollei kirkko olisi ollut juuri hänen kirkkonsa, ja hän tahtoi katsoa sitä suoraan silmiin, siksi että siihen sisältyi varotus ja uhka _hänen_ henkeään kohtaan.

Hänellä ei ollut aavistustakaan, että se oli _niin_ rappeutunut. Nyt kuiskasivat muurit ja seinät sen hänelle tomun alta, syvistä lovista ja halkeamista. Hän oli päässyt pienen temppelin salaisuuden taa, niin kuin päästään verhojen taa näyttämötaiteelle, yhdelle ihmisyyden jaloimmista taiteista vihityssä temppelissä, taiteelle, joka ei ole vähimmän jalo silloin, kun se on yhtynyt musiikkiin.

Hän tunsi hädän, huomasi vaaran, mikä väijyi kirkossa, selvimmin sen tähden, että hän oli tullut vastakkaisesta maailmasta: nousevan, tuoreen, voittoisana eteenpäin hyökkäävän kevään keskeltä.

"Jospa _minusta_ voisi tulla hänen nuori, valoisa keväänsä, jospa voisin rohkaista ja riemastuttaa häntä, vaikken voisikaan olla hänen suojanaan ja tukenaan!" -- Niin kuiskuttelivat äänet hänen lämpimässä sielussaan.

Grethi ei muistellut kukkia, jotka hän oli unohtanut metsään. Grethi toi hänelle toisenlaisia kukkia tänne.

Kaikkein vähimmin ajatteli hän _nyt_ sulhastaan. -- Kaikki mikä koski häntä itseään, oli mahdollisimman yhdentekevää, kaukaista.

Reippaasti avasi hän oven ja työnsi lahoneen verhon syrjään. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli tyhjää ... mutta tuo autio sisusta liikutti hänen mieltään kuin juhlallinen, hillitty tervehdys. Hän asteli pitkin parven hiljaa narisevaa permantoa -- hän seisattui aivan urkujen viereen. -- Tuossa oli penkki, missä hän istui soittaessaan, tuossa sormio -- -- ja tuolla suurien, vakavien, mykkien urkujen takana palkeet, urkujen kätketyt keuhkot ... ja tuolla, penkillä, pyöreäkaarisen ikkunan säästävässä valaistuksessa istui olento kyyryssä ruoka-astian ääressä, niinkuin aarretta vartioiva kirkon henki, ja söi leukojen hitaasti ja eläimellisesti liikkuessa. Se oli kylän viisain mies, kirkon suojelijan irvikuva, vanha sotilas -- herra Bengt urkujenpolkija henkilökohtaisesti.

* * * * *

Grethi nyökkäsi hänelle. Hän katsahti ylös asentoaan muuttamatta. Leuat lakkasivat hetkeksi jauhamasta. -- Hän ojensi suunnattoman kätensä liikuttaen paksuja sormiaan erikoisella tavalla. Oli kuin mullan väriseen kämmeneen olisi salakirjoituksella piirretty sana: juomarahaa. --

"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana", mutisi hän katkonaisella puhetavallaan -- ja sormet liikkuivat odottaen.

Grethi ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan.

"Kirkossa käynti muulloin kuin kirkonaikana -- _id est_ 8 shillinkiä!" kuului murina.

Grethi oli hämillään -- hänhän oli antanut pois pikkurahansa metsässä. Hän koetti kierrellä: "Olen unohtanut rahani kotiin -- mutta ensi kerralla...!"

Bengt availi silmäluomiaan kuin ikkunaluukkuja -- aivan kuin pöllö, miettien voisiko antaa tytölle aikaa -- ja alkoi taas liikuttaa sormiaan.

"Tunnettehan te minut, Bengt?" sanoi Grethi hymyillen.

"Peer Pommerenckin heila", töksähti vastaan.

Grethi puri huultaan, irroitti pienen hopeisen kaulaketjunsa ja pudotti sen urkujenpolkijan kouraan.

Koura sulkeutui nopeasti kuin loukku.

"Minä tahtoisin mielelläni katsella kirkkoa hiukan! Eihän mestari Ollivier ole täällä tänään?" sanoi Grethi.

"Raihnas tänään! -- Sairaus on joka miehen herra -- muttei naisten, niinkuin Sidsel muori sanoo."

Ja Bengt nousi seisaalleen päästäen kurisevan äänen kuin tornikelloa vedettäessä.

"Kirkosta ei ole juuri mihinkään, -- mutta meillä on urut!"

Hän lausui tuon "meillä" tavalla, joka ei miellyttänyt Grethiä. Mutta hän tahtoi olla ystävällinen urkujenpolkijalle saadakseen tilaisuuden puhua hänen isännästään mahdollisimman paljon. Hän korotti äänensä, mutta hänen ei kuitenkaan aina onnistunut saada kuuroa käsittämään sanojensa sisältöä.

"Niin, niin, meillä on urut", jatkoi ukko levittäytyen kahta leveämmäksi.

"Te haluaisitte ehkä osata soittaa niinkuin mestari Ollivier?" kysyi tyttö asettaen suunsa lähelle hänen karvaista korvaansa.

Bengt möyri nyrkillään tukkaansa, veti taas tornikelloa sisässään ja päästi ilmoille otteen latinan lauseopin säästöistään:

"_Vellem quidem posse gloriari_." Hän pysähtyi mietti ja jatkoi "_quod Cyrum_!"

Grethi hymyili. Hän oli kodissaan saanut mitä parhaan kasvatuksen, olipa lukenut latinaakin isänsä johdolla voidakseen auttaa häntä. Hän kysyi:

"Kuka on _Cyrum_, Bengt?"

"_Cyrum_ -- se on _Cyrum_, kuului vastaus varmasti kuin tietäjän suusta.

"Onkohan se ehkä kuningas Cyrus?" jatkoi tyttö veitikkamaisesti ja saattoi tuskin olla nauramatta.

"On kai yhtä hyvä ottaako sen _nominatiivissa vai ablatiivissa_" sanoi Bengt suurena ja huolettomana.

Grethi koetti lepyttää häntä ja kysyi:

"Jos joku osa uruissa särkyisi, osaisitteko te korjata sen?"

Taas veti ukko kelloa:

"Hrrrrr -- -- -- ettäkö korjata? Kyllä minä luulen tuntevani urkuni. Minä luulen, että vaikka salama iskisi maahan ja löisi pillit säpäleiksi, osaisin minä panna ne kokoon niin että niistä tulisi _paremmat_ kuin koskaan ennen!"

"Mestari Ollivier pitää kai teitä suuressa arvossa?" sanoi Grethi.

"Kai, kai?" hyrisi hän. "Hänen pitäisi! Mutta kuka aina itsensä ylentää, sen saattaa Herra kerran alentaa! Minulla on omat luuloni tästä kirkosta!"

"Kuinka niin?" kysyi Grethi hiukan hädissään.

"Minä luulen", sanoi ukko, "että loppu tulee äkkiä, hyvä neiti! Mutta _minä_ en pelkää mitään -- niinkauan kuin pienet _harmaat_ eivät virka mitään."

"Mitä te sanotte Bengt? Pienet harmaat?"

"Hiiret", tokasi hän kohottaen kätensä näyttäen kirkon laivaa. "Hiiret ovat täällä sisällä... Rotat ovat ulkona kirkkomaalla. Rotat nakertavat kuolleitten luita -- hiiret nakertavat kirkkoa. Ajan hammas kuluttaa muureja ja kiviä ja hiiret auttavat. Ja sinä päivänä, kun viimeiset hirret, jotka pitävät runkoa koossa, on nakerrettu poikki, menevät hiiret tiehensä -- ja minä niiden mukana! Niin kauan tahdon minä palvella taivaallista Herraamme palkeiden ääressä -- en minuuttiakaan kauemmin. Ja minä tiedän, että Herra varoittaa minua -- Sidsel tietää myöskin ... niin kuin kirjoitettu on: Sinä olet auttava palvelijaasi aikanaan ja pitävä häntä valveilla, kun vihollinen häntä uhkaa. Mutta jumalattomat tulet sinä tappamaan ja tuhoamaan heidän aistinsa huumauksella ja unella!"

XIII.

Grethiä kammotti yhä enemmän. Hän loi katseensa ylös mahtaviin urkuihin ja tunsi sielussaan samaa arkuutta ja ahdistusta, mikä tarttui häneen melkein joka kerta kun hän astui kirkkoon. Tunne, että _pitäisi_ olla hartauden vallassa nosti hänen voimakkaan, nuoren mielensä uhmaan, jonka hän taas pyysi korkeampia voimia antamaan anteeksi.

Hän oli uskonnollinen niinkuin moni terve sielu on iässä, jolloin mikään ei sido kuvitusvoimaa, eikä kysy neuvoa "kokeneilta" ihmisiltä.

Hänen isänsä ja äitinsä eivät olleet tahtoneet häiritä tyttärensä tunne-elämää vastaamalla myöntävästi tai kieltävästi kysymyksiin, joita hän välittömällä innolla heille teki. Musiikki muodosti yhdyssiteen vanhempien ja lapsen välillä. Ja kun Grethi tunsi täysikasvuisen neidon ensimäisen määrittelemättömän kaipuun ja sitten voimakkaan levottomuuden liikahtelevan sydämessään, avasi hän koko sydämensä musiikille sallien tietämättään uskonnollisen hartaudenkaipuun pujahtaa sisälle...

Äiti oli kerran ottanut hänet leikillään syliinsä ja kysynyt:

"Minkälaisen miehen tahtoisi minun Grethini, jos saisi valita?" Ja Grethi oli vastannut ajattelematta: Soittajan!

Mutta silloin oli rouva Birgerin kaunis otsa hieman värähtänyt, ja hän oli sanonut: "Sinä lapseni, et aavistakaan mitä musiikki ja taide yleensä vaativat ihmiseltä. Taiteilija maksaa muiden riemusta omilla kärsimyksillään, toisen rauhan ostaa hän omilla kärsimyksillään ja hän liittää toisten surun ja ehkä kadotuksenkin omaansa!"

Nämä äidin sanat näyttäytyivät Grethille nyt kuin himmeästi loistavana kirjoituksena, joka kiemuroivana viivana kohosi tummia, mykkiä urkuja kohti.

Ja kaikkein ylimpänä leikkausten, kiemuroitten ja tähtien alla, melkein kuvun huippua kosketellen, kiilsi kullattu, ennusmerkillinen kolmikulma, joka ympäröi taivaallista isänsilmää.

Grethi tuijotti ylös silmää kohti ja taivaallinen silmä katseli nuorta tyttöä alhaalla näyttäen samalla täyttävän ja valtaavan koko kirkon sisustan suurella, rauhallisella, selittämättömällä hymyllä.

Hänen rintaansa ahdisti yhä enemmän, vaikka hänellä muuten ei koskaan ollutkaan tyttöjen "pahoja aavistuksia". -- Miksi siis tänään? Mitä teki hän täällä? _Katseli_ urkuja! Ikäänkuin päältä katselemalla pääsisi perille jostain? Mestarin sieluhan oli suljettu tuohon koristettuun häkkiin, jonka ristikon muodostivat urkupillit, nuo paksut ja hoikat, jotka näyttivät suoristautuvan kuin laulaja näyttämöllä, ja ne, jotka vaatimattomasti piiloutuivat hämärään kuin pikku linnut puiden lehviin.

Mestarin tahtoi hän kuulla soittavan. Mutta häntähän ei kuulunut. Miksi hän sitten viipyi täällä? Miksi hän odotti? ... vieraan tuloa! Kuka tuo vieras oli? Grethi ei sitä aavistanut! Kuullessaan pari ystävällistä sanaa, kohteliaan kutsun, oli hän juossut tiehensä ... oi, kuinka tyhmästi! Missä oli hänen ylpeytensä? Köyhä, ystävätön, orpo tyttö, vieläpä "sidottu" tyttö, joka kohta menisi naimisiin miehen kanssa, joka oli hänestä täysin yhdentekevä ja jota hän ehkä oppisi vihaamaan, mutta joka tapauksessa _ylpeä_ tyttö, joka luuli osaavansa kulkea kohtaloaan kohti, joka, joka ... joka mitä?

Grethi parkaa pyörrytti. -- Ilma oli kovin tukahduttavaa tässä Herran huoneessa, joka oli elänyt yli aikansa.

Ilma täynnä hometta ja ruostetta -- eroitettuna Jumalan kirkkaasta auringosta ja vapaasta maailmasta. -- Terveitten ajatusten hauta, vanginvartijana ruma, ahne peikko, tuo herra Bengt epämiellyttävine säilytetyn ruuan tuoksuineen ja sekavine, latinankielisine mongerruksineen...

Grethi tahtoi pois -- -- --

Mutta sitten sai hän yht'äkkiä huojennuksekseen kuulla Bengtin "urkuselityksen": ryöpyn, kurisevan, rämisevän ja töksähtelevän saarnan, joka oli viedä hengitys- ja ajatuskyvyn sekä häneltä että kuulijalta, ja joka lopuksi antoi Grethille takaisin hänen luonnollisen, tyttömäisen iloisuutensa, niin ymmärtäväinen, oppinut, tarkkaava ja älykäs kuin hän oli.

Hän ei koskaan ennen ollut kuullut moista.

Joskus lausui ukko omalla äänellään, omia ajatuksiaan -- joskus näytti hän lainaavan jostain kirjasta; nyt oli ääni Esaun (Bengtin) ja nyt Jaakopin (Mestari Ollivier'n). Grethi koetti ottaa selkoa puheesta -- eksyi -- suuttui -- ja päätyi täydelliseen sekasotkuun kuten -- urkujenpolkija itsekin -- -- -- "Meillä on täällä urut", kuului hänen oppinut esitelmänsä, "teos, joka on merkitty nimellä _Esaias C_. -- kaiketi tuo kuuluisa _Compenius_ -- Anno Domini 1609 -- jonka prospekti, _id est_ urkujen etusivu, on runsaasti koristettu kuvapatsailla, enkelinpäillä, maljakoilla, lehtikiehkuroilla ja muilla koristuksilla, sekä kirjoituksella: _Dei honoris causa Munera Imperatoris, erant Instrumentum musicum maximum, Organum appellant_ -- joka merkitsee"...

"Kiitos, minä osaan latinaa, Bengt", keskeytti Grethi hymyillen: "Jumalan kunniaksi Keisarin lahja, suuri musikaalinen kone, jota nimitetään Uruiksi!" -- -- --

Bengt heitti Grethiin katseen, johon sisältyi ankara moite hänen latinansa keskeytyksen takia -- ja nyt syventyi hän palkeihin, joista hän puhui erikoisella lämmöllä; ilmatiehyeihin, ilmasäiliöön, ilmasäästäjiin; sitten seurasivat kansselit, rinnastajat, yhdistäjät, sormiot, jalkiot, pillinkannattimet, -- osaksi järjellisessä johdonmukaisuudessa, mutta sitten tuli taas yhtenä sekamelskana pillejä ja ääniä, äänikertoja, mittoja, huulipuhaltimia ja pillisointuja -- pillistön huuliääniä, "joilla on pehmeä ja synkkä sointu", torviäänien klarinetti, tai trumpeettiväristystä, joka muistuttaa puhallussoittimia, pasuunaa, trumpeettia, torvia, fagotteja, klarinettia, oboeta, käyrätorvia!

"Niin, niin hyvä neiti Birger, meillä on _vox humana ja vox angelica_, ihmisääni ja enkeliääni! Niin, niin, katsokaapa tänne ... rekisterinappi tai manubriumi, latinalaisesta _manubrium_, varsi, pidin, ... nyt _rekistreerataan_ -- ensi kerta, alabasso, 32 jalan pilli, 16 jalan pilli -- hoi, hei -- oktaavi, tuba, borduna, hrrrr! dulciana, fugara, viola di gamba ... prrr! Ymmärrättehän, eikö totta. Kun urkujentekijä on saanut virityksen valmiiksi, täytyy meidän antaa uruille oikea _temperatuuti_ -- vaihdellen vapiseva tai tasaisestivärisevä -- -- --"

Tässä piti Bengt pienen väliajan ja jatkoi sitten luultavasti oman päänsä mukaan --:

"Ymmärrättehän, että tämä _domincerasi_ ennen Joh. Sebastian Bachin aikoja, kun urut viritettiin puhtaihin kvintteihin. Hrrr! Te ymmärrätte: Jos lähdemme perusäänestä C ja viritämme _puhtain_ kvintein c--g--d--a--e--h--fis--gis -- -- -- hm, tapaamme kahdennellatoista kvintillä c-äänen, joka kvinttinä on 1/9 ääntä korkeampi kuin perusäänen oktaavi -- ja tämä ääni _indicecraa_ tervettä ja hyvää korvaa -- hm!"

Taas tuli pysähdys ja pieni, hiukan epävarma silmäys Grethiin ja sitten sitä taas jatkui:

"Ottakaamme esim. 8 jalan pää-äänen dominantti lähtökohtana yksiviivainen c tai a -- -- --. No, tämä on ehkä hiukan liian vaikeaa, hiukan epäselvää, hyvä neiti Birger; mutta mikä meidän taivaallisen Isämme arvoituksellisista laitoksista ei olisi monimutkainen? Me voimme vain sanoa _näin_ -- tässä kiihoitti Bengt äänensä suureen nousuun hikipisaroitten valuessa hänen rasittunutta otsaansa pitkin -- Urkurilla on sormiot ja jalkiot käytettävinään -- ja rekisterinapit molemmin puolin. _Nyt_ soittaa hän -- Jumalan kunniaksi ja ihmisten ojennukseksi. Soittaa etu-, keski- ja loppusoitot ei liiaksi _accelerando_, ei liiaksi _ritardando_. Seurakunnan veisuun tulee olla tasaista, varmaa ja kouluutettua ... mutta eräs suuri urkutaiteilija on sanonut: 'Veisatessaan marssii seurakunta taivasta kohti!' Niin, marssi käy _ylöspäin_. Ja nyt tottelee sormion rekisteri -- 4 1/2 oktaavia -- pedaalin 2 oktaavin ja 2 ääniasteen rekisteri -- matalimmat -- voimakas basso ja omituisesti humiseva alibasso -- -- -- ja torviäänten pasuunat, trumpeetit ja vasket yhtyvät -- ja huuliäänten huilut valittavat ja laulavat -- ja rekisteri rekisterin jälkeen pääsee irti ... koko kirkko alkaa täristä, niin, se vapisee, neiti! ja jos viimeinen rekisteri irroitetaan 'täyteen' ääneen -- -- -- hrrrr! Mutta sitä ei kirkko _siedä_ -- ei ainakaan _tämä_ kirkko".

"Jumalan tähden, älkää!" huusi Grethi ja laski kätensä estellen Bengtin käsivarrelle.

"Ei", sanoi ukko, pyyhkien otsaansa ja katsellen "taivaallista silmää" katossa... "Mutta jos kirkon urkuri hullussa itseluottamuksessa tahtoisi kiusata Herraa ja koetella hänen temppeliään 'täydellä äänellä' -- kas! silloin avautuu pieni näkymätön aukko -- tuolla korkealla kaikkivoivan säteilevän silmän alla -- ja kuolema astuu ulos viikatteineen ja tuntilaseineen --. Aika on täytetty, soitto lopussa -- ja kirkon kaaret murtuvat!" -- -- -- -- --

Grethi päästi pienen huudon. Sattuma, jota hän häpesi.

Bengt kääntyi äkeissään ympäri -- ja meni raskain askelin takaisin palkeenvarsiensa ja ruokakorinsa luo.

Tornin portaitten aukolla seisoi mestari Ollivier kalpeana ja kumarassa katsellen omituisen aralla ilmeellä nuorta, hämillään olevaa tyttöä.

XIV.

"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestari Ollivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.