Part 3

Kun "mies" sattumalta tunsi ruumiilliset kärsimyksensä pienemmiksi, saattoi hänen omituisesti värisevä naurunsa tunkeutua ulos huoneesta ja herättää kaiun tyhjässä musiikkihuoneessa, missä hoikkajalkainen klaveeri seisoi odotellen henkien käsien kosketusta. -- -- --

Ja kun pöytä oli katettu ja isäntä sanonut iroonisen kohteliaan: "Mahlzeit, Monseigneur!", kun kaksipuoliset ovet olivat narahtaen auenneet sivuhuoneeseen, työnsivät Rachel ja urkuri miehen nojatuolineen sinne. Kamiinin nokiseen kitaan sytytettiin tervaksinen valkea eikä yksikään lamppu tai kynttilä saanut oikeutta häiritä. -- -- -- -- --

Ja nyt painautui Grethi syvälle ikkunakomeroon kyyryyn, kädet leuan alle -- huolimatta vedosta, joka rikkinäisten ruutujen kautta kulki hänen ylitseen saaden seinien risaiset tapetit heilumaan kuin "kummituksen" huokauksesta...

Hän seurasi silmiensä lämpimällä hehkulla kuin sointuaaltoina läikehtivää, ruudukkaalla permannolla leikkivää kuvastusta. Hän näki, kuinka loimo, huokuen värejä, henkien säveleitä, ympäröi urkurin tuolin klaveerin edessä, nousten kuin pehmeä, ruskon punertama vaahto tuolin selkää ylös, valaisten mestarin kädet, jotka juoksivat valosta varjoon ja varjosta valoon, aivan kuin ne olisivat olleet niiden henkien kädet, joita kone niin kauan oli odottanut.

Ja hänen vartalonsa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt Grethistä heikolta ja kärsivältä, kasvoi, suoreni ja norjentui, kun väriloimun vaihteleva aaltoilu sai hennon klaveerin vapisemaan...

Grethi oli kasvanut soiton keskellä kotonaan, missä äiti soitti spinettiä ja harppua -- tuo haaveileva ja tunteellinen äiti -- aikana, jolloin koko maailma tunnelmoi ja haaveili, kun ei voinut ajatella eikä toimia.

Grethi soitti hiukan itsekin ja hän tunsi suurimman osan siitä musiikin paljoudesta, joka entisiltä ajoilta uuden vuosisadan mukana tunkeutui ihmismaailmaan valloittaen ja pitäen hallussaan sydämet, samalla kertaa kun "suuri valloittaja" ei ollut voinut pitää maita hallussaan.

Hän seurasi istuessaan siinä pimeässä ikkunakomerossa kohoavaa hohdetta, joka ajeli varjoja edellään, siksi kunnes se näytti tarttuvan urkurin koko vartaloon pannen kädet ojentumaan ja pään sankaripiirteisenä kohoamaan -- -- -- tuon miehen jättiläispään, hänen tulkitessaan tuntikausia Gluckin, Mozartin, Haydnin, Clementin rikasta, suurta musiikkia ja lopettaessaan vapauttamalla itse valtameren, Beethovenin hengen, maininkien jyrinänä näppäimistöstä ... kun se Grethin mielestä oli päästänyt vain lapsellisen helinän hänen liikutellessaan koskettimia.

Hän ei uskaltanut liikahtaakaan nurkassaan ja kuitenkin olivat hänen jäsenensä melkein lamaantuneet epämukavassa asennossa. -- -- -- Suorastaan vapautuneena kuuli hän herrasmiehen tuolissaan päästävän äänekkään huokauksen, jolle hän heti koetti antaa koomillisen merkityksen taputtamalla käsiään ja änkyttämällä: "Hyvä Monsignore! Soitelkaapa nyt omia kuvitelmianne!"

Mutta urkurin ääni kuulosti lempeän leikkisältä samalla kun hän löi soinnun:

"Täällä soitan minä _mestarin_ teoksia, siinä määrin kuin muistan ne ulkoa! Ja minä soitan kaikkea, mitä klaveerille sopii! Jos haluatte kuulla urkurin soittavan omiaan, niin menkää kirkkoon ... mutta siellä saan minä soittaa vain _hillitysti_!"

Herrasmiehen tuolilta kuului rykäisy ja hän sanoi kuivasti, pistävästi:

"Kestääpä tuskin kauan ennenkuin minua _kannetaan_ kirkon permannolla. Vahinko, etten silloin voi kuulla teidän soittavan minulle ... sillä minulle te kai soitatte täydellä äänellä?"

"Kirkko ei voi kestää täyttä ääntä!" kuului urkurin vastaus. "Holvikatot saattavat luhistua!"

"Sittenhän me molemmat saisimme säätymme mukaiset hautajaiset!" naureskeli aatelismies.

Ja molemmat herrat olivat vaiti.

Hiukan sen jälkeen huomasi Grethi tilaisuuden tulleen ja hiipi kuin varjo seiniä pitkin ulos ovesta, rappukäytävää alas.

Rautaisessa jalustassa paloi talikynttilä. Häntä paleli ja hän ei huomannut sitä. Hän painoi kädellään rintaansa ja huomasi, kuinka levotonta siellä oli. Hänestä tuntui, että levottomuus oli suloista, että se levisi kaikkialle raunioilla, kiemurteli rappukäytävissä, jotka huokailivat itsestään -- varjoissa, jotka tulivat ja menivät tulen hohteessa, kuin tanssien menuetin, gavotin, scherzon, andante con moton tahdissa. Oi, mitä kummittelua se oli? _Nyt_ tiesi hän, että vanhassa linnassa kummitteli ... ja kuinka hän rakastikaan sitä! Aina tahtoisi hän olla kiitollinen sen asujamille -- aina hyvä ja lempeä kaikille -- vanhalle urkurillekin!

_Oliko_ hän oikeastaan niin kovin vanha?

Grethi oli liikutettu kyyneliin saakka ... _hän_ ei koskaan koskisi sormellaankaan klaveeriin...

Sen sijaan tahtoi hän kuulla mestari Ollivier'n "soittavan omiaan" kirkossa.

IX.

Ja talvikuukaudet kuluivat.

Grethi hiipi joka aamu ennen sarastusta vuodekomerostaan peljäten herättävänsä täti Birgerin, joka nukkui katossängyssään, sai nopeasti yllensä vaatteensa ja pitkän huntunsa (äidin pyhäpuvun), sai pienen Bablin vastahakoisena ja unisena houkutelluksi ulos neitsytkammiostaan ... ja molemmat haukanpojat kulkivat pimeässä, lumessa ja pyryssä kylän läpi kirkolle ... Grethin vakuuttaessa Bablille, että kodista peritty vastustamaton halu kuulla soittoa saattoi hänet tällaiseen uhkapeliin ja "ettei muuten yksikään sielu koko kylässä siitä aavistaisi!"

Olipa kuitenkin eräs sielu, joka aavisti -- Sidsel muori.

* * * * *

Täti Birger ei aavistanut mitään.

Niin itseäänkiusaava vanhapiika kuin hän olikin, nukkui hän vanhurskaan unta kello kymmenestä illalla kymmeneen aamulla. Mutta aina valitti hän sentään unettomuutta.

Hän valitti aina kaikkea. Hänet oli syrjäytetty. Elämä ja onni olivat kulkeneet hänen ohitseen.

Ei sentään liian äänekkäästi, sillä Grethi oli pian lakannut kallistamasta korvaansa hänen suruilleen ja kukaan muu ei niitä kuunnellut.

Mutta hän istui tuntikausia paikoillaan, puhellen kiilloitetun kaakeliuunin kanssa, valkeassa, hiukan sievistelevässä puvussaan, kauniit, kuihtuneet piirteet liikkumattomina kuin kipsinaamari, kellastuneiden, hyvin hoidettujen sormien liikkuessa leuan alla -- -- -- hän ajatteli aina samaa -- itseään, "syrjäytettyä" tilaansa.

Ei kellään naisella maailmassa ollut sellaista kohtaloa kuin hänellä. Hänen kohtalonsa oli aivan erikoinen. Hän nautti siitä kohtalosta.

Hän nautti surustaan.

Suruaan virkisti hän viljavilla kyyneleillä, aina kun hän vain kuuli Bablin äänen viereisestä Grethin huoneesta, tai näki pienen Bijoun tai kuuli sen äänen -- -- -- Suru periytyi sodan ja majoituksen ajoilta, jolloin vieras upseeri oli syrjäyttänyt hänet herkkätunteisen lesken takia -- jonka syrjäytyksen tuloksena pikku Babli oli.

Olihan sitten veli, joka oli mennyt naimisiin ottamatta sisartaan taloonsa -- veli, joka suri _ainoastaan_ omaa kuollutta vaimoaan -- ja Franck, joka oli tuottanut surua koko perheelle ja antoi harvoin tietoja itsestään -- ja ensiksi ja viimeksi Babli.

Sitten tuli Grethi taloon ja täti Birger ei saattanut erottaa molempia tyttöjä toisistaan.

Uusi suru. Ja täti Birgerin täytyi lähteä vanhasta syntymäkodistaan pieneen, ahtaaseen taloon, jonne ei kukaan tullut häntä katsomaan. Vanhan neidin päätä pyörrytti. Hän _olisi saattanut_ olla kukoistava rouva tällä hetkellä, ja hän oli vain jonkunmoinen vanha "lohikäärme", jonka Peer Pommerenck oli asettanut Grethiä vartioimaan.

Hän pelkäsi notaariota ja käyttäytyi orjamaisen kunnioittavasti häntä kohtaan -- ja hän kiitti Jumalaa (sanoi hän), että Birgerit toki olivat saaneet pelastajan... Ja viipyen vanhojen piikojen tapaan näissä seikoissa kuvitteli hän, mitä mahdollisuuksia Grethin avioliiton kautta hänelle itselleen aukenisi ... ei, ne sai vain vanha kaakeliuuni kuulla.

Mutta ikkunalla kasvoi vihreässä ruukussa korkeavartinen myrtti, kallis muisto sodan ajoilta.

Hän selitti aikansa sanarikkaalla kuvakielellä, että hän "joka päivä kostutti myrttiä juoksevilla kyynelillään" ... kasteli sitä veljensä tyttären hääpäivää varten.

Ja nuo kyyneleet olivat kai hyvin voimakkaita, sillä tuo tunnusmerkillinen kasvi pienine, aina vihreine, hienoine lehtineen -- viihtyi hyvin.

X.

Niin kulki mestari Ollivier, hiukan aikaa tuon maaliskuun aamun jälkeen, suorana, norjemmin askelin kuin tavallisesti, kirkosta kotiinsa.

Oliko Sidsel muori kuitenkin osannut oikeaan mainitessaan Grethin nimen?

Mitä oli täti Birgerin veljen tytär vanhalle urkurille?

Hän tunsi tytön hyvin. -- Oli silloin tällöin nähnyt kauniin, nuoren neidon nopeasti lähtevän huoneesta vanhassa linnassa, kun hän astui sisään. Hän ei koskaan kysellyt, eikä kuullut uutisia.

Hänestä oli ehkä hiukan outoa, että hänen ystävänsä raunio-talossa, mies ja Rachel, näyttivät eloisammilta kuin edellisinä talvina.

Hän tuli eräänä aamuna kotiin kirkosta, sinne, missä hän asui vuokralla. Hänen talonsa ei oikeastaan ollut koti. Hän eli vuodesta vuoteen kuin muuttokannalla.

Muutamat lintuhäkit, viulu seinällä, muutamat varjokuvat hänen sukulaisistaan, nuottiteline ja nuottihylly, kaksi miekkaa ristissä, telttasänky ja pesukaappi haalistuneen verhon takana -- siinä sisustus.

Toiseen huoneeseen paistoi aurinko -- ja tomujuovan keskellä istui kehräävä kissa.

Kissa köyristi selkäänsä -- tuli kiemuroiden urkurin luo ja painautui hänen kenkänsä kärkeä vasten.

"Oletko saanut aamiaisesi, pikku Matti? Etkö? No, jakakaamme!" sanoi mestari Ollivier.

Hän sytytti tulen uuniin ja valmisti maitokahvit itselleen ja Matille.

Ja kun molemmat olivat syöneet, istuutui herra matalaselkäiseen sohvaan, joka oli kova kuin vankilan vuode.

Sitten pani hän käsivartensa ristiin ja valkean etusormensa rystysen hienoille, kapeille huulilleen.

Kissa hyppäsi yhdellä loikkauksella hänen syliinsä -- -- --

Mutta lensi hämmästyneen loukkaantuneena nopeasti alas -- -- --

Mestari Ollivier ei suvainnut minkäänlaista lähentelyä tänään.

Hän ajatteli kuinka häiritsemättä hän oli elänyt täällä pitkän sarjan vuosia. Syöksyisiköhän häiriö nyt sisään?

Vanha kirkkoherra, jota hän sai kiittää nimityksestään pieneen virkaansa, oli niin heikko ja elähtänyt, että seuraajaa välttämättömästi tarvittiin pian.

Entä sitten?

Hän tiesi hyvin, että hänelle suotiin elatus vain toistaiseksi. Hän oli tottunut rauhaan ja säännöllisyyteen, ja hän osasi antaa arvoa molemmille -- elämän myrskyjen jälkeen.

Kohta kuusikymmen-vuotias ei mene maantielle riemumielin -- alkaakseen alusta taas.

"Mutta mitä se oikeastaan minuun kuuluu?" kysyi hän itseltään. "Jos sattuma on johtava tahto, ja tahto on johtanut minut tähän -- niin vie se kai minut poiskin!

"Minä en kysele, minä palvelen!" -- -- --

Sitten hymyili hän omituista, lempeää hymyään:

"Johtuvatkohan nämä kysymykset mieleeni siksi, että jotkut nuoret naiset ovat uteliaita, ja Sidsel muori ja isä Bengt tahtovat tuottaa harmia minulle? Minä tunnen tuon arvoisan parin."

"Ja minä tunnen itseni", lisäsi hän kavahtaen äkkiä seisaalleen paksujen kulmakarvojen rypistyessä -- -- --

"Minulla on elämä takanani, taide luonani ja edessäni!"

Hän otti kiireesti laatikon nuottihyllyn alta ja siirsi esiin paperipakan, jota hän järjesteli nuottitelineellä.

Se oli partituuri, mutta nuotit olivat niin pieniä ja vaatimattomia, että tuskin kenenkään muun kuin mestarin silmät olisivat voineet lukea sitä.

Hän selaili nostaen ja laskien silmäkulmiaan, piirsi kynnellään muutaman terävän piirron, heitti pakan takaisin laatikkoon, otti viulun seinältä, kulki edestakaisin, edestakaisin -- soitti -- mutta ei saanut soitosta rauhaa.

Sitten meni hän pienen, koruttoman puupöydän luo, seinän vieressä.

Pöydällä oli hakaraamattu avoinna: Martti Lutherin saksalainen käännös, vanha elsassilainen painos.

Hän istuutui ja luki, hartaasti ja kauan.

Sitten otti hän laatikosta pari alotettua arkkia, asetti ne paikoilleen pöydälle, sirosti ja huolellisesti, niinkuin hän teki kaiken. Hän teroitti hanhensulan... Hänen kasvoillaan vallitsi syvä rauha.

Hän kirjoitti.

Arkkien päällyslehdellä seisoi: "Kun maa oli syntymässä!"

Ja kun hän oli kirjoittanut jonkun aikaa, nousi hän ja meni ulos sulkien oven jälkeensä.

* * * * *

Hän meni metsää kohti.

Aurinko paistoi. Tuuli kävi kirpeänä mäillä. Mutta kohta saapui hän puitten suojaan. Hän kiersi herraskartanon lehtokujan, kulkien yhä syvemmälle lehdettömään tunturimetsään, missä sammal ja ruoho viherti auringon puolella.

Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys -- -- -- ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:

Elämä on taas herännyt -- ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat taas solista!

Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.

Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.

Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.

On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä toistensa ohi.

He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei mitään syytä."

Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.

Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"

Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha! Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan ... ja on harmissaan kun tapasi minut!"...

Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.

Silloin sanoi urkuri:

"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä? _Te_ käytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko täällä vain läpimatkalla?"

"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi täällä!"

"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti. Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.

Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että me kuuntelemme häntä salaa... Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan -- ja menen sitte heti tieheni! -- -- --

Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:

"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minä _rakastan_ musiikkia, minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te tietäisitte kuinka me ... kuinka minä ... kuinka ihanalta se kuuluu!"

Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi siihen asentoon.

"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, että _kaikki_ kylän nuoret tytöt piileksivät kirkon oven takana!" -- -- --

"Se ei ole totta!" huusi Grethi nopeasti ja välittömästi. "Bablilla ja minulla ei ole mitään tekemistä kylän tyttöjen kanssa. Me olemme iloissamme, kun me vain saamme olla rauhassa kaikilta ihmisiltä!"

Mestari Ollivier katsoi häntä silmiin.

Ne olivat suuret ja palavat -- nuo silmät; niissä oli täysikasvuisen naisen syvää, lämmintä hehkua lapsen luonnolliseen, rehelliseen innostukseen sekaantuneena.

Neitseellisten kasvojen pehmeihin piirteihin eivät elämän katkerat surut olleet jättäneet jälkiään, mutta niiden yllä lepäsi kuitenkin omituinen varjo, varjon varjo, joka näytti himmentävän silmien hehkua ja tummentavan ihon tuoretta kirkkautta.

Urkuri näki, että hän oli puettu mustiin. Oliko hän kadottanut jonkun, jota rakasti?

Nyt muisti hän, että herrasmies oli eräänä päivänä, kun Grethi oli mennyt huoneen läpi, virkahtanut päällään nyökäten: Isätön ja ystävätön -- niinkuin mekin! -- -- --

Mestari Ollivier jäi katselemaan häntä ja kysyi hiljaa:

"Onko täällä kylässä muitakin, jotka mieluimmin tahtoisivat olla rauhassa ihmisiltä? Uskokaa minua, lapseni: teidän ikäisellänne ei ole mitään syytä siihen, ja myöhemmin, kun mahdollisesti on syytä, toivoo aina, että saisi olla nuori, voidakseen oikein rakastaa maailmaa ja uskoa ihmisiin!" -- -- --

Grethi oli taas painanut silmänsä maahan. Hän kuuli hänen verhotun äänensä soinnun -- ja sanat hän kai myöskin kuuli, mutta ne olivat hänestä ehkä liian tavallisia; Grethi oli ajatellut, että kun _hän_ puhuisi, olisi hänen sanoillaan sama voima kuin hänen soitollaan... Mutta sanoi hän mitä hyvänsä, ei Grethi enää ollut yhtään hämillään, niin -- ihmeellistä kyllä -- melkein tuttu tuolle vieraalle, jonka rinnalla hän ensi kertaa käveli.

Hän sanoi sisäisen liikutuksen tehdessä hänen kirkkaan äänensä syvemmäksi:

"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset, metsä -- linnuista puhumattakaan -- -- -- Ei, minä en osaa selittää sitä..."

"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.

"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa, ymmärrän minä kaiken -- minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he minua... Niin, ne ajatukset ovat tietysti tyhmiä ja yksinkertaisia?"...

"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi hän.

"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua, sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta nöyryydestä -- huh!" -- -- --

Urkuri katsahti ylös -- aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen lämpimän loisteen itseensä suunnattuna ... ja hän käänsi silmänsä pois.

Grethi jatkoi:

"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat minua -- minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan -- ja minä kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli -- niin, _minä_ olin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät ja vuodet. Ja sitten _täytyi_ isän kuolla, he eivät voineet elää ilman toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla yksin!" -- -- -- -- --

Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.

Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan ... ja jokainen pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä: elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat solista.

"Käykää luonani", sanoi mestari Ollivier, lempeällä, verhotulla äänellään. "Käykää luonani kirkossani ja antakaa minun näyttää teille urkuja ja soittaa teille hiukan, kun teillä on aikaa ja halua!"

Sitten nosti hän kunnioittavasti kolmikolkkaista hattuaan, ja poistui nopeasti, notkeana ja suorana.

Grethi jäi seisomaan yksin -- ja katseli kauan hänen jälkeensä.

XI.

Kului hiukan aikaa, eikä Grethi tullutkaan kirkkoon aamulla.

Maaliskuu meni, huhtikuu oli melkein lopussa. Grethi vältti käymästä ystäviensä luona herraskartanossa.

Niin tapasi hän eräänä päivänä urkurin kylän tiellä. Hän meni tervehtien hänen ohitseen ja hymyili aivan kuin kysyen.

Seuraavana aamuna kiiruhti Grethi ulos -- yksin.

Hän kulki vaipuneena mietteisiinsä ja aivoissa kulkivat ajatukset näin:

-- -- -- Hän oli kohottanut silmänsä ja katsellut häntä... Grethi oli tuijottanut häneen ja hän oli huomannut sen. Hän oli kohdannut Grethin katseen ja painanut silmänsä alas... Grethi oli taas ... hän oli taas ... he olivat kumpikin...

Mitä oli sitten tapahtunut? -- --

Hän istui metsässä, huntuunsa kääriytyneenä, pää painuksissa, kädet sylissä.

Miten oli hän tullut tänne? Jaloillaan -- ei, siivillään! Huntu oli humissut hänen ympärillään kuin siipipari ... hän oli juossut koko matkan, herraskartanon ohi, mäkeä ylös ... puh! Hengitys salpautuneena rintaan -- veri kolkuttaen sydämessä -- sielu hädässä, ei riemuitsevana...

Kuinka ihmeellistä oli elää! -- -- --

Ja taas alkoi hänen sielussaan virrata joki, jota hän ei saanut pysähtymään: Hän oli nostanut silmänsä häneen ... hän oli tuijottanut urkuria ... he olivat kumpikin...

Hän siirsi päähineen taemmas, työnsi sivulle tukan kiharaiset aallot, veti syvään henkeä: Minun pieni järkeni on lopussa! -- -- --

Ja hän hymyili itsekseen, painoi käden rintaansa vasten ja kuiskasi:

"Minä olen järjissäni. Mutta mitä mahtanee _hän_ minusta luulla?"

"Käykää luonani kirkossa, kun teillä on aikaa ja halua!" oli hän sanonut.

Aikaa -- halua?

Hänellä ei ollut hetkenkään rauhaa. Täti Birger oli torunut häntä. Täti Birger sai hoitaa uuninsa ja myrttinsä. Kaikki saivat hoitaa itse itsensä -- pikku Babli myöskin.

Tänään _tahtoi_ Grethi -- niin, hän tahtoi ja toivoi ... hän ei tiennyt itsekään mitä.

Mutta hän nousi ylös kilpaa auringon kanssa -- juoksi pois kylästä, sitten hitaasti kirkonmäkeä ylös -- ja sitten, kuin reippaasti uhmaten pää pystyssä asehuonetta kohti.

Mutta ulos ei kuulunutkaan hiljaista huminaa, ovessa ei ollut avainnippua. _Hän_ ei siis ollutkaan siellä.

Viime päivien rankkasateen jälkeen oli tullut kirkas, keväinen, tuores aamu läikkyvine lammikoineen vanhojen hautojen välissä.

Mitä asiaa olisi hänellä ollut kuolemalle tai kuolleille? Olihan kevät tullut. Ja se oli lennähtänyt hänen nuoreen sydämeensä -- -- -- voimalla, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän ehkä alkoi ymmärtää -- -- --

Ei, hän ei ymmärtänyt mitään. Ei mitään,

Hän kuuli lintujen laulua; hän näki vihreitä korsia -- kokonaisia ruohomättäitä alastomalla, autiolla kirkkomaalla. Hän näki kukkia: keltaisia, tumman sinisiä, vaalean punertavia --

Ja _ne_ puhelivat hänelle.

Ensi kertaa yhdistyi hänessä alkava aavistus kukkien väriin. Ja siitä tuli kieli, jota _hän_ ymmärsi. Hänellä ja luonnolla oli yhteinen salaisuus! Ei hänen ja ihmisten välinen, ei hänen ja pikku Bablin, ei edes hänen ja urkurin. Kaikkein vähimmän hänen ja urkurin. Miten voisi hän ajatella sellaista?

Mutta hänen ja koko suuren luonnon yhteinen, luonnon, joka ei anna ketään ilmi.

Ja siksi: ulos ja pois metsään! -- -- --

Siellä istuutui hän viime talven myrskyjen kaataman puun rungolle.

Oli hiljaista. Voimakas huhtikuun aurinko lämmitti kaatunutta puuta. Oksien ritvat pyrkivät ilmoille ruskeine, kohta puhkeavine nuppuineen. Puu makasi maassa, runko ei enää saanut ravintoa maasta, mutta oksat imivät vielä viimeisen ravinnon hiukkasen äidistään, rungosta. Hänen tuli sitä surku. Puu parka! -- ajatteli hän -- _Tunteekohan_ sekin?

Hän taittoi muutamia oksia ja pisti ne vyöhönsä. Hän aikoi panna ne veteen kotona.

Kimalainen tuli lentäen -- juuri paksua oksaa kohti -- ehkäpä auringon häikäisemänä tai kevään tuoksuista juopuneena. Se putosi ruohokkoon, makasi siinä suristen ja alkoi vaivaloisesti kömpiä -- -- --

Kimalaisparka! _Tunteekohan_ sekin...?

Kaikki vaikutti häneen, kaikki koski häneen -- koska kaikki tuntui hänestä niin hyvältä: riemuitseva maailma hänen sielussaan ja sininen, keltainen ja vihreä maailma hänen ympärillään.

Hänestä tuntui, ettei hän minään keväänä ollut nähnyt niin paljon ruohoa -- niin sinistä taivasta -- niin keltaisia voikukkia -- niin valkeita vuokkoja joukottain!