Part 2

Hänen vilkkuvat silmänsä tähystelivät rohkeasti ja terävästi sinertävää metsää ja herrastalon raunioiden kirkkaita seiniä, kuin hevosparia. Hänen pitkä, vaaleanruskea takkinsa aukeni ja paljasti komeat kirjavat liivit, joista kellonvitjat koristeineen riippuivat vahvalla lantiolla... Hän läimäytteli ratsastuksesta likautuneita kaulussaappaitaan ja hänen kannuksensa helähtelivät. Isän pienet, kiivaat silmät -- oravansilmät -- tuijottivat pojan pieniin, mutta totisiin kärpän silmiin.

"Penikka, sinähän käyttäydyt kuin elukka!" jyrisi ukko.

Molemmat silmäparit kohtasivat toisensa kuin ratsupiiskapari.

Mutta kohta sen jälkeen olivat Peerin kasvot taas sileät ja pyöreät ja pää lepäsi miettien, asiantuntevana ja välinpitämättömänä toisella olalla.

Hän sanoi kuivasti:

"Minä käyttäydyn aina niin kuin se, mikä olen -- sinun poikasi."

Vanhus viittasi piipun varrella ylöspäin metsää ja taloa kohti ja sanoi:

"Tässä minä raadan ja rimpuilen koko elämäni, että _me_ pääsisimme _tuonne_, tuonne ylös! Ja sillä aikaa kun minä olen poissa, hajoitat sinä kaiken maahan!"

"Sinne minäkin pyrin!" sanoi Peer.

"Häh!" ärisi Klaus pistellen piipun märällä imukkeella pojan lihavaa, valkoista kättä -- jonka pyöreässä nimettömässä välkkyi kapea, sileä kultarengas.

Peer ei vetänyt kättään pois. Se sormus saisi kyllä jäädä siihen, missä se oli! Hän otti vain taskustaan puhtaan nenäliinansa, pyyhki pois isän suun kosteuden ja silmäili omituisella katseella ruskeita hevoskauppiaan käsiä, joiden pakkasen punertamat sormet muistuttivat kultasepän näyteikkunaa markkina-aikana sormuksineen täynnä kiviä, levyjä ja kaiverruksia.

"Niin", sanoi Peer lyhyesti. "Olen mennyt kihloihin kuten näet."

"Olisitpa sitten, hitto vie, voinut ottaa _vielä_ köyhemmän tytön, mokomakin pöllö! Mutta se on vale!" ärjyi ukko.

"Se ei muutu siitä minnekään!" vastasi poika. Ja taas kohtasivat molemmat silmäparit toisensa.

Ukko säpsähti. Hän oli tottunut siihen, että poika toimi omin päin ja toimi hyvin.

Piiliköhän tässä jotain? Tai olikohan hänen oma lihansa ja verensä mennyt piloille?

Kun isä ja poika joskus tapasivat toisensa maakunnan pääkaupungissa, missä Peerillä sattumalta oli pieniä lainopillisia tehtäviä, saattoivat he yhdessä viettää hauskan illan. Silloin oli asianajajalla vähemmän halua panna päänsä kallelleen; silloin saivat taivaalliset asiat hiukan levätä, kun taas maalliset tarpeet olivat vallassa. Ja kun isä ja poika Pommerenck aamupuolella erosivat, pulpahteli yksinkertaisen hevoskauppiaan kurkku isällisestä naurusta, sillä tiet ja suunta, johon poika lähti, oli isä nuoruudessaan ja vanhuudessaankin hyvin tuntenut.

Mutta kumpikaan ei ilmaissut mitään toiselle ja nämähän olivat vain sivuseikkoja ja syrjähyppyjä asioitten yleisessä kulussa.

Olikohan tämä sitten jotain muuta? Ja mitä tämä muu sitten oli? -- -- --

"Olisitko hyvä ja selittäisit asian!" sanoi Klaus, ottaen takkinsa taskusta hollantilaisella tupakalla täytetyn sianrakon ja täyttäen piippunsa.

Peer, joka ei polttanut, otti liivintaskustaan pienen hopeisen nuuskarasian, pisti hyppysensä ruskeaan tomuun hartaana kuin sormiaan vihkivedessä kasteleva katoolinen, nuuskasi, siivoili huultansa nenäliinallaan ja sanoi, valiten tarkasti sanansa, liittäen lauseen lauseeseen, varmana ja varmasti kuin asianajaja oikeuden edessä:

"Minä olen tarkan mietinnän jälkeen ja perehdyttyäni perinpohjin kaikkiin asianhaaroihin kihlannut neito Marguerite Birgerin, neuvosvainaja Herman Birgerin ainoan tyttären, jonka isä on syntynyt tässä kylässä, ja jonka sisarista toinen, neiti Dorothea Birger, yleensä tunnettu nimellä 'täti' Birger, vielä elää, kun taas nuorempi veli Franck..."

Tässä keskeytti ukko:

"Enkö minä muka _tiedä_, kuka noista hassuista Birgereistä vietä elää, tai ei elä? Enkö _minä_ ole ostanut heidän, vanhaa taloaan ja korjauttanut sen -- suurilla kustannuksilla? -- -- --"

"Sinä olet", jatkoi Peer häiriytymättä, "maksanut hyvin pienen kauppasumman arvokkaasta omaisuudesta -- ja _minä_ sain kaupan syntymään -- ja korjaukset olet sinä antanut _minun_ maksaa -- ja nyt täytyy sinun kuunnella minua keskeyttämättä!"...

"Häh", ärisi ukko imien piippuaan, niin että korina kävi kastanjanruskeassa kopassa.

"Birgeriläiset", sanoi Peer, "ovat kyllä tavallaan hassuja, ja tuo vanha hupakko, täti Birger, hiukan enemmänkin, mutta Herman edistyi kuitenkin nopeasti lakimiehen uralla, meni aikaisin pääkaupunkiin, sai verrattain suuren tuttavapiirin ja pääsi nimineuvokseksi. Sitten meni hän naimisiin hupsun naisen kanssa, joka soitti ja lauloi ja kirjoitteli romaaneja ja sai Hermaninkin pään pyörälle, niin että hän löi tehtävänsä laimin. -- Sillä hän oli kaunis nainen, ja tytär on hänen sukuaan", lisäsi Peer miettivästi.

"Niin mutta...?" kysyi Klaus.

"Niin -- sitten tulivat kaikki nuo vararikot", jatkoi Peer virallisesti. "Ja keskellä vaikeuksia kuoli nimineuvoksetar, ja mies suri sitä kauheasti, löi kaikki laimin ja hullusti kävi ja hullulta näytti kaikki!"

"Mitäs se meitä liikuttaa?" kysyi Klaus taas tupakkapilven keskeltä.

"Sepä sattuu liikuttamaan minua", vastasi Peer ja otti hopearasian esiin.

"Minä toivon, ettet sinä...!" ärjäsi hevoskauppias.

"Niin", sanoi Peer naputtaen kantta. "Minä matkustin pääkaupunkiin viime syksynä, kun sinä olit poissa. Täti Birger tuli nimittäin luokseni itkeä ulisten enemmän kuin tavallisesti ja kertoi minulle joukon asioita ja antoi minulle kasan papereita, joitten joukossa kirjeitä Franck veljeltä, joka oli tehnyt tyhmyyksiä ja kauan sitten livistänyt Brasiliaan..."

"Mitä saakelia se meitä liikuttaa!" huusi Klaus, joka oli alkanut kadottaa kärsivällisyytensä. Peerin pää oli aivan kallellaan ja hän heitti isäänsä silmäyksen alhaalta ylöspäin.

"Pysyppäs nyt nahkoissasi, ukko, tai minä pidän salaisuuteni itselläni!"

"Hurrurrr...!" kuului piipun kopasta.

"Minä huomasin, että tässä oli jotain tehtävää", sanoi Peer. "Ja että täytyi liikkua nopeasti. Minä matkustin Herman Birgerin luo. Hän oli aivan suunniltaan, puhui vain vaimonsa kuolemasta, ja että hän kohta tulisi seuraamaan häntä. Minä pelastin hänet, niin että hän joka tapauksessa sai kuolla asiat selvillä."

Tässä kulki jotain taivaallista notaarion kalpeiden, sileiden kasvojen yli, ja hän jatkoi:

"Herman Birger kuoli nimittäen minua itsensä ja ainoan lapsensa pelastajaksi ja uskoi tämän lapsen tulevaisuuden minulle. Ja minusta se nyt riippuu!"

"Elukka!" mörisi vanhus. "Miksi olet sijoittanut tuon tytön tänne täti Birgerin luo? Eikö sinulla ole kylliksi hempukoita pääkaupungissa?"

Peer nosteli ainoata olkapäätään -- ja sanoi:

"Aion nyt helluntaina mennä naimisiin neito Marguerite Birgerin kanssa, koska hän hyvin pian on viidensadantuhannen hopeamarkan arvoinen, kaikki menot perinnöstä pois luettuina!"

Piippu erkani äkkiä vanhan hevoskauppiaan suusta ja alaleuka paisui pussissaan:

"Mistä ne rahat tulevat?" kysyi hän. "Putoavatko ne kuusta?"

"Ne kuuluvat minun vaimolleni Franck Birgerin ainoana perillisenä, tuon sedän, joka meni Brasiliaan ja kuoli jättämättä perhettä jälkeensä!" sanoi Peer ja pullisti pyöreää rintaansa tiukkojen, mustien liivien alla.

"Onko sinulla se kirjallisesti?" kysyi Klaus matalalla äänellä, hymyilemättä.

"Kaikki paperit ovat järjestyksessä!" hymyili Peer. "Ei puutu muuta kuin -- minun hääni!" -- --

Nyt oli taivaallinen ilme kokonaan kadonnut lakimiehen kasvoilta. Pistävä auringonpaiste, raikas tuuli ja sangen vilkas keskustelu olivat nostaneet kalpean pyöreille poskille heikon punan. Hän näytti mieheltä, jolla on hyvä omatunto, hyvä ruuansulatus ja koko elämän toiminta järjestyksessä.

Hän puheli itsetietoisesti, huolimattomasti:

"Tuo Franck ei ollut ainoastaan kevytmielinen velikulta, vaan aika mies. Hän tuli toiselle puolen paraaseen aikaan, erään hampurilaisen kauppahuoneen palveluksessa, osti kaivoksia, möi metsää, piti konttooria ja pankkitiliä Riossa, ja oli juuri purjehtimaisillaan takaisin Bremeniin auttaakseen veljeään, joka aikoinaan oli tukenut häntä.

"Silloin vei kuume hänet. Hän on poissa, veli on poissa, veljen vaimo on poissa. Jälellä on vain Marguerite ja täti Birger.

"Täti Birgeristä pääsemme me helpolla. Kaikki on selvillä. Kukaan ei tiedä mitään. Minun tuleva vaimoni kaikkein vähimmän. Asiapaperit ovat _minulla_.

"Ja nyt, ukko, saatamme alkaa katsella ympärillemme tässä kylässä ja pitäjässä! Herrasmies tuolla 'hovissa' -- no, hän on vain hylky. Me voimme antaa hänen olla paikoillaan sen lyhyen ajan, mikä hänen kuolemaansa kuluu -- tai saatamme kohta myydä kaikki pakkohuutokaupalla. 'Kirkkoneuvosto' on hieman arka hänestä -- vanhastaan. Saimmehan häneltä kirkon, kirkonmäen ja puiston mitättömästä hinnasta. Mutta seurakunta ei ole voinut koskaan sietää hänen elosteluaan tuolla ylhäällä, ja hänen juutalaisnaisensa on tikkuna heidän kaikkien silmissä.

"Me tulemme mullistamaan aikalailla, ukko! Kirkon me revitämme -- kaatuuhan se muuten kohta meidän kaikkien niskaan. Bengt urkujenpolkija on varoittanut meitä. Tuo karannut poropeukalo, joka soittaa urkuja, ei edes uskalla tarjota meille oikeata soittoa. Kirkon täytyy pois, urkurin täytyy pois. Me emme voi antaa armoleipää joka vieraalle, mikä jäytää kuntaa. Bengt ei sitäpaitsi ole tyytyväinen häneen, ja Bengt on luotettava mies, -- vanha velikulta -- olkoon menneeksi -- mutta hyvin vaikutusvaltainen. Sekä Bengt että Sidsel muori ovat tyytymättömiä urkujensoittajaan. He sanovat että 'hän pitää meitä kaikkia mitättöminä', ja että hänellä on omat mielipiteensä sekä jumalanpalveluksesta että veisaamisesta. _Hänellä_, tuolla raukalla, _omia_ mielipiteitä!

"Sellaista väkeä emme me voi sietää keskuudessamme! Ei, ukko! Sinä ja minä, me tahdomme saada sekä julkisen että yksityisen mielipiteen käytettäväksemme, ja se on seuraava Pommerenckin sukua tuonne _ylös_, missä me kohta olemme kuin kotonamme!..."

Näin sanoen viittasi Peer Pommerenck ylöspäin, ei aivan taivasta kohti, mutta puoliväliin sinertävään metsään päin, mikä verhosi tilan ja kartanon.

Vanha Klaus Pommerenck pisti sanaakaan sanomatta merenvahapiippunsa taskuun -- ja käsivartensa pojan kainaloon.

_Nyt_ hymyili isä. Poika oli kuitenkin ja tuli olemaan hänen ylpeytensä.

Ja hymy seurasi häntä, kun hän samana iltana lähti kylästä hehkuvan punaisena auringonlaskussa tyhjennettyään pari pulloa sodanaikuista, erinomaista ranskalaista viiniä, jonka molemmat olivat jakaneet viettäessään hauskan illan.

Auringonlaskun valaistuksessa ratsasti jättiläismäinen hevoskauppias pois pitkälle matkalle. Ja vuorijonon ylimmällä harjalla pidätti hän rotevan westfalilaisen hevosensa ja katseli hymyillen linnanraunioiden loistavia seiniä ja pientä, harmaata kirkkoa alhaalla:

"Tuolla", ajatteli ukko, "vihitään siis minun poikani ja viisisataatuhatta hopeamarkkaa. Jos vain joku voisi sanoa minulle, _kuinka_ paljon perintöveroon menee?"...

Ja hän alkoi pelätä, että Pommerenckin sukua petettäisiin.

VI.

Herraskartano -- maatila.

Talolla ja tilalla oli nimi, jota ei kukaan enää käyttänyt jokapäiväisessä puheessa.

Hyvin vanha nimi, josta sadut ja tarinat soivat, nyt peittyneinä aikojen unhotukseen niinkuin puoleksi kukistunut talo homeeseen ja sammaliin.

Herraskartanoa kutsuttiin yksinkertaisesti "kartanoksi", ja herrasmiestä, joka asui siellä, "mieheksi".

Päärakennus oli puoleksi sorana, torni kokoonlysähtänyt, vanhoilla niityillä kasvoi villimetsä, ojat pajupensaiden ja kaislojen peitossa.

Raunio, joka sijaitsi sellaisella paikalla, että se kohosi korkeammalle koko vuorenselännettä, jota peninkulmien alalla peitti vanha lehti- ja havumetsä, paikkakunnan koriste, tilan ylpeys, "miehen" viimeinen tulolähde.

Hän olisi ehkä voinut pelastaa itsensä hakkauttamalla.

Hän ei hakkauttanut.

Hän istui päivät pitkät viimeisessä nojatuolissaan, jonka kiiltäväksi kuluneessa selkänojassa oli puoleksi himmentynyt vapaaherran kruunu.

Tuoli seisoi madonsyömällä tammipuisella korokkeella, aivan ikkunan ääressä -- yhden niitä harvoja, joista vielä saattoi katsella ulos.

Siinä istui hän, suvun viimeinen jäsen, leininlyömänä, ravistuneena, nuoruudestaan kaatuvatautisena, pilkaten elämän turhamaisuutta -- jolle hän antoi täsmälleen sen arvon, minkä hän oli sille antanut, silloin kun hän vielä tanssi ja ratsasti, soitti huilua ja pelasi korttia -- pitkien tiedottomuuskohtausten ja hiukan pitempien "valoisain hetkien" vaihdellessa.

Hän istui tähystyspaikallaan ja katseli alas kirkonmäelle päin.

Hän katseli kirkkoa, joka sai kiittää hänen esi-isiään olemassa olostaan, ja puhtaasta, ylhäisestä tyylistään samaa rakennusmestaria kuin vanha vapaaherrallinen linna rakennustapaansa.

Kirkkoa, joka näytti liukuneen irti linnasta kuin sielukkaampi ilmestys ja pysähtyneen viimeiselle kukkulalle kylän ja laakson yläpuolella. -- -- -- -- --

"Mies" istui siis siinä valtaistuimellaan ikkunan ääressä, ja kiskoi esiin kellahtavia pitsikalvosimiaan aamunutun poimujen alta, ja hymyili pilkallisesti kun hänen vapisevat sormensa vielä rypistelivät repeytyneitä pitsejä. -- -- --

"Rally!'" huusi hän, äänellä, joka kerran oli kaikunut kuin metsästystorvi ja nyt muistutti pärisevän puupillin ääntä.

"Rally! Etkö kuule? Rachel -- _nom d'un cochon_ -- Mamsell Pfefferkorn -- Mammy _Zum Teuffel!_ Minä tukehdun -- Tuo minulle kauralientä. -- Tai mene isiesi luo, Abrahamin, Iisakin, Jaakobin -- -- -- ho, ho, ho!..."

"_So sachte, so sachte, Mand_!" [Hiljempaa, hiljempaa mies!] kuului viereisestä huoneesta hyväntahtoisen, syvän naurun säestäessä. -- Ja tämä huone oli vielä vaatimattomammin kalustettu kuin "miehen" kammio; siellä oli vain yksi ainoa huonekalu suurta uunia vastapäätä, hienojalkainen klaveeri, jonka koskettimet puolihämärässä loistivat kuin suvun jäsenten kauan sitten soittamasta lakanneet, kalpeat luurankosormet.

Miehen luo tuli keski-ikäinen, lyhyehkö, korkeapovinen nainen puettuna yksinkertaiseen, mustaan villapukuun. Valkeita, lihavia käsivarsia peittivät pitkät, neulotut sormettomat hansikkaat, valkean, paisuvan kaulan ympärillä oli musta kivihelminauha. Leuka kaksinkertainen, punaisine, hymykuoppaisine poskineen. Tukka riippui noenmustina, siellä täällä harmahtavina kiharoina. Silmät olivat mustat, sametin pehmeät kuin itämaiden yö, ja niistä säteili hyvyyden ja terveyden loiste, mikä vallitsi rauniota nojatuolissa ja paistoi kirkkaana keskellä talon autiutta ja häviötä.

"Ei saa kiukutella Rachelille, eikä puhua pahaa Pfefferkornista, ukko hyvä! Tässä on liemi -- juokaa terveydeksenne!"

Ja israelitar nauroi kaataen lämpimän liemen korkeaan, hiottuun kristallilasiin -- viimeiseen juhlalasiin tyhjästä kulmakaapista -- ja antoi miehelle juoda.

Sillä hän tahtoi juoda vain pikaristaan -- vaikkapa vain kauralientä.

Hän irvisteli lopetettuaan, ollen muka välittämättä avusta. Mutta hän katseli salaa kiitollisena mamseli Pfefferkornia, kun hän loi alas silmänsä ja kaksoisleukansa, ja loi tyytymättömän katseen ulos vihreästä akkunaruudusta.

"Eikö yhtään ihmistä tule tänä iltana? Eikö kultavarpunen, eikö punatukkainen sotatyttökään tule, eikö _Monseigneur_ tule?"

Rachel pani lihavan kätensä hänen tuolinsa selustalle, taputti häntä olalle kuin lasta viihdytellen; nousi varpailleen kuluneissa kengissään ... katseli ulos ... hymyili:

"Gut Schabbas! Nyt täyttyy talo!"

Grethi tuli ja pikku Babli tuli.

VII.

Rachel oli eräänä päivänä tavannut molemmat tytöt metsässä.

Se oli viimeinen joulupäivä, yksi noista melkein joulu-ilottomista, kun lumirännän kuihtuneet hiutaleet pyöriskelevät tiedottomina ympäriinsä sadekuurojen ja tuulenpuuskien välillä. Ilma oli raakaa, puut itkivät -- ihmiset olivat kivuloisia ja heikkoja, häijyjä tai nyreitä.

Rachel oli itsekin lähtenyt metsään, hameenliepeet käärittyinä ja sadehattu päässään, haihduttaakseen lyhyeksi ajaksi taloudellisia huoliaan, joita hän kotona lujalla tahdollaan koetti hymyillen ja piilotellen karkoittaa.

Että talon ja miehen häviö oli lähellä, ja että sitä voisi viivyttää vain lyhyen hetken, siitä oli rohkea Israelin tytär täydellisesti selvillä. Ja tuo viivytyskin maksoi rahaa, päänvaivaa, sata pientä, monta suurta juonta -- Jehovan valitun kansan kekseliäs tytärkin saattaa hetkisen epäillä Herran apua -- ja tuon kerran kauniin, aina lämminsydämisen Rachelin mustista silmistä vieri katkeria kyyneleitä sileille poskille, niinkuin vesipisarat valuivat pitkin puiden sileätä kaarnaa, puiden, jotka eivät enää voineet torjua häviötä, vaikka ne _nyt_ kaatuisivatkin kirveen iskuista, sillä nythän ei millään ollut arvoa, ei tarvepuilla eikä haloilla!

Hän kulki itkien, nyyhkytti ja valitteli Herralleen ja Jumalalleen. Jospa hän edes olisi nuori, kaunis ja solakka, kuten silloin kun _hän_, mies, oli ottanut hänet parhaaksi ystävättärekseen, itse hyljättynä, hyljättyään monen monta ystävätärtä! Silloin kai auttaisi Herra häntä pääsemään hyviin naimisiin, niin että hän voisi auttaa _miestäkin!_

Ja juuri kun hän ajatteli tällaista, antoi hän itselleen ajatuksissaan korvapuustin: "Saitkos, saitkos!" mutisi hän. "Sinä ajattelet ilkeästi, halpamielisesti, Rachel, sillä ethän sinä tahdo jättää häntä päiväksi, et hetkeksikään, häntä, jota sinä hänen avuttomana ollessaan rakastat ehkä syvemmin, vaikka toisin kuin hänen voimansa ja kunniansa päivinä!"

"Taipukaamme ... kunnioittakaamme Jumalaa... Ole kiitetty Herra minun Jumalani siitä, että annoit tyttärellesi lämpimän ja uskollisen sydämen!"

Ja sitten niisti hän huojentuneena ja lohdun saaneena nenäänsä ... ja samalla huomasi hän molemmat nuoret neidot, jotka _myöskin_ näyttivät hakevan metsältä apua kodin huolia vastaan.

Ainakin kulkivat he siellä itkien yhdessä -- pitkä ja solakka hiljaa, pienempi äänekkäästi ja kuuluvasti nyyhkien.

Nyt itki joulu-taivas, pilvet, puut ja kaksi pikku tyttöä ... mutta Rachel hieraisi nenäänsä viimeisen kerran ja meni heitä vastaan.

Pienemmän tunsi hän nimeltään -- niinkuin kaikki tunsivat toisensa tällä paikkakunnalla -- tiesi, että tuo lapsi kastanjan punaisine hiuksineen oli Babette, jota sanottiin Babliksi, että hän oli n.s. "sotalapsi" vainovuosien ajoilta, kaiketi hedelmä, ja sangen eloisa hedelmä, erään upseerin asuntoajalta nuoren, helposti syttyvän lesken luona; että hurskas tohvelintekijä, joka oli lapseton, mutta ei sydämetön, oli ottanut hänet lapsekseen lesken kuoleman jälkeen, lukuunottamatta sitä, että hän joka vuosineljännes nosti sopivan elatusavustuksen kunnan viranomaisilta.

Toista tyttöä ei Rachel sitävastoin tuntenut. Hän näki hoikan, kauniin neidon, suurine, ilmeikkäine silmineen, suurine, kiharoine tukkineen, joka ei oikein tahtonut pysyä vangittuna leveäreunaisen sadepäähineen alla...

Käsi, mikä piteli huivia koossa nuoren, hienon, täysin kehittyneen rinnan yllä, oli paljas, valkea ja kapea, selvin, sinertävin suonin...

Hän oli kai äsken tullut paikkakunnalle -- oli uutuutena viehättävä katsella ... ja naisethan huomaavat kaiken terävästi ja nopeasti ensimäisellä silmäyksellä. Ja neiti Pfefferkorn ajatteli itsekseen: Nuohan tuottaisivat hupia miehelle ja minullekin raunion yksitoikkoisessa autiudessa!

"lapsukaiset!" sanoi hän "tehän olette molemmat kuin läpimärkiä varpusia, kun minä taas muistutan kastunutta varista. Ettekö tahtoisi tulla kartanoon kuivaamaan vaatteitanne -- ja silmiänne", lisäsi hän, hymyillen leveää, hyvää, lihavaa nauruaan.

Grethi näytti pelästyneeltä, ehkäpä hiukan loukkaantuneeltakin. Bablia paleli ja hän tahtoi mielellään nähdä kartanon, josta kerrottiin mitä kummallisimpia juttuja.

Ja kädenkäänteessä, Grethin voimatta estää sitä, kertoi tyttönen sillä aikaa kun he kaikki kolme kulkivat herraskartanon tuuheaa puistokujaa pitkin, että Grethi oli tullut tänne pääkaupungista -- koska hänen vanhempansa kuolivat muutaman viikon väliajalla; että hän nyt asui täti Birgerin luona; että notaario Peer Pommerenck kävi siellä joka viikko; että hän oli "pelastanut" nimineuvos Birgerin, Grethin isän, vararikosta tai vankeudesta; että hän nyt oli kihloissa Grethin kanssa; että täti Birger oli niukoissa oloissa elävä vanhapiika; että hän siunasi varakasta, viisasta ja jumalista Peer herraa; että molemmat ystävättäret inhosivat notariota, yhtäpaljon kuin he rakastivat toisiaan; että he olivat yhtä ystävättömiä ja avuttomia ja että he sen vuoksi kuljeskelivat metsässä itkemässä -- -- --

"Kas, kas! Mitä minä kuulenkaan?" huusi Rachel lyöden kätensä yhteen ja sitten molempien pikkulintuparkojen hartioille.

"Mennään sisään, lapsikullat! Ehkäpä Jumala auttaa meitä kaikkia!" -- -- -- -- --

Niin syntyi tuttavuus. Ja talvi kului.

Nuoret neitoset elähyttivät raunion autiuden ja toivat eloa tyhjiin komeroihin ja rappukäytäviin, soppiin ja huoneisiin, ritarisaleihin ja juhlahuoneisiin, joista puolet oli niin rappeutuneita, että vain vanhat, kotiutuneet "aaveet" saattoivat asustaa niissä.

Ja sen ne tekivätkin sekä tarinoiden että oman oikeutensa mukaan.

Grethi tunsi nopeasti kotiutuvansa kartanossa, missä hän monta kertaa viikossa kävi.

Hänellä oli oma tapansa hiipiä ulos ja sisään -- hiljaisen veitikkamainen, mietiskelevän "haaveileva" -- lyhytsanainen, kun Pfefferkorn tahtoi ottaa liian tarkan selon hänen tunteistaan, lyhyesti taittava, kun isäntä kohteli häntä liiaksi _en garcon_ [tuttavallisesti].

Hän nimitti Grethiä "kultavarpuseksi", tarkoittaen hänen paksujen kiharoiden hiustensa kiiltoa, mihin arinkin päivänsäde varjojen täyttämässä linnassa kiintyi, tai lasketellessaan pilaa kauniille tytölle hänen tulevan sulhasensa takia.

Se loukkasi ja suututti Grethiä -- ja mies lopetti viimein.

Hän oli kuitenkin, huolimatta hillittömistä vihanpuuskistaan, aatelismies.

Hän oli matkustellut, seurustellut aikansa johtavien miesten ja naisten kanssa. Hän oli ollut upseeri, oli yritellyt diplomaattisella alalla ja aina oli hänen ruumiinsa ollut heikompi kuin hänen henkensä voima.

Hän oli epätoivoissaan väsynyt viettämään elämää, jonka kuluessa hän tunsi kylmän jäähenkäyksen joka päivä lähenemistään lähenevän.

Hän eli edelleen juutalaisnaisen ylläpitämänä, ja hän oli kiintynyt sillä, mitä hän nimitti "möhkäleeksi" vasemmassa kyljessään, tuohon naiseen, jota hurskaalla ja kunniallisella paikkakunnalla inhottiin hänen uskontonsa ja hänen suhteensa takia herrasmieheen -- ja samalla kertaa siedettiin häntä kuitenkin tuolla "ystävällisellä" seudulla, sillä olihan mies kuitenkin aatelisherra!

Tämän huomasivat Grethin suuret, vakavat silmät pian, ja hän rupesi pitämään heistä molemmista, juutalaisnaisesta ja aatelisherrasta.

Hän kulki hiljaisen kevyttä käyntiään, istui haaveilevan yksinäisenä sopissa, jättäen Bablin, "sotalapsen", meluten herättämään kaiun kuolleissa huoneissa ja molempien asukkaiden nuoruuden muistelmissa. Mies ja Rachel toruivat lasta, -- hymyilivät hänelle ja hänen kanssaan, ahtoivat häneen makeisia ja kotona leivottuja kakkuja... Ja niin kului moni surullinen iltapäivä yksitoikkoisina viikkoina.

Ja sunnuntaisin tuli _Monseigneur_.

VIII.

Herrasmies nimitti vanhaa urkuria sillä nimellä.

Grethi ei ymmärtänyt tämän nimityksen merkitystä, eikä tottumuksen vuoksi tiedustellutkaan sitä. Hän tiesi vain, että nimi tarkoitti mestari Olliviertä, pitäjän rappeutuneen, pienen kirkon hiukan raihnaista, vanhaan tapaan puettua urkuria.

Sen kirkon, johon hän heti oli kiintynyt nuoren innostuksensa halulla ihailemaan kaikkea, mitä tuolla puolen laaksoa uhkasi kato, vastakohtana sille, mikä alempana kylässä pyrki kohoamaan ilmoille.

Hänestä tuntui, kun hän muutaman kerran oli nähnyt ukon, että aina kun _hän_ tuli, muuttui kaikki vanhassa talossa kaksinkerroin hiljaisemmaksi, ylevämmäksi ja hienommaksi.

Häntä suututti, että Babli saattoi hyräillä ja juoksennella ympäriinsä, kun sunnuntaivieras tuli.

Ja hän oli iloissaan siitä, että Rachel, Babli ja hän itse aterioivat isossa keittiössä, etteivät herrat häiriytyisi shakkia pelatessaan, jolloin olisi saattanut kuulla "kuolemankellon" tikutuksen mädänneessä seinälaudoituksessa.

Myöhemmin tarjoiltiin vaatimaton illallinen ukon huoneessa ja Rachel ja Babli palvelivat isäntää ja vierasta vuorotellen.

Grethi pysyi syrjässä piiloutuneena viereisen huoneen nurkkaan, ajatellen lapsuutensa valoisia päiviä vanhempiensa kodissa.