Part 1

SOITTAJAN TARINA

Maaseutu-elegia

Kirj.

HOLGER DRACHMANN

Suomentanut [Kirke og orgel] Eino Palola

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Kirja.

Helsinki 1919, Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag.

ALKUSOITTO

TARINA.

Oli kirkko, mahtava muinoisin, sen ympäri korpi sankka, toki nyt on se vanha ja rappeutunut, mut urkujen ääni on vankka.

Sen holvit on reikihin haljenneet, sen kaaret on kallellansa, tuon tuntee soittaja harmaapää, kun koskee hän soitintansa.

Käsi mestarin päästää tohdi ei 11 sen myrsky-ääniä soimaan, hänen tyytyä täytyy ja kansan myös vain hillityn sävelen voimaan.

Taru kertoo: soittajan harrnaapään tuon vangitsi naisen valta, yöstä päivästä silmät sen paistoivat, enin sävelten aaltojen alta.

Tuli iltamessuhun nainen tuo, ne leimusi silmää kaksi, sopet hämärät haavehin täyttyivät, kohos kattokin korkeammaksi.

Ne liekehti, leimusi silmää kaks, kyti pohjalla murheen hiili, punahuulilla neitseen hurmaus ja morsiussuukko piili.

Tuo hullausi soittaja harmaapää, se aaltosi naispovi nuori kuin hälle ois tarjonnut kaiken sen, mitä verhosi vaatteen kuori.

Hän tunsi ne aallot, hän huomas sen suun, hänet valtasi vaikea loihtu, säde illan ikkunat ruskosi kuin veripuuntavan sydämen soihtu.

Sävel urkujen pauhaten, myrskyten soi, kuin tuomiotorvi suuri. Kansa kirkaisi. Taas tuli hiljaisuus: Oli murtunut kirkon muuri.

(Suomentanut _Eino Leino_.)

KIRKKO JA URUT

I.

Harmaan kosteana maaliskuun aamuna, juuri ennen päivänkoittoa, kulki kaksi nuorta naisolentoa edestakaisin sen matalan oven edessä, joka vei vanhan, rappeutuneen kirkon asehuoneeseen.

Oven ruostuneessa lukossa riippui avainkimppu. Pitempi ja solakampi nuorista tytöistä kumartui pelokkaan varovasti ja avasi oven raolleen.

Hän kuunteli, vetäytyneenä piiloon pitkän huntunsa alle, sumuisen aamuhämärän kätkössä, niin kuin nuoret tytöt kuuntelevat salaperäisen lehdon hiljaista suhinaa, kun he luulevat sen keskeltä kuulevansa armaansa askeleita...

Mutta hän, tuo nuori nainen ovella, kuunteli vanhan urkurin hillittyä soittoa.

Kaukaisen sydämellisiä säveleitä: aivan kuin merta ruumiittomassa kaihossa, merta, jonka levottomalla rinnalla nuori, raitis auringonsäde on välähtänyt, ja joka ei koskaan voi unhottaa sitä harmaassa syvyydessään ja tuutii sen tähden säveltä sävelen jälkeen äärettömyyttä kohti.

Säveleitä, jotka hillittyinä antoivat aavistuksen siitä voimasta, mikä piti niitä kahlittuina. Kaihoisaa tuskaa, ei heikkoutta huokuvia säveleitä, yhä uudelleen syveneviä rikkaisiin sielunvaltakuntiin, toistellen kaikkea, mitä siellä voi löytää ja kokea kaunista ja korkeaa -- työntäen luotaan kaiken hedelmättömän ja halvan -- sulattaen epäsointujen katkeruuden suureksi, miehekkääksi hymyksi, joka nostaa katseen kohti kattokaaren halkeamia ja aukkoja ja näkee taivaan avoimena ja taiteen äärettömänä -- vaikka kirkon katto ja kuorin holvaus murtuisivatkin ja taittaisivat urkujen pillit kuin lasiputket!

Hän kuunteli syvään hengittäen kuin olisi hänelle kannettu kutsuja maailmoista täynnä puhtauden innostusta, aaltoilusta ja kuohunasta, johon kaiku vastasi hänen omassa, palavassa sielussaan, ja paljasti tuskallisesti hänen ympäristönsä yksinkertaisuuden ja ymmärtämättömyyden.

Näytti siltä kuin olisi hänen elämänsä riippunut siitä, että hän kuunteli loppuun saakka noita sävelaaltoja, että hän seurasi niitä, kunnes virran viimeinen loiske hälveni, saadakseen lähettää vapisevan: "Kiitos, mestari Ollivier!" autioon kirkkoon -- -- --

Ja nyt vaikeni soitto. Ja lyhdyn himmeä valo näytti liikkuvan kirkon sisällä.

"Grethi!", kuiskasi toinen nuorista tytöistä, tuo pienempi, joka ei juuri näyttänyt lasta varttuneemmalta. "Kuuletko! Kohta on täysi päivä! Jos joku tulisi ja näkisi meidät, sanoisin minä, -- niin, minä sanoisin, että kaikki on sinun syytäsi Grethi! Ethän toki aio ottaa hänen avaimiaan mukaasi? Tule, minua palelee ja minua pelottaa olla täällä kirkkomaalla!"

Ja hän tempoili ystävättärensä pitkää huntua, joka ulottui melkein maahan saakka.

Grethi seisoi yhä kumarassa oven edessä ja kosketti lämpimillä, pehmeillä huulillaan sumusta kosteaa avainkimppua, joka kohta katoaisi _hänen_ käsiinsä. Ja sitten sanoi hän kääntymättä lapseen päin:

"Nyt menee hän kotiinsa, köyhään, yksinäiseen majaansa. Ajatteleppa, kuinka yksin hän on! Eikö sinunkin mielestäsi tule häntä sääli, Babli?"

Mutta pieni Babli vain nauroi ja sanoi: "Onhan hänellä kottarainen ja rastaskin ja kaksi kanarialintua ja kissa. Minun täytyy tyytyä 'Bijouhun', ja se koira on niin kiukkuinen ja äkäinen, ettei tuvassa uskalla mainita _kissan_ nimeäkään... Hys! tuolla on Sidsel, tuolimuori! -- -- --"

Grethi peitti ystävättärensä nopeasti pitkällä hunnullaan. Ja kuin kaksi haukanpoikaa kiisivät molemmat tytöt kirkkomaan poikki, heittäytyivät matalan kiviaidan yli, juoksivat autiota kirkkomäkeä alas ja katosivat sumuun kylän puolella.

Ja silloin alkoi päivä valeta ylempänä, kun kylässä, alhaalla laaksossa sammutettiin valot ja lamput, kylässä, joka heräsi niinkuin pikkukylät ainakin unisena, välinpitämättömänä, jokapäiväisine huolineen.

Vanha rappeutunut kirkko kohotti iästään ja murtuneisuudestaan huolimatta kattoaan ja torniaan heikosti kellertävää taivasta kohti.

Että katto ja torni olivat olleet kuparilla peitetyt -- sanottiinpa osaksi kullatutkin -- mutta nyt vain paanuilla katetut, tuulen ja sateen puremat ja takkuiset kuin vanha tekotukka; että sammalvihreät peruskivet olivat alkaneet vajota löysään hiekkaperustukseen; että tukipylväät olivat alkaneet horjua; että itäisessä kuoriholvissa ja läntisessä tornissa näkyi ammottavia halkeamia; että repeämät ja aukot uhkasivat rakennusta häviöllä: sitä ei näkynyt tänä aavistuttavana aamuhetkenä, jolloin päivä ei vielä ollut asettanut teräviä, arkisia laseja silmien eteen.

Mutta kokonaisuuden muodon ja suhteet saattoi nähdä. Ja tuo kokonaisuus oli jalo yksinkertaisuudessaan, puhdas ja sointuisa, niinkuin se oppikin, joka varmasti oli kaikunut ja jonka aina pitäisi saada kaikua harmaiden kaariholvien alla.

II.

Sitten vingahti asehuoneen ovi ruostuneilla saranoillaan. Ja Sidsel tuolimuori astui ensiksi ulos.

Hän heitti nopean, terävän uteliaan katseen sille suunnalle, minne neitoset olivat kadonneet.

"Niin, niin, Herra nähköön", huokaili hän pudistellen miettivästi päätään verrattain pahanilkisen katseen tirkistellessä teräksenharmaista silmistä, jotka uivat kellahtavassa silmänesteessä. "Nuoret padat nuorine, pienine korvineen -- -- vanhan kirkon luona!"

Sitten hymyili hän, mutisi ja pudisteli päätään kuin vanha akka, vaikka hän vasta oli keski-ikäinen.

Kesät ja talvet kulki hän sama villainen myssy päässään hymyillen ja mutisten ja katsellen tarkasti ympärilleen, huulillaan aina lauseparsi, vanha sananlasku tai omatekoinen letkaus, pudistellen tavan takaa tottumuksen pakosta päätänsä, huoaten: "Niin, niin, Herra nähköön!"

Hän nosti lyhtyä, jota hän kantoi punotussa villalankakantimessa, sammutti sen, hymyili ja katseli taas tarkkaan alaspäin.

Sitten tuli Bengt urkujenpolkija, entinen sotilas, jolla oli ryppyiset, "suljetut" kasvot, pitkät käsivarret, punakarvaiset paksut kädet ja suunnattoman suuret jalat.

Hän kulki kesät, talvet puettuna mustaan lampaannahkalakkiin ja mustaan, kiiltäväksi kuluneeseen lampaannahkatakkiin. Kainalossaan piti hän kieroonastuttua tohveliparia ja kädessään nuuskalla täytettyä, suurta sarvea. Hän puhui hitaasti, -- sysäyksittäin -- syvällä, käheällä äänellä, niin kuin tuulen suhina kirkon seinien ympärillä. Hän oli täynnänsä raamatunlauseita siltä ajalta, kun hän oli ollut palveluksessa vanhan papin luona ja nauttinut alkeisopetusta kasvavien lasten kanssa. Samoihin aikoihin oli hän myös oppinut latinalaisia sanoja ja käänteitä, joita hän usein käytti nurinkurisesti, mutta joita hän säilytti kuin aarretta.

Aikojen kuluessa oli hänelle lennähtänyt, kuin muruja urkurin pöydältä -- hiukan tietoja urkujen soitosta ja urkujen rakennustavasta.

"Seurakunnan neuvostossa" pidettiin häntä arvossa suur'oppisuutensa ja syvän hurskautensa takia. Hän oli vanhapoika ja huonokuuloinen oli hän myöskin; hän söi hitaasti ja paljon kerrallaan; oleskeli mieluimmin kirkossa, jossa hänellä oli eväsvakkansa urkujen takana; joi säännöllisesti, kolme pientä lasia paloviinaa huonon vatsansa takia ... vaikkei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juovuksissa, yhtä vähän kuin kukaan oli kuullut hänen nauravan tai kiroilevan.

Molempia, sekä häntä että Sidseliä pidettiin taitavina ilmojenennustajina, tai yleensä "tietäjinä", joilta kysyttiin neuvoa monissa asioissa.

Molemmat olivat he luvanneet toisilleen pitää tarkoin salassa mitä he tiesivät -- ja mitä eivät tienneet, jollei oma etu vaatinut ilmaisemaan sitä satunnaiseen hintaan.

He eivät näyttäneet vanhentuvan. Vaieten kokosivat he pennin pennin lisäksi, aivan kuin he olisivat laskeneet, että paljon saattoi muuttua, paljon kukistua, mutta että _he_ sadan vuoden kuluttua olisivat hyvinvoipa pari!

Viimeksi astui asehuoneen ovesta ulos kirkon vanha urkuri, mestari Ollivier.

Samalla kun hän hillitsi kylmän värähdyksen ojensi hän vaieten suuren hakaraamatun, jota hän kantoi kainalossaan, urkujenpolkijalle. Sitten nosti hän villatakkinsa kauluksen korvilleen ja kopisti pitkävartisiin saappaihin pistetyitä jalkojaan kärsimättömästi vastatusten.

Ei ollut mikään ihme, että häntä paleli.

Hän oli soittanut ainakin tuntikauden, niin kuin hänellä oli tapana tehdä läpi vuoden joka aamu kesäisin ja talvisin.

_Silloin_ luuli hän olevansa huomaamatta. Hän vietti hartaushetkiään tuolla autiossa, raa'an kosteassa kirkossa. Hän antoi mielikuvituksensa lentää hakaraamattu avoinna edessään urkujen koskettimilla.

Maalaiset käsittivät sen siten, että hän osaksi "harjotteli", osaksi koetteli kuinka paljon kirkko voi kestää.

Ei ollut mikään salaisuus kirkkoraadille, eikä seurakunnan neuvostolle, että urkujen ääni oli vankka, ja että niiden olisi tullut olla kylän ja paikkakunnan ylpeyden aiheena, kun taas kirkko itse oli heikko ja laho ja korjauksen tarpeessa.

Mutta on toista mitä neuvosto tietää ja toista mihin seurakunnalla on varoja.

Mestari Ollivier piti päässään korkeaa, kolmikulmaista majavannahkahattua poikittain ja hiukan otsalle painettuna, niin kuin muoti vallankumouksen aikana vaati.

Melkein ihmisiän kuluttua siitä ajasta oli hän kai ainoa, joka maalla piti ja saattoi pitää sellaista päähinettä joutumatta naurunalaiseksi.

Pitäjän kasvava nuoriso oli tottunut näkemään hänet sellaisena, tai sitten herätti heissä kunnioitusta tuo alkuaan suora, iän mukana kumartunut, mutta suljettu ja itsetietoinen olemus, joka meni ja tuli rauhalliseen tapaansa kulkien säännöllistä rataansa tarkasti minuutilleen, vieläpä sekunnilleenkin.

Hän ei koskaan katsahtanut sivuilleen, ei suoraan eteensä, eikä ylös harmaata tai sinistä, pilvistä, tai pilvetöntä taivasta kohti.

Vahankalpeita, kapeita kasvoja hienopiirteisine nenineen vallitsi leveä, selväpiirteinen otsa, jossa yksikään ryppy ei ollut saanut jalansijaa, vaan jossa paksut, tummat kulmakarvat joskus vetäytyivät kokoon kuin uhaten, varoittaen...

Ja sitten välkkyi tuon käskevän "poistieltäilmeen" alla lempeä, sisäänpäin kääntynyt silmäpari, joka näytti kuin syvä, kirkas lampi metsäisen rinteen alla kuvastelevan ikuisesti sinertävää taivasta.

Silmien loiste ei kyllä aina ollut yhtä voimakas ja askeleetkin saattoivat käydä raskaiksi ja horjuviksi. Etenkin kun kevät läheni, tai syksy alkoi saapua, näytti katse muuttuvan sumeaksi ja korkea vartalo kumartuvan väsyneenä tuskan alla.

Mutta jos joku kulki tervehtien hänen ohitseen, oikeni vartalo tahdon ponnistuksella melkein sotilaalliseksi. Ja hän nosti valkean, pitkä- ja hoikkasormisen kätensä kolmikolkkaisen hattunsa reunalle, ja sitten sirosti kumartaen ylemmäs ilmaan.

Ja kun taivas oli korkea ja puhdas, kun aurinko paistoi lämpimänä, muttei painostavana, ja etenkin kun näkymättömät pikkulinnut lauloivat iloisia, pieniä laulujaan yhä ja yhä uudelleen: silloin loistivat harmaan urkurin silmät, ja hän heilutti kädessään punottua keppiään, löi sen voimakkaasti maahan ja saattoi jäädä seisomaan siihen asentoon katseen kierrellessä etsien loppumattomalla taivaalla, haltioitumisen vallassa, mikä näytti imevän säveleitä valo- ja ilma-aaltojen sopusointuisesta kulusta äärettömän avaruuden halki.

III.

Urkujenpolkija pisti yrmeänä suuren hakaraamatun takkinsa alle odotellen käsi ojennettuna avainnippua, jonka urkuri tavallisesti antoi hänelle.

Mutta mestari Ollivier pitelikin yhä avaimia suljettuaan asehuoneen oven.

Oli kai sattuma, että hän viivytteli seisoen ja puristellen nyrkillään avainnippua. Tuskinpa hän aavisti, mitkä pehmeät ja lämpöiset huulet äsken olivat koskettaneet kylmää rautaa. Hän ajatteli vain: sattuisikohan jonkun mieleen tuolta alhaalta kylästä juolahtamaan tulla tänne kirkolle niin aikaiseen ... sitä minä en toivoisi.

Ja kun hän pudotti avaimet urkujenpolkijan suureen, ruskettuneeseen käteen, kysyi hän:

"Ethän liene sattunut näkemään ihmisiä täällä kirkon luona, Bengt?"

"Mistä minä sen tietäisin?" kuului välttelevä, töksähtävä vastaus. "Kysykää Sidseliltä!"

Sidsel aivan maiskautti kieltään kitalakeaan vasten, niin herkulliselta tuntui ajatus saada antaa pitkä selitys, kun muuten olisi saanut vaieten astuskella varpaisillaan pitkin tyhjiä tuolirivejä, edestakaisin kylmällä kirkon permannolla silläaikaa kun mestari soitti:

"Niin, niin, Herra nähköön! Pitkä on vyyhti kehrättävänä sillä, joka pyrkii selvittelemään nuorten naisten ajatuksia"...

Urkuri keskeytti:

"Ei mitään kiertelyjä, Sidsel muori! Tietäähän hän, että minä annan hänen vartioida täällä kirkossa, ettei kukaan utelias häiritsisi minua! Kun minä soitan seurakunnalle, hoidan minä virkaani ja minun täytyy soittaa niinkuin virka vaatii. Mutta muina aikoina olen minä vapaa ja tahdon käyttää vapauttani" ... ja hän lisäsi hiljaa: "kuunnellen sitä Herraa, jota minä palvelen."

Sidsel pudisteli päätään katsellen häntä sivulta päin:

"Mutta jos nyt kuitenkin tulee nuoria naisia, jotka ovat uteliaita ja tirkistelevät sisään ovesta, herra urkuri?" -- -- --

Mestari Ollivier'n kalpeiden kasvojen yli kulki pieni omituinen hymy. _Se_ ajatus tuntui hänestä kovin vieraalta, kovin uudelta. Hän aikoi kysyä ... mutta hänen kasvonsa saivat kohta tavallisen, ylevän rauhallisen ilmeensä, niin kuin kaikki olisi ollut yhdentekevää hänestä.

Tervehtien kohotti hän kätensä hattunsa reunalle ja ylös ilmaan, tarttui pahkakeppinsä nuppiin ja loittoni.

Mutta vain muutaman askelen.

Hän pysähtyi kääntyen kirkkoon päin, joka seisoi siinä, kaukana seurakunnasta ja ihmisistä, alastomalla mäellään, niin vanhana, harmaana ja rappeutuneena, että sen melkein _näki_ horjuvan.

Tuuli oli noussut ja repinyt riekaleiksi aamusumun, ja valo säteili sen läpi kirkon katolle ja seinille paljastaen armotta sen halkeamat ja aukot.

Tuuli oli kylmä ja valo oli kylmää, ja vanha mestari kääri takin ympärilleen tuskallisen liikutuksen vallassa, pää painuksissa.

Niin meni hän takaisin Bengtin ja Sidselin luo ja kysyi heihin katsomatta:

"Mitkä nuoret naiset tulevat tänne tähän aikaan päivästä?"

"Vain täti Birgerin kaunis veljentytär, herra urkuri!" vastasi Sidsel riemuiten.

Mestari Ollivier pudisteli päätään, löi keppinsä kovasti jäätyneeseen maahan ja meni tiehensä suorana, reippaammin askelin kuin tavallisesti.

Toiset jäivät paikoilleen ja katselivat hänen jälkeensä ja toisiansa.

Bengt sanoi:

"Tuossa et sinä oikein onnistunut, Sidsel!"

"Höö!" sanoi Sidsel oraakelin äänellä. "Parempi olisi parempaa, mutta hyvää on hyväkin."

"_Anna hänen olla_", sanoi Bengt töksäyttäen otteensa.

"Missä se seisoo?" kysyi Sidsel hymyillen teräksenharmaata hymyään, huutaen kysymyksen hänen korvaansa.

"Johanneksen kahdestoista luku, seitsemäs värssy!" kajahti lyhyesti urkujenpolkijan suusta.

"Min, niin, Herra nähköön!" huokaili Sidsel katsoen kierosti Bengtiin. "Nyt on hänellä ainakin jotain ajateltavaa, tuolla köyhällä mestari Suurenmoisella!"

Bengt sanoi vältellen, ympärilleen katsahtaen: "Tänään on neljänkymmenen pyhimyksen päivä. Minkälaista ilmaa arvaisimme ennustaa päivemmällä, pakkasta vai suojaa? Ja minkälainen kuukausihan tulee?..."

Tästä he eivät voineet päästä täydelliseen yksimielisyyteen. Sitten sopivat he, että lähtisivät yhdessä kylään, siten nimittäin, että heidät _nähtäisiin_ yhdessä kulkemassa.

Sillä Sidsel oli leski, kärsivällinen toivomuksissaan, sitkeä yrityksissään -- niin kuin lesket ja vanhat piiat joskus kuuluvat olevan.

IV.

Oli päästy melkein maaliskuun puoliväliin. Vuoden ensimäinen neljännes eteni taistellen pakkasen ja suojan, auringon ja tuulen läpi päästäkseen kevääseen.

Samoin taisteli vuosisatakin, jonka ensimäinen neljännes myöskin oli loppumassa, kevättä kohti ankaran talven jälkeen.

Ympäriinsä niissä maissa, jotka lähinnä rajoittuivat Ranskaan, hieroivat kansat silmiään ja tunnustelivat päätään.

Heistä tuntui kuin heidän muuttopäivänsä olisi tullut. Jättiläinen, suuri vallankumous, oli kohottanut punaiselta palavan päänsä maan yli, nostattaen useat hurjaan intoon, kauhistuttaen ja hämmentäen vielä useampia.

Sitten oli jättiläisen oma poika lyönyt sen maahan, asettanut keisarin kruunun päähänsä, pakottanut miljoonat ihmiset kantamaan sotilaan otsamerkkiä. Maailma aiottiin valloittaa. Ranskan henki, tavat, puvut ja kieli hallitseisi kansoja!

Mutta jättiläinen itse lyötiin _maahan_. Ranska läähätti verissään. Useiden sen parhaista pojista oli jo kauan sitten täytynyt hakea elatuksensa -- joskus hyvin vaivaloisestikin -- kierrellen naapurimaissa, jossa kansat yhä puhuivat heidän vanhaa kieltänsä ja alkoivat taas hitaasti tointua. Mitä oli tapahtunut?

Kaupungeissa olivat monet suuret suvut ruvenneet horjumaan, joutuneetpa häviöönkin. Maalla sai ostaa maatilan, herraskartanonkin jokseenkin talonpoikaistalon hinnasta rahan entisen arvon mukaan.

Jos kauppakaupungit olivat köyhtyneet, olivat kauppalat ja kylät loppuun kidutetut. Kurt, talonpoika oli puinut viljansa ja halusi myydä jyvänsä, täytyi _hänen_ antaa kauppiaalle maksuaikaa. Ja kauppias syytti käsityöläisiä, ja käsityöläiset syyttivät toisiaan.

Mutta sellaisina aikoina on poikkeuksia -- itsestään huolehtivia luonteita, joille yhteinen haaksirikko tarjoo sopivan tilaisuuden itsensä pelastamiseen ja kuivalle pääsyyn.

Heistä tulee hitaasti, mutta varmasti rikkaita miehiä. Ja jos he eivät alusta alkain olekkaan paatuneita, paatuvat he varmasti ja nopeasti.

Sellainen oli aika kauppaloissa ja kylissä, ja sellainen tässäkin kylässä.

Mielissä oli -- ainaisen epävarmuuden tähden hengestä ja omaisuudesta -- tapahtunut lamautuminen. Tahto oli kukistettu, sydämien rohkeus oli muuttunut ummehtuneeksi, pimeäksi itsensätutkistelemiseksi. Miten olemme me vihastuttaneet Kaikkivaltiaan? Ja millä saisi hänet leppymään? Olihan kyllä niitäkin, jotka käyttivät kauniita verkakankaita, pitkäliepeistä takkia, kirjavia, kiiltonappisia liivejä ... mutta he muodostivat kuitenkin vähemmistön! Ja niin kuin kaikki tuo olivat he kai Herralle kauhistuksena.

Jumalahan on -- niinkuin Bengt urkujenpolkija sanoi -- ei ainoastaan vahva vähäisissä, vaan myöskin vahva _monissa!_

Sakset otettiin esille, ja pitkät liepeet putosivat, ja nöyrä arkipuku verhosi kuin veltto säkki noita monilukuisia selkiä ja kylkiä.

Seurakunta oli jakaantunut kahtia. Hännystakit ja kiiltävät napit liittyivät läheisesti yhteen "kirkkoraadissa", kun taas mullankarvaiset arkitakit -- ei suinkaan ilman _omaa_ itsetuntoaan -- muodostivat "seurakunnanneuvoston" -- Herran oman neuvoston, nuo pienet ja lukuisat! -- -- -- -- --

Kylässä oli kaksi itsestään huolehtivaa luonnetta, kaksi, joista olisi riittänyt useammallekin: Klaus Pommerenck ja Peer Pommerenck -- isä ja poika.

Isä, jättiläiskokoinen härkä- ja hevoskauppiastyyppi oli syntynyt täällä, mutta oli useimmiten poissa kylästä kauppamatkoilla puoli, jopa kolmeneljännesvuottakin kerrallaan.

Suuren, leveälierisen luuhkahatun alta kiilsi punainen, karkeaviivainen naama verestävine, vilkkuvine silmineen. Alaleuka oli kuin mustalla silkkihuivilla köytetty turpapussi. Jos huivin solmu olisi avattu, olisi luullut pään putoavan.

Mutta siinä se istui, vahvasti kyllä, kiukkuisen itsepäisenä, kuin suljettu pääkirja; luettelo suurista ja pienistä konnankoukuista.

Se aukeni vain hymyilemään, kun se asetettiin kasvoista kasvoihin Peer pojan kanssa.

Ukko oli oman onnensa seppä. Hänen poikansa oli hänen ainoa ylpeytensä. Peer oli saanut kirjallisen kasvatuksensa läheisessä maakuntakaupungissa, oli suorittanut lainopillisen tutkinnon ja päässyt oikeusneuvoksen oikeaksi kädeksi, ahkeraksi, pelottavaksi ja pelätyksi kädeksi, johon rahat ja maallinen hyvyys tarttuivat kuin itsestään, kun tuo kalpean lihavahko lakimiehen pää, sievine, liikkumattomine piirteineen, ei millään lailla saattanut taivaallista puolta huonoon huutoon maallisen työn takia.

Jo nuorena oli viraston notaario selvillä maailman menosta ja asioitten vaatimuksista.

Teologi, joka kiintyy tarkkaamaan tämän maailman puuhia, on mies, joka pahasti paljastaa itsensä. Mutta lakimies, joka ottaa huomioon omansa ja muitten tarpeet toinen silmä aina taivasta kohti käännettynä, on voimakas mies.

Ainoasta ruumiinviastaankin oli hän aikojen kuluessa osannut muodostaa osan voimaansa. Hänen syntymänsä oli maksanut hänen äidilleen -- varakkaan talonpojan ainoalle tyttärelle -- hengen; Peerille oli se jättänyt pään hiukan vinoon asentoon oikeata olkapäätä kohti.

Kunnianhimoista isää ja kunnianhimoista poikaa oli molempia suututtanut tuo vahinko. Mutta ajan kuluessa, kun kylä ja kauppala taipuivat yhä enemmän _päältä näkyvään_ nöyryyteen, piti Peer vahinkoaan etuna. Hänen ei tarvinnut, kuten muiden, _panna_ päätään kallelleen. Hän saattoi ilman erikoista vaivaa hakea toisella silmällään lohdutusta ja tukea taivaasta, kun toinen silmä taas haki kunniaa ja etua maan päältä.

Sievää, pyöreää ja kiiltävää, aina mustiin ja siististi puettua kirjuria pidettiin työteliäänä, kunnollisena, kaunopuheisena ja ennen kaikkea nöyränä ja siveänä miehenä, johon aina tuon tuostakin kirkon ja seurakunnan neuvosto sokeasti uskoi, ja jonka johdettavaksi ne sokeasti jättäytyivät.

Lopuksi uskoi hän sokeasti itseensä.

Ja silloin tuli isästä ja pojasta yksi.

V.

Ukko oli ollut poissa koko talven syksyn alusta alkaen.

Tänään oli hän tullut ratsastaen kotiinsa kylään ja lähettänyt heti sanan pojalleen läheiseen hallituskaupunkiin. Vain lauantaisin oli Peer tavattavissa kylässä, hevoskauppiaan kunnianarvoiselta näyttävässä talossa, joka aikaisemmin oli ollut Birgerin perheen kotitalo.

Klaus Pommerenck tervehti poikaansa hyvin lyhyesti tapansa mukaan, ja hiukan sen jälkeen menivät he yhdessä ulos kauniiseen ilmaan.

Huoneet olivat luultavasti tuntuneet liian ahtailta puhelua varten.

He kulkivat alaspäin myllärin taloa kohti, menivät sitten joen poikki sen padon yli, mitä pitkin tie kulkee toiselle rannalle, selännettä kohti, minkä juurella oli kylän puistopahainen -- pari kolme puuryhmää hiekkaisen kirkkomäen vierellä, rinteellä, missä vanha kirkko yksinäisenä ja kolkkona kohoaa.

Puisto oli hyvin vaatimaton, vaatimattoman Peerin kylän parhaaksi puuhaama. Tästä pienestä lehdiköstä nuorine istutuksineen, pari penkkiä vanhan poppelin ympärillä, näkyi vain kirkon ylin osa.

Mutta kirkon katon ja tornin takaa saattoi silmä seurata maiseman nousevia aaltoviivoja -- vuoren selännettä yhtäjaksoisina lehti- ja havumetsineen -- entisajan ritarilinnan valtavia jäännöksiä, jotka nyt muodostivat nykyaikaisen herrasmiehen vähentyneen ja velkaisen omaisuuden.

Ja sinertävän metsän sylistä loistivat maaliskuun kirkkaassa auringossa herrastalon seinät -- komeina ja ylpeinä tällaisen välimatkan päästä, vaikka Jumala ja joka mies tiesi, että se _oli_ raunio, sangen tyylikäs ja maalauksellinen raunio, niinkuin pieni harmaa ja yksinäinen kirkkokin.

Tänne puistoon pysähtyi Klaus Pommerenck ja löi kiinni merenvahapiippunsa kannen, heilutellen vartta kuin ratsupiiskaa.