Chapter 5

Syvältä huokaillen yksinäiseen kamariinsa tultuansa avasi Nikolo äkisti alahaisen ikkunan, että ihmeen ihana yöilma sisään virtailisi, otti vähäisestä, ruumiin-arkun näköisestä laatikosta vanhan viulun, katseli sitä kiihkoisimman hellyyden silmäyksillä ja alkoi soitella mielihaaveita. Puhtaat, eriskummallisesti liikuttavat äänteet lähtivät ulos äänettömään yöhön taikka aaltoilivat, väikkyilivät ylös ja alas ahtaassa huoneessa, niin että seinät tuntuivat tärisevän ja järkkyvän sävelten voimasta. Mutta tuskin oli ensi sävel äännähtänyt, kun erinomaisen iso, kauniinkirjava risti-hämähäkki tiheästä viinilehdikosta ikkunan kautta huoneesen pujahti. "Hei, hopealukki, terve tultua!" sanoi Nikolo ja laski kätensä ikkunalaudalle; hämähäkki tuli siihen ja poika pani sen viulunsa hevolle, johon se itsensä pienillä jaloillaan kiinni kämmersi ja jäi jäykkänä ja järkähtämättä kuuntelemaan sävelmertä, joka lakkaamatta päälle kuohahteli. Poika soitti, kunnes käsivarsi väsyi, silmälaudat rupesivat painumaan ja aamukoitto ruusuhuntuisena huoneesen katsoi. Sitte hän laski rakkaan viulunsa pois, hämähäkki elpyi jälleen ja meni, juuri kuin kiittää tahtoen, hiljaa hiipimällä Nikolon vaaleasta kädestä, jossa oli pääsnyt ikkunalle, mistä sitte äkisti katosi viinimetsään. Pojan silmät noudattelivat sitä ison matkaa; häntä valtasi tunne lohduttomasta yksinäisyydestä, tunne, jonka valtoihin hän joutui joka yö, kun ristilukki, se eriskummainen kuuntelija ja seurustelija hänen hämärinä lapsuutensa vuosina, oli pois rientänyt.

Tätä pientä, uskollista luontokappaletta Nikolo oikein hartaasti rakasti: ensimmäinen ääni hänen viulustansa huusi sen hnoneesen ja vasta viimmeisen sointeen vaiettua se havahti suloisesta horrostilastansa, ihmeellisen hurmaavaisesta unestaan, johon se tenhosävelistä joutui. Usein, kun Nikolo synkeihin mietteihin vaipuneena uneksui kunnianhimoisten ja rohkeain halujen, ylpeiden toiveiden toteutumista ja silloin konemoisesti kosketti viulun kieliä, tuli ristilukki hiljaa luokse hiipien, ja poika tunsi sen koskemisen ikään kuin suun muiskaukseksi, sulki sitte silmänsä, unhotti yksinäisyytensä ja ett'ei häntä rakastanut kukaan. Isä oli hänen ankara isäntänsä; lempeä äiti oli häneltä kuollut, hänen ikäisensä pojat karttoivat häntä kainostellen; ainoastaan pikku Gianetta hänen kanssansa leikitteli ja häntä suuteli; mutta Nikolon sydämestä oli osa tällä hellällä tytöllä, toinen tuolla eriskummaisella ikkuna-ystävättärellä. Gianetta ei kuitenkaan voinut kärsiä hämähäkkejä; "ne ovat noitia," sanoi hän kamoksuen. Eikä Nikolo koskaan pannutkaan ristilukkia viuluhevolle, kun tyttönen hänen tykönänsä oli ja hengittämättä, hänen ihmeteltävää soittoansa kuunnellen, oli kamarin nurkkaseen painunut. Sen näkyikin hämähäkki pian huomaavan; se ei milloinkaan tullut sisään, kun Gianetta oli kuulemassa; mutta jos Nikolo viuluineen läheni ikkunaa ja salaa tiedustellen katsoi ulos, niin hän aina näki, mitenkä se mykkä kuulijatar liikkumatonna viinilehdellä riippui. Mutta Gianetta ei koskaan ollut tyytyväinen, kun Nikolon käsivarsi uuvuksissa hervahti alas ja sointeet vaikenivat; pojan täytyi vielä päälliseksi kertoella jotakin ja sen hän tekikin mielellänsä. Mutta ei ainoastaan julmia, kauheita satuja hän kertonut kuuntelevalle lapselle, ei, vaan myös kaikki oman hehkuvan sydämensä unelmat, kaikki korkealle kurottelevan mielensä tuumat hän kätki viehättävän tyttösen vaiti olevaan, uskolliseen poveen. Ja tämä ei vastannut sanaakaan, vaan puristi hänen poltekuumaa kättänsä yhä lujemmin ja lujemmin ja silmäili häntä aivan erinomaisesti ja ymmärtäväisesti. Kun Nikolo kertoi Saksan kuuluisasta sävelniekasta Mozartista, kuinka se kuudennella vuodellansa jo suuret konsertit kirjoitteli ja säveltaiteen taivaalla tähtenä loisti, silloin hänen poskensa paloivat, hän vavahteli kiihoittuneena ja kuumia mielipahan kyyneliä välähteli hänen silmistänsä. "Katsos, Gianetta," sanoi hän katkerasti naurahtaen, "mikä huitukka vaivainen minä olen hänen rinnallaan!" -- Ja tyttö ei voinut häntä lohduttaa.

Eräänä päivänä oli Nikolo isänsä edessä ja haikeissa sielun tuskissa soitellut mitä yksitoikkoisimpia harjoituksia: kätensä olivat varsin voivuksissa, otsa hehkui, mutta koko hänen voimansa, kaikki ruumiinsa elo oli silmiin kokoontunut; ne kiiluivat niin ihmeellisesti. Silloin kuuli hän äkisti Gianettan äidin äänen; se huusi varsin pikaisesti ja tuskallisesti hänen nimeänsä. Nikolo lensi hänen luoksensa: Gianetta oli yht'äkkiä sairastunut, tulinen kuume oli tavannut häntä. Hän silmäili pitkään mieluisinta leikkikumppaniansa, rakasta ystäväänsä; tämä ymmärsi silmäyksen ja meni noutamaan viulunsa. Hänen sydämessään pauhasi ja myrskysi. "Gianetta, nukkumalaulu sinulle!" huusi hän huimasti. -- Tyttö hymyili. -- Silloin pojan tenhollinen viulu laulaa vieretteli viehättävimmän, erinomaisimman, ihanimman kaikista nukkumalauluista. Sen loputtua kohotti Gianetta itseään ylös vuoteellensa ja mainitsi Nikolon nimen; hän syöksi hänen syliinsä. "Kiitos sulle armahiseni!" kuiskutti tyttö, "Nikolo, nyt minä nukun suloisesti! Mutta sinun ei vielä ole lepääminen, sinun pitää paistaman maan päällä, heloittaman kirkkaana, kaikki loistossa voittavana tähtenä. Lähde pois, kauvas, kauvas pois täältä! Muista minua ja näitä sanoja!" -- Lapsi kaunoinen kallisti hiljaa huoahtaen päänsä ja -- kuoli.

Nikolo ei koko yönä lähtenyt lemmittynsä ruumiin vierestä; melkein mielipuolena hän seuraavan päivän juoksi sinne tänne ilman vaan. Kun hän myöhään illalla kotiin palasi, tuntui pimeä hiljainen kamari niin kolkolta, niin kamottavalta; ikkunasta hän suoraan katseli Gianettan kammioon: kynttilät oli siellä sytytetty, tyttönen makasi paarten päällä, kaunistettuna ja melkein peitettynä kukkasilla, kuin enkeli ihanaisena. Arkun vieressä oli polvillaan munkki ja rukoili sen nuoren puhtaan sielun edestä, joka tuon kauniin ruumisverhon niin varhain oli jättänyt. -- "Hyvästi, sulo sydämyiseni!" lausui sureva poika hiljaa, ja kuumat kyynelet valuivat hänen vaaleille poskillensa; "minä lähden pois, menen kauvas, voi niin kauvas kuin pääsen! eihän minua enää mikään pidätä, minua yksinäistä, lemmen heittoa!" -- Ja siinä hän lankesi polvilleen ja itkeä nyyhkytti värvähdellen.

Samalla hetkellä hän tunsi hiljaista, kummallista koskemista käteensä; hän säpsähti; ristilukki siinä tulla kömpi. "Sinä se olet, puhumaton, oi nyt ainoa elämäni toveri!" huudahti Nikolo, ja hänen kasvoilleen lensi kuin riemun loisto. Hän katseli miettien tuota pientä luotua. Vihdoin hän kavahti pystyyn: "vielä yksi hyvästijättö Gianettalle, ja sitte ulos mailmaan sinun kanssasi, sinä sydämeni ainoa, tenhoava, taivahinen lemmikki!" -- Näin sanoen hän raivokkaasti painoi viulun rintoihinsa; silloin sen kielet laulaa helottivat ihmeellisemmin, umpimielisemmin kuin milloinkaan: vaivanväreellisiä, toki ihmeen ihastuttavia säveliä lentää liihotteli tuonne nukkuvan Gianettan luo; kuollut näytti hymyilevän, kaikki kukat herttahiset tärisivät, vapisivat kynttilänliekit, rukoileva munkki päästi kätensä rististä alas ja häneen tuli outoja, hurmaavia unia.

Kun aamuaurinkoinen hehkusilmin pieneen huoneesen katsoi, näki se puoliksi pyörtyneen pojan lattialla makaamassa, viulu käsivarrella; mutta viulun kielistä riippui lujasti kiinni kämmertyneenä ristilukki ja oli kuolleena.

Kävivätköhän toteen armaan Giannettan ennustussanat? Pojan nimi oli _Nikolo Paganini_, -- Oletteko hänestä joskus jotakin kuulleet?

KADONNEET TÄHDET.

Oli kerran ihmeen kaunis koivu, joka seisoi koreakirjaisella, samettisileällä ruohovaipalla ja katsoi vapaasti ja rohkeasti ulos ilmoihin; sen sorean puun juurella taas pulpahteli kristallikirkas, helmiheleä lähde.

Eipä olekaan tuskin mitään viehättävämpää nähdä, kuin vankka, soleavartaloinen, hopeankarvainen koivupuu vihannoine lehtineen, joiden hentoja poskipäitä länsituulonen varsin lemmekkäällä innolla suutelee! Koivussa asuu metsän runotar! Mutta se koivu, josta nyt kertomaan käyn, oli sen lisäksi aivan erinomaisen komea, eikä ollut kaukana ympärillä pulskempaa puuta eikä herttaisempaa pientä puroa; sen tiesi kevään luonnotar ja kaikki kukat ja puut maassa, mutta solakka koivu ja kirkas lähde itse eivät sitä tienneet. Koivun päälaella oli ikuinen kevät; sentähden sen oksat tohisivat niin taukoomatta. Taikanuotteja siitä liikkeelle lähti, laskeutui maan päälle, välähteli avoimiin kukkain sydämiin, meni menojaan kauvas kaikkiin maihin; mielissään puut latvojansa pudistelivat, vieläpä vanhat vakaat hongatkin ja kuuset, joiden oksilla jäinen talvi vallitsi, unhottivat lumihiuksensa ja luulivat, että olipa nuoruuden kesä jälleen tullut. Usein oli myöskin, kuin olisi metsäin ja kaiken, mitä elävää oli, täytynyt olla juhlahartauksissa, sillä niin täysiä ja pyhiä ne virsinuotit olivat, joita koivusta mailmaan kulki. Mutta onnellisin kaikista kuulijattarista oli lähde! Sehän se _ensin_ kaikista muista kuuli jokaisen äänteen, jokaisen soinnullisen huokauksen, jopa jokaisen henkäyksen siitä rakkaasta puusta! Eikös koivun vartalo niin mielellään kuvastunut sen hopeaheleihin vesiin? Ja eikös se rohjennut olla niiden rakkaiden sointeiden herttaisena kaikuna, jotka puun oksista siihen laskeutuivat? -- Mutta lauloipa lähdekin; viehättäviä, selkeitä ja sydämellisiä olivat sen laulelmat, ja niihin pulska puu nyökäytti päätänsä varsin leppeästi ja hymyellen. Mutta kaikkein miellyttävämpää oli koivun ja lähteen puhelu; silloin se loistoisa puu salamielisesti kumarsi päätänsä alemmaksi ja aina alemmaksi, oli kuin olisi lähde uskaltanut olla hänen ainokainen uskottunsa, ja sen lehtien kultavälkkeet valahtelivat siihen kuin kipenät kristallihin; lähde knmpueli korkealle ja kutoi kanteleennäppäyksiä koivun lauleloon, ja usein ei ollut helppo tietää, kulkivatko taikasävelet _ylhäältä_ vai _alhaalta_, koivuko vai lähde soi. Ympärikuhisijoita oli kummallakin yhä ja alinomaa: koppiaiset, perhoset ja linnut tulivat läheltä ja kaukaa ja tahtoivat niitä kuulla. Tapahtui sitte niinkin, että paksu mehiläinen, luonnollista myrinäänsä myöten, rupesi moittivan muotoiseksi ja arveli: että soisipa paljoa kauniimmalle, jos puronen E:duria solistaisi C:mollin asemesta, -- että _pilkallisempi_ tahti ei haittaisi j.n.e.; mutta eräs pistelevä kateellinen tikka, nokkimistoimestaan kopeillen, päätti: että koivu lauloi ylen paljon ja turmeli itsensä ja ett'ei sen ääni enää ollut likimainkaan niin mahdikas kuin alusta y.m.s. Mutta lukemattomain muiden kuuntelijain kiitolliset riemuhuudot äänellään kokonansa voittivat semmoiset pahankuriset surinat ja rääkkymiset.

Niin ne olivat, niin ne lempivät, niin ne lauloivat päivästä päivään; ei kumpikaan voinut olla toisettansa, ja molempain elämä oli, vaikka näennäisesti erillänsä, kuitenkin sopusointuista yhteyttä. Yksinpä uneillessaankin ne toisillensa kuiskuttelivat. Ja puronen kertoi kaikille kukille siitä ihmepuusta, ja silloin oli aina, kuin olisi koivu autuaammin laulanut, niin herttaisina ja tosina kertomukset puhtaalta lähteeltä tulivat. Ja kukkivat kasvit ihannellen katselivat lähdettä ja nyökähyttelivät päätänsä ohitse lorisevalle purolle; mutta lemmen ruusu uskalsi muita enemmän ja syöksi hehkuen sen kirkkahaisen sydämelle, ja iloisempana ja ruusunhohteisena vieri puronen edellensä.

Tätä koivun ja lähteen ihastuttavaa suloleikkiä näkivät hyvät enkelitkin, jotka tuolla ylhäällä paratiisissa sinisen esiripun takana asuskelivat, eivätkä saattaneet väsyä katselemasta, kuinka lähde ja koivu toisiansa rakastivat. "Oi, jospa nuo kaksi hyväistä, kaunista olisivat täällä ylhäällä taivaamme tarhassa!" sanoivat he toinen toisellensa ja hymyilivät niin ikävöiden tänne alas, että maan kukkaissilmät vetistyivät. Ja hyvä Jumala tiesi noiden valo-olentojen toivomukset ja sanoi päivättärelle: "anna sinä, hehkuvainen, suloisin suudelmasi heleälle lähteelle, että se vielä kirkastuneempana juoksisi ylös taivonkedoillemme! Maan kukkain sijaan pitää sitä kultakutrisien enkelien täällä kumarteleman." -- "Entäs tuo jalo ihmepuu?" kysyivät kauniit enkelit. -- "Se seuraa armasta, siskollista kumppaniansa," vastasi hyvä Jumala; "_nuo molemmat ovat yksi ijankaikkisesti_."

Ja päivätär antoi äkisti suuta elokkaasti pulppuavalle puhtaalle lähteelle, siinä kuin se kuuntelevain kukkain keskellä kertoeli laulavasta, hohtavasta koivusta. Tulisuudelmasta, helteisestä säteestä ehtyi lähde; sen haudalle surevana kyykistyi lakastumaton lemmen ruusu.

Entäs se sorea puu?

Kun lempivän, siskollisen kumppanin suu on vaiennut, hellä silmä umpeen mennyt, sen sielu, tuo puun kirkas peili, pois eronnut, niin puun oksat painuvat mannerta päin ja uhkeista lehdistä lähtee kiiltävä kulta ja putoilee kyynelhelminä alas. Pitkällisesti vaalenee vihannuus; pitkällisesti häviää kaikki ilo, sitte kauneus, sitte voima ja vihdoin elämä. Jalo, päivänpaisteinen ihmepuu on kuollut.

Suonut minä olisin saattavani kertoa teille vaan satusen; mutta tuo hyväinen kumppanipari, koivu ja lähde, on todellakin maamme päällä vieretellyt ihmishahmossa. Sitä keväisen virkeätä, siunattua puuta, jonka suloisten soitelmain loputtua laulajametsän runotar vaikeni ja nukkumaan kävi, nimitimme me nimellä _Felix Mendelsohn_, ja se ihmeellinen lähde oli muuan jalo nainen, jonka ohimoille taiteen loistava otsaripa kiertyi, lempivä puoliso, hellivä äiti, varhain valmistuneen kirkastettu sisar ja hartain ystävätär: _Fanny Hensel_.

ENSIMMÄISEN SATAKIELEN KUOLEMA.

Niinä kauvan sitte kadonneina, autuaina aikoina, jolloin maa paratiisiksi nimitettiin ja yltäkylläisessä, saastuttamattomassa kauneudessa loisti --, kauneudessa, jota meille vaan hämärät, mutta hurmaavaiset tarinat kuvailevat --, uiskenteli joutsen viehättävän järven vesillä. Laskeuva aurinko loi kultasäkeniä vedenkalvolle ja valeli soman linnun höyheniin huikaisevaa valoa. Mutta silloin joutsenet osasivat laulaa joikutella; hyvä Jumala oli niille äänen antanut, täysinäisen, mahtavan, vapisuttavan, ja joutsenen aamu- ja iltalaulu oli ihastuttava hartausvirsi kaikille luoduille. Ja niin lauloi sekin loistavin ja upein kaikista joutsenista, josta nyt kertomaan lähden. Laineet värähtelivät hekumasta, päivä viivytteli lähtöänsä, kuun kalpeat kasvot kävivät heleämmiksi, jopa tähtiäkin siellä täällä ilmestyi kuuntelemaan noita sanomattoman hurmaavia ääniä. Kirkastuneina katselivat kukkain silmät, puut humisivat sydämen halusta, ja enkelit, joilla siihen aikaan vielä oli tapana joka ilta loistaen kävellä pitkin paratiisia puhaltelemassa Jumalan henkeä jokaiseen olentoon, jotta ne saisivat virvoittavaa unta, katsoivat laulajaan taivaallisen hyvillä silmillä. Se taas vaikeni vähitellen; ylpeä ilo aaltoili sen rinnassa ja kerskaten se huudahti: "Kenenkäpä ääni on kauniimpi, ihastuttavampi kuin minun? Minä, minä yksin olen Jumalan laulun valtakunnassa! Kuka voi minulle vertoja vetää?" -- Tätä huutoa seurasi syvä hiljaisuus; mutta enkelien silmät synkistyivät ja heidän valkeat olentonsa kulkivat ohitse niinkuin vienot huokaukset. Kukat laskivat päänsä alas ja kuiskivat keskenänsä, mielipahoissaan puut pudistelivat päätänsä. Joutsen, jota raukeat, vaaleat vesiruusut ympäröitsivät, ei tuota pannut huoliaksensa: se vaan kallisti päänsä ja nukkui.

Silloin äkisti ilmaa värähyttivät surumieliset, sanomattoman suloiset sointeet ja tunkeutuivat kaikkein kukkain unelmiin, mutta varsinkin syvälle, lainetten levähtävän laulajan rintaan. Hän ei voinut silmiänsä kohottaa; milloinkaan tuntematon, haikea hekuma painoi väkisin hänen silmänsä umpeen. Sävelet kävivät kovemmiksi, laulelu voimallisemmaksi, semmoista ääntä ei joutsen ollut niin milloinkaan kuullut, väliin se ääni riemahteli halusta heltyneenä, väliin taas vaikerteli vaivasta vapisevana, niin että kuuntelijan ylpeää sydäntä värisytti. Kuinka autuaallinen ja kuitenkin tuskallinen tämä yö oli lepoa saamattomalle lainetten laulukuninkaalle! Mutta ensimmäisessä aamun koitossa vaikenivat taikasävelet; etsien joutsen katsoi ympärillensä; kukkain silmät olivat vetistyneinä, linnut ilohuudoilla ylistivät taivahista yölaulajatarta, vieläpä vanhat puutkin olivat makeain muistelmain valloissa. Ensi kerran nyt kenenkään kuulematta kaikui joutsenen huomenlaulu. Siitä tuli suuttumus, tuska, kateus, viha hänen raivoisaan sydämeensä; hän uida kiiruhti rantaan, kusta kuluneena yönä sointeet olivat kuuluneet, ja tiedusteli tenhollista laulajatarta. Mutta turhaan, ei ainoakaan lintu, ei yksikään kukkanen voinut hänelle tietoa antaa.

Siinä se sitte huomasi kukoistavan ruusupensaan kirkkaita kastekyyneliä tihkuvana, "Sanopas minulle, sinä kaunis kukkakuningatar," kysyi se ruusulta, "oletko sinäkin menneenä yönä nähnyt unta taivaallisen suloisista sävelistä? Ja tiedätkös, kenen rinnasta se ihmelähde pulppueli?" -- "Sen tiedän, sen tunnen minä," kuiskutti ruusu ja hehkui heleämmin: "_satakieli_ se oli, siunatuin, puhtain kaikista laulajattarista, hän, se sävelmailman säteilevä kuningatar, hän, jota minä rakastan kuin päivää," -- "Oi, laulanpa minäkin sen ylistystä sinun kanssasi, ihanainen!" vastasi joutsen, "mutta minun sydämeni palaa halusta häntä nähdäkseni, häntä suudellakseni; pitäähän kuninkaan ja kuningattaren rakastaa toisiansa. Oi, ilmoita sinä sulohuulillasi sille ylhäiselle, että minä häntä rakastan, että tulevana yönä häntä odotan kristallivesillä, raikkailla laineilla, joille kuu suuta antaa; siellä hänelle hyvähajuiset mesiruusut vastaan tuoksuvat, siellä hän on lepäävä kuninkaan kainalossa, ja autuaasti yhdistettyinä sitte meidän äänemme kaikuvat uneilevalle mailmalle." -- Ruusu painutti herttaista päätänsä alemmaksi, huoaten: "oi, ett'ei se noudattaisi houkuttelevaa huutoa, sillä minä aavistan kipua ja pahaa!"

Ja yöhyt katseli tuhansin loistavin lempisilmin kaikkea ihmeen ihanan maan lukemattomia viehäkkeitä; joutsen souteli soreampana, kuninkaallisempana kuin koskaan ennen kullan kiiltävillä vesillä; sen raivokas rinta kohoeli, mustina ja kamalina säkenöitsivät silmät. Lämmin tuoksuhenkäys, enkelin hymyily kävi kautta luonnon; silloin kuului hiljainen siipien suhahdus, ja joutsenen sydämen puoleen painui satakieli, laulun kuningatar. Kummastuen silmäili kuningas alas häneen: kuinka yksinkertainen oli se harmaa vaatteus, kuinka pieni ja hento hänen vartalonsa; mutta silmät kimeltivät kuin kaksi timanttikyyneltä, tulista hekumaa ja valjua haikeutta taikatavalla sekaisin. Kun nyt satakieli joutsenta silmäili, ja hiljalleen lentimiänsä liikutellen, taivaallisella sävelkielellään puhutteli, niin se vanha paha vihollinen, kateuden nimellinen, jälleen voimallisesti heräsi joutsenen povessa: hän tarttui pyristeleväiseen ja painoi sen syvälle kylmään armahtamattomaan veteen. Yksi ainoa sydäntä vihlaiseva uikahdus kuului, ja hiljaista, kauhean hiljaista oli sitte vienoilla vesillä.

Kuningattaren kuollut ruumis makasi seuraavana aamuna rannalla, uskollisen ruusupensaan siimeksessä, ja se oli hajoitellut kaikki punalehtensä kuolleen päälle ja kuoleman kolkon salaisuuden se kanssansa hautaan vei. Mutta ylpeän joutsenen luo astui eräs enkeli, katsoi siihen yksitotisesti ja sanoi: "Sinulta ja sinun suvultasi olkoon tästä hetkestä aikain laulun jumalallinen lahja pois otettu ikipäiviksi!"

Ja enkelin sanat kävivät toteen. Satakielet asuskelevat aina yksinäisten vetten luona ja laulaen itkevät ensimmäistä armasta kuningatartansa; joutsenet taas, kauniit kiiltävät lainekuninkaat, kuulevat joka yö nuo itkuvirret ja uneksivat kadotetusta paratiisistansa, niinkuin mekin poloiset ihmisen lapset; mutta ainoastaan kuolinhetkellä täytetään niiden rintain epätietoinen kova halu: hyvän ijankaikkisen Jumalan hellä siunauksen käsi silloin kirvoittaa niiden kielen siteet, ja hekumasta hurmaannuksissa ne hiljaisen elämänsä pois henkäisevät vienoissa, ihmeen suloisissa sävelissä.

Ah, niinpä meidänkin haavoista haljenneille, pettyneille sydämillemme paratiisi aukenee viimmeisenä hädällisenä maan hetkenä: kaikki kahleet lähtevät, sielu riemahtelee, huikaiseva valonloisto virtaa silmihimme, taivahiset sävelet tulevat korviimme, väriseväiset huulet koettavat niitä henkäyksillä tavoitella, noita loihtivia lauluja, -- näin me menemme kadotettuun, innolla ikävöittyyn onnelaamme; -- ihmiset puolestaan nimittävät noita viimmeisiä kirkastuksen sointeita _joutsenlauluksi_.

End of Project Gutenberg's Soitannollisia satuja ja jutelmia, by Elise Polko