Chapter 4

Tohtori Snobbers oli ainoa, joka ei ihmetellyt varomattoman iltakävelyn seurausta. "Semmoisesta muka onnettomuudesta ei maksa vaivaa puhuakaan," sanoi hän; "Mary itse oli henkensä kaupoilla!" Hän ei käsittänyt, miksi naiset niin lohduttomina itkivät, sillä äiti ja sisar tuskin vähemmän haikeasti kuin Mary itse surivat paljaan äänen menetystä. Oi, kelle ei laulun taivaallista lahjaa ole suotu, se ei tosiaankaan käsitä, mimmoisena puhtainten ilojen, suloisimman lohdutuksen lähteenä se voi olla, että sydän siinä löytää kaikki, mitä sen muutoin täytyy vailla olla! Joka laulaa taitaa, se laulaa jokaisen ilon syvemmälle sydämehensä ja löytää katkerimmallekin lävistykselle tuutulaulun. Tuhansittain suloisia salaisuuksia laulaessa huulille nousee, sävelissä sydän värisee, itkee, riemuitsee, niissä se puhelee hartaasta rakkaudesta ja hehkuvista haluista -- ja älköön kukaan sitä siitä syyttäkö tahi rangaisko.

Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää. "Siitä minä tuskallisimmin tunnen, mitä kadottanut olen!" sanoi hän ja soitti vaan silloin kuin sisartansa säisti. Ensimmältä hän Ceciliankin laulaessa joutui kyynelten valtaan, vähitellen hän kuitenkin näkyi levollisemmaksi. Näkyväisestä hän pyysi kunnioitetulle ystävällensä näyttää mielenmalttia, jota hän, vaikka kuinkakin koitti, -- _ei_ itsessään tuntenut.

Mutta Franklin ei antanut pettää itseänsä. Hän jätti Filadelfiaan palajamisen toistaiseksi kuukausi kuukaudelta ja ilmestyi aina kuin ennenkin iltahetkiksi rouva Davies'in taloon. Mutta ajatuksissaan ja hajamielisenä, syviin miettimisiin vajonneena, hän tuijotteli eteensä ja tuskin vastasikaan niihin kysymyksiin, joita rouva Davies ja Cecilia hänelle tekivät. Soitantoa hän ei enää tahtonut kuulla, pieni klaveri pysyi suljettuna hänen siellä ollessaan. Mutta Maryn häntä vienolla, sortuneella äänellään puhuteltua hän havahti ja leppeästi vastasi, jopa tyttö raukan vaan itseänsä liikutettuakin hän siihen päin katsoi, niin ajatuksiinsa vaipuneelta kuin näyttikin. Hänen silmänsä seurailivat häntä alati, ei ainoakaan huokaus, ei yksikään salainen kyynel, ei mikään mielihaikeuden varjo, joka kasvoille lensi, jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän ei niin milloinkaan puhunut Maryn vahingosta.

Vieri niin viikkoja vierimistänsä, kesä hankkieli lähtöänsä, ensimmäiset lehdet varisivat; silloin Benjamin Franklin eräänä iltana tavallista myöhäisemmällä hetkellä astui hiljaiseen kulmakamariin. Äiti ja tyttäret istuivat pikku pöydän ääressä, Cecilia luki, rouva Davies teki työtä, Mary uneili. Tämä katsoi hämmästyneenä sisääntulijaan: niin kirkastuneina ei hän ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa, syvä sanomaton ilo loisti miehen silmistä ja loi äkisti tytönkin sydämeen hellät onnen tunteet. Franklin astui hänen eteensä ja kävi häntä käteen. "Armas Mary kulta," lausui hän hiljaa ja lempeästi, "sinä olet minun tähteni suloisen äänesi kadottanut, äänen, jota en koskaan, en koskaan unohda; tänään minä sinulle tuon jotakin palkkioksi: sinä olet taas laulava, josko et omilla huulillasikaan. Malta vaan tässä, kun minä menen sivuhuoneesen, ja huomaa niitä äänteitä, jotka sieltä luoksesi luontelevat."

Odottavaisina, melkeinpä vavisten kävivät naiset toistensa viereen; sivukamarin ovi jäi lonkalleen. Ei aikaakaan -- niin väreili, vierieli, virtaeli suloisia sointeita kuulijain korviin ja sydämiin, niin liikuttavan vienoja, niin erinomaisen sulavia, jommoista ei harppu, ei huilu, ei mikään ennen kuultu soitin voinut kuuluviin saada. Ne olivat ääniä, jotka tuntuivat tulevan toisesta mailmasta, kirkastetun ihmisäänen säveliä, enkelinlaulua, niitä ei saattanut kyynelittä kuunnella. Sydämen ne povesta vetivät, kuuntelevat naiset tunsivat mielihaikeaa ja hekumaa yht'aikaa. Ja kun se äänekkäämmin kuului, tuo ihmeellinen soitto, niin kaikki sen entis-englantilaisen hyvästijättö-laulun haikeasurullisen sävelen tunsivat, sen viimmeisen virren, jonka Mary oli laulanut:

"Then fare thee well, my dear dear love!"

Silloin heistä oli kuin olisivat todellakin kuulleet _Maryn_ äänen, sen hellän, eriskummaisen, sydäntä järähyttelevän äänen, joka aikaa sitte oli kuollut. Toiset naiset itkeä nyyhkyttivät; mutta Mary ei saanut sen kauvemmin itseänsä hillityksi: ahdistavimmasta innostuksesta parahtaen riisti hän itsensä irti Cecilian syleilystä ja lensi vierikamariin.

Franklin seisoi kummallisen soittokoneen edessä. Siinä oli pyörivä tela, jalukselle asetettuna. Tähän telaan oli kiinnitetty lasisia puolipalloja, jotka olivat suuruutensa mukaan säännöllisessä järjestyksessä ja niin toinen toisensa sisälle sovitettuja, että kunkin pallonpuoliskon reuna ulottui seuraavan yli. Franklin oli asetellut hyppysensä lasikellojen reunoille, pannut jalallaan polkemalla telan pyörimään ja siten toimeen saanut nuo tenhokkaat sävelet.

"Mary, näin olet sinä laulanut!" huudahti hän hämmästynyttä ja kiihoittunutta tyttöä vastaan. "Ja tuleppas nyt, että sinua taas laulamaan opetan -- ja sinun _tässä_ laulaessasi minun sieluni laulaa sinun kanssasi. Minä olen äänen sinulle keksinyt!"

* * * * *

Kaunis Mary Davies se oli, joka sittemmin tällä soivalla uudella kuuluisan Franklinin keksinnöllä (_Harmonikaksi_ hän sen nimitti) mailman saattoi kummastuksiin. Herkenemättömällä harjoituksella oli hän oppinut ihmeteltävän taitavasti käyttämään tätä eriskummaista soitinta. Voitettuansa sen hetken, jona hän jumaloidulle ystävällensä sanoi jäähyväiset -- hänen sieluansahan hän käsissään piteli --, ja Franklinin palattua Amerikaan matkusti Mary ensin Ranskaan, sitte myös Saksaan ja esiintyi useissa etevissä kaupungeissa harmonikansoittajana. Niinkuin _hän_ ei kukaan sen jälkeen tätä soitinta soitellut; koko hänen sielunsa helkkyi ja soi muassa, kuin hoikat sormet kellojen reunoja koskettelivat. Hän oli niin ihastuttavan kaunis semmoisina hetkilöinä, niin innostuksen kohottamana, niin salaisesta ilosta kirkastuneena, että ihmiset, jotka häntä silloin kuulivat, joutuivat melkein yhtäläisen hurmaannuksen valtaan. Moni ei saanut soittoa kestetyksi, meni tainnoksiin, ja kuitenkin väkeä tunkeili ihanan Englannittaren lyhyihin synkkämielisiin soittajaisiin, niinkuin ihmisiä muuten tungeksii loistaviin juhlatiloihin.

Kun Maryn äiti oli kuollut ja sisarensa Cecilia ylistettynä laulajana Italiassa loisti, palasi hän vihdoin Lontoosen takaisin, ja vasta täällä hän havaitsi, että tuo toinen äänensä oli hänen terveyttään tärvännyt enemmän kuin se ensimmäinen kadotettu ehkä milloinkaan olisi voinut. Hän nyt vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta ja eli umpinaisimmassa hiljaisuudessa, tuskin likimpäin ystäväinsäkään nähtävissä. Yksinänsä ja eroitettuna kaikesta, mikä hänen sydämelleen kallista oli, näki Mary päivän menevän, toisen tulevan, ilman toivoa, mutta ilman murhettakin. Hän ei koskaan vaikeroinnut, vieläpä oli iloinenkin; taisihan hän _laulaa_ ja lauloihan _toisen_ sielu hänen kanssansa! -- Ja tämä ääni, jonka hän häneltä oli saanut, pysyi niin nuorena ja ihmeen ihanana, kuin Maryn hiukset jo aikoja sitte olivat vaalenneet, ajan ankara käsi oli hänen kasvoinsa kauneuden pois pyyhkinyt. Mutta _minne_ hän ne ihanat sointeet lähetti, jotka hän vielä joka ilta rakkaasta harmonikastansa ilmiin saattoi? Sitä ei kukaan tiennyt. --

Lääkäreitä kummastutti, kun tuo heikko olento vielä hengissä pysyi, he eivät ymmärtäneet, mistä hän ravintonsa sai, he jo kauvan aikaa ennustivat Maryn kuolemata. Täytyipä toki maan päällä jotakin olla, mikä valtaavin voimin tuota sielua kiinni piteli sen särkyväisessä verhossa.

Huhtikuun 27 päivä 1790 se oli, jona Mary taas kerran antoi kantaa itsensä harmonikkansa ääreen; iloisesti hymyillen hän kelloihin koski, hyvästijättö-laulu

"Then fare thee well, my dear dear love!"

helisi hänen vielä kauniiden kättensä alla. Yht'äkkiä hän kavahti ylös, oli kuin kuuntelisi jotakin, nojautui taaksepäin ja -- ei enää hengittänyt. Hänen heikon elonsa lanka oli katkennut.

Mutta samalla hetkellä oli kuolon enkeli, kaukana tästä hiljaisesta kuolinkammiosta, tuolla puolen aavaa, aavaa valtamerta, taivaihin kannatellut suuren voimallisen sielun: _Benjamin Franklinin_ sielun.

LUMIKUKKANEN.

Ihan yksinäisessä, pienessä saaremassa, upean kuninkaankaupungin Dresdenin katolisessa kalmistossa, on muuan syrjäinen, mutta pyhä toivioretken paikka uskovaisille sieluille ja erinomattainkin niille sydämille, joille ihmeistä rikas ja salaisuuksia täynnä oleva sävelten mailma on ilmestynyt ja jotka ovat oppineet lapsen nöyryydellä kumartumaan korkeasti ylhäisen Musikan kaikkivallan edessä. Hurskasten rukoilijain kirkon kuvukkona on ääretön taivaanlaki, heidän polvistuslautanansa halpa harmaa kivi, heidän pyhänkuvanansa tähdillä ympäröitty lyyry ja heidän rukouskirjassansa ainoastaan sanat:

_Carl Maria von Weber_.

Niin, sellaisessa rauhan majassa lepää sen maineella seppelöidyn tomuverho! Siellä hän nukkuu, se monen itkemä, pitkää unelmatonta untansa monien kovain taistelujen, monien loistavain voittojen jälkeen. Elämän orjantappurain haavoittamana lauloi hän joutsenvirtensä yksinään, kaukana rakkaasta kodista -- ja vaikeni sitte ikuiseksi. Mailma hänen hengettömän ruumiinsa laakerilla koristi, peitti sen kotoisiin multiin ja kokosi kuolleelle kaikki ne kunniat, jotka elävältä kieltänyt oli. Lieneepä monta katkeraa katumuksen kyyneltä salaa pudonnut niihin tuhansiin surumielisyyden ja kiitoksen pisaroihin, joita poisnukkuneelle vuoti! Meistä usein tuntuu unennäöltä, mutta suloiselta, rakkaalta, että tuo suuri mestari meidän kanssamme, seassamme, vieressämme eli, lauloi, kärsi; ja kuitenkin on niiden vuosien määrä, jotka sen ihanan ajan ja tämän päivän välillä ovat kuluneet, niin varsin vähäinen! -- Erään pimeän, ahtaan kadun varrella Dresdenissä seisoi hänen hiljainen huoneuksensa; pienestä kukilla koristetusta ikkunasta tunkielivat ne tenhosointeet ja sävellykset, joita hänen sielunsa täynnä oli ja joita vielä jälkimailma on ylistelevä. Kuinka usein hänen virsikkään povensa kultainen virta tulvaili äänettömän yön helmoihin! Ja sillä ahtaalla kadulla tungeskeli silloin kuuntelijoita, unet ja väsymykset unohtaen, ja vuodattelivat virkistävää sointisadetta janooville sieluillensa, antajaa palavalla hartaudella kiittäen semmoisesta taivaallisesta virvoituksesta. Uskollisen vaimon huolekas lempi teki sen suuren taideniekan onnelliseksi, rajaton hellyys loisti hänelle vastaan lastensa iloisista silmistä; mutta kaikki tuo liikuttava, itsensä uhraava mielihartaus ei voinut tasoittaa sitä koleata tietä, jota rakastetun vaeltaa täytyi, eikä syrjäyttää niitä teräviä pistoksia, joita kateus ja häijyys ilkkuen iskivät hänen sydämehensä. Kuinka usein vuotikaan verta tuo jalo, herkkä sydän! Mutta kaikki kipu ja tuska unhottui ja hautaantui, kun kevät tuli ja kolkon kaupungin herttaiset ympäristöt lukemattomilla miellykkeillä kaunisti: kun kukat nouseskelivat pienistä piiloistansa ja puut tuhansilla kukansilmillä häikäistymättä katsoivat säteileviä auringon kasvoja; kun kaikki luodut riemuitsivat ja olemisen hekumaa tunsivat. Yksinkertainen kukkakimppu kieloja tahi orvokkeja taas uudelleen ihastutti ja ylensi mestarin sielua ja kukkain sulohaju muodostui hänen kultakanteleellansa tenhokkaiksi kevätsäveliksi, kukkaislauluiksi ja keijukaisveisuiksi.

Mutta kaikista kukista hän enimmin rakasti _lumikukkasia_, noita hentoja kukkia, niin hopeanheleitä ja saastumattomia kuin lapsen mieli. Ja lapsi se olikin, joka hänelle joka vuosi ensimmäisinä kevään päivinä toi täyden kimpun noita huikeanvalkeita lemmetyisiä; muuan siro, hyvä tyttönen, erään myllärin, jonka mylly yksinään ja syrjäisenä seisoi kauniilla Plauenin tiluksilla ja usein oli ollut mestarin hiljaisten kävelyjen päämaalina. Tyttö pienoinen ei koskaan tahtonut vastaanottaa palkintoa kukkasistansa, pyysi vaan hiljaa ja ujoillen: "oi, soitelkaa minulle jotakin!" Ja sen tekikin lahjan saanut mitä leppeimmällä hymyllä, salaa huvitellen itseänsä kuuntelevan lapsen äänettömästä riemusta,

Niin vierivät vuodet, kunnes eräänä päivänä mestari huomasi, että tyttönen oli tullut varsin isoksi ja soreaksi, lapsi muuttunut kukoistavaksi immeksi. Mutta jälleen tullessansa seuraavina kevätpäivinä oli hän kalpea, sanomattoman kalpea, ja kuolema katseli hänen kuopakkaista silmistänsä. Ja kuinka hän nyt siinä itki niin katkerasti, kun kunnioitetullensa valkoiset kukkaset toi ja se hänelle entiseen tapaan suloisia, ihania sävelsatuja kertoi!

"Minä en enää tule takaisin ensi kevännä," lausui hän erotessansa, "voikaa hyvin! Huomenna ne kutovat morsiusseppeleen hiuksiini ja niin tulee minusta rouva!"

"Ja siitä sinä sureilla tahdot, hyvä lapsi!" sanoi mestari ja koetti suottailla. "Luulenpa, että kiltti piikaseni rupee minulle _myös_ satuja kertomaan; sillä harvoinpa kaunis vihanta neitsytseppele on ketään morsianta itkettänyt!"

"He eivät naita minua omalle kullalleni!" nyyhkäytti se vaalea raukka. "Voi! muuan tuntematon mies vie minut taloonsa. Minun rakastettuni lähti pois viimmeis joulun aikaan, kauvas avaraan mailmaan, hyvästi jättämättä, eroterveisittä; voinko minä siis iloinen olla?" Ja hän löi hoikat kätensä yhteen, ja viehättävistä kasvoista näkyi sydäntä vihlova vaiva.

Ja kun kevätpäivä kaivattu ilmaantui ja kellot laaksossa soivat, kysyi eräs vanha surusilmäinen mies halvoissa vaatteissa "sävelmestari Weberin" asuntoa. Tämän lemmelliseen huoneesen vietynä tervehti hän häntä suruisesti hymyillen ja ojensi hänelle täyden kimpun hentoja lumikukkasia. "Tässä tuon teille viimmeisen tervehdyksen lapseltani!" -- urahteli ukko vaivalloisesti -- "eilen meidän Marketta haudattiin. Hän kuoli kuin kukka pienoinen, jota halla kouristeli, -- ah, -- ja kuoli niin mielellään! Lempi hänen sydämensä särki, -- ja me vaivaiset vanhemmat olemme syynä siihen. Oi, jospa olisimme arvanneet, että hän häntä niin suuresti rakasti, sitä soreata Konrad kisälliä, totta tosiaan me emme häntä olisi mailmalle työntänyt! Hän oli meistä liian köyhä, se kelpo poika, uskollisuus ja lempi sydämessään; rikas mylläri, joka kaunista lastamme pyysi, oli meille paremmin mieleen; ja kun Konradin rakkaus oli niin kaino ja Marketta vienosti leppeänä ja aavistuksitta mailmaan katsoi ikään kuin puhkeava ruusun-umppu, niin me rohkenimme tuolle arkailevalle sanoa, että tyttäremme ei hänestä huolinut, vaan oli sydämensä ja kätensä rikkaalle kosijalle luvannut. Ja kun nyt Konrad salaisesti läksi pois, niin ylpeänä ja kuitenkin niin kurjana, silloin meidän huoneesemme astui loppumaton surkeus; niin rupesi Markettamme kalpenemaan, kuihtumaan, niin me tunsimme hänen sydämensä!"

"Kuinka hartaasti hän oli poislähtenyttä rakastanut, tunnusti hän vasta kuolinvuoteellansa. Ja vaikka hänessä oli se salainen, ankara vaiva, oli hän kuitenkin miehellensä siivo, uskollinen, kelpo vaimo; hän ei milloinkaan rakastettunsa nimeä maininnut; mutta tämän pienen paperilehden me löysimme hänen rukouskirjastansa. Tuoss' on, pitäkää se hänen muistoksensa! Te olette lapsi raukallemme paljon iloa lahjoittanut; hän ei saanut odotetuksi sitä aikaa, jolloin ensimmäiset lumikukkaset eloon heräsivät. Älkää unhottako häntä, Marketta poloista!" Kuumat kyyneleet melkein tukahuttivat viimmeiset sanat onnettomalta, katuvaiselta isältä.

Kun liikutukseen joutunut sävelniekka taas oli yksinänsä, avasi hän paperilehden ja luki siitä vaivoin, sillä kirjoitus oli sekavaa, epävakaista, puolittain kyynelistä hävinnyttä:

Pois läksi kultani vaeltamaan, Muu jätti tänne murehtimaan: Kentiesi kuolikin jo rauhaan vaipuen, Sen tähden olen nyt näin murheinen.

Kun kultani kanssa menin kirkkohon, Siell' liikkui moni kieli, viekas, armoton, Ja parjausta lausui he siellä montakin; Ne saattavat kyynelet mun silmihin.

Nuo orjantappuraiset ne kyllä pistävät, Vaan viekkahat kielet on vielä häijymmät; Niin ankarasti polta ei tuli palava, Kuin rakkauden liekki, mi palaa salassa.

Voi, mitä mulle teki isäni, äitini! Miest' ottamahan toista he minut pakoitti; Vaan kuinka voisin toista ma koskaan rakastaa? Niin kovin kurjaksi se sydämmeni saa.

Oi armahani, tämä on pyyntöin hartahin, Sä että tulisit mun hautajaisihin', Kun mua lasketahan maan mustaan multahan, Sen tähden että sua vaan aina rakastan.

Ja mestari ei häntä, Marketta parkaa unhottanut; laulu vaeltamassa olevasta kullasta liikkui aina ja alinomaa hänen sydämessänsä ja ajatuksissansa; ja eräänä iltana hän laski sormensa kulkemaan klaverin näppäimillä, ja niin siitä synnyn sai sävellys noihin surullisiin sanoihin, ihmeellinen, surumielinen, sydäntä liikuttava ja kuitenkin niin lapsellisen suora kuulla. Yksivakaisena säisteenä olivat pitkälliset soitanteet; ja oli ikäänkuin olisi tuhat kyynelpisaraa äänissä tärisnyt ja ahdistettujen ihmissydänten huolehtivia lemmenhuokauksia väkivoimalla sointuihin sekaantunut.

Niin oli uusi lakastumaton kevätkukkanen puhjennut mestarin loppumattomiin yltäkylläisestä sielusta, ja sen kukan hän laski varhaisen vainajan yksinäiselle hautakummulle.

Laulakaatte sitä pientä, surullisen suloista laulua, jos teitä valtaa huolinen kaipaus tahi muistot murheelliset! Vanhat, aikoja sitte nukkuneet tuskat silloin heräjävät ja silmänsä avaavat, hiljaa pyytäen: "antakaa meille vielä kerran huokaus, uhratkaa meille vielä kerran kyynel, niin me taas kernaasti uneen menemme ja heräämme ainoastaan silloin kuin meitä uudelleen huudatte." Mutta vihdoin sen yksinkertaisen laulun ihmeellisen hentojen äänteiden helähdellessä surumielisyys, kaipaus ja vaivat sulavat ja vuotavat pois huojentavissa kyynelvirroissa. Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen, joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja", hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee toisten komeain kukkavartaloiden takana! Tervehtikää sitä sydämellä ja suulla ja kiittäkää hyvää mestaria semmoisesta miellyttävästä lahjasta! Sillä tosiaankin, tuo lumikukkanen, tuo hento, surullinen laulu vaeltelemassa olevasta kullasta, on kiiltävä kastehelmi sen kultaisen laakerikruunun kauneimmalla lehdellä, joka unhottumattoman miehen päätä koristaa.

LEIKKIKUMPPANIT.

Toukokuun päivä Italian loistavan, ihastuttavan taivaan alla on niin tenhoavainen, että me pohjolan lapset emme sitä voi käsittää, tuskinpa joskus saatamme aavistaa unelmissamme. Maa rehoittaa ja heloittaa moninaisessa kirjokaunistuksessa, päivänsilmä sitä ihanneltavaa katselee täynnänsä kiihkoista, raukaisevaa halua, ja koko ilma on palsamituoksua. Sydän ihmisen povessa puhkeaa kauniimmaksi tässä ihanuudessa ja riemuitsee ja hehkuu, samoin kuin kaikki muukin yltä ympärillä, ja kaikki ihmissilmät katselevat niin palaen ja haluten kuin silmä päivyenkin. Jäykän, väsähtyneen kasvoinmuodon näkee siellä yhtä harvoin kuin jonkin jääkukkaisenkin.

Sitä oudompi siis oli se ilmiö, kun eräs poika Toukokuussa vuonna 1793 yksin istui meren rannalla, selin kauniisen _Genuan_ kaupunkiin, joka ikäänkuin onnesta loistava morsian nojautuu jalon meren kainaloon, ja katsoa tuijotteli välkähtelevää, näkymättömiin ulottuvaa vedenkalvoa. Hän oli noin kymmenvuotias lapsi, hentovartaloinen, siro-, vaan kalpea-kasvoinen, tummatukkainen, silmäkarvat pimeät ja silmät mitä ihmeellisimmät, mustimmat mailmassa. Nämät silmät näyttivät melkein kamottavilta äkillisten muutostensa tähden: milloin ne olivat tulta säkenöitsevät, valtavat ja jalot, milloin taas surkean surulliset, varsin kuollakseen pois.

Hellä, herkkä lapsen ääni keskeytti nuoren uneksijan synkeät mietteet; viehättävä pieni tyttönen tuli juosten ja syöksähti hänen rintoihinsa huudahtaen: "paha Nikolo, missäs olet ollut kaiken pitkän iltapäivää? kuinka olenkaan minä sinua hakenut joka paikasta!" ja siinä sitte suuteli häntä innokkaasti, katsoi häneen kiivaasti suurilla, rumilla silmillänsä ja ravisteli viimmein valkoisesta esivaatteestaan hänen eteensä ison joukon kukkia: metsäruusuja, myrttioksia ja orangsikukkasia.

Nikolo syleili pientä puhuttelijaa, hymyili melkein iloisena, silitti hänen mustia hajahiuksiansa ja sanoi hiljaisesti: "Isältäni olen tänne luikahtanut, Gianetta; minua halutti saada hiukkasen uneilla ja onnellinen olla tässä kauniin, kirkkaan meripeilin ääressä; tiedäthän sinä tämän olevan leikkikumppanisi mielipaikan!"

Mutta siihen mitäkään virkkamatta rupesi Gianetta vaan soimaamaan nuoren ystävänsä pahaa isää. "Hän ei suo sinulle lepoa yöllä eikä päivällä," kiivaili tyttö; "hän sinut vielä ennen pitkää hautaan panee; Nikolosi ei ole vahva ja voimallinen, sanoo aina äitini; hänen hullu viulunsa riuduttaa hänen sielunsa ja isä turmelee hänen ruumiinsa. -- Tosiaankin hän on oikeassa;" lopetti Gianetta murheellisena.

"Älä sitä luule!" vastasi Nikolo vakaasti; "minä en kuole; minä en voi kuolla, pitäähän minusta ensin tulla suuri mies; ja heikkokaan en ole, katsos tässä!" Näin sanoen hän kohotti itsensä pystyyn, hänen vartalonsa näytti kasvavan, silmänsä paloivat riehutulessa, suuta vavahutti eriskummainen naurahdus; hän nosti Gianettan yht'kkiä ylös maasta ja piteli häntä väkevin käsivarsin vedenpinnan päällä. Tyttö ei vaalennut, se vaan hiljaa huokaili, kun Nikolo hänet jälleen maahan laski, mutta ei sanonut sanaakaan kuolemasta, vaan katseli häntä kainosti sivultapäin. Pian hän kuitenkin taas oli kuin ennenkin miellyttävän teeskentelemätön, lorueli ja lauloi, ja Nikolo antoi kärsivällisesti itselleen kertoa kaikista hänen tuhansista lapsellisista tuumistansa, hänen kukkasistansa ja naurukyyhkyistänsä; ja jos hän hänen makeasti rupattaessansa välistä vaipui synkeihin mietteihin, niin hänet havautti Gianettan suudelma tahi silittely hänen kätösellänsä; silloin hehkui tyttö ja heloitti ja oli sanomattoman herttainen.

Niin he istuivat meren rannalla kahden kahtustansa, tummansininen taivaanlaki heidän päällänsä; molemmista nuorekkaista päistä loisti kirkkautta ja auringonpaistetta, mutta pojan otsa oli yksivakainen ja murheellinen, tytön poskipäät kevään kaltaiset. Myöhemmin, kun jo pimeä tuli, menivät he kotiin käsi kädessä, kävelivät monia leveitä katuja, kunnes vihdoin poikkesivat eräälle syrjäkadulle, jonka päässä seisoi kaksi huoneusta viiniköynnösten keskellä; toisessa asui Gianetta, ja Nikolo vastapäätä toisessa. Poikaa odotti isän kova, tuima muoto; tytön äiti seisoi tuskallisena kuunnellen ovellansa ja suuteli hellästi huimaa tytärtänsä. Lapset sanoivat "hyvää yötä!" ja erosivat.