Chapter 3

Lempeät äidin kasvot kääntyivät puhelijan puoleen ja vastasivat syvämietteisellä rakkauden silmäyksellä; mutta nuori mies laski hiljaa voimakkaan, kaunismuotoisen kätensä sisaren vaaleatukkaiselle päälaelle ja sanoi: "Mikä eroitus sinun ja minun välillämme, sinä armas uneksija! Sinun lapselliset halusi vaikenevat suloisessa illan voipumuksessa, mutta minun halaukseni, ne kiivaat, heräjävät ja koroittavat äänensä kovemmin kuin selkeänä pauhuisena päivänä!"

"Mutta mitäpä vielä saattaisit pyytää, sinä taivasten tavottelija?" kuiskutti tyttö, ja loi viehättävän, hellyyden ja huolen sekaisen katseen hartaasti rakastetun jalon-ylpeihin kiihoittuneihin kasvoihin.

"Mietipäs toki asiata, rakkaani!" vastasi hän; "mikähän lienee kauniinta maan päällä, mikähän korkeinta, mitä ihmiselle voi tulla täällä alhaalla, mikähän lienee jumalain loistavin lahja ponnistelevalle, haluavalle ihmissielulle?"

"Kaunein, loistavin lahja?" matki impi vakaisesti. "Oi, mummo kulta, sitäpä meidän ensin on kysyminen sinulta, joka jo olet niin monta monta vuotta nähnyt mailman ja ihmiset ohitsesi kulkemassa; puhu, armas, ja auta minua!" -- Ja hän kääntyi veljestänsä hiljaiseen, kumaraiseen olentoon, joka istui lehvakkaan lehmuksen siimeksessä ja jonka talvisissa kasvoissa näkyivät ikuisen sydänkevähän jäljet haihtumattomina.

"Kaunein, loistavin on tietysti _valo_, armahaiseni!" oli vanhuksen vastaus. Eukko oli nimittäin sokea; hän ei enää isoon aikaan ollut nähnyt kevättä, ei rakkaittensa uskollisia helosilmiä, ei päivän kirkkautta eikä kuutamaöitä, ja hän nyt varmaan pimeydessänsä ajatteli ijankaikkista taivasta, joka huikaisevalla loisteellaan likemmä ja likemmä läheni hänen väsynyttä sydäntänsä ja jota kohden hänen koko sielunsa riemahteli.

"Valoko?" -- huudahti Ludvig epäillen, ja hänen silmänsä välähtivät niin eriskummallisesti, -- "eipähän, ei ole suinkaan valo korkein lahja ihmiselle, valo on vaan makea virvoitus, suloinen ilo, lämmin lohdutus; mutta valo ei ikinä ole _korkeinta!_ Valo ei ole elämää."

Silloin sisar äkisti tarttui hänen ojennettuun käteensä; "Ludvig, _sävel_ on kauniinta!" sopotti tuo ihana olento iloisesti, ja ajatteli isän kauniita lauleloita, veljen ihmeellisiä soittohaaveita kotona pianon luona istuessansa, ja lemmetyisiänsä, noita suloisesti viserteleviä lintuja, ja satakieltä helkkyrintaa, tuota taivaallista kevätvierasta tummassa lehmuspuussa, ja kaikkia niitä rakkaita ihmisääniä, jotka niin lempeästi hänen nuorta sydäntänsä koskettelivat.

"Sinä lapsensydämyt!" vastasi veli hyväillen; "tosin tuntee sielu hurmaavaista hekumata, kun valtavan sointuvirran sävel-aallot sitä kätkevät, sukelluttavat, hautaavat, kannattelevat ja kiikuttelevat; sävel ja sointo onkin enemmän kuin valo, se on valon ruumiillinen olemus; mutta eipä kuitenkaan _korkeinta!_ -- Äiti, äiti! etkö sinä sitä arvaa?" huudahti hän vielä kiivaammin ja heittäytyi polvilleen sen armaan eteen. Ja hänen älykkäät kasvonsa, joissa piirteet olivat niin oudontapaiset, niin epäsäännölliset, kirkastuivat ihmeellisesti tänä odotuksen ja innostuksen hetkenä: muuan ylevämpi, hänen rakkaillensa vielä käsittämätön pyhitys ympäröitsi hänen jaloa päätänsä, ja näytti siltä, kuin olisi oikein sädekruunu laskeutunut alas hänen nuorelliselle päälaellensa, niin heloitti kuuvalo leimahdellen hänen tummissa, tuuheissa hiuksissansa.

"Lapseni!" lausui äiti äärettömän lempeästi ja veti poikansa rintoihinsa: "korkein on _rakkaus_."

Nyt nuorukainen päästi kätensä laskeumaan, riuhtasi itsensä irti ja kuiskahutti haikeasti: "Etkö sinäkään, äiti armas? Rakkaus, sanot sinä. Oi, onhan rakkaus ainoastaan unennäköä; ja minä en tahdo uneilla, äitiseni, en, vaan minä tahdon toimia, elää. Kuulkaatte siis, rakkahaiseni, ja uskokaa minua: korkein, loistokkain jumalten lahja on _voima_, tuottavainen, alati ehtymätön voima, ja minä aavistan, minä tunnen sen olemisen, sen itämisen ja kasvamisen rinnassani. -- Jumalat, jumalat, sallikaatte minun saada tämä hurmaava voima, suokaa se minulle ja ottakaa minulta sen edestä kaikki, mitä ihmiset korkeimpana ja kauneimpanansa tunnustavat, halajavat ja rukoilevat! Valo, sointo, rakkaus, -- mitä en tarvitse! -- Teidän lahjastanne minä alttiiksi annan kaikki maalliset sopusoinnut, kaikki auringon ja tähtien paisteet ja tuhannet lempikyynelet ilman ainoatakaan huokausta! Riistäkää minulta kaikki maalliset ilot ja hyvyydet, mutta antakaa minulle ikuinen luomisvoima, niin minä teitä ylistän niin kauvan kuin henki pysyy. Sitte minä rakennan itselleni oman mailman! Ei en ainoastaan _yhtä_ mailmaa, vaan tuhansittain tuhansia mailmoja on syntyvä minun voimastani, minun käskylläni. Mitäpä minulle yltäkylläisessä elossani, ylenpaltisessa autuudessani on tästä viheliäisestä maasta? Sopusointuja minä olen huomaava, mutta en maallisilla aisteillani; valoa olen näkevä mutta en suinkaan ruumiillisilla silmillä; -- ja rakkautta? -- oi, ketä jumalat rakastavat, se ei ikinä heikkoa ihmissydäntä kaivanne!" -- Korkealle kohonneena hän siinä seisoi, jaloimman, mutta hillittömimmän ylpeyden kuva rohkea rukoilija, rukoileva käskijä! Mikä jumala voipi häntä vastaanseisoa?

Mutta syvä arkuus värisytti juuri kuin kylmä kauhu lempiväin naisten sydämiä: sisaren poski vaaleni ja äidin silmä täyttyi kyynelistä. -- Pilvi hajosi kuun edessä, tuima öinen tuuli nousi äkisti; kukat huumoksissaan ummistivat kupulehtensä, suhina ja tohina, värinä ja vavistus kävi kautta koko luonnon ja säikähytti lepäävää maata kuin paha unennäkö; tummat varjot laajenivat ja pitenivät; yöpöllön ilkeä kirkuna riekui kuin pilkkanauru, lintuset havaantuivat ja lentää rapistelivat sinne tänne.

"Uhkamielinen, rakastettu lapsi, jospa et milloinkaan tätä yötä murheella muistelisi!" lausui vanhus ja ylensi itseänsä. Ääneti ja huokaillen saattoivat tytär ja tyttärentytär häntä huoneen suojaan. Ainoastaan nuorukainen viipyi unelmissaan puolen yökautta pimeän lehmuksen alla ylellisessä autuaallisten tunteiden ja ennustavain aavistusten nautinnossa, ja lehmuksen heilimoita, kastehelmen painoisia, putoeli hänen rintoihinsa kuin tuoksuisia kyyneleitä.

Ja vaan joitakuita kuukausia myöhemmin, vuonna 1792, lähti _Ludwig van Beethoven_ tutusta vanhempainsa huoneesta, toivehikkaana ja odottavaisena mennäkseen silloin niin loistavaan _Wienin_ keisarin-kaupunkiin. Jumalain lahja, mahtava _luomisvoima_, pysyi hänellä -- senhän me kaikki tiedämme -- vähentymättömässä loistossa, niinkuin ei kellään muulla kuolevaisella, aina viimmeiseen hengenvetoon asti: sävelaaltoja syntyi hänen käskystänsä, ja leikiten laski hän niitä käsistänsä vierielemään, huolimatta siitä, josko ihmiset notkistivat polvensa hartaudellisessa ihailemisessa vaiko ihastuksesta itkivät ja riemuitsivat. Beethovenin simfoniat, messut, Fidelio, overturit, sonatit, hänen kalleimmista jalokivistä kutomansa teokset, kirkkaat virsihelmet, kaikki ne ovat hänen taivaita tavottelevan luomismahtinsa tuotteita. Mutta pieni maa, jota hän oli ylenkatsonut, sulki suuttuneena häneltä vähitellen kaikki kukilla koristetut ovensa, ja ylevän vakaiseksi, samoin kuin jumalten lemmetyinen itsekin, kävi hänen yksinäisyytensä. Pimeä haltija koski kylmällä kädellään vahingon ilosta ilkkuvana hänen korvaansa; ja siitä päivin ei mitään sointoa ulkomailmasta enää pääsnyt hänen suureen ja kuitenkin niin herkkään sieluunsa. Ei mitään lemmen taikakukkaa pudonnut hänen tiellensä; ja lopulta sammui maan armas valokin; synkkä yö ja haudan hiljaisuus ympäröivät sitä masentumatonta jättiläisolentoa. Kaikki hänen rakkaansa olivat jo aikoja sitte kotihinsa menneet; vieraat kädet taluttivat saamatonta, kuninkaallista vanhusta; vieraat kädet tekivät hänen viimmeisen vuoteensa. Ja kaikki nuo pistävät vaivat, joita hänen maallinen olonsa tuotti, paino hän herkuleellisilla voimilla syvälle vahvaan rintaansa takaisin, kaikki haavansa hän salasi mailman silmiltä; ei milloinkaan tuo jalon ylpeä päästänyt ainoatakaan valituksen ääntä; mutta ei hänen myös koskaan nähty naurahtavan.

Mutta ne, jotka häntä tunnustavat, ihmettelevät, rakastavat, varmaankin havaitsevat sen epätoivon parkunan, joka hänen mahtavissa töissänsä haltiakkaasti pauhaa ja mieltämme niin voimakkaasti vapisuttaa; se oli jättiläisluonteen ikävöiminen halveksitun _rakkauden_ perään, yksinänsä valvovan halajaminen niihin ihaniin unelmiin, joita miljonat hänen vieressänsä niin suloisesti uneksivat. Ja ne tummat varjot, jotka siellä täällä lennähtävät hänen luomishenkensä loistokuville, ne olivat kahleitun, itsekseen heitetyn Prometeyn huokauksia _valon_ perään, sen maan _sävelten_ perään, joka häntä kantoi ja jonka hän kerran uhkamielisyydessään työnsi pois luotansa.

Ja hirveästi, leppymättömästi piteli se häntä kiinni, tämä kostava maa, kunnes iltasella 26 p:nä Maaliskuuta v. 1827, käsi kädessä maan kevään kanssa, myöskin ijankaikkinen kevät tulla tuhutteli yksinäisen, uhkean sankarin luo. Loistavimman lennon jäykät siteet heltisivät, sielun vankihuone kukistui kokoon! -- "Äiti, Äiti! nyt minä tahdon uneksia ja levätä! Minä olen väsyneenä luomasta ja valvomasta!" huusivat kuolevat huulet.

Mutta tuolla ylhäällä ijankaikkinen _valo_, ijankaikkinen _sointo_ ja ijankaikkinen _rakkaus_ taivaallisessa yhdistyksessä huomaansa ottivat suuren päästetyn ihmissielun.

HARMONIKAN KEKSINTÖ.

Isojen isossa Lontoon kaupungissa on tietysti pieniäkin huoneuksia; niinpä oli kaupungin City-osassa muuan vähäpätöinen, kuitenkin kolmenkertainen huoneus, jossa eräänä kolkkona Marraskuun iltapäivänä palaa rätisi takkavalkea mitä sievimmässä pienessä kulmahuoneessa, kuin suinkin ajatella voi. Roihu nauroi vasten naamaa yrmeälle talvelle, joka par'aikaa ikkunaruutuihin viskeli kourallisittain lumihöytäleitä ja jääpalasia sekä sen lisäksi ulvoi ja pauhasi kuin kahleittu karhu. Hämärä jo harmaasen huntuun peitti äärettömän kaupungin; ainoastaan S:t Paulin kirkontornin huippu ja Tover-linnan jättiläisrakennus vielä puolustelivat ja vastustelivat, ylenivät vielä tuon sakean sumun ulkopuolelle. Katujen lyhdyt olivat jo sytytettyinä ja taistelivat jokailtaista taisteluansa päivänvalon kanssa. Kulmahuone oli myös hämärtyneenä, ja liekkien leikkivä loisto hyppeli seinillä ylös alas, leiskui lattialla, karkeli katossa ja pyörähteli näillä retkillään väliin myös niihin neljään ihmiseen, jotka siellä yhdessä olivat.

Etevin ilmiö tässä pienessä perheessä oli muuan mies, joka takan kyljessä istui matalassa nojatuolissa, pää selkälautaa vasten. Hän oli mustissa vaatteissa, mutta päässä ei sen ajan tapaan ollut peruukia, vaan omat harmaat valuvat hiukset, jotka ohimoilta olivat taapäin pyyhkäistyinä. Mutta mimmoinen otsa siinä näkyi, mitkä ihmeen kauniit otsakulmat! Oli mahdotonta ajatella jalompia ihmisen kasvoja; suuren sielun unelmat olivat siihen piirrettyinä ja kaksi kirkasta, innokasta silmää seisoi vieressä unenselittäjinä. Kuka olisi tätä päätä katsellessaan saattanut kysäistä, oliko se kaunis juonteiltaan, oliko nuoruus puhaltanut pois poskilta ja huulilta, oliko se suu, joka niin lumoavasti hymyillä osasi, säännöllisesti muodostettu? Muoto ei mitenkään merkillinen ollut, mutta miehen kaikki liikkeet olivat vakaat ja jalot. Entä hänen nimensä? _Benjamin Franklin_, se rakastettava ihmisystävä, kuuluisa Amerikan kansalainen, ylistetty oppinut. Eräs tieteellinen toimi oli hänet nyt juuri, lopulla vuotta 1752, saattanut Filadelfiasta Lontoosen, kussa hän aikoi viipyä moniaita kuukausia. Kaikkein ensimmäiseksi kävi hän tervehtämässä erästä suuressa arvossa pitämäänsä sukulaista, kunnioitettavaa mistress Davies'ta, joka miehensä kuoltua eleli molempain taidikkain tyttäriensä, Maryn ja Cecilian kanssa perin yksinäistä säästäväistä elämää suuressa mailmankaupungissa.

Franklin tuskin muistikaan noita tyttöjä, jotka hän vaan kerran oli nähnyt vielä varsin lapsina, kummastui suuresti, kun näki kahden solakkavartisen, viehättävän, kahdeksantoista- ja yhdeksäntoista-vuotiaan neitsyen tervehtävän itseänsä sukulaisen tuttavuudella. Vilkas Cecilia lensi paikalla hänen kaulaansa, vanhempi sisar Mary vaan ojensi vavisten ja punehtuen kätensä. Molemmat tytöt voivat tuskin käsittää, että he todellakin nyt edessään näkivät sen miehen, jonka maineella heidän äitinsä oli ikään kuin syöttänyt heitä. Oli tuskin päivääkään mennyt, jona ei olisi puhetta ollut hänestä. Se sätehikkö, joka ympäröitsi sen miehen nimeä, jonka taivas oli asettanut heitä likemmäksi kuin muita, tuli päivänpaisteeksi tämän pienen perheen sydämille. _Tuon_ hengen erinomainen etevyys, _tuon_ sielun jalo aatelisuus ei ollut missäkään syvemmin ja hartaammin tunnustettu, kuin kolmannessa kerrassa tätä mitätöntä huoneusta Lontoon cityssä. Jokaisesta tapahtumasta Franklinin elämässä oli rouva Davies puhunut tyttärillensä, jokainen sen erinomaisen miehen työ ja toimi oli näistä kolmesta semmoinen, ett'ei siihen ollut koskemista. Hänen ensimmäinen rakkautensa ihmeen ihanaan miss Nells'iin, hänen eronsa siitä ja uusi yhdistyksensä sen kanssa, joka sillä välin oli ollut toisen vaimona, oli nuorille mielille kovin kiihoittavaista. Mary ei voinut ymmärtää, mitenkä mikään tytön sydän, jos häntä _semmoinen_ mies lempi, ikinä saattoi toiseen mieheen luontua, kun taas Cecilia varsin oikein huomautti, että Franklin siihen aikaan, kuin viehättävää neiti Nells'iä kosi, ei vielä ollutkaan _korkeakunniainen_ Franklin.

"Ah, jospa olisin minä ollut neiti Nells!" oli Mary hiljaa huoahtanut, johon sisko oli hiukan harmittavasti vastannut: "kuinka voitkaan tahtoa nyt olla vanha ja ruma ja enää laulaa taitamatta!"

"Oi, jos hän minua rakastaisi, niin antaisinpa kaikki pois, yksin äänenikin!"

"Olkaa, lapset, semmoisia mielettömiä, syntisiä juoruelematta!" Näillä sanoilla oli rouva Davies sen puheen katkaisnut. "Meidän kuuluisa sukulaisemme on nykyjään vanha ja nainut, ja jos te häntä näkemään tulette, niin eipä kumpikaan teistä tule ajatelleeksikaan häneen rakastumista."

Kaikkein naislemmen erinäisten ja eriskummaisten lajien seassa, joita ei kukaan oppiniekka vielä ole koettanut järjestelmään asettaa, löytyy yksi, joka tosin ei niin harvoin kukoista, kuin koko mailmalle vihoittelevan suuren intohimon ihmekukka, vaan joka ilmestyessään aina liikuttaa ja miellyttää. Se on tuo salainen, innostunut hellätuntoisuus, joka sormi huulillaan noudattelee arvollisten, ylhäälle kohoilevain miesten muotoja. Korkeiden palmujen, vankkain tammien, jalojen platanien juurella kehittää se siivo kukka kainoja lehdykäisiänsä, mitään muuta pyytämättä kuin semmoista paikkaa. Se elää niistä auringonsäteistä, jotka puun latvahan putoavat; sen hennon elämän hienot juuret kietoutuvat vähitellen puun juurihin; ne tuntevat ja kärsivät yhdessä sen kanssa, sen mitään aavistamatta, ja kuolevat sen kuollessa. Mutta ei kukaan, joka vavisten seisoo kukistuneen tammen vierellä, sure orvokkia, jonka se maahan sorti. Ei kävisi vaikeaksi kaikkein suurten miesten elämässä näyttää sellaisten kukkakasvien suloista olemista. Mary Davies oli suloisimpia niistä.

Se sanoma, että Benjamin Franklin vihdoin todellakin oli tuleva Englantiin ja Lontoossa viipyvä muutamia kuukausia, nosti tietysti oikean ilomyrskyn Davies'in huoneessa. "Meidän pitää _hänen kuultensa laulaa_, oikein paljon _laulaa_," huudahti Cecilia, "että hän toki huomaa, että _meissäkin_ on jotain _ihmeteltävää_!" Ja oikeassa hän olikin, tuo mitä herttaisin tyttönen; hänen ja Maryn laulanto ansaitsi ihmettelemistä, nämät sisarukset olivat jo isossa Lontoossa herättäneet huomiota ja huhua sen kautta, että heissä, mikä harvinaista oli, runsas musiikkitaito ja ihastuttava kauneus olivat yhdistyneinä lapselliseen kainouteen ja häveliäisyyteen. Heidän nimensä oli kylläksi saamaan konserttisalit täyteen.

Ja niin tuli se aika, jona hän todellakin oli siellä, hän se ylistetty, kauvan ikävöitty, ja jolloin hän melkein joka ilta istui heidän luonansa siinä pienessä kulmahuoneessa, niinkuin tämän kertomuksen alussa olemme kuvailleet.

Rouva Davies, muhkea ja leppeä nainen, käydä keputti sinne tänne jokseenkin levotonna, tempasi tästä jonkun tuolin, asetti tuossa pöytävaatteen toisin, lykkäsi siellä kukkavaasin tuonnemmaksi, meni milloin ikkunan luo, milloin kakluunin viereen ja sanoi kymmeniä kertoja: "onpa melkein pimeä!" Hän oli nimittäin luonnostaan hyvin vireä eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt haaveellisten hämärähetkien sulolumousta, eikä myös koskaan tyttärillensä sallinut tätä vaarallista huvitusta. Mutta sittenkuin hänen mainio sukulaisensa oli tullut, täytyi hänen sitä kärsiä, kun Franklin juuri erinomattain rakasti hämyn aikaa. Tytöt puheskelivat hiljaa ikkunan ääressä. Cecilia istui jakkaralla vanhemman sisarensa jaloissa ja oli pannut hienon käsivartensa sen helmaan. Hänen ruusuiset kasvonsa olivat ylöspäin, mustat tuuheat kiharahiuksensa kävivät kauvas pyöreiltä poskilta ja valuivat täyteläisille hartioille. Hän kyseli, puheli, naureli, niinkuin kahdeksantoista-vuotias tyttö kysyy, puhuu ja nauraa, mutta Mary vaan hajamielisenä kuunteli hänen herttaisia hullutuksiansa, silmät olivat Franklinin pulskeaan otsaan kiintyneinä. Mary oli oikea vanhan Englannin tytär, vaaleakutrinen ihmeen ihana olento, silmät tummansiniset ja heleä kasvoin karva. Vakaissa liikunnoissa, solakan vartalon asussa, pään vähän kallellaan olossa vasemmalle puolen oli sanomaton miellyttäväisyys, mutta mustain silmäripsien raskaassa hitaassa avautumisessa, siron suun jyrkkäkulmaisissa pielissä havaitsi syvemmälle katsova silmä ylen pehmeän sydämen salaisen merkin, herkän mielen peitellyn haavanjäljen, havaitsi suoran liikuttavan murheen.

"Tänäpänä pitää teidän, tyttö kullat, vihdoinkin laulaa minulle jotakin!" sanoi nyt Franklin, "mutta antakaa vaan olla näin hämäräistä, musiikki niin soi suloisimmin, vaikuttaa mahtavammin kuin muutoin."

Sisarukset nousivat istumasta, Mary avasi kannen klaverista, joka seisoi lähellä ikkunaa, ja Cecilia siirsi tuolin hänelle. Vanhemman sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian. Jos ääniä sopii värihin verrata, niin loisti Cecilian ääni kuin heleä, iloisa taivaansini. Huone oli liian ahdas niille sointeille, joita tästä nuoresta rinnasta uhkueli. Laulajattaren lopetettua sanoi Franklin iloisesti rouva Daviesille: "No, Fanny, vieläkö täällä on pimeä? Minä se olen valossa!"

Myöhemmin pyysi Cecilia lempeästi miellytellen: "Mary, laulapas yksi vanhoista balladeistasi, ei mitään aariaa, vaan se sinun _little scottish songs_, jota ei kukaan mailmassa niin osaa laulaa kuin juuri sinä!" Ja Mary käänsi vielä kerran pääkkösensä Franklinia kohden, ravisti sitte kutrinsa taapäin, näpähytti surutuntoisen akordin ja lauloi ihmeellisen, syväsuruisen veisun, entis-englantilaisen jäähyväis-laulun:

"Then fare thee well, my dear dear love!"

Franklin oli kuunnellen kumartunut tuolissaan ja aivan tahtomattaan pannut kätensä ristiin; tytön laulu kävi syvälle hänen sydämehensä. Hän tunsi itsensä äkisti palautetuksi lapsuuteensa, äidin ääni kohtasi hänen korviansa, rakkaita suloisia lapsuuden kuvia kulki kuin utupilviä hänen ohitsensa. Mutta kuta enemmän sävelet virtailivat, tulvi hänen päällensä tulinen tuska, äärettömän surullinen ikävöiminen, kadonneen _nuoruuden_ ikävä. Hän olisi saattanut tällä hetkellä heittää pois kaikki, maineensa ja loistonsa, koko kuluneen rikkaan elämänsä, sillä saadakseen kaksikymmen-vuotiaan nuoruuden hohteen. Silloinhan hän olisi voinut tälle nuorelle valkoveriselle tytölle näyttää ne hehkuvat kyynelet, jotka nyt hänen poskiansa pitkin vierivät ja joita iästyvä mies nyt melkein häpesi. Maryn äänessä oli ylipäin jotakin hermoja hervastuttavaa, voimia valtaavaa, niin vieno kuin se ääni itsessään olikin. Se väreili ja vivahteli kuin kuunpaiste tyynen järven pinnalla, ja äänteen omituinen sameus oli sanomattomasti miellyttävä. Franklin taisteli mitä ankarimman liikutuksen kanssa, kuin hän milloinkaan oli tuntenut, sillä vaikka olikin ruumiinsa mahdikas, oli hän kuitenkin pohjimmaltansa hentorakenteista luontoa. Maryn lakattua laulamasta viimmeisen värsyn yksinkertaista synkeätä lauluansa, piti hänen nousta mennäkseen hänen luoksensa, mutta kävikin käsillään tyhjään kiinni ja kuukertui kumoon. Otsa loukkaantui kakluunin messinkiheloihin; vasemmalta kulmaluulta tipahteli veripisaroita.

Pieni perhe tästä tapaturmasta joutui sanomattomaan säikäykseen. Cecilia huusi valkeata, rouva Davies koetti taintunutta ylös nostaa, -- Mary vaan, ikään kuin kuvapatsas, seisoi liikkumatonna keskellä kamaria. Vasta sitte kuin piika kynttilä kädessä tuli huoneesen ja rouva kuului sanovan: "Hanna, auta nyt ensin minua tässä ja juokse sitte tohtori Snobbersin luo!" tuli tuo jäykkä olento liikuntoon. Mary katsahteli toivottomuuden omana Frankliniin ja hiipi hiiskumatta huoneesta. Ei kukaan häntä kaivannut, kaikki puuhasivat taintioimen kanssa. Hän juoksi rapusta alas, avasi talon oven ja seisoi lumisella kadulla. Hyinen pohjatuuli, joka täällä tapaili hänen hehkuvia poskiansa ja hajoitteli hänen hiuksiansa, saattoi hänet silmänräpäykseksi värisemään, mutta sitte hän sitä nopeammin eteenpäin riensi, joutua saaden paljaasta tästä ajatuksesta: "hän kuolee ja minä olen hänet kuoliaaksi laulanut!" Voi kuinka hän tällä hetkellä omaa ääntänsä vihasi! Kuin varjo vieri hän huoneusten vieritse; kaksi lyhyttä katuahan vaan häntä eroitti vanhan talon-ystävän ja lääkärin asunnosta.

Eräältä pimeämmältä syrjäkadulta kuului meteliä; siitä hän ei huolinut. Mutta joukkio iloisia poikamiehiä tulvasi paikalle, lyhdyn valo näytti ihanat kalpeat tytönkasvot, kauhistuneena tunkihe Mary huoneuksien varjoon, mutta turhaan -- miehet kävivät hänen ympärillensä ja kiusasivat nuorta tyttöä kaikellaisilla pilapuheilla. -- Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja sanoi jokseenkin lujalla äänellä, vaikka sydän sykki milt'ei kuuluvasti: "Jumalan laupeuden kautta, antakaa minun mennä! Minä aivon noutaa lääkäriä erään kuolevan luokse. Tohtori Snobbers asuu parinkymmenen askeleen päässä!" Hänen kalmankalpeat kasvonsa, tuskalliset silmänsä, äänensä laatu puhuivat semmoista totuutta, että vallaton poikajoukko ehdottomasti syrjään väistyi. Ajettu vuohi välttyi, pääsi tohtorin asuntoon, syöksi sen vanhan herran huoneesen ja kaatui, huutaen: "Franklin kuolee!", alas hänen eteensä.

* * * * *

Benjamin Franklin oli jo aikaa sitte parantunut "pienestä hermokohtauksestansa," niinkuin hän itse sitä naurahtaen nimitti, mutta musta kuoleman-enkeli vielä Maryn vuoteen vieressä seisoi. Tuo iltakävely ja siihen yhdistyneet kiivaat mielen liikutukset olivat hennon tytön saattaneet kovaan sairauteen, josta hän vaan vähitellen toipui. -- Kun hän vihdoin, omaistensa iloksi, oli vuoteeltaan nousnut ja ylistetyn ystävänsä käden nojalla jälleen uskalsi astua ensimmäiset askeleensa, kun hän näki hänen hiljaisen huolensa ja vakaan hellyytensä, niin hän salaisesti sydämessään siunasi sitä hirveätä iltahetkeä, joka oli hänelle tuottanut onnen, mitä hän ei koskaan ollut kokenut, sen onnen, että oli tullut _hänen_ huoleksensa.

Mary parka! Hän ei silloin vielä aavistanut, mitä se hetki oli häneltä vienyt! Muutamia viikkoja myöhemmin hän sen havaitsi summattomalla surulla, haikeassa ahdistuksessa, joten koko sielunsa oli menehtyä: hän oli äänensä kadottanut.