Chapter 2

Heläjävät sanat herkesivät soimasta, kuningatar laski taas päänsä alas, mutta niin matalalle, että kukkakyynel hänen kruunustansa putosi unennäkijän vaalealle otsalle, katsoi häntä taas kasvoihin suloisimmasti hymyillen ja kuiskutti erotessaan: "hyvää yötä!" Keijukaiset mennä suhisivat hänen ohitsensa; kaikki heittivät leikiten jonkin muiston hurmoksissa olevan sydämelle, mikä pienen neulan kuun säteestä, mikä kummallisen sammalkukkasen tahi kainon kielokukan, mikä taas vaippasen, iltaruskosta kudotun, ja niin tehdessään ne laulaen huokuivat: "hyvää yötä, hyvää yötä!" -- Valtaistuin, kuningatar, tanssijattaret, sulohajut, valot, helinät, kaikki katosi; nuorukainen vaipui tainnuksiin.

Kun hän jälleen silmänsä avasi, olikin aurinko häntä herättämässä: se suuteli hänen otsaansa ja kummasteli itsekseen lemmikkinsä kalpeita poskia; linnut lauloivat, kukat kylpivät kastevesissä ja katsoivat ujoillen ja pelvolla häneen päin; ikivanhain puiden lehdillä taas oli kaikellaista salaista toisilleen ilmoitettavana; hepakat perhoset kiitivät mielikukkiensa luo, voidakseen suottaillen ja hyväillen niiden sulohuulilta tietoonsa houkutella kuluneen yön salaisuudet; muutamat vanhat, mustat kuoriaiset juoksivat supisten pitkin ruohokkoa, pystyttelivät hentoja ruohonkorsia ja olivat suuressa siivoamisen puuhassa. Mutta talon vanha puutarhuri aamulla päätänsä huiskuttaen huomasi kummallisen vaalakan kehän, joka meni yltä ympäri ruohokkoa: se oli keijuisvaltakunnan pienien, heikkojen siivellisten vartijain kuolleet ruumiit.

Felix meni puutarhan kautta semmoisella kasvojen muodolla, johon korkein ja puhtain innostus oli valoisan valtaistuimensa asettanut: hän riensi nopein askelin hiljaiseen kammioonsa ja kätki itsensä kaikkein omaistensa silmistä; kun hän sitte vihdoin astui rakkaittensa keskuuteen, laski hän merkillisesti naurahtaen nuottivihkosen vanhimman sisarensa, taidekumppaninsa ja ystäväisensä käsiin. "_Fanny_," sanoi hän, "nuo lehdet kertovat sinulle Pelixisi _kesäyö-unelman_; kuuntele niitä hetkinen malttavaisesti!"

Keijuiskuningattaren sanat kävivät toteen: se loistava, kunnioitettu mestari, joka näki ihmeen ihanan kesäyö-unelman taikasävelistä, hän on viheliäisestä maastamme eronnut! Siinä laakeriseppeleessä, joka nuorellisia ohimoita vyötti, ei mikään lehti vielä ollut lakastuneena; hän sulki hilpeät ja hilpeennyttävät silmänsä täysimmässä voimansa tiedossa, maineensa himmenemättömässä loistossa. Ja me sitte? Oi, me notkistamme polvemme sen unhottumattoman arkulla, katselemme kuumin kyynelin ja loppumattomalla surulla hänen tyveniä kasvojansa ja koskemme aralla kunnioituksella viimmeisen kerran siihen lepäävään käteen, joka elämässä ei levosta tiennyt, joka niin paljon jaloa ja ihanata loi ja aikaan sai. Kuinka pian pakeni se kirkastettu meidän sekasortoisia maallisia sointeita! Hän vietiin valtaavasti ylös kaiken sopusoinnun valoisaan kotiin. Siellä ovat kaikki hänen unelmansa muuttuneet tosiksi, autuaan tosiksi: ylevän sielunsa ikävöiminen on viihdytetty!

Mekin olemme heränneet; mutta heränneet lohduttomaan todellisuuteen. Kuinka talviseksi on käynyt yöllä, kuinka yksinäiseksi ja surulliseksi maan päällä! Jätettynä seisoo valtaistuin, vaienneena on kannel, itkussa silmin ja alla päin valittaa korkea jumalatar Musika, ja tuhansittain tuhansia ihmissilmiä katsoo kysyen vähäiseen, korkeaan taivaasen; -- mutta voi! siltä ei tule vastausta tuohon arkaan, katkeraan kysymykseen: "miksi?"

JOULUJUHLA METSÄSSÄ.

Onkohan ihanampaa puhekieltä täällä alhaalla -- jos ehkä eroitetaan kahden rakastavaisen sulokuiskeet -- kuin tuoretten lehtien havina kauniissa metsässä? Totta tosiaan, lystikkäimmän ja reippaimman veitikankin sydän heltyy ja hän pysähtyy edelleen astumasta, kun herttaisena kevätpäivänä nuoret, heleät puut, ihastuksesta väristen, puhelevat keskenänsä, kun kaikki ylt'ympärillä hymyilee ja kuiskii. Vaeltaja heittäytyy ruohokkoon, niin että tuoksuvat vihannat aallot hänen päänsä yli yhteen kohahtavat, kukat kumartavat hänen huuliansa suutelemaan ja hän kuunnellen katsahtaa viheriäiseen lehtitaivaasen, uneksien kodistansa, isän ja äidin sydämestä ja armahisensa silmistä. Leppeissä lempiloruissa kumartuu muhkea tammi solakan, viehättävän koivun puoleen, varsin tärkeitä asioita on suoralla pyökillä väkäiselle jalavalle uskottavana, ja siihen sekaan lakkaamatta lörpöttelee lepäämätön haapa. Elämä, hekuma käy kautta koko metsän, ihmeellisesti virkistävänä ihmissilmälle ja vaikuttavana ihmissydämelle.

Mutta keskellä kaikkea tätä uhkuvaa hekumaa seisoo äänetön tumma puu, joka ei voi puhua eikä heleillä lehdillä leikkiä: se on _kuusipuu_ pienine pistävine neulasineen. Rakastaen levittää se käsivartensa, kateutta ei asu sen sydämessä, mutta se katselee niin suruisena, Ikään kuin murhehtiva mies nauravain, leikkiväin lasten joukossa seisoo se lehtikoristeellisten puiden keskellä. Harvoin kyllä joku lintu matkoillansa metsässä hetken levähtää sen oksilla; paljoa kernaammin hän kätkeytyy tuoksuvain lehvien sekaan, jotka niin vastustamattomasti houkuttelevat, viileyttä ja varjoa luvaten. Eivät mehiläisetkään ja kullankarvaiset kuoriaiset poikkea hiljaiseen "Kuuselan" majataloon, yksinään seisoo kuusi keväällä, yksin se jää loistavana kesäaikana; vieläpä syksylläkin _sen_ puku _yksinään_ on suruvaatteiden kaltainen: se on huolipuvussa kirjokoristeellisten puiden tähden, joihin kuolema niiden komeudesta huolimatta huokuu. Niin tulee vihdoin talvi, kimeltelevä jääkaapu yllä, ja sen seurassa palvelijansa kolkot tuulet; hirveästi ne riistävät alas kaikki nuo hennot lehdet; lumivaltias löyhyttelee joutuisaan valkoisia hahtuvia, heittääpä paksuja vaippojakin koko maan päälle, ja kaikki lämpöinen elo jähmettyy sen katseen edessä. Ainoastaan kuusipuu katsoo häntä silmiin pelkäämättä ja naurahtelee umpimielisenä, kun mahtavalla jääkaapuisella loihtijalla ei ole voimaa sen ylitse. Mutta rakas Jumala, joka itsekullekin luoduistansa lahjoittaa ihanan ilon ja autuaan ajan, ihmisestä alkaen alas pienimpäänkin koppiaiseen asti, on vakaalle, kärsiväiselle kuusellekin hankkinut palkan, joka on yhtä ihastuttava kuin keväinen ilma ja päivän paiste.

Joulukuun neljännenkolmatta päivän yönä, josta kaikki pyhät kirjat niin monia ihmeteltäviä asioita kertovat, sinä yönä, jota me vuotuisesti rakkaiden omaistemme helmoissa lapsen iloisella mielellä vietämme ja _jouluksi_ nimitämme, astuu taivaan enkeli alas äänettömän kuusen luoksi, antaa sille suuta ja kaunistaa sen eriskummaisilla, valkoisilla kukilla. Näin se virkaansa vihitään, tuo sanomattomasta autuudesta värähtelevä puu, ja tulee kaikista metsän puista valituksi valmistamaan iloista _joulunjuhlaa_ kaikille linnuille ja kaikille muille pienille olennoille, jotka eivät voineet päästä hirveän lumivaltiaan käsistä ja joita se vankina pitää ja ankarasti vartioitsee. Kahdennellatoista hetkellä soi sydämiä vavahuttava laulu muutoin niin vaitiolevaisen kuusen oksista, ihmeellisen voimallinen veisaus ikään kuin hämäriltä ajoilta nykyisyyteen humisten. Ja sen äänet menevät mahdikkaina kautta metsän, ja kaikki linnut kuulevat sen viehättävän huminan eivätkä voi vastustella, kohottavat lentimensä ja liipoittelevat laulavalle puulle; puoliksi jähmettyneet kuoriaiset ja sikeästi nukkuvat kärpäset, kaikki kaikki ne heräjävät, ravistavat raskaan talviunen siivistänsä ja kulkevat puolivalveilla, puoliksi tointuneina, säveliä kohden. Ne lintu-raukatkin, jotka me ihmiset ahtaasen vankihuoneesen tuomitsemme, että ne meitä huvittaisivat viehättävällä laulullansa, kuulevat kuusen tenhohuudon ja lyödä räpähyttelevät vienosti valittaen ja halusta huolehtien siipensä varsin haavoille vankeutensa armotonta häkkiseinää vasten. Ihmiskorva, ummistettuna puun ihmeellisesti ihastuttavalta laululta, huomaitsee hämmästyksellä vaikerruksen, joka pienen vangin rinnasta ulos pusertuu, ja siellä täällä joku lapsi, joka kirkkaan jouluyön hurmaavalta riemulta ei voi nukkua, hiipii sääliväisesti lemmikkinsä vankihuoneen luo, lohduttaen katsoaksensa häkin läpi aroilla lemmekkäillä silmillänsä.

Virvatulet, jotka syksyisistä pahanelkisistä pilatöistänsä väsyneinä rotkoissa uinailivat, keikahtavat pystyyn ja tanssivat metsän poikki käydäkseen tiheään kehään kuusen ympärille; mutta tämä hehkuu ja hohtaa ruusuvalossa ja veisata tunnistaa humistamistansa. Lumi kimeltelee niinkuin lukemattomat ilokyynelet, ja virvatulet hyppivät ja heilahtelevat ihmeellisten sävelten voimasta; keltasirkut, tiaiset, käpylinnut, vanhat vakaiset kaarneet lapsinensa, kielevät harakat ja varikset, huikentelevat varpuset, kaikki ovat täällä jouluhartauksissansa, kuuntelevat ääneti ja uneksivat, silmät puoliummessa, auringon säteistä ja kukkain tuoksusta. Silloin kuusi yht'äkkiä ravistaa oksiansa, ja kaikenkaltaisia oivallisia siemeniä, pieniä viehättäviä hedelmiä, herttaisia lumihiuteita kuin tähtikukkasia putoilee ja laukuilee alas, ihastuttavia joululahjoja jokaiselle. Oi, kuinka ne riemahtelevat, nuo luontokappaleet, hullunkurisesti tunkeilevat kuusen ympärille sitä hyväilemään ja kiittämään! -- Hellämieliset keltasirkut ja tiaiset visertävät halusta, varpuset tahtovat kiittää, vaikka vielä nokka on täynnä kaikenlaisia makupaloja; kaarneet ja hurjat käpylinnut varsin yllättävät puun hehkuvilla lempipuheillansa, niin että se on kuuroksi tulla koko pauhusta, ja siihen sekaan suristavat kuoriaiset ja kärpäset kiitosvirttänsä, ja sammal kohoilee lumen alla, ikään kuin olisi kevät siihen hengittänyt; paljaat puut vapisevat, niiden oksat huokailevat ja varvuilta valahtelee kyynelvesiä. Mutta soreat hongat ja tanakat männyt saattavat hiljaa ryhtyä onnellisen, kirkastetun kuusen veisaukseen aina selkeään huomispäivään asti, ja rakas Jumala katselee hymyillen tuolta ylhäältä taivaasta tätä autuaallista joulunviettoa metsässä.

STABAT MATER DOLOROSA.

"Vedere Napoli e poi morire!" Näiden sanain (Nähdä Neapeli ja sitte kuolla) totuus ei voinut olla kenenkään ihmisen sydämen lävitse tunkematta eikä kenenkään silmää valtaamatta, jonka eteen Neapelia läheisen maiseman jalo ihanuus aukeni eräänä loistoisena syksyaamuna vuonna 1735. Siinä se oli, tuo tenhoinen kaupunki epälukuisine kirkkoineen ja tornineen, joissa aamuruskon säteilevä kultaharso riippui! Siinä korkealle kohosi tuo kaikista valtavimman kirkon mahtava, pilveinpeitteinen kupulaki, Vesuvion huippu! Ja tuo komea golfo (lahti), se lepäsi niinkuin painava, kultainen jättiläispisara maan ylpeälle rinnalle pudonneena pilvenpäällisestä vellovasta valomerestä, sinne tänne välkkävänä aaltoellen. Punertava lämpöinen utu ympäröitsi sakeita myrtti- ja orangsimetsiä, hasersi ketteräin viiniköynnösten ympärillä, jotka toisilleen ojentelivat vihannoita käsiänsä ja viehättävässä hypyssä pyörivät pitkin puutarhaa, ja suuteli niitä suuria kukka- ja kierrekasveja, jotka maan kuroivat kuin monenkarvaiseen verkkoon. Oli juuri kuin olisi Jumalan henkäys käynyt tämän ihanimman paikan yli maansa päällä, juuri kuin pitäisi tässä asua pelkkää ikuista rauhaa, suloa ja kauneutta.

Erään kukoistavan kunnahan loivaan rinteesen, kätkettynä komeiden laakeriruusujen uhkeasti rehoittavain pensasten sekaan, platanien ja öljypuiden varjoamana, herttaisten magnolien ja sirojen köynnösten puolittain peittämänä, nojautui ristiinnaulitun korkea kuva, sureva madonna sen juuressa. Kentiesi olivat ihmeelliset onnenvaiheet tämän kuvaryhmän tänne vieneet ja hurskas usko pyytänyt tätä kalleutta hävitykseltä varjella, koska se oli tähän hiljaiseen turvapaikkaan paennut; sillä teos oli liikuttavan, hämmästyttävän kaunis ja olisi hyvin ansainnut sijaista jaloimmassakin kirkossa. Kaikissa noiden täysikokoisten kuvain muodoissa näyttihe mestarinkäsi, joka kovan kiven pehmeäksi muuttaa ja ihmeellisen eläväksi tekee: ristinpuussa riippui voittanut uskonsankari eikä piinattu kuolija; kasvojen jalot piirteet olivat pyhät, levolliset, ja melkein kirkastetut, kaunis ruumis voittamattomassa kuolon jäykkyydessä, ei missään enää jälkeäkään kärsimisestä ja kamppauksesta. Entäs Maria, mater dolorosa, mikä näky! Ihanainen vartalo, kokoon murtuneena, ei vaan painuneena tuskan painon alla, ihmeteltävä kasvoin muoto, jossa mitä hirmuisin tuska kivettyneenä kuvautui, semmoisen murheen kuva, joka ei sinä ilmoisna ikänä voi loppua. Kiviset kyynelpisarat riippuivat, voi noin raskaina, silmäripsistä ja kauniin suun seutuja tempoeli vaiva, joka ei taivahasta eikä maan päältä ollut lohdutusta löytänyt. Säälien olivat tuoreet viheriäiset lehdet luonnelleet tämän kärsijän verhon ylle, ja suloiset kukat, ristiinnaulitun ruumiin vierestä puhjenneina, peittivät hellästi haavansijat. Harvoin sattui, että ohitsekulkeva hurskas vaeltaja tämän kuvan keksi, harvoin tämän ristin edessä polvi notkistui.

Mutta ylläsanottuna syksyaamuna tapahtui, että eräs nuori kalpea mies heittäytyi maahan tuon yksinäisen pyhänkuvan eteen; kipeät ja vakaiset olivat hänen kasvonsa, uupuneet ja surulliset hänen tummat silmänsä, heikko ja sortunut oli mittava vartalo; syvältä huokaillen katsahti hän ristiinnaulittuun. Hän katseli suuren kuolleen taivahista rauhaa ja häntä värisytti mitä innokkain hartaus; hän näki Marian enkelinmuotoiset kasvot, näki niissä tuon sanomattoman vaivan ja säikähti semmoisen summattoman tuskan kuvaa. Ääretön sääliväisyys täytti hänen mielensä; tuntui, kuin pitäisi hänen väkivoimalla tempaista pois ne miekat, jotka viileskelivät ahdistunutta äidin sydäntä; tuntui, kuin kovat kivikyyneleet silmäripsillä olisivat ääneensä huutaneet armahtamista. Hänen oma kipunsa, jonka vaivaamana hän oli tähän tullut, katosi tämän äänettömän tuskan jättiläissuuruuden rinnalla; kaikki valitukset tunkeuivat pakahtuvaan sydämeen takaisin; hän unhotti kalvavat vaivat omassa povessansa ja kallisti päänsä nöyryydellä. Silloin kuului ilmassa heleä, herttainen Ave Maria, kahden suloisen naisäänen laulama: muuan sisaruspari, jonka sairaan äidin madonna armoissaan oli parantanut, tuli paikalle tuomaan taivaan kuningattarelle jokapäiväistä tuoreiden kukkain kiitosuhria. He olivat kaksi kaunista olentoa, toinen varreltansa rehevä ja uhkea, uljassilmäinen ja vereväposkinen, toinen hempeä, vaalea, tummasilmäinen, lempeän ja viehättävän muotoinen. He laskivat hyvähajuiset seppeleet ristinkuvan juurelle, rukoilivat hiljaa ja astuivat edelleen. Vaaleanverevä vielä kerran salavihkaa vilkaisi yksinäiseen rukoilijaan.

Tämä nyt katsahti ylös ja rukoili hiljaisella äänellä: "pyhä madonna, armahda minua; minä olen yksin, ihan yksinäni tässä kauniissa mailmassa ja minä kärsin vaivaa; suo minulle armas sydän, joka minua lempii, ja paranna rintani kivut!" -- Silloin ikään kuin olisi utuhuntu revennyt hänen itkeväin silmäinsä edessä; madonnankuva vapisi, elon salama sävähteli murheen-äidin kasvoissa ja kivinen suu huokui: "kanna minun äärettömille tuskilleni _otollinen_ uhri, ota minulta nuo julmat, jähmeät kyynelet, sulata ne, että suopeasti vierisivät pois ja ahdistettua sydäntäni helpoittaisivat, anna minun hyytyneitten haavaini verta vuotaa, niin sinun rukouksesi tulee kuulluksi."

Kun tainnoksiin mennyt jälleen pääsi ajatuksissansa selville, loi jo puolipäivän aurinko hehkuvia säteitänsä, ja kaikki, mikä elävätä oli, kätki itseänsä arasti sen kuumilta, paahtavilta henkäyksiltä. Ainoastaan ylösnousnut ei niistä huolinut, hänen poskensa paloivat, silmänsä leimahtelivat, huulillaan pyöri autuaallinen hymy; juoksunjalkaa riensi hän Neapeliin takaisin.

Jo seuraavana päivänä taas hellät sisarukset tulivat aamuauringon paisteessa, lauloivat lapsen hartaudella Ave Maria, ja hempeän vaaleanverevän hopeanheleä sopranoääni oli ihastuttavana vastakohtana viehättävän tummanverevän täysinäiselle alto-äänelle. Ja taas he pyhänkuvan vieressä tapasivat sen ruskeakutrisen ja miettelyotsaisen nuoren miehen; mutta tällä kertaa hän ei ollut polvillansa ristin juurella, vaan nojallaan kunnahan rinteessä, hänen innostuneet silmäyksensä pyörivät sinne tänne, hän piti kädessään paperilehteä ja kirjoitteli siihen piirtimellä kaikellaisia eriskummaisia merkkejä. Hänen kasvoillaan oli semmoinen loisto, että hurskas, kaino Lauretta melkein unhotti laskea ruusukimppunsa madonnan helmaan ja tulinen Lucia kummastuksissaan katseli loistavaa nuorukaista. Vitkalleen läksivät sisarukset vihdoin menemään, mutta Lauretta laski tuoksuvan orangsikukka-kimppusensa rinnastaan salaa putoomaan tuntemattoman jalkoihin.

Näin näkivät he toisensa joka päivä aamusilla, nuo kolme kaunista henkeä, eikä myrsky eivätkä juonikkaat sateet saaneet näitä vaelluksia estetyiksi. Hehkuvan Laurettan silmäykset kävivät yhä hartaammiksi, lempeämmiksi, hellemmiksi, mutta vienon tervehdyksen ääni ja sanat yhä kainommiksi, värisevämmiksi, ja ihastus yksivakaisen miehen kasvonpiirteissä yhä kirkkaammaksi.

Teki sitte tulojansa Maaliskuu, tuo Italian ihmeellisen suloinen kuukausi uusine kukkaumppuineen, heleine lehtineen ja lauhkeine tuulosinensa. Mutta Lauretta ei huomannut, että nuorukaisen ryhti elähyttävistä kevään hengityksistä huolimatta raukeni raukenemistaan, hänen astuntansa kävi hitaammaksi ja hänen poskensa lontostuivat; sillä pettävä kumman kaunis puna vivahteli hänen jaloilla kasvoillansa ja tummista silmistä tuikki kuin ylenluonnollinen tuli. Sitte hän eräänä päivänä kysyi hiljaisella äänellä: "Saanko minä huomispäivänä tuoda erään laulun, se on kiitosvirsi pyhälle äidille? Ja tahdotteko sen minulle laulaa ihanilla äänillänne ja siten auttaa minua _uhrin_ edeskantamisessa? Madonna on semmoista uhria pyytänyt, hän on minulle palkaksi luvannut mitä herttaisinta. Oi, kuinka minä halajan sen toteenkäymistä! -- Auttakaa minua, auttakaa minua täyttämään pyhää lupaustani: veisatkaa minun virteni tulevana sunnuntaina tämän ristiinnaulitun kuvan juuressa, ja niin te tulette todistajiksi niistä ihmeistä, jotka madonna minulle tekee." Lucia nyökäytti leppeästi suostumustansa, mutta Lauretta pani vapisevan kätensä miekkosen käteen, ja suuri, polttava kyynel herahti hänen silmäinsä herttaisesta pilvestä.

Oli Maaliskuun 16 päivä, sunnuntain ilta, kuin ne taas kolmisin saapuivat pyhänkuvan luo. Lauretta tuki nuorukaisen horjuvia askelia, orvonkukka-seppele riippui hänen käsivarrellansa. Ristiinnaulitun kuva katsoi vakaasti tätä joukkoa. Vaipunut mies lankesi maahan, kohotti vaalahtuneet kätensä ja huudahti intoisesti ja syvällä liikutuksella: "o pyhä murheen-emonen, ota vastaan minun uhrini!"

Ja hänen vierestänsä nousivat, ikään kuin soiva uhrituoksu, molempain naisten äänet korkeuteen, ihmeellisen puhtaat, totiset ja ylevät; he lauloivat sanat:

"Stabat mater dolorosa Juxta crucem lacrimosa, Dum pendebat filius".

(Murehella haikialla Seisoi äiti ristin alla, Johon poika naulitaan.)

Ei tuulenhenkäyksiä hymisnyt puiden lehtilöissä, ei kuulunut ylt'ympärillä äännähystäkään; oli pyhä hiljaisuus, oli luonnon vaikeneminen tämän virren, näiden sävelten jalouden ja totisen pyhyyden edessä. Syvä, vieno surumielisyys värähteli naisten äänissä ja vuoti alas jokaisessa sointeessa.

Rukoilija näytti ihastuksiinsa menehtyvän. Pois kääntymättä, sanomattomasti vaikutettuina, tuskasta riutuvina, kuumeellisesti odottavina riippuivat hänen katseensa kiinni Marian kasvoissa; ja kun kaikuivat nämät sanat:

"Quis est homo, qui non fleret, Christi matrem si videret In tanto supplicio?"

(Ken ei itkun pirasoita Vuodattane katkeroita Tätä huolta nähdessään.)

Suom. A. Oksanen.

Kun nämät tenhosuloiset sävelet jalointa sääliväisyyttä täynnänsä lähtivät innostuneitten laulajattarien huulilta, katso, silloin vavahti murheen-emon muoto: sanomattomin murhe haihtui, taivaallinen liikutus valosti ihanan suun; painavat, kiviset kyynelet pehmenivät, sulivat, noruivat pois; miekan lävistämän rinnan haavat vuotivat verta, ja heleitä, kuumia pisaroita valui uhraajan päähän.

Silloin ne hiljenivät, nuo hänen väsyneen ruumiinsa iäti kalvavat, raivokkaat vaivat, silloin se täysistä vapaista hengityksistä kohoeli, tuo hänen ahdistunut sairas rintansa, ihmeen suloinen uupumus valtasi hänet, hän levitti käsivartensa autuahasti, Lauretta heittäytyi mielen ahdistuksissa hänen viereensä, naurahdus lensi kuin auringon säde kokoonvaipuvan kasvoille; -- _Giovanni Battista Pergolese_ oli kuoliaana.

Murhehtivan Marian ihmekuva on aikoja sitte rauvennut ja rapautunut, jasmininvarret ja aloepensaat peittävät tätä herttaista paikkaa, ja sen kuolemattoman, maineella seppelöidyn, nuorekkaan mestarin ruumis, jonka uskovainen sielu veisasi iäti ihanan Stabat mater, lepää Vescoraton viileässä kirkossa. Mutta sen kunnaan juurella, jonka rinteen nojassa ristiinnaulitun kuva kerran seisoi, kohoaa tuskin huomattavana kukkihin kudottu hautakumpu, puolittain vajoksissa ajan raskaasta astunnasta ja surevain kypressien varjoamana. Se kätkee sen lempiväisen sydämen puhdasta verhoa, jonka madonna kerran lupasi rukoilevalle: vienon, vaaleanverevän _Laurettan_ maallisia jäännöksiä.

LUDVIG VAN BEETHOVEN.

Täällä riemu- ja kyynelrikkaassa mailmassamme on olentoja, jotka ovat meidän muotoisiamme ja joita ihmisiksi sanotaan niinkuin meitäkin, mutta joiden päälle näkymättömät jumalain kädet ovat tuhlaavasti tyhjentäneet yltäkylläisyyden-sarven kalleimpia ja harvinaisimpia lahjoja ja joille maa ei voi muuta enempää antaa kuin ainoastaan jalkain alustan. Jalossa tunnossa mittaamattomasta yltäkylläisyydestänsä nämät jumalainlemmikit sitte usein unhottavat mailman ja ihmiset, antavat voitollisten silmäystensä mitään huomaamatta lentää meidän riemukevättemme ja vaivatalviemme, meidän kukkaimme ja ohdakkeittemme ylitse, ja katselevat ainoastaan siihen ikuiseen valomereen, josta heille heidän kirkkautensa tullut on. Oi, alentakaa toki joskus kiiltoisia silmiänne, te loistavaiset! Älkäätte halveksiko pientä maata, joka teidät synnytti; naurelkaa ja itkekää ihmisten kanssa, jotka teihin ihmetellen katsahtavat ja hiljaa kruunuanne huokailevat! Varokaa itseänne, kavahtakaatte! Jokaista sanaa teidän ilosta juopuneilta huuliltanne kuuntelemassa on vihamielisiä valtoja ja haikeasti kostaa kaikkein eläväin emo röykkeille lapsillensa. Manner pitelee heitä kiinni, niitä loistavia hahmoja, ja syvyyden ja pimeyden haltijat, nuo onnenkantamain ihmisten ikivanhat, häviämättömät viholliset, katselevat karsain silmin valiohenkilöitä, haavoittavat paranemattomilla käärmeenpistoilla heidän varomattomasti astelevia jalkojansa, panevat paulojansa ja vierittävät mustia verkkojansa naurusuisille valonlapsille, joiden siivet ovat sidottuina, eivätkä he koskaan lepää, ei päivällä eikä yöllä. Ainoastaan _yksi_ taika voittaa nuo pimeät, hirveät valtiaat, ainoastaan yksi turva ja suoja on hornan valtaa vastaan: on kukkainen _nöyryys!_

Eräässä suuressa varjokkaassa puutarhassa _Bonnin_ kauniissa kaupungissa istui ihanana kesäiltana neljä ystävällistä, iloista, kiitollista ihmistä, kolme naispuolta ja yksi nuoruudenhilpeä, tarmokas mies. He olivat ääneti kaikki, salaisesti liikutettuina, sillä maa juuri vietti jokailtaista unelma- ja lepojuhlaansa: kuu oli kumartuneena hiljaisen kaunistetun armaansa luokse ja sitä katsellessansa hänen vieno muotonsa heltyi ja suli lemmeksi ja ihastukseksi; kukat kuiskuttelivat tähtien kanssa ja länsituulonen suuteli puiden lehtiä, niin että ne hekumasta vavahtelivat. Kaikki laulut ja helkytykset alkoivat nukahdella; kaukaa vaan kuului valtavan, hopealla huolitetun Rhein-virran kohina, ja hurskas kellonsoitto kumisteli lämmintä ilmaa.

Vihdoin tämän hartaudellisen äänettömyyden lopetti nuori, soinnukas ääni. "Mummo, äiti, Ludvig!" puheli viehättävä immensuu, "kuinka kaunis, kuinka ihastuttava onkaan maa! kuinka rikkaat ja onnelliset olemmekaan kaikki, jos hyviä olemme! -- Eivätkös palavimmat halumme mene uneen tämmöisenä taika-iltana?"