Chapter 8

Alvilda ja Konstanse katsahtivat toisiaan silmiin. Tohtori pureskeli kiivaasti viiksiänsä.

"Onko tuo priki vai kuunari, herra perimies, tuo laiva, joka näkyy tuolta kaukaa?" kysyi rouva Velker, pistäen päänsä ulos ikkunasta.

Juhana nousi ja meni rouvan luo: "Priki se on."

"Minulla on teille kirje Julialta", kuiskasi rouva.

Juhana säpsähti ja hänen silmänsä säihkyivät ilosta.

"Asettukaa minun taakseni, niin koetan pistää sen käteenne", kuiskasi rouva ja lisäsi kovaan: "Ah, miten nopeasti tuo pikku alus kulkee!"

"Voisinpa vaikka vannoa, että tuolla rouvalla on salaisuuksia puhuttavana perimiehelle", kuiskasi Alvilda, kuitenkin niin kovasti, että Ravn sen saattoi kuulla.

"Älä katsele heitä, lapsi", supisi Konstanse. "On oikein hirveätä nähdä, miten rouva häntä mielistelee."

Tohtori hypitteli levottomasti pikku Fannia polvellansa.

Samassa koetti rouva Velker pistää kirjettä Juhanalle, mutta Juhana liikautti niin taitamattomasti kättänsä, että kirje putosi lattialle.

"Teiltä putosi kirje, rouva Velker", sanoi Konstanse.

"Minun se ei ole", sanoi rouva Velker, koettaen olla ihan välinpitämättömän näköinen.

"Ei, se -- se -- on minun", änkytti Juhana, ottaen sen ja pistäen kiireesti taskuunsa.

Rouva Velker palasi jälleen istumaan pöydän luo.

"Joko nyt jäähdyitte?" sanoi Konstanse, ivallisesti hymyillen.

Perimies oli kuin tulisilla hiilillä.

"Kyllä minun pitänee mennä alas katsomaan, onko vene kunnollisesti sidottu kiinni", sanoi hän kumartaen ja läksi.

Keskustelua vielä jatkettiin hetkinen, mutta se alkoi hyvin laimeta.

Tohtori, joka yleensä oli hyvin puhelias ja leikillinen, oli nyt ääneti ja puuhaili enimmäkseen vain pikku Fannin kanssa.

Rouva Velker nousi, lähteäksensä pois. Kaikki seurasivat häntä.

Porstuan lattialla oli auki revitty kirjeenkuori. Alvilda, astuen viimeisenä, kumartui sukkelasti ja otti sen, kenenkään huomaamatta.

Tohtori ja neidet menivät alas puutarhaan. Huvihuoneessa otti Alvilda kuoren taskustansa.

"Kas vain, miten ylhäisiä tuttavia nuorella Olsenilla on. Tämän kuoren löysin porstuasta. Tuoksuavaa, vaaleanharmaata paperia ja nimikirjaimet M. V... Sehän voi varsin hyvin merkitä 'Maria Velker' ja katsokaahan tätä, tohtori, miten kaunista naisen käsialaa!"

Tohtori kalpeni. Hän tunsi vallan hyvin sekä kuoren että käsialan. Fannin sairauden aikana oli hän monta kertaa saanut kirjelippuja hänen äitiltänsä.

"Tunnetteko ehkä käsialan?"

"Antakaa anteeksi, hyvä neiti, mutta minusta on vähän sopimatonta noin tirkistellä toisten ihmisten kirjeihin", sanoi Ravn, nousi kiivaasti ja läksi pois puutarhasta.

Konstanse katsoi hänen jälkeensä.

"Eipähän aavistukseni minua siis pettänytkään", sanoi hän, "tohtori todellakin rakastaa rouva Velkeriä. Sillä häneltä se tuo perimiehelle tullut kirje oli, sen nyt tiedän varmaan. Voi kuitenkin, miten ihmiset voivat olla kevytmielisiä! Että vanha leski voi tuolla lailla antautua rakkausseikkailuihin poikanulikan kanssa, sitä minä en voi käsittää, ja missä he ovatkaan toisiinsa tutustuneet, on minulle ihan aavistamatonta."

"Minä todellakin lähden tervehtimään rouva Snaddermeijeriä", sanoi Alvilda. "Varmaankin huvittaa sekä häntä että tyttäriä tuo rouva Velkerin rakkausjuttu."

"Ja minä lähden neiti Bulmen luo. Hänelle tulee tänä iltana vieraita teelle. Kylpyvieraiden ainakin pitää saaman tietää, minkälaatuinen nainen hän on, tuo itserakas olento."

"Ensin pitää meidän lähteä sisään vähän pukeutumaan."

Hetkisen kuluttua astuskelivat sisarukset kumpikin suunnallensa paraan kykynsä mukaan panettelemaan leski raukkaa; monta hurskasta silmäystä kääntyi sinä ilman Laurkullenista taivasta kohti, kaikki olivat kauhistuksissaan rouva Velkerin kevytmielisestä käytöksestä.

IV.

Seuraavana aamuna poikkesi rouva Velker uimaan mennessään asuintalonsa navetan ovelle, koska matami Bomb juuri siellä näkyi puuhailevan, ja sanoi:

"Minun täytyy todellakin pyytää teitä, matami, käskemään neiti Juliaa puhdistamaan huoneet paremmin."

"Niin, onhan hän oikein huolimaton, vai kuinka?"

"Hirveän. hätikkö."

"Siinä nyt näette, että niin on, kuin aina olen sanonutkin."

"Alussa minä kyllä pidin hänestä paljon, mutta olen pettynyt oikein pahasti. Ja miten nenäkkääksi hän on tullut!"

"Herranen aika, sitä teidän ei todellakaan tarvitse sanoa, niin hyvin minä sen jo itse tiedän", sanoi matami ihastuen.

"Mutta olkaa huoletta, kyllä minä rupean nyt paremmin katsomaan hänen puuhiansa."

"Siinä teettekin ihan oikein, rouva Velker."

Sanottuaan toisillensa jäähyväiset, alkoi matami lypsää edelleen.

"Onpa hän kuitenkin oikein hupainen ja ymmärtäväinen rouva, kun vain vähän tutustuu häneen ensin", mietiskeli matami.

Tuskin ehti rouva Velker tielle portista, kun jo Alvilda riensi minkä kerkesi matamin luo.

"Niin, te ehkä jo tiedätte sen suuren uutisen?"

"Minkä uutisen sitte?"

"Että rouva Velker ja perimies Olsen ovat salaa kihloissa."

"Lorua se on, sanon minä."

"Se on ihan totinen tosi."

Ja kirjehistoria ilmestyi nyt Alvildan suupainosta monin verroin kaunistettuna.

"Nyt minä käsitän, minkä tähden rouva on niin ruvennut yht'äkkiä vihaamaan Juliaa. Hän luonnollisesti on luulevainen -- ha ha ha!"

"Luonnollisesti. Hi hi hi!"

"Entä vanha laivuri! Hän tietysti hyvin ihastuu, kun saa niin ylhäisen miniän! Ho ho ho!" nauraa röhötti matami ja sysäsi ystävyydessään Alvildaa niin kovasti, että hän vähällä oli kaatua nurin niskoin.

Kylvyn jälkeen käveli rouva Velker metsään päin tyttärensä kanssa. Juhana tuli juosten hänen jäljestänsä.

"Saan kiittää tuhannesti ystävyydestänne," sanoi hän. "Ette usko, miten tulin iloiseksi, kun sain jotakin tietoa tyttö-raukalta. Tätinsä vartioitsee häntä kuin lohikäärme."

"Ettekö voisi lähettää hänelle pari riviä vastaukseksi?"

"Kyllä, tässä on hänelle kirje, mutta me näette olemme molemmat hyvin huonot kirjoittajat, ja jospa vain saisitte laitetuksi niin, että me pääsisimme puhelemaan, niin tekisitte meidät molemmat onnellisiksi."

"Sepä ei ole niinkään helppoa."

"Iltapuolella lähdemme, isä ja minä, tuonne saareen. Ettekö te ja pikku Fanni ja Julia voisi tulla mukaan?"

"Kyllä koetan parastani."

"Tuhannet kiitokset. Hyvästi, rouva Velker!"

Samassa tuli tohtori kävelymatkaltaan. Hän tervehti kylmästi ja aikoi mennä ohitse.

"Mihinkä niin kiire, herra tohtori?"

"Kotiin."

"Ettekö edes pysähdy tai sano meille ystävällistä sanaa?"

"Minä pelkäsin häiritseväni, kun näin, ett'ette olleet yksin."

"Minä puhuin vain pari sanaa perimies Olsenin kanssa. Hän on hyvin kelpo mies."

"Hyvin kelpo mies."

"Tekeekö meressä uinti yhä vielä teille hyvää?" kysyi rouva.

"Kyllä, kiitoksia kysymästä. Minä lähden parin päivän perästä."

"Joko nyt?"

"Jo, sillä siitä taudista, jonka tähden tänne tulia, olen nyt ihan parantunut," sanoi hän omituisella äänenpainolla, kumarsi syvään ja läksi pois.

"Miten kylmä hän oli ja kummallinen!" ajatteli rouva, "Minä lienen varmaankin loukannut häntä."

Etempänä tapasi hän muutamia naisia, jotka myöskin olivat kylpyvieraita. He tervehtivät kylmästi ja ylpeästi.

"Miten kaikki ihmiset ovat tänään kylmiä ja epäkohteliaita! Vaan se luultavasti tulee vain siitä, että minä itse olen niin erittäin hyvällä mielellä. Onhan tuo tunne niin suloinen, kun tietää voivansa edistää toisten onnea, vaikka melkein häpeänkin itseäni, kun niin kavalasti petän matami Bombia."

Kun Juhana palasi kotiinsa, istui isä sohvassa hyvin juhlallisen näköisenä. Matami Olsen istui itkien.

"Mitä täällä on merrassa?"

"Ei mitään muuta," sanoi laivuri, "kuin että järjellinen ihminen voi menettää järkensä, kun on tuommoinen kelvoton narri poikana ja tuommoinen nuhjus vaimona, joka menee ja kihlaa köyhän ja ylhäisen lesken. Niin, ujella vain, äiti. Kyllä sinulla on syytäkin. Eihän koko Laurkullenissa ole muusta puhettakaan."

"Mutta, hyvä Isä, Olsen, enhän minä ole kihlannut rouva Velkeriä," nyyhkytti matami.

"En minäkään," sanoi Juhana, istuutuen kiikkutuoliin.

"Etkö?"

"E-en," sanoi Juhana, kiikkuen kovasti edestakaisin ja ylös katsomatta, "minulla -- minulla on morsian jo ennestään. En minä useampia tarvitse."

"Ja kuka se sitte on, jos saan kysyä?"

"Julia Bomb."

"Matami Bombin sukulainen," huudahti äiti. "Minä en ikänäni anna siihen suostumustani."

"Ja kenenkä luulet sitä pyytävänkään?" sanoi isä Olsen. "Julia on sievä ja kelpo tyttö ja liian hyvä olemaan siinä talossa tuon vanhan noidan luona. Mutta mitenkä sen kirjejutun laita on?"

Juhana kertoi rouva Velkerin avun ja nyt aiotun veneretken.

"Oikein kelpo nainen tuo rouva Velker, oikein hyvä ja kelpo nainen! Saatpahan nähdä, että hän pettää matamin, niin että sujahtaa vain, ja toimittaa tytön sinulle ihan suoraan syliisi, poika. Ha ha ha!"

Alhaalla puutarhassa istuivat lääkäri ja molemmat neidet.

"Te olette niin synkkämielinen, tohtori," sanoi Alvilda. "Nyt minä näytän teille jotakin hauskaa."

Samalla juoksi hän matami Bombin puutarhaan.

"Saanko luvan?" huusi hän mennessään läävän ohitse.

"Olkaa niin hyvä."

Alvilda näytti tyhjää tynnyriä, joka vielä oli siinä, niinkuin se Julialta oli jäänyt.

"Tähän tynnyriin se historia liittyy. Se on tarina Pyramuksesta ja Tisbestä uutena painoksena."

"Ja te olette varmaankin toimittaneet sen julaistuksi. Onko se hauskakin?"

"Hyvin hauska! Kuulkaahan vain: ennen muinoin, se oli muutamia päiviä sitte, asui täällä nuori nainen ja tuolla puolella nuori merimies. Ja he rakastivat toisiansa ja yhtyivät väliaidan luona joka ilta. Mutta kun heistä vihdoin alkoi tuntua liian väsyttävältä tuo pelkkä toistensa katseleminen, johtui Laurkullenin Tisben mieleen oivallinen ajatus, kiivetä tämän tynnyrin päälle -- näin --."

"Alvilda, vallaton, mitä nyt teet?"

"Ja Pyramus otti portaat, joille hän nousi omalla puolellansa aitaa," jatkoi Alvilda yhä seisoen tynnyrin päällä ja kumartuen aidan yli. "Niin onnistui heidän syleillä ja suudella toisiansa. Portaat muuten näkyvät vielä olevan tuossa, jos teitä, herra Ravn, haluttaa koettaa."

"Kiitoksia, ei haluta," sanoi tohtori kylmäkiskoisesti. "Entä historian loppu? Saavatko rakastuneet toisensa?"

"Toivokaamme toki. Viimeinen nidos kertomusta ei vielä ole ilmestynyt."

"Mutta mitä sanovat vanhemmat?"

"Tytön vanhemmat ovat, mikäli tiedetään, kuolleet."

"Ehkäpä hän onkin leski?" sanoi Konstanse kavalasti.

"Siitä ei historia mitään kerro."

Tohtori istui kaivellen kepillänsä hiekkaa ja ylös katsomatta. "Hävytöntä," supisi hän.

"No Alvilda, älä nyt enää seiso tuossa tynnyrin päällä, vaan mene ennemmin tuomaan se, mitä olet ommellut tohtorille."

Alvilda riensi hyppien sisään.

"Eikö hän ole sievä tyttö?"

"On."

"Aina iloinen ja reipas, ja sydän on hänellä puhdas kuin kulta. Onnellinen se mies, joka hänet vaimokseen saa!"

Tohtori piirusteli vain kepillään kuvia hiekkaan.

Alvilda palasi, virkattu rahakukkaro kädessä.

"Taasko lahja tohtorille?" kysyi isä Olsen, tullen vastaan porstuassa.

"Helmillä koristettuja kukkaroita ja pännänpyyhkeitä, piipunnauhoja ja matkalaukkuja. Te käytätte hyvin kauneita syöttejä kalastaessanne, neiti."

"Mitä tarkoitatte?"

"Vaan minä pelkään, että tohtori on tuommoinen kivikala, joka kyllä syö pois syötit, mutta ei itse koskaan tartu kiinni."

Alvilda pahastui ja meni tiehensä.

Kun hän kainosti tarjosi kukkaroa Ravnille, sanoi Ravn:

"Te hukutatte minut hyvyydellänne, neiti."

"Se on vain pieni muisti."

"Mutta johan te niitä olette antaneet minulle useampiakin."

"Nyt kun kohta eroamme, tahtoisin mielelläni, että te silloin tällöin muistelisitte minua ystävyydellä."

"En minä teitä koskaan unhota."

Konstanse nousi ja meni sisään.

"Ah, niinhän te miehet aina sanotte. Ja kuitenkin tiedän varmaan, että kun kerran pääsette matkaan, niin ette enää muistakaan pikku Alvildaa", sanoi neiti, istuutuen tohtorin viereen, silmät täynnä kyyneliä; sillä hän todellakin rakasti tohtoria ja ero tuntui hänestä katkeralta,

"Te olette suuri lapsi ja sinä pysytte", sanoi Ravn, kumartuen hänen ylitsensä ja ottaen häntä ystävällisesti kiinni kädestä.

"Herranen aika, tohtori, päästäkää minut. Jos joku sattuisi näkemään meidät!"

"Mitäpä vaaraa siinä sitte olisi?"

"Ei mitään, kyllä te oikeassa olette; mutta -- mutta -- minun -- minun täytyy nyt mennä sisään," sanoi neiti hämillänsä ja irroitti hiljaa kätensä, luullen tohtorin vielä pidättävän häntä menemästä.

Mutta niin ei tapahtunut. Alvilda riensi sisään hehkuva puna kasvoilla.

"Tyttö parka, hän kyllä näkyy pitävän minusta," ajatteli tohtori. "Ehkäpä hän ansaitseekin minun rakkauttani enemmin kuin rouva Velker, enkä kuitenkaan saa häntä pois mielestäni. Niin ylevä, niin kaunis ja niin hienotunteinen, ja kuitenkin saattaa rakastua tuommoiseen poikaan, jolla ei ole muuta kuin punakat posket ja kähärä tukka! Ell'en itse olisi nähnyt, miten hän käyttäytyi perimiestä kohtaan, niin en koskaan olisi sitä uskonut. Tuo tynnyrijuttu kuitenkin pahin oli!"

Ja tohtori nousi ylös ja meni kammariinsa, pieksäen astuessaan joukottain matami Olsenin kukkia poikki kepillänsä.

V.

Pikku Adolfiina oli särkenyt teekupin ja kaikki lapset saaneet sen johdosta vitsaa, niin että nyt kilpaa itkeä ulvoivat.

Matami Bomb juuri vahvisti sen ankaran työn perästä voimiansa kahvikupilla, kun rouva Velker astui kyökkiin.

"Minun todellakin täytyy tulla pyytämään teidän apuanne, matami. Julia tulee jo ihan sietämättömäksi."

"No, mitä se nyt taas?"

"Minä nyt iltapäivällä aioin mennä laivuri Olsenin ja hänen poikansa kanssa kalastelemaan, ja olisin ottanut Julian mukaani sekä kantamaan eväskoria ja katsomaan vähän Fannia että senkin tähden, kun luulin sen vähän huvittavan sitä kiittämätöntä."

"No, ja mitä hän niskoittelee?"

"Voisitteko uskoakaan, hän sanoo itsellään olevan muutakin tekemistä, minä muka voin itse kantaa korini, eikä hän tahdo tulla noiden kelvottomien Olsenien joukkoon. Minä luulin hänen pitävän nuoresta Olsenista, mutta heidän välilleen lienee nyt jotakin sotkosta sattunut."

"Niin, eihän se niin mahdotonta ole, se, ha ha ha!" nauroi matami.

"Uuh -- huu -- huu --" ulvoivat lapset.

"Sanotaan, ett'ei nuori Olsen enää huolisi Juliasta. Olisipa kuitenkin hauska nähdä, miten he kohtelisivat toisiansa."

"Kyllä, te olette hyvä, te rouva Velker," sanoi matami ja ystävyydessään sysäsi rouvaa kylkeen. "Kyllä Julian täytyy mukaan lähteä, vaikka minun pitäisi niskasta pitäin työntää hänet sillalle ja veneesen. Ha ha ha!"

"Uuh -- huu -- huu!"

"Vaiti, pennut, muuten pieksän teitä niin, että totta tukkeatte suunne. -- Julia!"

"Mitä?"

"Tule tänne, sä kelvoton tyttö. Eikö siinä jo ole kyllin, että syöt minun leipääni, tekemättä äyrinkään edestä hyötyä. Vai vielä nyt rupeat ajamaan pois kylpyvieraitanikin kelvottomalla käytökselläsi?"

"Minäkö?"

"Niin, sinä juuri!"

"Ei se maksa vaivaa, että ollenkaan rupeatte puolustautumaan," sanoi rouva.

"Miksi et tahdo lähteä rouva Velkerin kanssa venematkalle?"

"Minä -- minä luulin, että -- että --" tavoitteli Julia, purren huultansa, ett'ei nauruun purskahtaisi.

"Mitä sinä luulit?"

"Että minun pitäisi pestä lasten vaatteita."

"Kyllä minä sinut pesen, minä, ell'et pian pukeudu ja joudu matkaan kinastelematta!"

Julia riensi pois kyökistä.

"Ha ha ha, kyllä te saatte oikein iloita, rouva Velker, kun näette, miten kylmästi merimies häntä kohtelee. Luonnollisesti hän juuri sentähden ei tahtonut lähteä mukaan, kun ei huolisi kärsiä tuota nöyryytystä. Ho ho ho!"

"Uuh -- huu -- huu --" valittivat pikku Bombit.

"Olkaas nyt kiltit, lapset, niin saatte kukin sokuripalan," sanoi äiti iloisimmalla äänellään.

"Hänen ilonsa minua melkein pelottaa," ajatteli rouva Velker pois mennessään. "Joko hänellä on jotakin pahaa mielessä taikka on hän juovuksissa. Se nainen näyttää kykenevän tekemään mitä tahansa."

Meri oli kirkas ja tyyni. Juhana sousi ja isä piti perää. Rouva ja Fanni istuivat veneen kokassa ja Julia sulhonsa edessä.

Paljon he eivät puhelleet, mutta joka kerta, kun heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa, loistivat myöskin kasvot ilosta, ja punaiset he olivat kuin ruusut.

Noustiin maalle pienelle saarelle ja asetuttiin suuren puun alle. Julia keitti kahvia. Pikku Fanni ja Juhana olivat autellessaan perin onnelliset; kilvan juoksentelivat he kuivia risuja ja oksia etsimässä. Olsen ja rouva Velker katselivat valmista.

Syötyä ja juotua läksivät nuoret yhdessä astumaan pitkin rantaa ja kävivät sitte istumaan pienelle kalliolle, josta voivat katsella pitkin meren selkää.

Rouva otti esiin ompeluksensa ja istui paikallansa puun alla; laivuri Olsen oikasihe hyvillä mielin nurmikolle hänen lähellensä ja poltti piippuansa aika tavalla. Pikku Fanni juoksenteli rannalle, kokoillen raakun kuoria ja kirjavia kiviä.

"Kaunis pari, lemmon kaunis pari! Eikö ole, rouva Velker?"

"On. Ja miten onnelliset he ovat!"

"Olipa se teillä hyvä aate, että saatoitte heidät yhteen."

"En minä olisi uskonut matamin niin vähällä suostuvan, mutta minä sanoin, ett'ei Julia tahtonut lähteä mukaan, ja se tietysti pakotti hänet ihan käskemään tyttö-parkaa tänne."

"Ihan hänen tapaistansa, sen noidan; jos hän olisi luullut tuottavansa iloa Julialle, ei hän koskaan olisi laskenut häntä."

"Ei, hän mainitsi, että merimiehen kylmyys häntä oikein nöyryyttäisi."

"Ha ha ha, hän on tietysti myöskin kuullut tuon tyhmän jutun teidän ja Juhanan kihlauksesta."

"Minunko ja teidän poikanne?"

"Niin. Eihän nyt muusta puhutakaan."

"No mutta, enhän minä ole koskaan --." Rouva keskeytti äkisti lauseensa ja nousi peljästyneenä.

"Fanni!" huusi hän. "Älä juoksentele siellä kalliolla, voit pudota mereen! Tule tänne, lapseni!"

Tyttönen käänsi päätänsä. Hänen jalkansa luiskahti; hän kaatui takaperin ja vesi peitti hänet silmänräpäyksessä.

"Auttakaa, auttakaa!" huusi äiti hädissänsä ja juoksi rantaan.

Juhana hypähti ylös, riisui nopeasti nuttunsa, syöksyi veteen ja toi hetkisen kuluttua Fannin rantaan; mutta tyttö oli jo kylmä ja tunnoton.

"Mene heti veneellä tohtoria tuomaan, niin me sill'aikaa koetamme saada lasta henkiin," käski laivuri, ja Juhana sousi pois.

Fanni riisuttiin ja käärittiin rouvan saaliin ja Olsenin nuttuun. Kotvasen kun oli puuhaeltu hänen kanssansa, alkoi hänessä näkyä elämän merkkejä. Juhana oli äkisti muuttanut kotonaan kuivat vaatteet yllensä ja palasi jo tohtorin kanssa sekä suuri joukko peitteitä veneessä. Heidän tullessansa tuli lapsi tuntoihinsa.

"Olenko minä nyt taas sairas, hyvä tohtori?" kysyi hän, kun Ravn kumartui hänen ylitsensä ja antoi hänelle vähän lämmintä viiniä.

"Nyt sinun pitää vain maata vähäsen, niin olet jo huomenna terve," sanoi Ravn, hiljaa ja lempeästi työntäen märjän tukan pois otsalta ja istuutuen hänen viereensä.

Lapsi ummisti silmänsä ja nukkui. Äiti istui ääneti hänen päänsä pohjissa. Juhana ja Julia olivat jälleen menneet kalliolle, ja Olsen makasi muutamien pensaiden alla nukkuen tai ollen nukkuvinaan, ett'ei häiritsisi nuoria.

Tohtori istui ajatuksissansa, nyhtäen silloin tällöin jonkun heinänkorren. Rouva Velker keskeytti ensin vait'olon.

"Nyt istumme taaskin lapseni vuoteen vieressä," sanoi hän. "Tuntuu ihan, kuin olisitte te lähetetty minulle suojelevaksi enkeliksi. En tiedä, miten sitte tulenkaan toimeen, kun te lähdette pois. Minä olen aina niin rauhallinen, kun te vain olette lähellä."

"Minulta on se lohdutuksena, että on toinen suojeleva enkeli lähellä," sanoi Ravn, repien ruohoa levottomasti.

"Toinenko, mikä toinen?"

"Ja hän kyllä ensi viittauksestanne hyppää väliaidan yli, sillä vaikk'ei hänellä olekaan siipiä, niin on hänellä ainakin portaat," jatkoi Ravn katkerasti.

"En minä käsitä tarkoitustanne."

"Ettekö? Vai ette!"

"Yhtä vähän kuin teidän käytöstänne yleensäkään. Ennen olitte ystävällinen ja sydämmellinen. Nyt kohtelette minua kylmällä ja pilkallisella ylenkatseella. Mitä minä sitte olen tehnyt?"

"Mitäkö olette tehnyt?" vastasi Ravn kiivaasti. "Te olette kukistaneet onneni ja hajoittaneet kauneimmat tulevaisuus-unelmani."

"Minäkö?"

"Juuri te. Minä olen rakastanut teitä, niinkuin en koskaan ennen ketään naista. Minä näin teidät kotonanne, lapsenne sairasvuoteen vieressä. Te näytitte minusta niin puhtaalta, niin hellältä ja hyvältä, että itsekseni ajattelin: tämä vaimo voi tehdä sinut onnelliseksi. Kun te läksitte tänne, tulin minäkin pyytämään teitä vaimokseni, ja nyt olenkin tullut vain näkemään --"

Ravn keskeytti äkisti puheensa ja nousi kiivaasti.

"Kuinka, mitä näkemään?"

"Vieläkö minun pitää jatkaa?"

"Enhän vielä ole saanut kuulla syytöstänne."

"No niin, näkemään, miten te heittäydytte parrattoman pojan syliin ja teette tyhmyyksiä, joita tuskin pahatapainen koulutyttökään voisi tehdä."

"Ravn," sanoi rouva nousten seisomaan. "Te sanoitte rakastavanne minua. Minä uskon sananne ja kärsin teiltä puhetapaa, jota en koskaan kärsisi keltään muulta, enkä myöskään alentuisi kellekään muulle vastaamaan. Mutta arvaanhan minä, että tekin olette kuulleet tuon tyhjän jutun, että minä muka ja perimies Olsen olemme kihloissa. Olsen mainitsi sen minulle juur'ikään; mutta se unhottui peljästyksessäni."

"Ei minun olekaan tarvinnut mitään kuulla, näinhän ihan omilla silmilläni --"

"Ettäkö minä annoin hänelle kirjeen?"

"Niin juuri."

"Kuljettavatkohan sitte rakastavaiset itse kirjeitänsä? Romaaneissa on aina semmoisena postiljoonina jokin kammarineitsyt tai muu. Katsokaahan," lisäsi hän hymyillen, "ei se näy kovinkaan uskollinen olevan, tuo minun rakastajani."

Tohtori käänsi päänsä osoitetulle suunnalle.

Juhana ja Julia istuivat vielä vierekkäin. Juhana oli kiertänyt käsivartensa Julian ympäri ja Julian käsi leikitteli Juhanan kähärässä tukassa.

Tohtori oli kuin pilvistä pudonnut.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Että nuo nuoret ovat kauan rakastaneet toisiansa ja minä olin tuommoisena postiljoonina."

"Entä se juttu Pyramuksesta ja Tisbestä, joka seisoi tynnyrillä?"

"Sanottiinko minun siinäkin olleen."

"Ei ihan suoraan, mutta että se oli nainen teidän talosta."

"Ja te heti arvasitte siksi minut. Kiitoksia siitä, että ajattelitte niin hyvää minusta."

"Antakaa anteeksi, minä olen hirveästi tehnyt väärin teitä kohtaan," sanoi Ravn, ottaen rouvaa kiinni kädestä. "Te olette nyt myöskin kuulleet tunnustukseni eikä minulla ole muuta sanottavaa kuin kysyä, tahdotteko tulla vaimokseni."

"Ravn," vastasi rouva lempeästi, "minä olen jo kauan luullut, ett'en ollut teistä arvoton, enkä häpeä tunnustaa, että minun tunteeni ovat samanlaiset, ja jos luulette vanhan, köyhän lesken voivan tehdä teidät onnelliseksi, niin on vakavin pyrintöni oleva, tulla teille hyväksi vaimoksi."

"Mamma, mamma," huusi pikku Fanni heräten. "Missä on tohtori."

"Tässä minä olen, Fanni."

"Älkää lähtekö pois mamman ja minun luotani, hyvä tohtori."

"Ei, lapseni," sanoi rouva, suudellen Fannia otsalle. "Nyt hän aina pysyy meidän luonamme."

Päivä laski ja levitti viimeiset säteensä kahden ilosta säteilevän parin yli, jotka soutivat kotiin Laurkulleniin.

Sinä iltana ei Olsen pauhannut millekään, ei vaimolleenkaan. Matami sanoi hänellä olleen pari kyyneltäkin silmissä, kun hän jäähyväisiksi puristi Julian kättä, mutta itse hän arveli sen olleen vain merivettä.

VI.

Matami Bomb seisoi kyökissä, kun ovelta kuului koputusta.

"Astukaa sisään!"

Ja sisään astui laivuri Olsen pyhäpuvussa. Matami seisoi kuin kivettyneenä ja näytti niin kummastuneelta, kuin olisi edessänsä seisonut itse enkeli Gabriel tai keisari. Hän veti alas röijynsä hihat, joka aina merkitsi jotakin tärkeää olevan tulossa. Sitte avasi hän oven viereiseen huoneesen.

Olsen astui matamin kaikkein pyhimpään, joka oli koristettu laivuri Bombin, hänen laivansa, vaimonsa ja lastensa kuvilla. Hän istuutui tuolille ja katseli hämillänsä ympärilleen, ja viimein kiintyivät hänen silmänsä matamin sohvaan, joka vaksivaate-päällyksineen ja paksuine toppauksineen kyllä olikin komea katsella, mutta arvattavasti ei istuttavaksi aiottu. Pari kuolevaista, jotka olivat rohjenneet sen mukavuutta koettaa, olivat liian myöhään saaneet pöydän alla katua uskaliaisuuttansa.

"Teillähän on erinomaisen sievä asunto, matami Bomb," sanoi Olsen, saadakseen edes jotakin sanotuksi.

"Te olette ensi kertaa täällä," sanoi matami.

"Mehän emme ole olleet varsin hyviä ystäviä."

"Emme oikein."