Chapter 12

Isä nousi ja puhui hänelle ankarasti; mutta ei siitäkään mitään apua ollut; näytti aivan kuin olisi kauan pidätetty kiihko äkisti päässyt purkautumaan.

Silloin alkoi pappi ymmärtää, että siinä täytyi olla jotakin tavatonta; sillä luonnollista se ei ollut. Ja kun hän neuvottomuudessaan kumartui tyttärensä ylitse, johtui hänelle myöskin äkisti mieleen, kuinka kummallisen hajamielinen tytär oli ollut viime aikoina, miten sairaalta ja kärsiväiseltä hän oli näyttänyt, isän voimatta sitä selittää itsellensä.

Mutta pöydän toisella puolella istui äänetön mies, katse lämmin ja leuassa kellertävä, tuuhea kähäräparta. Salaa olivat hänen silmänsä koko ajan katselleet nuorta tyttöä, ja nyt kun hänen voimansa raukenivat, ei hän jaksanut kauemmin salata liikutustansa.

Pappi katsahti häneen pöydän ylitse, ja samassa syntyi kummallinen, juhlallinen hiljaisuus pöydässä. Sitä kesti pitkä hetki, ei kukaan saanut mitään puhutuksi. Mutta ei edes vähän vanhahkon meijerinvuokraajankaan silmä ollut ilman hienoa sumua.

Pappi antoi ääneti pöydästä nousemisen merkin ja vieraat hajosivat nopeasti kaksittain puutarhan eri kulmille. Mutta pastori, tultuaan saliin, avasi sylinsä tyttärelle, joka punastuen heittäytyi hänen rintaansa vastaan, ja samalla ojensi pappi kätensä nuorelle miehelle, joka nopeasti lähestyi.

"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän liikutetulla äänellä ja sulki heidät molemmat syliinsä.

Ainoastaan nuori, naapuripitäjän kansan-ylikoulun opettaja seisoi vielä kuin pilvistä pudonnut atriapaikalla, voimatta käsittää, mitä olikaan tapahtunut.

* * * * *

Mutta aidanpanijan pimeässä tuvassa istui Reetta raukeana ja väsyneenä penkillä, pitäen tyhjää päätä käsissänsä. Hiukkanen punertavaa illan valoa tuli kuin varkain metsän puiden välitse tupaan, ja lehdissä tuvan päällä kuului raitista huminaa.

Ovi aukesi ja isä hiipi sisään. Nähtyään tyttärensä olevan yksin istuutui hän hänen viereensä ikkunan luo ja alkoi ikäänkuin ajatuksissaan silitellä kädellään hänen tukkaansa, katsoen itse ulos ikkunan ruudusta.

Reetta tarttui käteen ja itku kuohui taas, kun hän painoi isänsä kättä poskeansa vasten.

Mutta kuullen äitin tulevan kyökkiin päästi hän; ja isä riensi pois nurkkakaapin luo, jossa hänellä muka oli puuhaamista lankaläjän kanssa.

III.

Martti Petterinpoika oli ostanut räätälin asunnon kylän laidassa.

Se oli pieni, sievä talo, vieressä pieni, aidattu kaalimaa, pumppukaivo ja ankkalammikko. Mutta räätäli oli ollut vanha juoppo ja antanut kaikki rappeutua, niin että tuskin ehti elonaika ohitse, kun Martin jo täytyi tarttua muurarinlusikkaan ja maalarinsutiin.

Paljo siinä oli tekemistä. Ja Martti tahtoi saada kaikki siistiksi ja hyvään kuntoon. Muurit oli kalkittava, ikkunat korjattava ja maalattava siniseksi, hiirensyömä katto pantava ihan uudestaan hyvistä oljista, puhumattakaan uusista harjahirsistä.

Sisällä pienissä, mataloissa huoneissa oli kaikki niin rappeutunutta, että olisi saattanut joutua toivottomaksi. Kaikkea tätä puuhaili Martti uutterasti kuntoon lyhyinä, pimeinä päivinä, niinkuin nyt oli; eikä koskaan oltu nähty hänen hikistä täyskuun-muotoansa niin loistavana ilosta ja tyytyväisyydestä kuin tänä aikana, hän kun aivan tarmon takaa työskenteli.

Tosin ei voi kieltää, että Martti Petterinpoika oli jo käynyt muuallakin kysymässä kuin juuri aidanpanijan tyttöä, vaikka vähemmällä menestyksellä. Mutta nyt hän nauttikin sydämmellistä iloa, tietäessään, että monikin kylän nuori ja kaunis mies salaa kadehti häneltä Reettaa; ja iloissaan ja hyvillään siitä lupasi hän itsekseen olla säästämättä mitään, kun vain kaikki tulisi niin hyväksi, ett'ei Reetan tarvinnut katua vaaliansa.

Ja niin suuri oli hänen ilonsa ja onnensa, sitä myöten kun hänen tupansa valmistui uuteen loistoon, ett'ei hän lainkaan huomannut epäedullista mielialaa, jota siellä täällä kylässä alkoi kasvaa häntä vastaan, eikä sen alkulähde ollut mikään vähempi paikka kuin itse pappila.

Huhuttiin pastori Ruden ottaneen suuttuen vastaan sanoman tästä aiotusta liitosta ja hänen nuoren tyttärensä kiivaimmilla sanoilla moittineen Reetan äitiä, jopa kyynelsilmin pyytäneen isäänsä ryhtymään toimiin niin raakaa väkivaltaa vastaan, kuin oli käytetty hänen ystäväänsä kohtaan.

Mutta siitä ei liene tullut mitään; ainakin ne jutut ihan huomaamatta kulkivat iloisen Martti Petterinpojan ylitse, hänellä kun ei aamusta iltaan ollut aikaa mihinkään muuhun kuin maalailemiseen, siistimiseen ja laittamiseen kaikkea niin sieväksi pikku Reetallensa, että hän olisi hymyilevä sinä juhlallisena hetkenä, kun tuli hänen tupaansa, sieltä ei enää koskaan pois lähteäksensä. Yksin yöllämatkustajatkin olivat ohi kulkiessaan nähneet hänen kynttilän valossa puuhailevan kauan ohi puolen yön.

Mutta pappilan nuorelle tyttärelle oli tapahtunut jotakin, joka varmaankin oli vaikuttanut tuon epäedullisen mielialan leviämiseen ympäri kylää.

Neiti Ellen-Lisbet oli joutunut kihloihin. Ja nyt näkivät häpeästä punastuen monet nuoret tytöt ja vaimot, että totinen, ylentävä rakkaus, josta niin paljo puhuttiin ja laulettiin -- että heillä ei sitä ollut koskaan tuntunut sillä tavalla.

Mutta neiti Ellen-Lisbet olikin ihan kuin kokonaan muuttunut. Hän oli saanut terveyden punaa kasvoihin, riemuitsevaa loistoa suuriin, hehkuviin silmiin, jopa ääneenkin hurmaavaa, hyväilevää kaikua, niin että moni sitä kaukaakin kuullen seisattui tarkemmin kuulemaan.

Joka päivä iltapuolella kolmen ja neljän välillä, kauan, kauan ennen kuin postia saattoi odottaakaan, nähtiin hänen kärsimättömästi kävelevän edestakaisin puutarhan portilla, joka hetki tähystellen pitkin tietä levottomana, maltittomana, valmiina juoksemaan heti ensi vilahduksen näkyessä pölyisestä nutusta tien polvekkeessa. Ja yölläkuljeksijat saattoivat pappilan ohi astuessaan nähdä kauan sivu puolenyön tulta jonkun vinnihuoneen kartiinien takaa sekä varjon ihmisestä, joka istui ja kirjoitti.

Mutta lauantaisin, kun isä nukkui päivällisuntansa tai kirjoitti saarnaansa, liihoitteli Ellen-Lisbet ulos puutarhanportista ja hiipi polkua myöten kylän ympäri itään päin suorinta tietä mäkien yli, yhä nopeammin jyrkkiäkin ylämäkiä, katsoa tirkistellen eteenpäin, kunnes hän äkisti erään mäen päällä alkoi huiskuttaa nenäliinaansa ja päivänvarjoansa pientä, harmaata pistettä kohti, joka liikkui suon toisella puolella, ja hän huiskutti, kasvot hehkuvan punaisina ja sydän nähtävästi tykyttävänä.

Mutta se pieni harmaa piste lähestyi nopeasti, kasvaen pitkäksi, harmaaksi mieheksi, joka avoimin sylin kiiruhti häntä kohti. Varjoisen puun alla sulkeutui syli neitisen ympärille; alkoi suutelut, sisällyksettömät sanat, vastauksettomat kysymykset, syleilyt ja punastumiset loppumattomiin.

Nuorukainen otti neitoa kiinni käsistä, silitteli hänen tukkaansa ja katsoi häntä suuriin, hehkuviin silmiin. Neitinen otti hänen hattunsa, pyyhki häneltä hien otsasta ja hiipi lähemmäksi häntä. Sitte nauroivat he taas ja suutelivat, eivätkä tienneet muusta kun onnestansa.

Vihdoin tointuen läksivät he kotiin suuria, viljelemättömiä ketoja myöten, neitinen nuorukaiseen nojautuneena, nuorukainen kumartuneena hänen ylitsensä, käsi kierrettynä ympäri vyötäisistä, lumoavassa yksinäisyydessä, poissa kaikesta maailman pauhusta, täällä, jossa ainoastaan aurinko ja linnut riemuiten julistivat heidän rakkautensa onnea koko maailmalle.

Mutta kun he viimeiseltä mäen rinteeltä näkivät vähän matkan päässä pienen mökin ankkalammikkoineen ja pumppukaivoineen ja pienen ruman miehen, joka siellä hikoili suurella maalarinsudilla sivellessään rumaa, likaisenkeltaista muuria, silloin synkkenivät äkisti Ellen-Lisbetin kauniit kasvot, ja oman suuren onnensa tunnossa nojautui hän nuorukaista vasten ja kätki nyyhkien päänsä kellertävän kähäräparran alle:

"Reetta, Reetta-raukka!"

No niin, totta kyllä; Reetalle oli kyllä kihlaus kääntynyt suruksi.

Välinpitämättömänä ja raskasmielisenä, ilman kipinääkään toivoa istui hän kotona pimeässä tuvassa ja ompeli koneentapaisesti suuria lakana- ja liinavaate-pakkoja ja raskaita pulsterinpäällyksiä, joita äiti toi hänelle käsiin.

Joka ilta tuli Martti ja istuutui hänen viereensä, ääneti ja onnellisena seuraten silmillään jokaista neulanpistosta, ja nauraen hänelle, milloin hän sattui pistämään sormeensa.

Suurista varustuksistaan ja osteluistaan uuteen kotiinsa ei hän koskaan puhunut. Se oli hänen suuri, kallis salaisuutensa, joka oli vasta sitte tuleva ilmi Reetan hämmästykseksi, kun hän kerran muutti uuteen kotiinsa. Sen sijaan kuvaili hän morsiamelleen, miten hauskaksi oli heidän pikku tupansa muuttuva -- olkoonpa sitte kuinka kurja ja huono tahansa, lisäsi hän aina viekkaan näköisesti -- sitte kun Reetta oikein tuli hänen omaksensa; miten he pitkinä talvi-iltoina olivat lukevat papin kirjoista, ennenkuin kävivät levolle ja kuinka he kyllä tulivat toimeen säästäväisyydellä ja rehellisellä elämällä.

Aluksi heidän tietysti piti hankkia porsas, se oli selvää. Mutta sitä paitsi oli hän ajatellut hankkia parikymmentä kanaa, sillä nehän olivat edulliset niiden pitää, jotka, niinkuin hän, puhdistivat hyvästi viljansa myötäväksi; ja saattoihan Reetta viedä munat kaupunkiin hänen ollessaan kotona työssä. Mutta varsinkin kuvaili hän hyvin laveasti, mitä voi tehdä kaalimaasta ja siitä peltotilkusta, joka kuului taloon, kun ne oikein muokattiin ja puhdistettiin juolaheinistä, joiden vanha räätäli, se porsas, oli antanut versoa maassa.

Reetta kuuli tuskin sanaakaan kaikesta, mitä hän kertoi. Ja hän oli niin tottunut jo Marttiin, siten kun pääsi helpolla kaikesta, että kun hän viimein eräänä päivänä tuli ja kiersi käsivartensa hänelle kaulaan, kertoakseen, että nyt oli jo puhuttu kuuliaisista ja häistä papille, niin Reetta ainoastaan hitaasti irtautui ja vastasi raukeasti:

"Joko nyt?"

Mutta häät oli asetettu joksikin päiväksi ennen joulua, ja ne oli vietettävä juhlallisesti monien vierasten kanssa.

Vierasten kutsuminen oli äitin tahto. Ja mitä enemmin tyytymättömyys ja lorut levisivät kylässä, sitä suurempia valmistuksia teki hän salaa. Reetta hyväksyi kaikki vastaan sanomatta, ja isä oli viime aikoina niin heikonnut ja tullut niin kummalliseksi, ett'ei häneltä edes mitään kysyttykään.

Kolme päivää ennen joulua kirkkaassa päiväpaisteessa kulki pilvettömän pakkastaivaan alla aidanpanijan juhlallinen hääväki kolmissa kärryissä metsästä aukealle.

Varikset, morsiamen ensimäiset lapsuuden kumppanit, kohosivat puista tienvarrelta lentoon ja tervehtivät heitä kuin ennustuslinnut raakkumisellaan, mikäli he ajoivat tietä myöten.

Ensimäisissä kärryissä istui morsiuspari, Reetta tyynenä ja ihan täydessä tajussansa, mutta sikäli vähän kalpeampana, kuin lähestyttiin kirkkoa.

Päässä oli hänellä valkoinen harso, joka aaltoili takana tuulessa, ja tuore myrttiseppele, jonka Ellen-Lisbet oli vanhan lupauksen mukaan salaa lähettänyt, monta kyyneltä vuodattaen. Kädet olivat hänellä kovasti puristettuna kauniin virsikirjan ympäri, jonka äiti oli antanut aamusilla ynnä suutelon kanssa.

Hänen vieressänsä komeili Martti, päässä suunnattoman korkea silinterihattu. Kärryjen kääntyessä kylään vilahti hänen silmäänsä aukean takaa pumpunvarsi ja keltainen talo; salaperäinen hymyily levisi hänen kasvoilleen, kun hän katsahti sinne päin. Mutta Reetta ei nähnyt häntä; silmiään räpäyttämättä ja luonnottoman virkeästi katsoa tuijotti hän eteenpäin höyryäväin hevosten yli.

Kylässä oli ihmisiä ovissa ja ikkunoissa hääväen ohi ajaessa. Toisissa kärryissä herätti kaikkien huomiota äiti, joka istui yksin taka-istuimella, kankeana ja koruissaan, sivullensa katsomatta ja niin ryhdikkäänä, että kaikki terävät katseet kimmahtivat hänestä takaisin. Myssy kiilsi uhkaavaisesti päivänpaisteessa ja kirjavat niskanauhat häilyivät takana, ikäänkuin pilkallisesti vähän napsahdellen tuulessa.

Kirkkoportin molemmilla puolilla odotteli joukko naisia ja lapsia kauas haudoille asti. Vähän matkan päässä kylään päin seisoivat rengit, pitkät piiput suussa; isännät itse tallin ovissa kyynyspäillään nojaten oven alapuoliskoon.

Kun kärryt pysähtyivät, oli ihmisjoukko vaiti, ja kaikki tunkeutuivat katsomaan. Joku hyväntahtoinen kylän renki laukasi pyssyn vähän ulompana, mutta ylt'ympäri vallitsevassa, raskaassa hiljaisuudessa tuntui se enemmin pilkalta kuin tervehdykseltä. Muutamat rengit alkoivatkin nauraa, ja häävieraat laskeutuivat ääneti alas kärryistä sekä läksivät toimittamaan vaatteitansa, katsahtamatta kehenkään.

Mutta kun he nostivat morsiamen pois ensimäisistä kärryistä, niin että kaikki näkivät hänen kasvonsa, kuului suuttumuksen nurinaa ihmisjoukosta. Nuoret tytöt seisoivat kalpeina, kyynelsilmin mielipahasta, ja joku ruotimummo huusi kiviaidalta muutamia pahoja sanoja "aidanpanijan Elsasta", niin että ihmisten täytyi kääntyä hillitsemään häntä.

Kylän läpi ajaessa oli Reetalla ollut töin tuskin tuntoa huomata, ett'ei yhdessäkään talossa näkynyt häälippuja, ja se oli surettanut häntä. Mutta kun hän nyt kuuli äitinsä nimeä mainittavan tässä ihmisjoukossa, tunsi hän äkisti virsikirjan polttavan kädessänsä, ja hän tarttui Martin käsivarteen ja katsahti nopeasti ylös, kasvot punottavina.

Samassa alkoi kello soida tornissa; hääjoukko järjestyi, ja pieni valkoinen lukkari avasi kirkon oven.

Kirkkoon oli jo sivuovesta kokoutunut suuri joukko sekä miesten että naisten puolelle, ja kaikki nousivat seisomaan hääväen astuessa käytävää pitkin alttarin luo, jossa pastori Rude otti heidät vastaan. Siellä jakautui sekin pikku lukkarin osoituksen mukaan miehiin ja naisiin; mutta Martti, kerran saatuaan kiinni Reetan kädestä, ei tahtonutkaan päästää sitä, vaan kävi istumaan hänen viereensä.

Kirkossa vallitsi nähtävästi suuri mielenjännitys. Huhu näet oli kertonut, että pastori Rude, joka juuri oli valittu toisen pitäjän papiksi ja jonka piti näinä päivinä muuttaman, oli tässä viimeisessä kirkollisessa toimituksessa, kuin hän luultavasti tässä sijassa enää toimitti, puhuva entiselle seurakunnalleen jonkun vakavan sanan, joka hänellä oli kauan ollut mielessä. Ja kun hän nyt virren päätyttyä kääntyi alttarista kirkkoon päin, katsoi hänkin niin ankarasti hääjoukkoa ja niisti nenäänsä niin tavattoman monta kertaa ja niin kovasti, että kaikki alempana kirkossa ehdottomasti katsoivat toinen toistansa silmiin ja ymmärsivät huhun puhuneen totta.

Reetta, tuntien kaikkien silmäin tarkastelevan häntä, antoi kätensä pysyä Martin kädessä, ja istui itse, vaikka sisällisesti taistellen, niin suorana, kuin saattoi. Ja kun sittekin melkein hänen itsensä tietämättä kyynel toisensa perästä vieri alas hänen polvellensa, niin eivät sitä vaikuttaneet papin sanat, jotka jyristen kuin ukkonen sinkoilivat hänen päänsä yli, vaan se, että hän tiesi jossakin syrjäpenkissä Ellen-Lisbetin istuvan ja itkevän hänen kanssansa.

Martti oli ylen onnellinen, hymyili hiljaa ja salaperäisesti itsekseen. Ei hänkään kuullut sanaakaan papin pitkästä puheesta; hän oli kaukana sieltä, kotona pienissä, viehättävissä huoneissa, jossa nyt kaikki oli valmisna ottamaan vastaan nuorta morsianta.

Ajatuksissaan luetteli hän kaikki monet uudet huonekalut, jotka oli niin salaa sinne hankkinut, ja mietiskeli, minkä hämmästyttävän vaikutuksen kukin niistä oli tekevä Reettaan, kun hän tänä iltana viimein sai ne nähdä: vehreä pöytä, vaatekaappi ja varsinkin silmivadin-jalat, joita hän tiesi Reetan aina halunneen.

Hän katseli mielessään tarkasti kaikki paikat, mutta ei voinut huomata sieltä puuttuvan mitään, mitä onnellisessa kodissa pitää olla. Kyökkiin oli hän toimittanut vettäkin korvoon, niin ett'ei Reetan heti tarvinnut nähdä vaivaa pumpussa; ja uunin viereen seinää vasten oli hän latonut sievän pinon kuivia pilkkeitä, niin että Reetalla oli heti niistä tehdä tulta aamusilla.

Mutta paitsi tätä kaikkea oli hän myöskin koristanut kaikki, sekä tuvan että kammarin, hienoksi hakatuilla kuusenhavuilla, jotka oli käynyt metsästä. Koko eilinen ilta oli mennyt siihen koristelemiseen juhlallisimmalla tavalla, ja siihen työhön oli hän niin mieltynyt, ett'ei tahtonut tulla unta silmiin koko yössä; mutta kun hän heräsi aamusilla jo kello kolmen aikaan, kävi hän heti paitasillaan kynttilä kädessä ylt'ympäri katsomassa, oliko kaikki vielä samassa järjestyksessä.

Ja nyt istui hän tässä papin jyrisevän ukkosen alla, nauttien ajatuksissaan, miten Reetta oli ihastuva, kun iltasilla astui kynnyksen yli, ja Martti itse sytytti kynttilän. Pastori Rude puhui rakkaudesta, elämän kauneimmasta kukasta, paraimmasta armolahjasta, kuin meille on annettu, josta kaikki hyvyys ja jalous johtuu ja joka, jos tarkoin katsotaan, on ainoana elämän kannattajana.

Sen johdatuksen jälkeen siirtyi hän luonnollisesti ja levollisesti avioliittoon, jonka perustus rakkaus on.

Mutta kun ajatteli tätä liittoa, ei hän voinut olla vakavasti surkuttelematta kurjaa, melkeinpä voisi sanoa, raakuutta, jota paha kyllä niin usein, eikä suinkaan harvimmin maalla, täytyy nähdä, kun nuoret miehet ja naiset häpeämättä antavat itsensä yhdistää pyhään avioliittoon, edes tietämättäkään, mitä totinen ja syvä rakkaus merkitsee. Hän ei tahtonut salata, että hänen sydämmensä oli pakahtua joka kerta, kun hänen virkansa pakotti hänet tekemään tämän pyhän toimen semmoiselle morsiusparille. Sillä se oli surullisin todistus hengellisestä, melkeinpä voi sanoa, raakuudesta, josta jokaisen tunnokkaan ihmisen täytyy inholla pois kääntyä.

Hän lämpeni yhä enemmin ja lopetti innoissansa puheen.

Se oli hänen mielestänsä sielun kauneimman ja jaloimman tunteen loukkaaminen, rikos hyvettä vastaan ja syvemmälle katsoen siveettömyys, joka on kauhistus Herran ja hänen seurakuntansa edessä. Sentähden tahtoi hän tässä, niinkuin kaikissa muissakin tilaisuuksissa, hartaasti pyytää jokaista erittäin ensin vakavasti tutkimaan sydäntänsä. Ja vielä kolme kertaa niistettyään nenäänsä hyvin kovasti rukoili hän koko sydämmestänsä Herraa varjelemaan seurakuntaa, jonka hän nyt oli jättävä, ja korottamaan heidän sielunsa vanhasta orjuuden ikeestä ylös valoon ja elämään, viheriöiville teille, "jossa palmut itävät."

Lopettaessaan oli hän ihan hiessä ja kalpeana liikutuksesta. Vaan toimituksen jälkeen astui Martti suoravaisesti pastorin luo ja kiitti häntä kauneista sanoista.

Mutta muu kirkkoväki istui ihan hiljaa, mieli ahdistettuna. Ja kun hääväki kulki pois käytävää pitkin, kiintyivät katseet pelottomasti Elsaan. Hän astui kahta vertaa suurempana ja ryhdikkäämpänä tyttärensä jäljessä silmiäänkään räpäyttämättä.

IV.

Iltapäivällä nähtiin monta juhlapukuista vierasta menevän kylästä häätaloon. Ja illempana oli jo melkein täysi aidanpanijan ahdas tupa, josta sänky ja suuri tammikaappi oli pois nostettu tilan tähden; seinät olivat koristetut kuusiköynnöksillä ja pienillä Tanskan lipuilla.

Pitkin toista ikkunaseinää oli katettuna pitkä juhlapöytä, jolla paloi kolme steariini-kynttilää, ja muuten oli siinä runsaasti hyvää rasvaista ruokaa: kinkkua, sylttyä; savustettua lampaanlihaa ja lämmintä, paistettua silliä, joka tuoksullansa täytti koko huoneen. Aidanpanija itse seisoi pöydän toisessa päässä ja kehoitti vieraita istumaan, mutta Elsa puuhaili kyökissä, kannellen sieltä kahvia vieraille, joita lakkaamatta tuli, niin että tuskin enää sopi tuvassa liikkumaan.

Ja kuitenkin oli monta pysynyt kotona kutsutuistakin. Varsinkin olivat talollisten perheet jääneet tulematta, niin että täällä oli enimmäkseen loisia ja mäkitupalaisia vaimoineen ja lapsineen, jotka eivät tahtoneet päästää käsistään hyvän aterian tilaisuutta. Myöhemmin iltasilla tulivat myöskin rengit ja kylän iloisimmat tytöt, joilla oli tanssin halua. Mutta silloin täytyi avata ovet ja ikkunat, saadakseen kylliksi ilmaa.

Ja kun sitte kaikki olivat syöneet, vietiin pöytä, tuolit ja kaikki tarpeettomat huonekalut ulos; kaksi soittajaa asetettiin tynnyrin päälle Reetan nurkkaan; vanhat siirtyivät vinnille lyhdyn valossa pakinoimaan; sillä nyt piti ilon oikein alkaman ja morsian tanssitettaman pois tyttöjen joukosta. Mutta ensin raivasi Elsa tietä joukon läpi, höyryävä punssimalja pään päällä; ja sill'aikaa kun soittajat soinnuttivat viulujansa nurkassa, huusi joku punakka renki kaikuvasti: "Eläköön morsiuspari!" johon vastattiin pauhuisella hurraa-huudolla; se ikäänkuin tunkeutui ulos ahtaista ikkunoista ja kaikui kauas hiljaiseen, tähtikirkkaasen talviyöhön.

Kylässä olivat jo kaikki menneet levolle; tuletkin oli jo sammutettu. Hienoinen kuulakka auer verhosi seutua. Suolta ja härmäiseltä kedolta kajasti vähän valoa. Metsä, joka verkalleen kohosi mäen rinnettä myöten, oli kuin verhottuna hopeaharsolla, joka siellä täällä leveinä vöinä loisti kuutamassa kuin juokseva vesi. Taivas oli pilvetön, mutta tähdet suuret ja raukeat, melkein kun puoli sammuneet kylän kohdalla, jossa usma sakeni valkoisesta höyrystä, jota kylmään yöhön levittivät lautakasat karjottain luona.

Pappilassa istui puoliavoimen ikkunan takana Ellen-Lisbet kääriytyneenä paksuun vaippaan ja kuunnellen kaukaista pauhua metsän kulmalta.

Väsyneenä itkusta ja toivottomuudesta ei hän voinut käsittää, että se todellakin oli tapahtunut. Ja joka kerta, kun näky kirkosta ja Reetan hirmuinen, kuolonkaltainen tyyneys elävästi kuvautui hänen eteensä, täytyi hänen, pää käsiin vaipuneena, tukeuttaa ulos pyrkiviä nyyhkytyksiä, ett'eivät ne herättäisi isää alhaalla.

Myöhempään yöllä paisui ulkona kuuluva hälinä ja ilo, mikäli kuu purjehti edelleen metsän päällitse, jonka peljästyneet eläimet ja linnut peittäytyivät parempiin tiheikköihin.

Ainoastaan vanha, utelias kettu, tuntien paistin hajun, hiiviskeli edestakaisin pitkin kivimuuria ja seisattui välistä katsomaan punaista, pölynsekaista loistoa, joka levisi metsän runkojen väliin, sekä varjoja, jotka lakkaamatta liikkuivat edestakaisin.

Tuvassa oli pölyä ja kuumuutta; hiki oikein valui alas pitkin seiniä. Puoli palaneet kynttilät häilyivät vedossa, niin että välistä oli melkein pimeä. Lakkaamatta tanssittiin, vaikka lattialla tuskin oli tilaa liikahtaakaan. Tytöt nauroivat ja rengit tunkeilivat, päästäksensä esiin, ja ikkunoilla istuivat ukot, tultuaan alas vinniltä, poltellen piippua ja nauraen. Mutta kyökissä istuivat vaimot kahvipannun ympärillä. Reetta kyyristyi tuvan nurkkaan, jossa pysyi kenenkään huomaamatta. Siihen asti oli hän uhoitellen ja kaikki voimansa ponnistaen pysynyt niin suorana, kuin taisi; mutta nyt, kun ilo oli ehtinyt niin pitkälle, ett'ei häntä enää kaivattu, raukesi hän ihan voimattomaksi.

Hän koetteli tointua ja ajatteli Ellen-Lisbetiä, mutta kaikki oli sekaisin hänen ajatuksissaan. Hän tunsi olevansa ihan kuin vieras ja oli niin väsyksissä viimeisistä unettomista öistä, että tuskin jaksoi pitää päätänsä pystyssä.

Martti istuutui hänen luoksensa ja otti häntä ainakin kaksikymmenennen kerran kädestä. Hän oli nyt viimeksi liikkunut hänen lähellänsä niin kummallisen ääneti ja ahdistettuna, ja rupesi nyt niin pehmeästi silittelemään hänen kättänsä.

Reetta ei vetänyt sitä pois; mutta Martti oli huomaavinaan sen vapisevan, ja pitkän ajan istuivat he sillä lailla ääneti melun kasvaessa heidän ympärillänsä.

Vihdoin kumartui Martti hänen ylitsensä ja kysyi hiljaa, eikö jo lähdettäisi kotiin.

Ensin ei Reetta vastannut. Mutta kun Martti toisti kysymyksensä, nousi hän ja läksi mukaan.

Takaovessa heitti hän lyhyet jäähyväiset äitille, joka suuteli häntä otsalle. Mutta kuullessaan isän tulevan kyökkiin riensi hän nopeasti pois ulos metsään ja tietä myöten, niin että Martin oli vaikea pysyä sivulla, Reetan vaatenyytit kainalossa, niinkuin hänellä oli.

Kuu oli juuri laskeutunut metsän taa.

Taivas oli siitä ikäänkuin kohonnut, kirkkaat kultatähdet paistoivat tummansiniseltä pohjalta; oli pureva pakkanen. Mustalta suolta, joka oli maiden varjossa, paistoi jää suoralaitaisista turvehaudoista, kuin hikinen hopea ja suuret kedot säteilivät molemmin puolin tietä, jota he kahden kesken rinnakkain ääneti astuivat.