Part 9

Tuskin on ajateltavissakaan, että siihen aikaan kun suomalaiset metsille siirtyivät, olisi ollut mahdollista muulla tavoin kuin kaskeamalla viljellä noita kivikkoharjuja. Siihen ei silloisella Ruotsilla olisi ollut varaa eikä väkeä. Ainoa mahdollinen keino silloisissa oloissa oli alottaa tuo valloitus viljelykselle kaskeamalla. Uutisasukas tarvitsi, elääksensä ja edistäkseensä viljelystä, välttämättömästi karjaa. Mutta kivisissä aarniometsissä ei ole laidunta, eikä kasva ruoho, vaikka metsän kaataakin. Kuivempi maaperä voi lykätä vain kanervaa ja sammalta. Mutta kun metsään oli kaadettu kaski ja siitä saatu neljä viisi laihoa, alkoi kivien välistä rehottaa koivujen ja näreiden kera pitkää rehevää ruohoa. Vielä viime vuosisadan alussa olikin tavallista, että Oolin, Sunen, Lysvikin ja Emtvikin ruotsalaiset panivat härkiä ja lampaita kesäruokolle metsäsuomalaisten maille, maksaen näille 12 killinkiä kappaleelta.

Etenkin metsän kehitykseen nähden on, uusimpien tutkimusten mukaan, aika ajoittainen kaskeaminen vaikuttanut edullisesti. Jos näet mäntykankaat vuosisatoja saavat koskemattomina kasvaa, leviää juurille sammalpeite, josta pilkistelee esille vain puolukan- ja mustikanvarsia. Vähitellen alkaa petäjikkö muuttua kuusikoksi. Lopulta käy se kokonaan sammaltuneeksi, synkäksi kuusimetsäksi, joka sekin lopulta alkaa ummehtua sammaliin. Mutta jos metsä joskus poltetaan, katoo kuusikko ja tilalle ilmestyy aluksi koivuja ja mäntyjä. Koivu on ensin vallalla, mutta lopuksi muuttuu viidakko uudelleen petäjiköksi.

Metsäsuomalaisia on syytetty Skandinavian metsäin haaskaamisesta ja siitä vainottu. Mutta heitä ei asunut siksi tiheästi, että olisivat olleet pakotetut metsät hävittämään, saadaksensa leipää — sillä liian tiuha kaskeaminen tietysti olisi ollut vahingollinen. — Kun ottaa huomioon, että yhdestä kaskimaasta saatiin useana vuonna vilja leikata, ja ensi vuonna keskimäärin 15—20-kertainen sato, niin oivaltaa, ettei ylenpalttinen metsänkaato ollut edes tarpeen. Sven Lönborg sanoo: „Varmaa on joka tapauksessa, että kaskeamisen vahingollisia seurauksia on suuresti liioiteltu. Ja kasvaahan suomalaisten muinaisilla kaskimailla Glommenin ja Pohjanlahden välillä meidän päivinämme Skandinavian upeimmat hirsimetsät“. Esimerkkinä mainitaan, että Klarjoen itäpuolisilla harjanteilla pohjois-Värmlannissa on paljon huonommat metsät kuin länsipuolella, vaikka niistä ei olekaan koskaan kohonnut suomalaisten kaskisavut.

On kyllä totta, että paljon metsiä muutettiin tuhkaksi ja savuksi leivän ja laitumen tähden, mutta eivätpä nuo ikihongat kuitenkaan siellä huojuisi, sillä myöhempinä metsänhaaskausaikoina hirret saivat jokia pitkin solua vieraille maille, monastikin vain punssin ja kahvin vuoksi.

Suomalaiset perkasivat kivikkoihin vähitellen peltoja, eivätkä suinkaan eläneet edes avarimmilla saloilla vain ryöstöviljelyksellä. Niinpä maanmittarikartoista käy selville, että Viksyönin metsillä jo vuonna 1639 neljä suomalaista oli ehtinyt perata pelloksi 23 tynnyrinalaa, Fjällsyönissä oli samana vuonna seitsemällä talolla 20 tynnyrinalaa peltoa. Kun tuollaisiin uutispeltoihin vielä lisää kolme neljä kertaa sen verran raivattuja niittymaita, huomaa, että jo silloin oli jotakin pysyväistäkin saatu aikaan. Samoilla suomalaisilla oli jo silloin taloa kohti karjaa keskimäärin pari hevosta, 14 nautaeläintä ja 19 lammasta.

Helsinglannista on samana vuonna tietoja noin 40 suomalaistorpasta. Peltoa olivat ne saaneet silloin muokatuksi n. 130 tynnyrinalaa. Näillä torppareilla oli 80 hevosta, 700 nautaa, 800 lammasta ja 70 vuohta — siis koko sievonen omaisuus, kun siihen lisäksi lasket muun irtaimiston. Jo vuonna 1776 kirjoittaakin joku lehdessä „Carlstads Veckoblad“:

„Tämä kansa, joka lähes 200 vuotta sitte tuli Suomesta ja asettui metsille, perkasi maata ja rakensi itselleen asumukset, leviten laajoille metsille, ansaitsee suurta kunnioitusta, uutterasta raivaamisestansa, ilman hallituksen apua ja avustusta. On nykyään ilahuttavaa metsillä matkustavan nähdä, miten miltei kokonaan kelvotonkin maaperä voi muokkaajalleen palkita vaivat runsaasti ihanalla sadolla.“

Vasta viime vuosisadalla pääsi suomalaisten uutisviljelys oikein vauhtiinsa ja moninkertaistuivat silloin useimpien talojen ja torppien pellot. Syynä oli osaksi metsäkaupoilla lisääntynyt varallisuus, osaksi se, ettei kaskeksi enää kannattanut kalliita metsiä kaataa.

Kaikkiaan ovat metsäläiset keski-Skandinavian kivikkoharjuista saaneet viljeltäviä peltoja kymmeniä tuhansia tynnyrinaloja. On huomattu, ettei noille perille perata peltoa vähemmällä kuin 300 kruunulla tynnyrinala. Jos laskisimme noiden vainioiden rahallisen arvon, huomaisimme, että nuo halveksitut, „vahinkoa tuottavat eläimet“, jotka pyrittiin kokonaan karkoittamaan, ovat tuottaneet uudelle kotimaalleen usean miljoonan arvoisen ja niin pysyväisen kansallisomaisuuden, kuin peltomaan.

Tunnustusta ovat he työstään julkisuudessa saaneet vasta sitte, kun ovat suomalaisina hävinneet — mutta niinhän aina lienee, että kuollutta kiitetään, etenkin jos on perut nähtävissä. Ennen mainitsemani Magnusson puhkee sanomaan:

„Ja minkä työn he ovatkaan suorittaneet! Asuttaneet ja raivanneet viljelykselle laajat, korkealla sijaitsevat metsämaat kylmässä ilmastossa, missä lunta sataa varhain syksyllä ja kevät myöhään saapuu ja oraat usein paleltuvat. Teitä ei heillä ole ollut ja ympärillä vihamielisiä, tai ainakin kateellisia naapureita. Ja maaperä on sellaista, ettei neliökyynärän alaan voi sahroin kajota, ilman että kangella ja kuokalla ensin on perattu kivien paljous, eikä tuo maa sittekään satoja anna ilman tavatonta lannoitusta.

Tällainen työ voi luonnistua vain kansalle, joka saattoi niittää viljan muokkaamattomilta mailta, joka voi elää vedellä ja jauhoilla ja siihenkin vielä sekoittamalla marjoja, suolakkeita ja pettua, kansalle, jolla oli vain pienet tarpeet, oli tyytyväinen vähään ja myös voi nähdä nälkää, jos niikseen tuli. Tämän kansan kolmesatavuotinen työ Värmlannissa ei ole vähäpätöinen. He ovat kansoittaneet ja viljelleet kokonaisia pitäjiä, niinkuin kokonaan Pohjoisen Finnskogan, Eteläisen Finnskogan, Nyskogan, suurimman osan Huitin pitäjää, puolet Östmarkista, koko Bogenin ja suuren osan Gunnarskogia. Amerikaan he voivat matkustaa, mutta ruotsalaisseutuun he eivät tahdo kotipaikkaansa vaihtaa. Ruotsalaisia muuttaa heidän mailleen, mutta ei päinvastoin. Myöskin Norjan puolella ovat he saaneet suuria aikaan ja niinmuodoin ovat he molempia valtakuntia eroittavista metsistä tehneet yhdyssiteen veljeskansojen välille, liiton välittäjänä on siis vieras kansallisuus.“

Vuorikaivoksien suhteen on suomalaisilla myös koko suuret ansiot. He löysivät joukon kaivoksia ja joko itse niistä nostivat metalleja tai ilmoittivat hallitukselle löydöistään. 1600-luvulla ovat heidän käsivartensa nostaneet koko tuntuvan osan Ruotsista saaduista metalleista ja muistammehan, että jo Kustaa Vaasa heitä tuotti sepiksi meren tuolle puolelle.

Mutta mitäpä töistä, jos Skandinavia sittenkin sai huonon kansanaineksen — alemman rodun — keskuuteensa? On totta, että metsäsuomalaiset naapuriensa kera kävivät monta veristä partioretkeä ja että jokunen ruotsalaistalo kostoksi tuleen tuprautettiin. Mutta itsehän he ensiksi alkoivat metsäläisiä vainota ja ahdistella, vaikka nämä mielestänsä laillisesti olivat asumattomille erämaille asettuneet. Riitoihin ovat ruotsalaiset talonpojat ainakin yhtä paljon syypäitä kuin uutisasukkaat. Ja niinhän muuten aina on käynyt, että maan vanhat asukkaat katsovat oikeuksiansa loukattavan, jos joku asettuu vaikka kuinka kaukaisille takamaille, joita tiettävästi ei kukaan omista: Uusi tulokas muka haaskaa metsänriistaa, turmelee kalavedet — on rosvo. Kun joku häädettiin asumuksiltaan, tuli hänestä tietysti irtolainen työntekijä ja niitä ei Ruotsin valtakunta kärsinyt maalaisväestön keskuudessa. Viranomaisten silmissä näyttivät vähitellen kaikki suomalaiset irtolaisilta „lösfinnar, drevfinnar“, joilta ei odotettu muuta kuin konnantöitä ja jotka oli kaikki häädettävä muutamien harvojen pahantekijöiden takia.

Eräs ruotsalainen kertoo siitä, miten suomalaiset joutuivat huonoon huutoon:

Rauhattomina aikoina ja niiden jälkeenkin monasti sotilasparvet samoilivat pohjoisessa Värmlannissa ja muuallakin. Nämä rosvosivat taloja ja karjamajoja Ruotsissa ja Norjassa, olivat ne sitten ruotsalaisten tai suomalaisten. Mutta aina nimitettiin rosvoja suomalaisiksi, vaikka näidenkin yhtä hyvin oli oltava aseissa ja taisteltava noita otuksia vastaan.

Samaten sattui usein, että pahantekijät Norjasta tulivat Ruotsin metsille ja päinvastoin ja asettuivat suomalaisten keskuuteen, ilman että nämä tiesivät mitä aineksia olivat korpimaille saaneet. Kun rosvo joskus suomalaismetsiltä tavattiin, saatiin uutta aihetta metsäläisten moittimiseen.

Onpa myöhäisiltäkin ajoilta kuvaavia esimerkkejä siitä, miten he joutuivat pahaan maineeseen:

Säätyhenkilöt kävivät tullirajoista huolimatta Norjan kera kauppaa. Sinne vietiin ruutia, viljaa, rautaa ja tuotiin kahvia y. m. Kuljettajina käytettiin suomalaisia, jotka joko eivät yksinkertaisuudessaan vääryyttä käsittäneet oikein, tai olivat tehtaiden torppareina — niinkuin esim. Letoforsissa — pakotetut kuljettamaan mitä vaadittiin. Isännät ottivat rahat, mutta suomalaiset saivat syyn. Jos joskus herra oli joutua ahtaalle, lähetettiin torppari, joka olisi ollut pakotettu häntä vastaan todistamaan, yksinkertaisesti tiehensä.

Ainoa ala, jolla suomalaisten rehellisyys koko yleisesti näytti olevan höllällä, oli metsillä ansaitseminen. Kaskettiin, kielloista huolimatta salavihkaa missä vain luultiin sopivan, ja metsäkaupoissakin kehkeennyttiin myöhemmin koko oveliksi. Ei heihin kaikkiin pystynyt vielä viime aikoinakaan, ettei metsä ollut yhteistä omaisuutta, josta ainakin sai tarveaineksia mielin määrin ottaa. Kun eräältä Gräsmarkin ukolta kerran kysyttiin, mistä hän saa myömänsä tuohet, vispiläkset, vasupäreet y. m., vastasi ukko pahastuneena: „Eipä se sinuun kuulu, en saanut metsää silloin kun jaettiin, siksipä otan niistä kaikista ja otan mitä tahdon.“

Ruumiillisesti ja henkisesti ei ole kukaan väittänyt näiden metsien uutisasukkaiden olevan huonompaa rotua kuin ympärillä olevat naapurit. Yksimielisesti tunnustavat naapurit heidän olevan voimakasta, sitkeätä ja uskomattoman tervettä väkeä.

Muuttaessaan Skandinaviaan he olivat samalla sivistystasolla kuin maan muukin maalaisväestö, mutta jäivät tietysti metsiin eristettyinä muusta maailmasta takapajulle. Mutta kun pääsivät tiedoista osallisiksi, näyttäytyi ettei oltu minkään lahjattoman kansanaineksen kanssa tekemisissä. „Opettajat ylistelevät metsäsuomalaisten lapsien helppoa käsittämiskykyä“, kerrotaan yksimielisesti eri tahoilta; useat antavat empimättä etusijan suomalaislapsille. Etenkin muistia sanotaan hyvin kehittyneeksi. Ehkä johtuu se siitä, että ken tahtoo olla „runoi“, hänen täytyy kehittää muistiansa, sillä muuten ei hän voi loitsuja muistaa. Useiden näet on täytynyt oppia luvut ja laulut vain kerran kahdesti kuulemalla. Ja niinhän jo varain ruotsalaiset tarinoivat metsäsuomalaisista, että heillä on omituinen tapa lukea kolmeen kertaan minkä lukevat ja sitte täytyy sen painua mieleen. Runoudella ei suinkaan ole ollut niinkään pieni sija muistin ja älyn kehittämisessä. Tuodaanpa esimerkkinä suomalaisten lahjakkuudesta, miten eräs Granjärden kyytipoika suoraa päätä rattailta pääsi Falun koulun neljännelle luokalle ja sitte yhdessä lukukaudessa suoritti kahden luokan kurssin. Muistanemmehan myös, miten Gottlund parissa vuodessa valmisti Räisäisen pojat Upsalan yliopistoon. Onpa metsäläisistä jokunen joutunut tieteen työmaillekin, vaikkakin sitte — niinkuin esim. Keyland = Kailanen — aina käyvät ruotsalaissyntyisistä, kun kerran saadaan opinteillä myös uusi nimi.

Käsittämättömäksi siis jää, miksi noita metsäläisiä koetettiin häätää, halveksittiin, vainottiin ja tahdottiin leimata halvempaan ihmisrotuun kuuluviksi. Ehkä on siihen syynä vain ruotsalaisten itsekylläisyys ja traditsionit. — Se, joka vain kerskuu isien töistä, ei voi koskaan antaa arvoa toiselle ja vielä vähemmän itse mitään tehdä.

Omituisesti lekahtelee mielessäni silmäillessäni tätä kirjasta varten piirtämääni karttaa suomalaisten viljelemistä alueista: Että sellaisen raatajajoukon, joka on niin paljon saanut aikaan, täytyi siirtyä pois syntymämaastaan siihen maahan, jonka turhienkin sodankäyntien takia Suomi oli joutua autioksi! Ja että tuo siirtyminen tapahtui sellaisena aikana, jolloin Axel Oxenstierna vanhimmista viljelysseuduistamme sanoo: „Siellä ei ole mitään viljelystä, siellä asustaa vain metsän petoja“! Siinä uhrasi Suomi liian paljon.

Kuljeskellessani metsillä, en voinut olla muistelematta tarumaisilta tuntuvia taisteluja ja työn sekä kärsimyksien palkaksi tullutta vainoa ja halveksimista. Näin kaikkialla kiviröykkiöiden ympäröimien peltojen keskessä asustelevan juroja ruotsia puhuvia suomalaisia, jotka naapureista sittekin tuntuvat salaperäisiltä ja sulkeutuneilta. Huomasin myös, että usea vainio, jonka reunalla on savupirtin ja saunan jäännökset, jo oli saanut uuden, aito ruotsalaisen omistajan, joka ehkä ensi tilassa myyksentelee maita toiselle, ellei omistajana jo ole tukkiliike, joka monasti jättää pellot uudelleen metsittymään.

Noita näkyjäni muistellessani, en saata olla ajattelematta, miten Linnankoski „Pakolaisissa“ kuvaa „pyhää, suurella vaivalla ja hiellä lunastettua maata“; kuinka raivaajien vaivat, äänettömät surut on noihin peltoihin haudattu, vaikka sitä kukaan ei ajattele. „Vilja lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina, sarkoja pitkin, myyvät ja vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.“ — Niin, vieläpä vieraan kansan lapsille.

Viitteet:

[1] Katso Kustavi Grotenfeltin: _Suomen historia uskonpuhdistuksen aikakaudelta_ siv. 254.

[2] Erik Fernow; _Beskrifning öfver Wärmeland_, v. 1773, s. 407. N. Keyland pitää (eräässä esitelmässään, julkaistu Ruotsin lehdissä) mahdollisena, että suomalaisia jo 1530 tienoilla oli Ruotsin metsissä kaskiviljelyksen harjoittajina.

[3] Gottlundin päiväkirjasta. Näissä laajoissa muistiinpanoissa on enemmän tarinoita muutoista kuin missään muualla.

[4] Jos laskemme muuttaneiden luvun uutisviljelysten mukaan, joita oli 1650 mennessä n. 600—800, ja viljelystä kohti noin 5—6 henkeä sekä tuohon lisäämme vielä tuhatkunta kalastuksella ja metsästyksellä eläjää, saamme muuttajain luvun niinikään suunnilleen 5 000 — 6 000. Sven Lönborg arvioi kirjoituksessaan _Finnmarkerna i mellersta Skandinavien_ suomalaiset 1600-luvun lopulla 12 000 — 13 000. (Ymer 1902 s. 487.)

[5] Gottlundin kuvauksesta matkaltaan 1817 — käsikirjoituksena.

[6] Lehtori Segerstedtin laajoissa kokoelmissa Yliopiston kirjastossa on monia kymmeniä metsäläisten kestävyyttä ja voimia kuvaavia juttuja viime vuosisadalta.

[7] 500 sivua käsittävässä anomuksessa, joka 1823 metsäsuomalaisten nimessä jätettiin hallitukselle. Konsepti tallella Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla.

[8] P. Nordmann, _Finnarne i mellersta Sverige_, s. 69

[9] _Nyare Bidrag till kännedom om de svenska landsmålen och sv. folklif_ I Bih. 1. 2, suomeksi Virittäjässä 1907, s. 19—20.

[10] M. Axelson, _Vandring i Vermlands elfdal och finnskogar_ s. 86, 111.

[11] Loitsuja kirjoitti Gottlund 1817 ja 1821 muistiin 84; A. Aminoff, 11; K. Krohn muutaman; Lauri Kettunen 12 ja tämän kirjan kirjoittaja 82 kpl. Näytteet ovat tekijän muistiinpanemia.

[12] Ks. Virittäjä 1908 s. 72—3 (Kettunen).

[13] Gottlundin päiväkirjassa on seikkaperäinen esitys rajuutospäivistä, vihko 46.

[14] Vrt. Virittäjä 1908, s. 76.

[15] Gottlundin päiväkirja.

[16] Ymer, 1902, s. 469.

[17] Julkaissut P. Nordmann, ennenmainitussa tutk., liite III.

[18] Nordmann, s. 129.

[19] Sama, liite 5.

[20] Axelsonin ennenmainittu kirjanen, siv. 75.

[21] Gottlundin kirjoittamasta suuresta anomuksesta.

[22] Segerstedtin kokoelmat.

[23] Sven Lönborg. Ymer 1902, s. 500—1.

[24] Ymer, 1902, s. 501.

[25] Katso tekijän kirjoitusta _Gottlundin muisto Vermlannin suomalaismetsissä_. Liitto IV 1905, siv. 117—129.

[26] Nordmann, s. XX ja seur.

[27] Segerstedtin kokoelmista, s. 626.

[28] Segerstedtin kokoelmat.

[29] Norvegia 1902, s. 118. K. B. Wiklund on Ymeriin 1902 siv 15—18 kirjoittanut _Finska språkets nuvarande utbredning i Värmland och Grue finnskog_ (Myös Maantieteellisen yhdistyksen aikakauskirjassa 1902.)

[30] Torsten G. Aminoff, _Tietoja Värmlannin suomalaisista_ (Suomi II, 11), s. 26.

[31] Paitsi ennenmainittuja kirjoituksia huomattakoon uudemmista metsäsuomal. käsittelevistä: C. V. Bromander _Höslåtter och löfskörd på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1901 — suomennettu Maantiet. yhdist. aikakauskirjaan 1902. C. V. Bromander _Svedjebruket på Finnskogen_, Svenska Turistföreningens Årsskrift 1902; K. B. Wiklundin ja Sven Lönborgin havaintoja turistimatkoiltansa saman julkaisun v. 1895 ja 1901; Väinö Wallin: _Metsäsuomalaiset Ruotsissa_, nuorisolle kerrottuna, sisältää etenkin tarinoita heidän vaiheistaan, enimmäkseen Gottlundin muistiinpanoista ja Segerstedtin kokoelmista; G. Åkerhielm, _En antropologisk resa genom Värmlands finnskogar_, Ymer 1907; ilmestymässä on parhaillaan Lauri Kettusen tutkimus Värmlannin suomalaisten kielestä (Suomi-kirjassa).

[32] Land och Folk v. 1877.

[33] Norvegia 1902, s. 118.

[34] Pikkujutut ja tiedonannot ovat Segerstedtin kokoelmista.

[35] Svenska Turistföreningens Årsskrift 1895, s. 54—58.