Part 9

Jäljestä tulijat ovat koonneet Jaakon vaatteet. Mutta kun matkaa jatkuu, jättää Yrjö kaikki kannettavat pojille ja lähtee pyssy kädessä täyttä vauhtia menemään. Kohta hän tapaakin Jaakon, joka puolittain alusvaatteisillaan vahtii puussa kyyhöttävää ilvestä. Yrjö ampuu sitten ilveksen puusta ja niin on vihdoinkin heillä käsissään tämä metsän kissa, jonka vuoksi ovat niin paljon vaivaa saaneet nähdä. Kun Antti ja Olli saavuttavat Jaakon ja Yrjön, ovat nämä jo tehneet aimo nuotion metsään ja Jaakko kuivailee märkiä vaatteitaan sen juurella. Kun siinä on tarpeeksi levätty, vaatteet kuivattu, evästä syöty, lähdetään mieli iloisena rauhallisesti hiihtämään kotiin päin. Ensimäisenä kulkee Jaakko kuollut ilves olallaan. Iloisena ottaa nuori Anni uhkean miehensä vastaan. Hänen Jaakkonsa se on sentään miesten miehiä, ajattelee hän tyytyväisenä itsekseen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Jaakon viljanhaku-retki.

Niin metsästelivät siirtolaiset, milloin metsän petojen kanssa taistellen, milloin metsän karjaa pyydystellen. Karhun taljasta saatiin mainio peite, jota kovimmilla pakkasilla käytettiin. Ilveksen nahka, oravan ja näädän nahat olivat parasta kauppatavaraa, niillä vaihdettiin mitä välttämätöntä oli. Rintamailla käytiin hyvin harvoin ja se mikä sieltä tuotiin, oli selässä kannettava. Lintuja pyydettiin ja saatiin runsaasti. Metsässä oli vipuja, oli kahoja. Viimeksi mainittu oli muodostettu noin parin kyynärän pituisista, piiriin asetetuista kepeistä. Kun teiri istahti taitavasti poikittain asetetulle puulle putosikin se kapeaan suppiloon, eikä päässyt pois. Linnut säilytettiin jäätyneinä ulkona ja oli metsälinnun liha kuukausmääriä heidän pääravintonaan, kunnes kevätpuoleen kala taas tuli ensi sijalle.

Ensimäisenä kesänä oli Jaakko jo ryhtynyt kasken valmistuspuuhiin. Seuraavana talvena kaski kaadettiin ja seuraavana kesänä se oli poltettava ja sitten elokuussa se oli kylvettävä. Mutta siementä ei ollut vähintäkään. Jaakon vaatimuksesta oli kaski tehty mahdottoman suureksi. Ei sitä vähillä määrillä kylvettäisi. Usein tästä talven kuluessa puhuttiin, usein huolehdittiin, miten ja mistä siementä saataisiin. Kun kerran taas siemenen saannista keskusteltiin, ehdotti Jaakko, että hän lähtisi kirkonkylän tienoille Parviaisilta siemenviljoja tiedustelemaan.

"Saisihan lähteä", arveli Yrjökin. "Hyvähän on ajoissa tiedustella. Talvikelillä sieltä ehkä saisi hevosella viljan tänne kuljetetuksi paremmin kuin kesällä. Ovathan nyt suot jäässä, aukeilla kantaa hanki ja metsämailla jollain tavalla pääsee kulkemaan. Ehkä sieltä saisi hevosenkin lainaksi."

Ja niin päätettiin, että Jaakko lähtisi Parviaisilta siemenviljaa tiedustamaan.

Seuraavana päivänä hän lähti suksilla liikkeelle jo ennen auringon nousua, hiihti huimaa vauhtia eteenpäin, niin että perille pääsi jo saman päivän iltana. Päivässä kulki sen matkan, mikä kesällä kuljettiin kahdessa.

Parviaisen talossa eivät viestit olleet niinkään hyvät. Siemenviljaa tosin vähän oli, mutta ei missään tapauksessa voitaisi antaa niin paljon kuin Jaakko sanoi tarvitsevansa. Ja muilla ei arveltu kellään olevan. Kun Jaakko pyytämällä pyysi siemeniä suureen kaskeensa, luvattiin viimein yksi tynnöri. Kesällä saisivat tiedustella uudestaan, silloin annettaisiin lisää, jos olisi, nyt ei uskallettu enempää antaa. Hevosia ei myöskään luvattu kuljettamaan. Hevoset olivat ainaisten sotien vuoksi vähissä. Ja ne, mitkä oli, tarvittiin välttämättä kotona.

Kun ei muuta neuvoa keksitty, päätti Jaakko viedä itse omin neuvoin viljan kotiin. Hän tiedusteli kylästä ahkiota ja saikin lainaksi. Siihen sovitti hän puolen tynnöriä ruista, toisen puolen jätti hän toisella kertaa noudettavaksi ja lähti sitä hiihtäen perästään kuljettamaan kotiinpäin. Hitaasti edistyi kulku, mutta Jaakko oli voimakas ja rohkea ja sujui se matka silläkin tavalla. Mutta hän oli myöskin huoleton. Rohkeasti kulki hän kylän läpi, kylän reunasta aukeita pelto- ja niittymaita ja sitten kyläkunnan hakametsiä. Mennessään hän laulaa helähytteli, niin että salo kajahteli.

Mutta vaikka Jaakko olikin väkevä, oli moisen kuorman kuljettaminen hiihtäen raskasta. Kylän mailta päästyään oli hänen kiivettävä Honkavaaran kuvetta ylös. Vaaran harjalle päästyään oli hän aika lailla palavissaan ja pysähtyi lepäämään. Hän nousi suksilta pois ja istahti elosäkille ja pyyhki hikeä otsaltaan. Ajatukset kulkivat edeltä kotiin ja hän ajatteli jo kotiintuloaan, kuinka hän ylpeänä sanoisi, että sainpahan edes vähäisen. On siinä ainakin alku siemeneen ja kun keritään, käydään lisää. Vielä se suuri kaski rukiilla kylvetään, vaikkapa saisi kuinka monta tämmöistä retkeä tehdä. Ja rukiisen leivän varassa se pikku Jaakko mieheksi varttuu. Maanviljelijä ja talonpoika siitä tehdään eikä mitään metsäläistä, karkulaisena, metsän antimilla eläjää. Ja rohkea mieli kuohahti, ja rinta paisui ja hän lauloi katsellen kirkkaasti paistavaa aurinkoa

Terve päivä paistamahan, Terve kuu kumottamahan.

Sitten nousi hän taas suksilleen, kiinnitti ahkion nuoran vyötäisilleen ja alkoi kulkea eteenpäin. Kohta tuli hän Honkavaaran laen pohjoiselle reunalle. Loiva rinne kasvoi harvaa metsää. Siitä oli mainio kiitää suksilla alas, ahkiokaan ei haitannut huimaa vauhtia. Lumi oli huikaisevan valkoista auringon kirkkaassa paisteessa. Äskeisen ponnistuksen jälkeen tämä nopea vauhti, viileän ilman vedon palavia poskia sivellessä, pyrki melkein päätä pyörryttämään.

Mäen juurella kasvoi korpimaan reunassa kuusia tiheässä. Kahden näreikön väliseen aukeamaan Jaakko ohjasi suksensa. Mutta siinä äkkiä ahkion nuora kiskaisi Jaakkoa, niin että hän oli vähällä suin päin kinokseen tupsahtaa. Ahkio oli pysähtynyt, niinkuin olisi siihen paikkaan ollut kiinni naulittu. Kun Jaakko pari kertaa oli kiskaissut saamatta sitä liikkeelle, katsoi hän taakseen.

Näreiköistä oli tullut esille kaksi miestä, yksi kummaltakin puolelta ja olivat iskeneet suksisauvansa ahkion reunaan.

"Seis mies! Minne niin kova kiire! Hyvä kun lauloit, niin helpommin sinut löysimme."

"Irti miehet minun ahkiostani, senkin sissit. Taikka minä murskaan teiltä pääkuoren", kirkas! Jaakko, kohottaen suksisauvaansa.

Mutta miehet olivat varuillaan ja nostivat sauvansa suojelevasti eteen. Aika rytäkkä siinä syntyi. Toinen rosvoista sai puukolla silpaistuksi ahkion nuoran poikki. Samalla he alkoivat sauvoillaan tyrkkiä Jaakkoa kauemmaksi. Pahaksi onneksi ei Jaakolla ollut mitään muuta asetta kuin suksisauva. Kirveensäkin oli hän sattunut panemaan ahkioon, jotta voisi vapaammin hiihtää ja vetää vyötäisiin kiinnitettyä ahkiota perästään.

Jaakko olisi kyllä puoliaan pitänyt ja olisi varmaan pian heidät allensa nujertanut, mutta miehet olivat hyvästi asestetut. Heillä oli pyssyt kummallakin ja kirveet. Toinen jo tähtäsi Jaakkoa rintaan, mutta tämä sai pyssyn piipun syrjään sysätyksi, jotta laukauksen pamahtaessa luoti katosi metsään melkein hipaisten Jaakon olkapäätä. Ammuttuaan laukauksen pyssystään, aikoi mies käyttää sitä lyömäaseena. Jaakko tarttui kädellään siihen kiinni, mutta silloin uhkasi toinen iskeä häntä kirveellä. Nyt ei auttanut muu, Jaakko survaisi äkkiä miehiä sydänalaan, ensin toista ja sitten toista ja kun miehet vähän kyykistyivät kokoon, hyppäsi hän suksilleen ja lähti viilettämään pois. Miehet olivat siihen varsin tyytyväisiä, eivätkä yrittäneetkään takaa ajamaan. Toinen ampui vielä laukauksen Jaakon jälkeen, vaikkei se häneen sattunut. Sitten vain lennättivät haukkuma- ja uhkaussanoja hänen perästään.

"Hyvä, kun sillä pääsimme hänestä. Tässä olisi voinut käydä meidän huonosti", tuumivat rosvot.

Harmistuneena hiihteli Jaakko eteenpäin pahoitellen, että oli laulamalla päästänyt ilonsa valloilleen ja siten houkutellut sissit tielleen. Hän olisi ehkä vielä käynyt rosvojen kimppuun, sillä hän oli uhkarohkea mies ja voimia oli hänellä kuin kahdella. Mutta hän arveli, että eivät sissit kahden liikkeelle lähde. Siinä missä on kaksi, siinä on useampiakin. Minä hetkenä tahansa, hän arveli, voi odottaa näille avuksi paljon suuremman joukon sissejä. Nolona hän hiihteli eteenpäin, mutta minkä sille voi. Paha onni oli häntä tällä kertaa seurannut.

Kotiin hän tuli vasta aamupuoleen yöstä. Hän ei edes ollut uskaltanut suorinta tietä hiihtää, vaan oli kulkenut ensinnä Korpivaaralle päin ja sieltä vasta muuttanut suuntaa Ahmavaaralle, siten ainakin vaikeuttaakseen takaa ajoa. Korpivaaralla kulki lisäksi useita suksilatuja eri suuntiin, sillä siellä oli monasti käyty linnustamassa, ansoja virittämässä, ja oravia ja näätiä ampumassa.

Kun Yrjö aamulla sai kuulla Jaakon yöllä kotiin tulleen, riensi hän tiedustamaan, miten retki oli onnistunut, oliko hän siementä saanut. Kohta Yrjön perästä tulivat pojatkin samalle asialle.

"Etpä tainnutkaan siemenviljaa saada, kun ei niitä missään näy", sanoi Yrjö.

"Kyllä minä niitä sain, vaikka vain yhden tynnörin, puolta tynnöriä läksin ahkiolla kotiin kuljettamaan, mutta sissin vietävät, pahuuksen rajantakalaiset veivät senkin", sanoi Jaakko nousten vuoteeltaan penkille istumaan.

"Ovatko rajantakalaiset taas liikkeellä", sanoi Yrjö säpsähtäen. "Jos täällä salolla on hyväkin elää, niin on täällä se pahakin, ettei koskaan tiedä, mitä maailmalla tapahtuu. Vai on rajantakalaisia taas liikkeellä. Mutta kerrohan tarkalleen, mitä sinulle matkan varrella sattui."

Jaakko kertoi ja muut kuuntelivat.

"Kaksiko heitä vain oli. Ja minkänäköisiä miehiä olivat? Venäjän Karjalan puhettako puhuivat?"

"Venäjän Karjalan puhettako, Karjalan puhettako", toisteli Jaakko mietteissään. "Tuota en tullut ennen ajatelleeksi. Ei ne sitä todellakaan puhuneet, vaan aivan selvää meidän puolen kieltä. Toinen oli punatukkainen ja punapartainen, ruma, keskikokoinen mies, toinen pitkä, laiha, mustakulmainen, parraton, vasemman ohimon kohdalla ruma, iso arpi."

"Minä melkein luulen, etteivät ne sissejä olleet ollenkaan", sanoi Yrjö. "Selityksestäsi päättäen ne varmaankin olivat kuuluisat rosvot Törrönen ja Minkki."

"No nyt minä ymmärrän, miksi ne niin iloissaan olivat, kun minusta niin kepeällä kaupalla vapaiksi pääsivät. Ilmankos ne eivät Parviaisetkaan tienneet varoittaa. Eivät maininneet sissejä tänä talvena yhtään näkyneen. Enkä minä sen vuoksi tiennyt varoillani olla. — Mutta mitä miehiä ne Minkki ja Törrönen oikeastaan ovat? Olen minä niitä joskus kuullut mainittavan."

"Ne ovat oikeita rosvoja. Paha, että mokomat saavat irti kulkea ja ilkitekojaan tehdä, mutta parempi kumminkin, kuin jos rajantakalaisia taas alkaisi täällä samoilla. Harvoin nämä sentään talojen kimppuun käyvät, jossa tietävät miehisten miesten kotona olevan. Ja tänne kauas saloille, soitten taa tuskin viitsinevät tulla."

"Mutta miksi mokomat rosvot irti saavat liikkua, miksi niitä ei lain koura tavota", kysyi Anni.

"Nämä ne vasta merkillisiä rosvoja ovatkin; ne ovat oikein luvallisia ja laillisia rosvoja."

"Mitä joutavia, luvallisia ja laillisia rosvoja, enpä mokomaa ole ennen kuullut", sanoi Jaakko.

"Miksipä heitä muuksikaan kutsuisi. Heillä on kuninkaan käskynhaltijalta suojeluskirja. He ovat hänelle siitä suuret lunnaat, suuret lahjat maksaneet. Eivätkä nyt vallesmannit eivätkä voudit uskalla heitä kiinni ottaa."

"Kaikenlaisia niitä onkin. On sekin kuninkaan käskynhaltija. Oikeinkohan tuo kuninkaan käskystä niin menettelee. Mikä senkin herran nimi lienee?"

"Ståhlhandskehan se kuuluu olevan. Ei se kuningas siitä tiedä mitään. Jos siitä saisikin viestin kuninkaan korviin, niin taitaisi huonosti senkin herran käydä. Mutta ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu."

"Kaikki maan vaivat tälle meidän Karjalalle annetaankin, ainaiset sodat, vainot, katovuodet. Ja lisäksi ovat virkamiehet kelvottomia, vain maan vaivaksi ja ihmisten kiusaksi. Siksi ne pääsevätkin mokomat rosvot rehentelemään."

"No, olisi minun pitänyt puheesta huomata, että ne eivät olleet rajantakalaisia. Liian vähällä minä luovuin omastani. Mutta kun minä joka hetki odotin niitä käyvän koko parven minun kimppuuni. Odottakaapa, kun toisen kerran minun tielleni satutte!"

"Ikävintä on, että siemenen hankinnassa emme ole päässeet entistään pitemmälle."

"Käyn minä siellä vielä toisen kerran ja paremmin varani pidän. Tulkootpa vielä koettamaan. Onhan minulla siellä vielä puoli tynnöriä, mutta enempää ei saada, vaikea oli saada tätäkään. Aluksi eivät tahtoneet mitään antaa. Vähissä kuuluu olevan ja välttämättömiä omiin tarpeisiin. Kun vaatimalla vaadin, niin viimein tynnörin antoivat."

"Käy se toinen puoli hakemassa nyt kohta", sanoi Yrjö. "Tästä puoleen se alkaa hiihtokelikin huonota. Ensi kesänä pitää aivan erikoiset neuvot pitää siemenen hankkimiseksi."

"Mitkä neuvot?"

"Sittenpähän nähdään."

Jonkun päivän perästä teki Jaakko uuden retken kirkonkylään. Tällä kertaa suoritti hän matkan muitta seikkailuitta ja toi perille puoli tynnöriä ruista. Alku oli siemeneen, vaikka enin osa, neljä ja puoli tynnöriä oli vielä saamatta, tietymättömissä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaskenpoltto.

Oli kiireisimmän työn aika Ahmavaaralla. Lähestyi se aika, jolloin kaski oli poltettava. Ensimäisenä kesänä olivat Yrjö ja Jaakko sen merkinneet ja alkaneet työn. Seuraavana talvena lumen aikana oli kaski kaadettu. Ja nyt toisena kesänä oli se poltettava.

Koko tuo laaja ala, siihen oli laskettu menevän viisi tynnöriä siementä, Ahmavaaraan kuuluvan Koivuvaaran rinteellä näytti äärettömältä ryteiköltä. Ensimäisenä kesänä, samana, jolloin kasken ala oli rastimalla merkitty, oli kaski-alueelta kaadettu kaikki nuoremmat puut, vesat ja pensaat. Niitä olivat pojat käyneet poikki rapsimassa, milloin vain olivat joutaneet, Jaakon kaadellessa vanhempia puita. Useita suuria honkia oli myös kolottu jonkun matkaa ja hakattu niihin lastulle rengas ympäri rungon. Se oli tehty sitä varten, että puut alkaisivat kuivaa, "eivätkä enää turhaan ottaisi voimaa maasta", niinkuin Yrjö sanoi. Ensimäisenä työkesänä hakatut vesat ja pienemmät puut olivat nyt ehtineet jo kuivaa ja olivat herkkiä palamaan ja tulta eteenpäin kuljettamaan. Kun talvella oli koko metsä kaadettu, oli lähdetty huudan alareunasta ja kaadettu siitä puut ensinnä pitkin koko syrjää ja sitten ikäänkuin rivittäin aina ylempänä oleva rivi. Kaikki puut oli kaadettu alaspäin, siten ne olivat kaatuneet toistensa päälle ja peittivät nyt ikäänkuin suomukset toisiaan. Kun puitten kaataminen enimmäkseen oli suoritettu sydäntalvella paljon lumen aikana, oli niistä jäänyt aika korkeat kannot törröttämään. Kaikkia puita ei kuitenkaan ollut jaksettu kaataa, vaan oli sinne tänne jäänyt pystyyn isoja lakkapäähonkia.

Eräänä kesäkuun sunnuntaina kävelivät Yrjö ja Jaakko kaskimaataan katsomassa.

"No, on siinä ryteikköä", sanoi Yrjö. "On siinä sietänyt kirvestä kalkutella, ennenkuin nuo puut on kumoon saatu. Ja vielä siinä on tietämistä, ennenkuin on siemen maassa. Miten me tämän kauhean suuren kasken hallitsemme?"

"Mitä joutavia. Siinä se tuli polttaa suuren kasken, missä pienenkin. Antaa tulen raataa. Hätäkö tässä, kun tuli laatii pellon valmiiksi. Mutta eikös meidän ole kohta jo aika ryhtyä kaskea polttamaan?"

"Kyllähän se tuli polttaa, mutta on siinä paljon muutakin. Mistä me siemenen tämmöiseen peltoon saamme. Vaikka säätävähän se on. Kun me kerran olemme näin suunnattoman huuhdan laittaneet, on siihen siemen hankittava, pantava kaikki liikkeelle. — Mutta tässä on tällä hetkellä ensinnä toisesta asiasta huolehdittava. Tämä kaski ei ole vielä valmis tänä kesänä poltettavaksi. Kun kaski kaadetaan näin koskemattomaan korpeen, kaadetaan semmoinen liuta suuria puita, kypsää hirsimetsää, sietäisi antaa kasken kuivaa kokonainen kesä. Vasta ensi vuonna tämä olisi valmis poltettavaksi."

"Kuka sitä niin kauan yhtä kaskea kuivattaisi", sanoi Jaakko malttamattomasti.

"Niinpähän se tavallisesti tehdään. Ensimäisenä kesänä rastitaan ja kassaroidaan, seuraavana talvena kaadetaan, toisena kesänä kuivataan ja kolmantena poltetaan. Niinpä ne tekivät Lieksan suuret kaskimiehetkin suurissa sukukunnan halmeissaan. Niin se tekee Tikkakin."

"Kuka se Tikka on", sanoi Olli, joka oli lähtenyt miesten perästä metsään ja nyt puuttui puheisiin.

"Kun tulemme kotiin, kerron Tikasta, nyt emme jouda tarinoimaan", vastasi Yrjö.

"Mutta eihän meidän mitenkään sovi ruveta vielä yksi vuosi odottamaan ja istumaan kädet ristissä. Jo on aika meidänkin kohta päästä leivän varassa elämään. Joka tapauksessa menee vielä toista vuotta, ennenkuin oman halmeen kasvua saamme maistaa. Hakataan vastaisen varaksi vuosittain kaskea jonkun verran ja annetaan puiroon kuivaa tarpeeksi, mutta tämä ensimäinen kaski meidän on nyt poltettava, jos se vain suinkin on mahdollista."

"Kyllähän se niin on", myönnytteli Yrjö. "Ja sitä minäkin olen koko ajan ajatellut ja siinä mielessä työtä tehnyt."

"No, sittenhän se on asia selvä, ei muuta kuin määrätään päivä, milloin kaski poltetaan ja sen mukaan ollaan ja eletään."

"Milloin ensi viikolla ensi kerran tulee sopiva päivä, niin silloin poltetaan."

Koitti suuren kasken polttopäivä. Päivä oli kirkas ja vieno, tasainen etelätuuli puhalsi. Jo päivän nousun aikaan oli kaikki siirtokunnan väki liikkeellä, niin nuoret kuin vanhat. Kaikki olivat pukeutuneet työn mukaan, yllä kevyet, huonot vaatteet, jaloissa tuohivirsut. Sytyttäminen alettiin suuren huuhdan alareunasta. Valmistettiin tulisoihtuja, pistettiin tuohikäärylöitä seipäiden neniin. Soihdut kädessä alkoivat miehet juoksennella ympäri huuhtaa, sytytellen kuivia risukasoja. Paksuna hulmusi savu monesta kohdasta, liekkiä kohosi ilmaan ja sammui taas. Puut eivät olleet niin kuivia, että olisivat heti syttyneet. Mutta vähitellen pääsi liekki suuremmista risukasoista kovaan puuhun. Liekit nuoleskelivat kaatuneiden puiden runkoja, vakaantuivat palamaan, syömään puuta syvemmälti. Siitä ne levisivät eteenpäin, kulkivat oksia, rankoja myöten viereiseen puuhun ja siitä seuraavaan. Vähitellen saatiin koko toinen reuna sytytetyksi. Ja siitä se tuli alkoi kulkea suuren hakkuuksen sisään.

Kun muutamia tunteja oli juoksenneltu, sytytetty ja riehuttu, pääsi tuli täyteen voimaan. Se alkoi kulkea eteenpäin omasta halustaan. Kaski alkoi palaa. Nyt eivät enää palaneet risut, oksat, rangat, vaan paksut hirret paloivat ilmi liekissä. Tuli kävi myöskin suurten, pystyyn jääneiden puiden kimppuun. Niitä oli veistelty, jotta muka herkeäisivät turhanpäiten maata laihduttamasta. Näihin veistospaikkoihin oli tihkunut runsaasti pihkaa. Niihin kävivät liekit ensinnä käsiksi. Yrittivät ylös pitkin oksatonta hongan runkoa. Moneen kertaan jäi yritys kesken. Mutta kuumuus kävi yhä suuremmaksi niiden ympärillä, liekit maassa palavasta, äärettömästä puumäärästä kävivät yhä voimakkaammiksi, kohosivat yhä korkeammalle. Ja viimein ne saivat mahtavan hongankin valtaansa. Liekit onnistuivat kiipeämään hongan latvaan saakka, tarttuivat oksiin ja saivat nekin valtaansa ja kohta paloi koko honka.

Mutta vieläkin suuremmoisempi oli siellä täällä pystyyn jääneiden kuusien palaminen. Liekit kiipesivät naavaa myöten oksalta oksalle. Pian paloivat kaikki kuusen laajalle ulottuvat oksat. Siitä muodostui äärettömän suuri, leveä, korkea tulipatsas, jonka liekit kohosivat mahdottoman korkealle, taivaalle.

Sitä myöten kun liekit levisivät ja tulimeri kasvoi, kävi tulen voima yhä kammottavammaksi. Siitä syntyi ääretön kuumuus. Liekit leimahtelivat, kiemurtelivat, hulmusivat. Välistä näyttivät kielekkeet aivan pilviä nuoleskelevan. Suunnattomat savumäärät kohosivat taivaalle, peittäen sen suurien pilvien tavoin. Nämä hulmuavat savupatsaat, savupilvet näkyivät mahdottoman kauas peninkulmien taa.

Melkein huumaavan vaikutuksen teki liekkien soitto. Joka taholla paukkui ja räiskyi ja ratisi, kun liekit risukoissa temmelsivät, pihkaiseen puuhun iskivät kiinni, oksia katkoivat, rankoja mursivat. Tuon tuostakin sortui kasa puita rysähtäen kokoon ja välistä iso pystyyn jäänyt puu ruskaen, räiskyen, paukkuen maahan kaatui. Tähän räiskeeseen ja paukkeeseen yhtyi liekkien hulmuava melu. Ne läpättivät, vihelsivät, humisivat, sihisivät, kohisivat. Mitä laajemmalle liekit levisivät, sitä voimakkaammaksi kävi tulen kohina, se oli kuin mahtavan kosken pauhu.

Kun Yrjö ja hänen apulaisensa muutaman tunnin palavissaan olivat juoksennelleet halmeen reunustaa sytytellen, kohennellen ja viritellen, sanoi Yrjö huutaen kokoon perettään:

"Hoi Jaakko, hoi pojat, tulkaa tänne metsän reunaan. Kutsu Annia tänne myös. Missä se Antti on, hae, Olli, Anttikin tänne. — No Liisa, joko on keitto valmis?"

Nokisina, palavissaan kokoontuivat siihen kaikki viertomiehet.

"Kyllä se nyt tuli jo omin päinkin leviää. Joudamme tässä vähän syömäänkin."

"Lähdetäänkö kotiin?" tuumaili Olli.

"Emme sentään kotiin voi lähteä. Ei niin hurjaa palvelijaa, kuin tuli on, voi hetkeksikään jättää yksin. Voi syntyä suuria palamattomia saarekkeita ja tuli voi pyrkiä karkaamaan ulkopuolelle luvallista aluettaan."

"Kyllä siinä tuli temmeltää, ja palaapahan siinä nyt suurikin kaski samalla kuin pieni. Mitä ne ovat Honkavaaralaisten kehutut kasket tämän rinnalla. Ei ole näillä mailla muilla moista kaskea äsken ollut", kehuskeli Jaakko.

"Herra Jumala sentään sitä tulen voimaa", sanoi Liisa. "Kauhea se on. Niin se tännekin kuumottaa, ettei ole jaksaa olla. On kuin maailman loppu olisi käsissä, kun koko maailma palaisi."

"No ollaan sitä näköisiä", sanoi Anni. "Nokisia, repaleisia, kun mitäkin kummituksia. Voi sinua Jaakko parka, minkä näköinen olet!"

"Pata kattilaa soimaa! Kuka sitä luulisi, että tämä se on Tuomivaaran kaunis Anni, jota koko pitäjän pojat kilvan kosiskelivat." Ja Jaakko vetäisi leikillisesti repeytynyttä paidan kulmausta Annin hartialta, jotta nokinen, mutta pyöreä ja jäntevä olka pisti näkyviin.

"Jaakko, vielä siinä pilkkaat", sanoi Anni, sysäsi miestään ja koetti peitellä itseään.

Kaskimaan reunaan oli Liisa valmistanut aterian ja siihen istuutuivat kaikki syömään.

"Siunatkoon, mikä se oli", huudahti Liisa. Aivan lähellä heitä kaatui kauhealla räiskeellä ja paukkeella iso honka, sakea savu, tuhka, kipenet kohosivat läpinäkymättömänä pilvenä taivaalle. Mutta samassa liekit ulvoen ja hulmuten pääsivät taas silläkin kohdalla vallalle. Savu tuntui käyvän tulipunaiseksi ja samassa se olikin liekkien täyttämä.

Kun muutama suupala oli syöty, huomasi Yrjö, että tuli pyrki huuhdan oikean puolisesta kulmauksesta leviämään ulkopuolelle luvallista aluettaan. Hän hypähti heti ylös ja lähti kuokan kanssa turvetta kiskomaan, kangella palavia rankoja nakkelemaan ja siten tulta hillitsemään ja ohjailemaan sitä omille aloilleen. Jaakko seurasi kohta perästä.

"Sinne menivät, aivanhan tässä keitto jäähtyy, kun nyt eivät malttaneet syödä", sanoi Liisa.

Ja keitto kerkesikin moneen kertaan jäähtyä, ennenkuin Yrjö ja Jaakko saivat sen verran rauhaa, että ehtivät tulla kesken jäänyttä ateriaansa jatkamaan.

Sillä välin oli Anni käynyt katsomassa pikku poikaansa, joka läheisessä metsikössä leikki ja leperteli Kertun kanssa. Mutta monesti jäi lapsillakin leikki kesken, kun he unohtuivat katselemaan kammottavaa liekkien temmellystä.

Syötyä läksivät kaikki taas työhön. Täällä oli rankakasaa sytyteltävä, toista kohenneltava, tuolla vahdittava, etteivät liekit leviäisi alansa ulkopuolelle. Ei siinä seisoskelemaan joudettu eikä lepäilemään.

Välistä sattui joku kasken viertäjistä eksymään keskelle kaskimaata, kohennellessaan ja sytytellessään puukasoja. Mutta siellä oli kuumuus niin suuri, että oli näännyttää siihen paikkaan. Rohkea Jaakko se pelottomimpana liikkui, vankka kanki kädessä kuljeksi yhä tulta autellen, aina sinne rientäen, missä eivät liekit tuntuneet oikein valtaan pääsevän. Kangellaan hän hirsiä kohotteli, rankakasoja käänteli, kekäleitä lennätteli. Kun hän näin jättiläisvoimiaan ponnistellen, liekkien kuumuutta uhmaillen, tulta vain kiihoitteli, sattui hän joutumaan palavien puukasojen keskeen. Ensin ei hän huomannut joutuneensa sulkeuksiin, vaan raastoi ja temmelsi. Viimein alkoi kuumuus käydä liian suureksi. Mutta kun hän yritti vetäytyä vähän syrjemmäksi, ei ollut enää ainoatakaan kohtaa hänen ympärillään, missä eivät liekit temmeltäneet.

"Hoi Anni, missä päin sinä olet, kutsuhan Yrjöä avuksi, minä en täältä pääse pois, olen aivan liekkien piirittämällä saarekkeella."