Part 6

Kun Liisa muiden ollessa ulkotöissä, oli yksin tuvassa, otti hän esille värttinänsä. Hyppysillään veti hän syytä kuontalosta, pyöräytti aina tuontuostakin värttinän kauas lattialle, kokosi nopeasti rihman värttinään ja taas uudestaan pyöräytti taidokkaasti. Lanka syntyi hienoa ja tasaista. Sitä myöten kun hän kehräsi, kulkivat hänen ajatuksensa menneisiin aikoihin. Muistot synnyttivät kaihon ja kaiho pukeutui sanoihin. Itsekseen hyräili hän omituisia sanoja. Hän nimitteli kuolleita omaisiaan: arvokasta miestään, uljasta poikaansa, tämän hentoa, kaunista vaimoa. Kielen kauneimmat sanat hän heille omisti, lisäillen toisen mainesanan toisen jälkeen. Siten muodostui puhe runontapaiseksi, jota hän hyräili kauniilla sävelellä. Kaiho oli samalla niin suuri, että joka säkeen jälkeen esille tunkevat nyyhkytykset sen hetkeksi keskeyttivät.

Näihin surullisiin muistelmiinsa antautui Liisa mieluimmin yksin ollessansa. Jos silloin joku muu sattui tupaan tulemaan, ei se häirinnyt Liisaa. Laulun surullisella sävelellä oli kuin lumoava voima. Se sai iloisimmankin, huolettomimmankin vakavaksi. Yrjö joskus pysähtyi porstuaan kuuntelemaan. Kaihon kajastus hänen mieleensä hetkeksi kohosi, mutta kohta riensi hän ulos hakien käytännöllisistä toimista mielelleen viihdytystä. Lapset hiipivät vakavina hiljaa ulos, etteivät Liisaa häiritsisi. Rohkea Jaakko vältteli tupaa, mutta hän ei koskaan mitenkään Liisaa häirinnyt. Hartaimmin kuunteli Liisaa iloinen Anni. Vaikkapa itkuvirret olivatkin hänelle niin outoja ja hänen mielentilalleen ja luonteelleen vastakkaisia, lumosivat ne hänet. Kun hän kuuli Liisan hiljaisen laulun, ei hän voinut olla tupaan hiipimättä. Hän istahti penkille oven suuhun ja väkisin kiertyi kyynel toisensa jälkeen silmään ja vierähti siitä poskelle. Iloinen, hilpeä, huoleton Anni istui siinä totisena, pohjattoman surun loihtiman sävelen lumoamana.

Joskus silloin Liisa tuli Annin luo, istahti hänen viereensä, pani käsivartensa hänen hartioilleen ja hyrähteli:

Oi sinä minun ihanaiseni, Ihalain ilmasien kannettuiseni.

KAHDEKSAS LUKU.

Karhu käy karjassa.

"Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, kun Tähikki yksin kotiin tulee, ja kas miten sillä on häntä pystyssä, kun se tulla pyyhkäsee", näin päivitteli Liisa muori eräänä elokuun päivänä. "Aivanhan se on lehmä parka suunniltaan, silmät seisovat päässä, vaahto valuu suusta, eikä raukka pääse rauhoittumaan. Ja minne se rusko on jäänyt — — —? Hyvänen aika, mitähän lienee tapahtunut! — Tulkaapa muutkin katsomaan."

"Mikä muorilla hätänä", sanoi Anni, joka sattui siitä kulkemaan.

"Rusko on jäänyt metsään, ja katso Tähikkiä. Aivan varmaan on kontio karjassa käynyt. Mikä muu sen olisi raukan niin säikyttänyt. Voi Tähikki lehmääni! — Ja rusko raiska."

"Lienee rusko suohon tarttunut. Eihän heti pidä pahinta uskoa."

"Jospa olisikin. Mutta kyllä minä vain pelkään, että kontio se on karjassa käynyt. Ja jos ne sen ruskon veivät, niin siitä tuli aika vahinko. Mistä me nyt uuden saamme?" Valitteli Liisa.

"Täytyy viedä sana Yrjölle, jotta lähtevät miehet yhdessä metsään katsomaan, miten siellä oikein on käynyt."

Samana päivänä läksivät Yrjö, Jaakko ja Antti kirveet vyön perässä, pyssyt olalla metsään. Saloa hyvän aikaa kierreltyään mitään erikoista huomaamatta joutuivat he Karhulammen takaiselle, suurta metsää kasvavalle korpimaalle. Jonkun matkaa korpimaata kuljettuaan tulivat miehet aukeaman tapaiselle. Jättiläiskorkuisia kuusia kasvoi siinä harvakseen, maa oli epätasaista, täynnä suuria sammalmättäitä.

"Kas tuonne, ja katsopas tätä. — Kontion on tässä jäljet."

Kontio oli kaatanut nuoren hiehon. Hajallaan maassa oli rusko paran jätteitä, sisuksia, sorkkia ja pää. Maa oli toisista paikoista veressä ja mättäitä oli myllerretty nurin.

"Mutta ihme ja kumma", sanoi Antti, "onko se jaksanut syödä koko hiehon yhdellä kertaa? Tässähän on jäljellä vain mitättömän vähän."

"Ei suinkaan. Mutta karhu on viisas eläin. Se kaivaa maahan, mitä ei yhdellä kertaa jaksa syödä. Katsotaanpas. Tuolla on mättäitä nurin ja maa mustalla mullalla. Aivan varmaan se on enimmän osan hiehoa kaivanut tuossa maahan. Mutta emme liikuta sitä. Annetaan olla koskematta. Emme pelota karhua pois. Tästä rupeamme sitä vahtimaan. Se voi tehdä meille suuria vahinkoja. Nyt kun se kerran on lihan makuun päässyt, voi se pian korjata meidän tähikkimmekin.

"Meidän pitää tähän laittaa lava ja tulla tänne yöksi vahtimaan. Tavallisesti tulee karhu toisena yönä takaisin syömään, mitä se ei ensimäisellä kerralla jaksanut, ja minkä se on siltä varalta kaivanut maahan. Sen vuoksi emme myöskään saa koskea sen maahan kaivamia lihoja. Lähdemme nyt kotiin ja tulemme takaisin hyvissä ajoin huomenna. Karhu ei missään tapauksessa tule ennenkuin yöllä."

Kotona tuli suuri suru, kun naiset kuulivat, että karhu todellakin oli ruskon vienyt. Sitäkin huolestuttavampaa se oli, kun karhu liikkui näin likellä heidän asuinpaikkaansa. Jos se kaataisi vielä Tähikinkin, olisi se sangen ikävä asia. Eikä ollut lasten ja naistenkaan hauska metsässä liikkua, jos siellä milloin tahansa voi odottaa kontion kohtaavansa.

Päivällisen syötyään läksivät Yrjö ja Jaakko karhua vahtimaan. Pyssyt ja ampumaneuvot oli heillä tietysti mukana, sekä kirveet. Sitä paitse oli heillä kummallakin joitakuita aidaksia olalla. Niistä aiottiin tehdä lava metsään.

Tappopaikalle tultua valitsi Yrjö tukevan kuusen lavapuuksi. Kiivettiin puolitiehen kuusen runkoa ylös, siitä hakattiin pois joukko oksia. Mukaan tuoduista aidaksista rakennettiin kuusen oksien varaan lava. Kun kiinnitettyjen aidaksien päälle oli levitetty jonkun verran oksia ja vähän sammalia, saatiin mukiin menevä olinpaikka. Kun vielä oli illastettu, asettuivat miehet lavoille, odottamaan karhun tuloa haaskalle yöllistä juhla-ateriata syömään.

Elokuu oli puolitiessä. Yöt olivat jo pimeät. Etenkin täällä metsässä, jossa suuret kuuset kohosivat taivasta kohden, oli pimeä jo varhain syvä. Kun miehet olivat saaneet kaikki järjestykseen, sijoilleen asettuneet, panneet aseensa sopiviin paikkoihin, ladatut pyssyt viereensä lavalle, pistäneet kirveet terät aidasten väliin, alkoivat he äänettöminä odottaa. Hiljaisuus täytti luonnon. Kesäisen yön omituinen, salaperäinen hiljaisuus. Korpimaasta levisi voimakas tuoksu. Kosteassa maassa oli rehevä kasvullisuus. Kuusien välissä kasvoi varpuja, vesoja ja pehmyttä pitkää sammalta. Kuuset olivat tässä harvinaisen korkeita ja yön hämärässä ne näyttivät vielä paljoa korkeammilta, niin korkeilta että tuntui siltä, kuin ei olisi koskaan niin korkeita puita ennen nähnyt.

Jaakko oli ensi kertaa mukana karhun pyynnissä. Mieli olikin hänellä sen vuoksi hyvin jännitetty. Kun metsämiehet olivat paikoilleen asettuneet, eivät he enää mitään puhuneet. Yrjö istui lavalla puun nojassa tarkasti kuunnellen. Jaakko oli asettunut polvilleen lavalle, pyssy käsissä, jokainen hermo jännitettynä. Sitä myöten kun yö pimeni, kävi luonto salaperäisemmäksi. Yön suuri hiljaisuus, elokuun yön pimeys tekivät, että kuuli niin paljon, mitä ei muuten kuullut, ja näki, mitä ei muuten nähnyt. Kuuli yön hiljaisuuden lukemattomat äänet ja näki yön pimeyden valon. Kuului huminaa ja suhinaa, vihellystä, sirkutusta. Kuului linnun siipien äänetön suhina. Kuului yökehrääjän aaltoileva surina. Kuului pikkulintujen vikertelevä puhelu. Sitä paitse kuului paljon muuta, josta ei tiennyt, mitä se oli. Oliko se oman veren suhina, vai oliko se metsän äänetön soitto.

Silmissä muuttui kaikki. Varjot muuttuivat toisiksi, samoin mitat, puut olivat monin verroin korkeammat kuin päivällä. Aukko tuolla puitten välissä oli loppumattoman syvä ja tiheä näreikkö oli niin pimeä, että siinä saattoi olla mitä tahansa. Mättäät maassa muuttuivat korkeiksi patsaiksi ja maassa lahova, sammalpeitteinen kuusi oli kuin asumuksen harjanne.

Jaakolle muistuivat mieleen lapsuuden ajoilta äiti vainaan laulut ja sadut.

Metsän kultainen kuningas, Metsän poika, metsän tyttö, Metsän ehtoisa emäntä.

Tapiolla metsän kuninkaalla on havuhattu, naavaparta, tuommoinen pitkä naavaparta, joka näkyi riippuvan tuolla kuusen alimmalta oksalta. Ja metsän emäntä oli sinisessä puvussa ja vihelteli simapillillä, aivan niinkuin tuolta kaukaa kuuluva omituinen salaperäinen vihellys.

Alussa oli Jaakko istunut polvillaan lavalla, ruumis suorana, pyssy käsissä, mutta kun ei mitään kuulunut, oli hän vähitellen vaipunut yhä mukavampaan asemaan, ensin istumaan ja viimein puolittain virumaan. Pyssy oli joutunut käsistä pois, se oli vieressä lavalla. Kesäinen elokuun yö oli vienyt ajatukset kauas mielikuvituksen satumaailmaan.

Hiljainen, pitkäveteinen vihellys vaikutti kuin sähkökipinä. Yhden silmänräpäyksen ajan vihellys tuntui tulevan satujen maailmasta, sitten Jaakko samassa oli todellisuudessa. Vihellys oli tietysti karhun vihellys. Nyt se tuli aterialleen ja vihelteli tullessaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan karhun vihellyksestä. Samassa kun hänelle selvisi, että se oli karhu, oli hän polvillaan ja pyssy käsissä ja vireissä valmiina ampumaan. Säihkyvin silmin katseli hän metsän pimeään, joka hetki odottaen näkevänsä karhun tulevan.

"Mikä nyt, luuletko karhun tulevan kuiskasi Yrjö pannen kätensä Jaakon käsivarrelle.

"Etkö kuullut karhun vihellystä?"

"Vai sekö se oli, joka sinut saattoi niin innostumaan? Sehän oli vain lintu. Ei karhu enää tänä yönä tule. Tullakseen se olisi tullut jo aikaisemmin. Ehkä se oli jo liikkeellä, kun me vielä lavaa rakensimme. Se ehkä kuuli kolinan, pelästyi sitä ja jätti saaliinsa sikseen. Me pääsimme vähän liian myöhään liikkeelle. Jos se meitä pelästyi, ei se enää tule ollenkaan."

Sen jälkeen istuivat Yrjö ja Jaakko vielä hyvän aikaa hiljakseen puhellen lavallaan. Taivaan ranta yhä kirkastui, pimeä hälveni ja päivä koitti. Karhua ei näkynyt eikä kuulunut eikä sitä enää voinut odottaakaan. Miehet palasivat väsyneinä kotiinsa.

Seuraavana iltana ei Yrjö enää ollut halukas lähtemään lavalle vahtimaan.

"Luultavasti karhu sinne eilen yritti meidän lavaa rakentaessa ja pelästyi. Harvoin se muuten karhun pyynti lavalta onnistuukaan. Talvella on karhu kierrettävä ja pesäänsä keihäällä surmattava", sanoi Yrjö.

Jaakko oli kuitenkin joutunut niin intoihinsa, että hänen ehdottomasti teki mieli lähteä toiseksi yöksi vahtimaan. Hän arveli, että ehkä se eilen ei ollut vielä nälissään eikä sen vuoksi yrittänytkään, vaan nyt tarpeeksi levättyään ensi yönä tulee ateriata jatkamaan. Antin teki mieli lähteä Jaakon mukaan. Vastenmielisesti Yrjö siihen vihdoin suostui.

Illan tullen Jaakko ja Antti lähtivät haaskan luo vartioimaan. Kaikki oli samassa kunnossa kuin edellisenä iltana. Hiehon jätteitä ei oltu liikutettu. Nuoret miehet kiipesivät puuhun ja asettuivat asemilleen. Oli vielä valoisa eikä kohtakaan voinut odottaa karhun tuloa. Jaakko ja Antti olivat lähteneet hyvissä ajoin, ettei kävisi, niinkuin luulivat edellisenä iltana käyneen, ettei karhu ehtisi ennen heitä. Asetuttuaan lavalle alkoivat he heti jännitetyin mielin odottaa karhun tuloa. Etenkin oli Antti kiihtynyt. Usein oli hän kuullut vanhempain miesten kertovan karhun pyynneistään, ja silloin aina oli hänessä herännyt voimakas halu itse saada koettaa. Ja nyt hän oli mukana karhun pyynnissä, suuressa, synkässä, äänettömässä korvessa. Milloin tahansa saattoi odottaa karhun tulevan ja silloin oli hänen, juuri hänen ryhdyttävä sen kanssa taisteluun. Mieli oli kiihtynyt ja veri virtasi niin kuumasti hänen suonissaan, että hänen oli vaikea pysyä paikoillaan.

Tavattoman hitaasti kului aika. Tuli vihdoin ilta, tuli yö. Kiihtynyt mieli väkisinkin asettui. Aluksi olivat he kyykkysillään odotelleet pyssyt käsissä. Mutta nuoret jäsenet vaativat osansa. Asema kävi ensin väsyttäväksi ja viimein sietämättömäksi. Täytyi vähän jäseniään liikutella, oikoa jalkojaan. Siten joutuivat he vähitellen varsin mukavaan asentoon. Taivas oli pilvessä ja yö tavattoman pimeä, vaikka oltiinkin vasta puolitiessä elokuuta. Tunti kului tunnin jälkeen eikä karhua kuulunut. Alkoi sataa hyvin hienoa tuskin huomattavaa sadetta, äänettömänä laskeutui sitä vähitellen joka oksalle ja havupuun neulaselle. Nuoret miehet kääriytyivät vaippoihinsa ja viruivat vieretysten lavallaan. Jo kauan sitten olivat he herenneet toivomasta saavansa tänäkään yönä karhua nähdä. Ajatukset kulkivat omia teitään. Vaikkapa he asuivatkin keskellä suuria metsiä, kaukana muista ihmisistä ja olivat tottuneet niissä liikkumaan ja olemaan, ei yö suuressa, mahtavassa korpimetsässä voinut olla tekemättä heihin mahtavaa vaikutusta. Se kiehtoi heidät kääreisiinsä ja lumosi mielet. Sitä myöten kuin he väsyivät, vaipuivat he vähitellen unenhorrokseen. He eivät enää nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään oli, vaan metsä kertoi heille, mitä se hyväksi näki, kuljetellen heidät kauas pois todellisuudesta.

Jonkun verran keskiyön jälkeen kun nuoret miehet olivat vaipuneet raskaaseen horrostilaan, heräsivät he äkkiä siitä, että lava heidän allaan alkoi horjahdella. Joku siellä kiskoi lavan kannattimia. Jaakko ja Antti hypähtivät istualleen, mutta olivat pudota maahan. Yksi riu'uista, jonka varaan lava oli ladottu, lähti irti, osa lavapuita putosi alas ja niiden kanssa molemmat pyssyt. Miehet tarttuivat ylempiin oksiin kiinni ja nousivat lavan jätteille seisomaan.

Lavapuiden ulkoreunan yli kurkisti esille karhunpää. Se oli hiehon surmattuaan syönyt niin vahvan aterian, ettei mieli tehnyt lisää, ennenkuin se perinpohjin oli nukkunut pehmeällä sammalvuoteella kaatuneen kuusen oksien suojaamassa majassaan. Sinä yönä, jolloin Yrjö ja Antti olivat olleet vahdissa, ei se ollut pesästään liikahtanut. Toisena iltana perinpohjin nukuttuaan lähti se uutta ateriaa valmistamaan itselleen maahan kaivamastaan osasta lehmää. Paikalle tultuaan huomasi karhu heti, että sivullisia oli käynyt sen varastopaikassa. Jaakko ja Antti olivat nimittäin tappopaikalle saavuttuaan uteliaisuudesta katselleet karhun maahan kaivamia lihoja, vähän multia penkoneet. Se oli saattanut karhun levottomaksi, se nuuski ja huomasi, että läheisessä kuusessa oli jotain omituista. Yhtä äänettömästi kuin se oli saapunut aitalleen, alkoi se kiivetä puuhun ja pääsikin miesten huomaamatta aivan lavalle asti.

Pyssyt olivat pudonneet maahan, mutta vielä olivat kirveet jäljellä. Kirveen hamaralla Jaakko iski karhua käpälille. Möristen karhu veti käpälänsä takasin, mutta samassa, kun se yritti uudestaan kohottautumaan, murtui toinenkin lavan kannatinpuista ja aika rominalla syöksyi karhu maahan sekä lavapuut. Pahempaa oli, että Antti samalla kadotti tasapainon ja vierähti alas. Jaakko sai viime hetkessä siksi tukevasti vahvasta kuusen oksasta kiinni, että hän jäi puuhun. Pudotessaan maahan kolahutti Antti päänsä kuusen juureen niin kovasti, että joksikin aikaa meni tainnoksiin. Se oli hänen pelastuksensa. Jos hän olisi vähänkin liikahtanut, olisi karhu varmaankin rutistanut hänet kuoliaaksi. Nyt karhu, nähdessään pojan aivan liikkumatta viruvan maassa, nähtävästi luuli häntä kuoliaaksi, se ei poikaa aluksi koskettanut, nuuski vain ensin kasvoja sitten koko poikaa pitkin pituutta jalkoihin saakka. Siihen kului niin paljon aikaa, että Jaakko ehti ajatuksensa koota. Kirves kädessä laskeutui hän oksalta oksalle, kunnes hän tuli likelle maata. Kovasti kirkaisten iski hän kirveellä voiman takaa karhua. Kirves ei kuitenkaan sattunut mihinkään arempaan kohtaan. Takajalkojen kohdalle tuli selkään suuri haava, josta alkoi vuotaa verta. Karhu ällistyi ja alkoi haavaansa nuolla. Se oli nähtävästi elänyt siihen saakka marjoilla ja juurilla. Varmaankin hieho, jonka se oli tappanut, oli sen ensimäisiä liha-aterioita. Ehkä se sen vuoksi oli vähän arka. Ja kun Jaakko yhä kirkui ja huitoi kirveellään, lähti karhu tiehensä, kadoten pimeään korpeen.

Karhun kadottua kiirehti Jaakko nuorta toveriaan tarkastamaan. Jaakko ensi hetkessä luuli, että karhu oli purrut pojan kuoliaaksi. Mutta kuinka hän tarkastikin Anttia, ei hän huomannut hänessä mitään vammaa. Antti oli vain pyörtynyt. Jaakko meni läheiselle lähteensilmälle, toi sieltä kimpullisen vedessä liotettua suosammalta.. Sillä hän hautoi Antin kasvoja ja päätä. Ja pian poika toipuikin.

Aamun koittaessa nuoret miehet palasivat kotiinsa. Kun he olivat kertoneet seikkailunsa, sanoi Yrjö: "Tänä kesänä on enää turha sitä väjyä. Jääköön ensi talveen. Mutta silloin me sen kierrämme, emmekä päästäkään käsistämme."

Se hyvä tästä syksyisestä karhunpyynistä kumminkin oli, että karhu säikkyi kauemmas, eikä sinä syksynä ketään häirinnyt. Ruskon kadottaminen oli joka tapauksessa suuri vahinko, etenkin Liisa sitä päivitteli. Ja kohta hän alkoi puhua, että ensi talvena olisi uusi hieho haettava jostain ihmisten ilmoilta.

YHDEKSÄS LUKU.

Istuimme ilokivelle.

Kun Yrjö molempien poikien kanssa muutti Ahmavaaralle, oli Olli vielä lapsi, vasta kaksitoista vuotta. Mutta hän sai aikaisin tottua hyödylliseen toimintaan. Hän sai kulkea mukana kalanpyydyksiä asettamassa ja kokemassa. Hän sai käydä ansoja linnuille virittämässä, sai käydä katsomassa, oliko hauki katiskan sokkeloihin eksynyt, oliko teiri ansaan tarttunut tai kahaan pudonnut. Heinänteossa sai hän olla mukana heiniä haravoimassa ja sapilailla pielekseen kantamassa. Aikaisin sai hän tottua kirvestä ja puukkoa käyttämään, sai hakata puita, kiskoa tuohta, vuoleskella kalastus- ja metsästystarpeita. Ja sitten sai hän olla ainaisena käsikassarana, toimitella kaikenlaisia pikkuasioita kotosalla, auttaa toisia, missä jaksoi ja osasi.

Mutta sittenkin jäi vielä paljon aikaa yli ja lapsen mieli vaati osansa. Etenkin sen jälkeen kun Kerttu oli isoäitinsä kanssa muuttanut Ahmavaaralle ja Olli oli saanut lapsellisen toverin, sai leikki ja lapsellinen ilo usein vallan, tempasivatpa ne monesti vanhemman Antinkin mukaan, joka muuten oli mielestään jo koko mies. Leikkikaluja salolla ei ollut sellaisia kuin nykyajan lapsilla, eikä ollut kirjoja, joita katsella ja lueskella. Kirjoja ei ollut talossa ainoatakaan. Mutta leikki se sujui sittenkin mainiosti. Kesällä oli niin paljon erinomaisen hauskoja ja mukavia leikkipaikkoja, ettei niissä ollut ennättää kaikissa käydäkään. Metsäpurot ja suuret kivet, ilokivet ne olivat hauskimpia ilonpaikkoja. Tiheäin näreikköjen keskellä tai tuuheain ikikuusien alla oli hauskat suojat, joissa pehmeä sammalvuode oli lattiana ja joihin naavapartaiset, maahan asti ulottuvat kuusen oksat muodostivat kupukaton ja seinät. Leikkikaluja tarjosi salo lukemattomia, niitä tehtiin kuusen kerkistä, tuohesta, pajukepeistä, niitä oli salo täynnä, vaarat, metsät, puronpohjat. Oli niin monenlaisia mukavia lehtiä, joista voi kokoon kutomalla valmistaa vaikka kokonaisia pukuja, kukista nidottiin seppeleitä, pajun oksista valmistettiin huiluja, kirjakeppejä, jotka värjättiin kauniiksi lepänkuorella ja rätvänän juurella, männyn kerkistä tehtiin pieniä pyypillejä ja kuusen naavasta valmistettiin pitkä tukka ja tuuhea parta sille, joka halusi leikissä esittää vanhan miehen osaa.

Purosta poimittiin kauniita kiviä, joilla oltiin tarhasilla ja noppasilla. Ja metsästä kannettiin kotiin pahkakeppejä ja omituisia kasvannaisia, kääpiä, minkä mitäkin. Ja tuohesta osattiin valmistaa melkein vaikka mitä: paimentorvia, ropeita, tuokkosia, palloja, hippejä, köyttä ja monenlaisia muita kaluja. Kun tahdottiin joskus juhlia viettää, oli salolla mainioita juhlasaleja, seininä mahtavat hongat ja kattona korkealla kaartuva sinitaivas, koristeina lumpeen varsista tehdyt helminauhat ja niityn ja rannan kauneimmat kukat, astioina suuret lehdet ja suuret ja pienet tuokkoset. Kestityksenä olivat monenlaiset metsän marjat, puolat, karpalot, lakat, mesikot, mustikat, ja niitä oli sekä keväin että syksyin. Juhlajuomana oli keväällä mahlaja, muuten lähteen raitis vesi.

Talvella sujahutettiin suksilla mäkiä alas, kiidettiin suksilla yli lumikenttien. Ja niin tottuivat pojat suksilla liikkumaan, ettei ollut sitä mäkeä, jossa eivät olisi suksillaan kulkeneet. Eikä se heitä häirinnyt, jos mäki oli metsäinen. Huimasta vauhdista huolimatta osasivat he pujotella puiden välistä, väistellä kiviä ja kantoja.

Mutta talvinen päivä oli lyhyt ja pimeä pitkä. Usein silloin lisäksi paukkui pakkanen ulkona, tai myllersi tuuli, kiidätellen lumipilviä edessään. Silloin oli hyvä tuvassa olla, tulen liedessä räiskyessä ja päreessä tuikkaessa. Silloin saatiin tyytyä näpertelemään tuohikaluja, noppasilla olemaan ja supattelemaan jossain tuvan nurkassa.

Hauskimpana huvina talvella oli kuitenkin satujen kertominen, arvoituksilla oleminen ja kaikenlaisten runojen laulaminen. Hauskinta oli että semmoiseen leikkiin ottivat osaa vanhatkin. Anni oli hyvin sukkela arvoituksia sanomaan ja erinomaisen hauskaa hänestä oli, kun hän sai uljaan miehensä Hymölään ajetuksi. Kun Jaakolta oli kymmenen arvoitusta jäänyt vastausta vaille, kun hän ei ollut tiennyt, mikä se kotiin katsoo metsään mennessä, mitkä ne kultaiset käet ovat, jotka yli orren tappelevat ja mikä se kilkkaa kalkkaa luisten lukkojen takana, silloin ajettiin hänet armotta Hymölään.

"Hyi, hyi Hymölään! Kuka siellä tulee? Jaakko siellä tulee. Mikä hänellä hevosena? Kissa hänellä hevosena. Mikä hänellä rekenä? Kapusta hänellä rekenä. Mikä hänellä piiskana? Käärme hänellä piiskana.

"Kaikki Hymölän väki nauramaan." Ja siihen nauruun yhtyivät sydämmensä pohjasta kaikki nuori väki. Tuntui niin lystikkäältä, että Jaakko, joka muuten oli ensimäisenä kaikessa, nyt joutui niin kokonaan alakynteen.

Usein naurettiin pikku Kertulle, joka myös tahtoi ottaa osaa arvoitusten sanomiseen. Mutta hän ei oikein käsittänyt niiden ajatusta, vaan arveli, että jokaisen piti niitä itse tehdä ja hän tekikin niitä, mutta ne tulivat aina niin vaikeita, ettei kukaan niitä osannut arvata.

"Lintunen, lintunen, kirjava lintunen; Vaaralla, vaaralla, Ahmavaaralla.

"Mikä se on?"

"Se on mummon värttinä", sanoi hän tyytyväisenä, kun ei kukaan ollut arvannut hänen arvoitustaan, kätkien samassa kasvonsa mummon syliin, kun kaikki purskahtivat nauruun vastauksen kuultuaan.

Kun oli arvoituksia tarpeeksi sanottu, leikittiin välistä monenlaisia leikkejä, pantiin aitaa, oltiin nauriisilla, luettiin iverkiiveriä, oltiin herrasilla ynnä monia muita semmoisia leikkejä. Ne eivät kuitenkaan oikein jaksaneet huvittaa muita kuin Ollia ja Kerttua. Mutta se oli kaikista hauskaa, kun Yrjö suostui kertomaan muistelmiaan sissisotien ajalta, kuvaamaan niitä monia seikkailuja, joissa hän oli ollut poikien isän kanssa.

Kun vanha Liisa oli puhetuulella, kertoi hän satuja Tuhkimosta, Syöjättärestä, Vaakalinnusta, ja muista sadun henkilöistä. Usein sadut päättyivät niin, että neuvokas poika lopulta sai kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa. Viimein vietettiin häät, joissa oli kaikkea herkkua, yksin linnun maitoa. Tupa, jossa häitä vietettiin ei kuitenkaan tuntunut olevan paljon suurempi kuin Ahmavaaralaisten oma pikkunen pirtti. Sillä häissä istui kuningas niinkuin tässä pöydän päässä, kuningatar vieressä, se poika pöydän tuolla puolella j.n.e.

Värttinällä kehrätessään Liisa mielellään lauloi. Usein hän lauloi vanhoja isältään oppimia virsiä vanhasta, viisaasta Väinämöisestä, seppä Ilmarisesta ja nuoresta Joukahaisesta. Mutta kun hän oli oikein vakavalla mielellä, lauloi hän Luojan virttä.

"Se on hyvä virsi", hän sanoi, "siinä kerrotaan samoja asioita, kuin mistä pappi kirkossa puhuu. Oppikaa lapset se. Täältä kumminkin niin harvoin kirkossa käydään, jos milloinkaan. Vieläkö niitä lie pappejakaan koko Karjalassa."

Kun lyhempiä laulurunoja laulettiin, otti siihen osaa Anni. Hän olikin taitava niissä, osasi laulaa yhtä mittaa myöhään yöhön, aina uutta ja uutta. Lapset osasivat nekin muutamia runoja, niinkuin "Katti metsähän menevi", "Ken söi kesävoin", "Turu, turu tulkoon" ja muita semmoisia. Ja kun eivät muuta osanneet, lukivat "onni mannia."

KYMMENES LUKU.

Salo kaikuu.